Featured Slider

Minun tulevaisuuteni


Viimeiset neljä ja puoli vuotta olen ollut opiskeleva äiti. Minulle se rooli on ollut suht helppo, vaikka neljään vuoteen on mahtunut todella paljon muutoksia. Tapahtumat ovat olleet niin suuria kuin pieniä, onnellisia ja surullisia. Silti sama rooli ja tahdonvoima on pysynyt. Lasten kanssa koulutehtäviä on painettu juuri silloin kun aikaa on suotu. Viimeisiä silauksia on tehty lasten mentyä nukkumaan pitkälle yöhön. Adrenaliini ja lohdutusirttikset ovat toimineen suurimmassa hädässä ja koulustressissä. Harjoitteluiden aikaan suurin apu on tullut isovanhemmilta. Ilman heitä en olisi mitenkään saanut kaikkea toimimaan.

Tietenkin tätä kaavaa järisyttää tieto siitä, että nyt ihan oikeasti ollaan uuden ja jännittävän äärellä. Kaksi kuukautta, ja opiskelijastatus vaihtuu kätilöksi. Sitä ennen on viikko jäljellä viimeistä harjoittelua, yksi kirjallinen raportti ja portfolio. Valmistumisen ilmoittautuminen on tehty ja Valviran paperit laitettu eteenpäin. Kesän suunnitelmatkin on jo valmiina. Arki pitää pahimman jännityksen kurissa, jotta päivien kulkua ei osaa havainnollistaa. Tämä turvallinen opiskelijan arki muuttuu valmistujaispäivän jälkeen kertaheitolla. Sama kaava pysyy, mutta edessä on uusi vastuu ja helvetin isot sappaat täytettäväksi. Olen todella onnellinen. Tie on ollut pitkä, haastava ja opettava. Se, että maaliviiva näkyy, tuntuu hämmentävältä. Ennenkaikkea olen itsestäni kuitenkin todella ylpeä.

Kun 20-vuotiaana ja vuoden ikäisen tytön äitinä nostin sen aikuislukion esitteen käteeni, päätin näyttää kaikille. Halusin vakuuttaa, että minusta ei mitään putoajaa tule, jonka tulevaisuus näyttää surulliselta. Halusin näyttää läheisilleni, mutta kaikkein eniten halusin näyttää niille, joiden sanat satuttivat minua. Ne ilkeät kommentit raskaudestani. Ne katseet vanhojen tanssien harjoituksissa. Ne erilaiset spekulaatiot ja juorut, jotka levisivät niin nopeasti, että ehtivät muuttua varmaan viidesti ajan kuluessa. Halusin näyttää sille, joka amiksen ruokalassa lauloi vieressäni "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Halusin myös näyttää sille matematiikan opettajalle, joka toisen hylätyn jälkeen sanoi, etten tule koskaan suorittamaan lukiota.


Sisäisesti halusin siis näyttää suurta keskisormea heille kaikille. Soitin mummille ja sovimme hoitojärjestelyistä. Menin suorittamaan lukion loppuun ja päätin, että niillä papereilla haen kouluun - minusta tulisi kätilö. Ja niinhän siinä kävi, että kahden vuoden jälkeen ylioppilaslakki nakotti päässäni. Reilu vuosi siitä astuin uuden koulun ovista sisään. Edelleen epävarmana vähän kaikesta, mutta olin siinä. Minusta todellakin tulisi kätilö!

Nämä neljä ja puoli vuotta ovat kasvattaneet ihmisenä. En enää niin epävarma sellainen kuin ennen. Jos joku nyt arvostelisi elämääni tai valintojani, niin soromnoo! Tiedän, mitä haluan ja sen haluamisen tärkein pointti on olla onnellinen. Olen elämässäni nyt pisteessä, jota jo iänkin puolesta kutsutaan aikuisuudeksi. Ihan vielä en pääse sanomaan: "mie tein sen!", mutta tämä kevät on luonut uskoa siihen, että pian niin pääsee sanomaan. Olen tehnyt päätöksiä ja valintoja, joiden olen ajatellut olevan minua varten. Olen kerännyt lähelleni ihmisiä, joiden uskon kestävän rinnallani isoimmat myrskyt ja olevan aidosti onnellisia paikoissa, joissa siihen on aihetta. Kaiken keskellä olen kahden valloittavan lapsen äiti.

Valmistuminen on eräänlainen siirtymävaihe. Nyt jos koska on aika jättää taakseen näiden vuosien aikana tapahtuneet asiat ja suunnata katseensa eteenpäin. On aika elää tässä ja nyt. On tehtävä päätöksiä niin, että osaa nähdä valintojen mahdolliset seuraukset. On aika sanoa mielipiteensä ääneen ja pitää kiinni oikeuksistaan. Juuri sellaisena kuin olen. Joskus huudan ja raivoan, itken pienestä tai nauran niin kovaa, että se kääntää päät. Olen hieman itsekäs ja impulsiivinen ja toisessa hetkessä taas todella luottavainen ja kärsivällinen. Haluan elämässäni rakastaa täysillä ja haaveilla pää pilvissä. Ja haluan olla kätilö, toisen ihmisen isojen ja pienien hetkien rinnalla kanssaeläjä!

Minun elämäni, minun päätökseni, minun tulevaisuuteni.


Koska persoonalleni ominaisesti haluan kaiken kiireen keskellä tehdä ihan kaikkea, osallistuin ihanan Kapeat kadut -blogin Jennin sekä Hempee-blogin Jonnan yhdessä ideoimaan valokuvaushaasteeseen. Ideana on osallistua kuukausittain vaihtuvaan kuvaustehtävään. Hetkistä valokuvaushaasteen Facebook-ryhmään ja kuukauden haasteisiin pääsee osallistumaan kuka vain!

Maaliskuun valokuvaustehtävä oli "Minun maisemani". Omat kuvani kuvaavat hyvin niitä maisemia, joissa arki sujuu. Tämä minun elämä, josta olen todella onnellinen. Arki on vahvasti kahden kaupungin välillä reissaamista sekä illan hämärtyessä sänkyyn kaatumista hiljaisessa kodisssa. Mutta se on minun arkeni.


Kasva, kasva, kätilöntaimi

Huomaan toteavani harjoittelu toisensa jälkeen saman: olen jo puolessa välissä! Seitsemästä viikosta jäljellä on enää kolme. Kolme viikkoa aikaa imeä kaikki se tietoa, energia ja tunnelma synnytyssalikätilönä olemisesta. Koska eihän sitä tiedä, koska seuraavaksi sinne pääsee takaisin. Ensimmäistä kertaa huomaan toteavani, että olen aivan loppusuoralla. Ja se ajatus vasta pelottaakin. Tämän kevään jälkeen ei ole enää ohjaajaa, johon nojata. On vain kätilökollegoita, joita konsultoida.

Toinen jakso synnytyssalissa on ollut tälläiselle valmistuvalle kätilölle aivan uskomaton kokemus. Ensimmäisessä jaksossa nojauduin täysin ohjaajaan, tarkkailin ja keskityin yhteen asiaan kerrallaan. Nyt olen saanut hellästi ohjaten langat omiin käsiin, yritän hallita kokonaisuutta ja olla suunnitelmissani askeleen edellä. Teen omia johtopäätöksiä ja keskustelen yhdessä ohjaajan kanssa, että onko suunnitelmissani mitään perää.

Samalla huomaan lankoja pidellessäni, että onko toiminnassani mitään perää. Asiat korostuu ja selkeytyy, kun itse joutuu suunnittelemaan toimintaansa. Virheille ei ole tilaa. Tietenkin opiskelijana saa suunnitelmissaan kompuroida ja huomata, ettei joku asia ehkä olekaan fiksuinta tehdä kuten oli alunperin suunnitellut. Mutta sitähän se vastuun ottaminen on.

Olen saanut puuhastella itsekseni perheiden kanssa, antaa ohjausta ja tietoa sekä luoda sitä omaa kätilöyttäni rauhassa. Olen saanut oppia turvallisessa ympäristössä, että mitä tämä synnyttäminen ammatillisesta näkökulmasta oikeastaan on.

Koen yhdeksi vahvuudekseni vuorovaikutustaidot. Pyrin kohtaamaan jokaisen perheen yksilöllisesti ja kuulostelen, minkälaista ohjausta he haluavat ja voiko yhdessä perheen kanssa vaikka vitsailla. Selvitän, kaipaako synnyttäjä selkeää faktaa vai lempeää tsemppausta. Kuka haluaa olla enemmän itsekseen ja kuka kaipaa läsnäoloa. Ja kaikkein tärkeimpänä olen pitänyt sitä, että miten yhdessä päästään jokaisen supistuksen yli. Olen saanut tehdä jokaisen kanssa sitä omaa synnytyssuunnitelmaa, jota olen pyrkinyt noudattamaan tilanteista riippuen.

Jokaista synnyttäjää olen yrittänyt päästä katsomaan lapsivuodeosastolle, jotta olen voinut käydä synnytyksen läpi yhdessä perheen kanssa ja pyytää palautetta. Perheiltä saatu palaute on ollut positiivista ja rohkaisevaa. Olen osannut olla se tuki ja turva, ja se tuntuu aivan mielettömältä.

Palo synnytyssalikätilönä toimimiseen on roihahtanut siis ihan kunnolla. Tämä on sitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa päästä tekemään.

Tämä loppusuora on opettanut minulle paljon - ja paljon on vielä opittavaa. Kaikkein eniten se on tehnyt minut entistä nöyremmäksi tätä ammattia kohtaan. Ne kuuluisat konkarikätilöt ovat niitä minun jumalattaria. Tämä ala on täynnä vahvoja naisia kaikista ikäluokista, joiden vankkoihin käsiin on turvallista luottaa. Joskus minäkin olen sellainen vahva kätilö, johon voi luottaa kuin kiveen!

Nyt minulla on antaa vain teoriatietoa ja vähän kokemusta, mutta koko tämän kätilöntaimen verran asennetta sekä sydäntä voimaannuttavaa synnytyskokemusta kohtaan, yksi perhe kerrallaan.



Syntymäpäiviä

Neljä vuotta sitten tammikuisena aamuna koulun pääovista asteli sisään hauskannäköinen nuori nainen. Punaisen takin hupusta pilkisti vaaleista hiuksista muodostunut tupsu. Päällään hänellä oli edellisen illan pähkäilyn tulos: farkut ja pusero, jotka hän oli aamulla vaihtanut ainakin kolmesti. "Olisi pitänyt ostaa uusia vaatteita". Hiuksensa hän oli laittanut kiinni poninhännälle, koska aamu oli ollut kilpajuoksu kelloa vastaan. Yöllä ei uni tullut, eikä aamulla oikein pystynyt keskittyä mihinkään. Oli pitänyt varmistaa kuudetta kertaa bussin aikataulu, painaa mieleen oikea pysäkki jolla jäädä, ja uudelleen tarkistaa monelta ensimmäinen koulupäivä alkoikaa.

Jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsivänä tyyppinä matkapahoinvointi oli tuplaantunut pelkästä jännityksestä. Moottoritiellä piti katsoa suoraan eteen. Bussimatka kesti melkein tunnin ja koko matkan hän oli pelännyt oksentavansa. "Jos en oksenna nyt, niin viimeistään pysäkillä!". Vatsaan koski ihan hirveästi, aamupala ei ollut maistunut, mutta samalla oli kauhea nälkä. Deodoranttikin pettäisi ihan kohta.

Punaisessa takissa hän erottui heti muiden uusien opiskelijoiden joukosta, mutta jännitykseltään toivoi, että voisi olla näkymätön. Nainen puristi käsilaukkuaan tiukasti ja ojensi silmälaseja nenällä, kun samalla yritti väenpaljouden keskellä nähdä eri suuntiin viittoavia tutoreita. "Mieti sun nimi. Kävele. Älä jäädy...".

"Mene tästä vasemmalle noiden lasiovien läpi, rappusista kuudenteen kerrokseen ja taas lasiovista. Me tullaan perässä!", tutori ohjeisti reippasti. Muiden uusien opiskelijoiden äänet kaikui ympärillä. "Kuudenteen kerrokseen? Ei jumalauta, mitkä rappuset!". Kuudennen kerroksen lasiovissa luki "Kätilöt". Tunnelma käytävällä oli jännittynyt. Vaimeita tervehdyksiä, ihmisten ohi kiinnittyneitä katseita ja raskaita hengityksiä. Joukko eri ikäisiä naisia, joista kaikki jännitti yhtä paljon. Nainen istui penkille toisen nuoren naisen viereen. "Okei, tästä se lähtee!".

Neljä vuotta ensimmäisen koulupäivän jälkeen sama nainen käveli synnytyssairaalan pääovista sisään. Vaaleat hiukset olivat lyhentyneet reilusti. Tumman violetit latvat hipoivat olkapäitä. Isommat silmälasit keikkuivat nenällä, kun nainen istuuntui odotusaulan penkeille. Nainen katsahti kelloa. Muutaman hetken kuluttua oli alkamassa toinen synnytyssaliharjoittelu. Edellisenä iltana oli jännittänyt niin, että iltapala jäi syömättä, mutta nyt ei ollut nälkä. Ennen nukahtamista päässä pyörineet kauhukuvat olivat kaikonneet yön aikana pois. Olo oli aika zen. "Tulee mitä tulee, mie oon valmis.". 

Tänään on minun syntymäpäivät. Ja tänään minulla alkoi kätilöopintojen viimeiset koitokset ennen valmistumista. Minun ja valmistumisen välillä on enää kaksi harjoittelua sekä kaksi kurssia. Keväällä minun pitäisi olla valmis kätilö. Ihan vihreä sellainen, mutta valmis. Seuraavat seitsemän viikkoa saan viettää syntymäpäiviä yhdessä perheiden kanssa. Mutta kaikkein eniten pääsen kasvamaan. Se kätilö, joka laitettiin itämään viime syksynä ensimmäisessä synnytyssaliharjoittelussa, pääsee nyt kasvamaan. Kasvu on millimetrityötä, mutta on se sen arvoista.


Ihan pian minusta tulee kätilö!


Joulukuvia

Muistan kaksi kuvaa lapsuuteni joulusta. En ole varma, ovatko ne samasta joulusta tai missä ne kuvat enää ovat. Toisessa kuvassa istun mamman luona kuusen edessä ja avaan suksia lahjapaperikääreistä. Minulla on päässäni hassut, pyöreät vaaleanpunaiset silmälasit. Kultaisen vaaleat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Katson suksia onnellisen oloisena. Muistelen, että päälläni oli sininen mekko. En edes tykännyt hiihtämisestä, mutta lahjoista tuli aina hyvä mieli. Kaunotar ja Hirviö -VSH kasetti makasi kuvan nurkassa. Toisessa kuvassa istun mamman keittiössä, joulupöydässä. Isänikin on siinä. Isällä oli vielä isommat silmälasit kuin minulla. Ja pieni parta. Kuvan joulupöydässä oli aina monta vierasta ja mamma hääräsi keittiössä. Tuttuun tapaansa hän söi aina viimeisenä. Pisti sokeripalan suuhunsa ja joi kymmenettä kuppia kahvia. Kuvassa kaikki hymyilevät.

Äidin luona vietetyistä jouluista en muista kuin jonkun hataran muiston, sekin on valokuva. Lapsuudenkodin keittiön keltaiset kaapit, minun vieno hymy ja äiti letittämässä langalla lettiä hiuksiini. Äiti on kuvassa vielä nuori ja terveen näköinen. Olin tainnut saman kuvan jouluna löytää lahjakätkön keittiön yläkaapista. Siitäkin on kuva, nyt kun oikein muistelen. Hymyilen kuvassa hölmönä suuni pienelle viirulle.

Lapsuuden joulut tuntuvat yhdeltä harmaalta massalta. Sama muisto voi vääristyä jokaiseen jouluun. Ja mitä pidemmälle muistoissani menen, sitä enemmän ne hämärtyvät. Muistan joulupuuron, Joulupukin kuumanlinjan sekä Lumiukon. Muistan herneet jouluaterialla ja ränsistyneen hopeisen joulutähden. Muistan joulukuusen alla olleen pyöreän maton. Muistan joululahjojen jaon, joka aina illalla eikä yhtään aiemmin. Äiti makasi vaaleanruskealla nahkasohvalla. Pääasiassa jouluaatto oli se päivä, kun äiti yritti. Mutta mikään rakkauden ja yhdessäolon riemuvoitto joulu ei ole koskaan ollut.

Sen jälkeen olen ollut jouluaattoisin tuuliajolla. Minulle jäi jouluperinteeksi riisipuuro ja Lumiukko. Sitten tuli lapset ja perinteiden luominen heidän kanssaan. Muistan yhden kuvan vuodelta 2009, jossa tyttö on 1,5-vuotias. Lyhyt tatti, jolla on vaaleanpunainen mekko ja lyhyt takatukka. Hän seisoo selin kameraan, pitelee tiukasti kainalossaam Aristokatit-DVD:tä ja tutkii muovikuusessa roikkuvia palloja. Olimme aamulla katsoneet Joulupukin kuumanlinjan, koska niin oli tapana. Muutama joulu eteenpäin vuonna 2011 jouluaaton kuvassa on vesirokkoinen 3,5-vuotias ja muutaman kuukauden ikäinen mahakipuinen poika. Elin elämäni parasta aikaa. Olinhan saman joulun jälkeisenä Uudenvuodenpäivänä menossa naimisiin kaikille yllätyksenä. Sinä jouluna riisipuuro paloi pohjaan. Facebook muistutti vuoden 2014 muistosta. Oli ensimmäinen joulu eron jälkeen yksin ja ilman lapsia. Kapinoin ja ostin vain pekonipastan tarpeet. Olin kuvassa heittänyt keittiönpöydälleni yhden joululiinan sekä muutaman joulupallon. Se sai mielestäni riittää. Vitun joulu.

Vuoden 2016 joulukuvissa hymyilee aatonaattona kaksi onnellista lasta lahjapaperimeressä. Uusi, valkoinen muovikuusi paistattelee taustalla. Kuusen latvassa on myöskin aivan uusi, hopeinen joulutähti. Minun ala-asteella tekemä lippunauha on viritetty alaoksalle. Lapsuuteni vanhoja joulupalloja on laitettu ympäri kuusta uusien koristeiden joukkoon. Tänä vuonna päätin hankkia kuusen ensimmäistä kertaa tähän kotiin. Tänä vuonna myös oikeasti joulutti. Huomenna lapset hymyilevät isän ja isovanhempien joulukuvissa, kuten olemme sopineet. Mutta meilläkin voi olla silti joulu. Loimme omat perinteemme, joista tulemme pitämään kiinni. Aamulla soi svengaava joulumusiikki, kun keitin joulupuuron. Lahjat jaoimme jo puolilta päivin. Söimme helppoa jouluruokaa ja katsoimme Yksin kotona. Iltapäivästä lämpeni sauna.

Tämän vuoden joulukuvat ovat yksinkertaisia, mutta onnellisia. Ne peittoavat jokaisen vuoden joulukuvan, sillä kuvissa hymyilevät tietävät, että huomennakin on turvallista. Minun joulukuvissa hymyilevät 8-vuotias fiksu ja näppärä likka, joka muistuttaa pelottavan paljon äitiään sekä 5-vuoden edestä täyttä poikaenergiaa, joka voi suukottaa ja hassutella kymmenen sekunnin sisään. 










*Kuvan lahja on saatu blogin kautta



Tämä  postaus on osa Lumoblogien joulukalenteria 2016.


Joulukorttihelvetti


Tämä postaus on osa Lumoblogien Lumoavaa joulukalenteria, jossa joka päivä aukeaa yksi luukku eri Lumobloggaajilta.

Joulukortit. Arvaatkaa muistinko niitä taaskaan. Havahduin tänä aamuna, että niiden pitäisi olla postissa ylihuomenna. Juu, ei ne oo läheskään valmiina. Tai onhan mulla niitä ehkä viisi kappaletta. Heräsin poikkeuksellisesti marraskuussa joulukorttien tekoon ja yhtenä inspiroituneena iltana aloin hommiin. Minulla oli huikea visio, sillä myös viime vuoden joulun teemana oli Star Wars. No, siitä illasta on nyt kuukausi. Ja sen kuukauden takaisen vision tulokset lepäävät keskeneräisinä askartelulaatikon päällä. Joten tästä ei tämän huikeampaa askartelupostausta saa. Kuin ehkä sen, että vinkkinä: aloittakaa joulukorttien teko jo huhtikuussa!

Että taitaa kaikki saada tänä vuonna taas sähköisen joulukortin: "Tämmönen sun piti saada. Hyvää joulua!"  

Kohtalontovereita myös etsitään kuumeisesti!

Kiitos.
 


Joulupiparit lasten kanssa - ja miten siitä selviää


Tässä kirjoittamisen kanssa tuskailemisen keskellä tuntuu jopa hönöltä kirjoittaa lasten kanssa leipomisesta. Mitä mielenkiintoista siinä muka voisi olla? Mutta ehkä siinä se juju onkin: en tykkää siitä. Minussa ei asu sitä sisäistä Muumimammaa, joka saa mielihyvää lasten kanssa leipomisesta. Yritän kyllä olla tosi zen, mutta huomaan tekeväni kaiken mielummin itse (ajan sekä hermojen säästämiseksi) ja huomaan olevani helpottunut kun homma on ohi - kiitos ja näkemiin. Enemmänkin siis välttelen koko leipomishommaa.