Featured Slider

6 vuotta, 4 kuukautta ja 2 viikkoa

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni 18. päivä  elokuuta vuonna 2011. Olin 22-vuotias, esikoiseni oli 3-vuotta ja odotin toista lasta viimeisilläni. Laskettuaika oli lokakuussa. Samalla suunnittelin loppuelämääni lasten isän kanssa. Suurin tavoitteeni oli mennä naimisiin. Elin jotain lapsuuteni haavemaailmaa, mutta jotain uupui arjestani. Sitten päätin yrittää bloggaamista.

Kirjoittaminen oli aina ollut minulle kaikkein tutuin juttu. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän päiväkirjaa, joten julkinen kirjoittaminen samalla jännitti ja kiinnosti. En kuitenkaan uskaltanut ihan täysillä olla oma itseni, joten kirjoitin ilman kuvaa, oikeaa nimeä tai rehellisyyttä.

Kävin juuri lukemassa ensimmäisen postaukseni. Olin vakuuttunut siitä, että rakastan ruoanlaittoa ja käsitöitä. Paskapuhetta. Olen aina ollut huono laittamaan ruokaa. Ruokani tuppasi aina jäämään joko mauttomaksi, raa'aksi, ylikypsäksi tai vetiseksi. Silti varsinkin blogissa halusin olla pullantuoksuinen äiti. Ompelu ja askartelu oli toinen asia, jota niin kovasti mainostin harrastavani. Joo, kyllähän sitä tuli paljon ommeltua tyynynpäällisiä tai tehtyä kortteja, mutta varmaan sulasta tylsyydestä.

Yksi suurimmista syistä bloggaamisen aloittamiseen oli yksinäisyys. Olihan minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta totuus on, että kun saa 19-vuotiaana lapsen, suuri osa elämästä ja tärkeysjärjestyksestä muuttuu. Olin kyllä saanut uusiakin ystäviä, mutta joku siinä bloggaamisen mukana tulevassa virtuaalivertaistuessa kiehtoi. Varsinkin, kun blogissa sai olla juuri sellainen kuin antoi ymmärtää. Sai kiillottaa ja jättää asioita kertomatta.

Blogi oli kuin kiillotettu kuva omasta elämästä. Todellisuudessa olin itsetuntoa keräilevä teiniäiti, jonka lasten isä asui toisella paikkakunnalla. Syy jäädä kotikaupunkiin asumaan oli tuttu ympäristö, ystävät ja sukulaiset. Oli helpompi olla teiniäiti läheisten lähellä, vaikka samalla pikkukaupungin villit teoriat raskauksistani ja tiedon puuttuessa mielikuvituksen täyttämät huhut ahdisti. Tavallaan blogi oli minun vapaudu vankilasta -kortti. Sain rakentaa oman kulissini, joka sisälsi juuri niitä höpöjä ruokaohjeita ja Marimekon kääntökasseja. Kaksi lasta ja avioliitto oli omasta mielestäni todiste kaikille, etten ole tavallinen teiniäiti. Olin myös suorittanut lukion loppuun ja saanut niin hyvät arvosanat, että niillä pääsin hakemaan opiskelemaan kätilöksi. En kuitenkaan blogin puolella kertonut oikeastaan mitään ammatistani tai tilanteestani, koska se jollain tavalla hävetti?

Ajan saatossa uskalsin kertoa ensimmäisille läheisilleni bloggaamisestani, julkaisin ensimmäisen kuvani täällä, vaihdoin peitenimeäni lähelle oikeaa nimeäni ja otin askel askeleelta rennomman ja avoivemman otteen kirjoittamiseen. Mitä suorempi ja rehellisempi olen uskaltanut olla, sitä enemmän olen blogista saanut. Varmaan avioeroni oli yksi vapauttavimmista asioista kirjoittamisen kannalta. En edelleekään ole avannut asioita sen enempää täällä. Siihen oli pakko vetää raja, vaikka kaikissa elämäntilanteissa olisi ollut ihanaa saada vertaistukea lisääntyneeltä lukijakunnalta. Muuttaessani omaan kotiin lasten kanssa olen kaikin puolin uskaltanut olla vapautuneempi ja enemmän oma aito itseni siviilissäkin.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet blogissa sellaista dry seasonia, ettei tätä oikein bloggaamiseksi ole voinut sanoa. Kaksplussan aikoina kirjoitin varmasti eniten ja kautta aikojen kaikki kätilöaiheiset postaukset ovat olleet suosituimpia. Yritin olla muissakin aiheissa aidompi, mutta kun kirjoitin opinnoistani, tuli blogiin selkeästi aina kävijäpiikki. Kymmenen luetuinta bloggausta ikinä on 7/10 kätilöaiheisia. Yksi kätilöpostaus keräsi Kaksplussalla ennätysmäärän yksittäisiä lukijoita, kun lukijamäärä kertaantui yli 10-kertaisesti. Siihen se piikki sitten jäikin, mutta vaikka olen kirjoittanut hyvin harvoin viimeiset vuodet, on siellä edelleen se sama määrä tilastojen mukaan.

Nyt kun opinnot ovat ohi, on sekin aihe jotenkin jäänyt. Monesti ajattelin, että lopetan lopulta tämän kitumisen blogini kanssa ja lopetan koko homman. Sitten tuli se syöpä ja lopulta oli pakko kirjoittaa. Ja nyt huomaan taas ajattelevani bloggausta enemmän. Töiden takia ei ole enää niin jumalattoman loppu, lapset ovat isompia ja vuoroviikkosysteemi rullaa kivuttomasti. Kaipuu kirjoittamiseen on tullut. Nyt kun vihdoin uskaltaa olla ihan vaan mie.

Kuusi vuotta blogin ensimmäisen postauksen jälkeen huomää, että myös tämä skene kehittyy ja etenee. Blogit ovat ehkä tavallaan kokeneet jonkinlaisen inflaation. Kaikista aktiivisin olen ollut Instassa, joskus jopa instastorien kanssa. Muuten minua ei saisi hyppäämään kehityksen mukana ja kuvaamaan videoita vaikka YouTubeen. Kirjoittaminen on aina ollut eniten minua ja siinä haluan pysyä.

Joten, ehkä tämän vuoden ainoana lupauksena lupaan antaa vielä tälle mahdollisuuden. Ja lupaan pistää blogin ainakin piiloon, jos huomaan bloggaavani samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.


Enkä sitten enää ikinä vesileimaa kuvia. Ainakaan noin. 


Mennyt ja tuleva vuosi























Uudenvuodeaattoyönä minä ja poikaystäväni kilistimme kahden kuohuvalla vuodelle 2017. Puhuimme meidän vuodesta. Olimme suunnitelleet, että lopulta etenemme suhteessamme lasten osalta. Hitaasti ja hartaasi olimme rakentaneet perustuksia parisuhteelle, ja lopulta tuleva vuosi näytti vihreää valoa etenemisen suhteen. Pienestä ulkomaanmatkastakin haaveilimme kesän aikana. Kaikkein parasta kuitenkin oli se, että olimme varmoja suhteestaamme. Tätä me halutaan vaalia. Tästä me ollaan varmoja. Me. Kippis, vuosi 2017.

Ennen syksyn järistyksiä vuosi 2017 on ollut vallan loistava. Suoritin viimeisiä kätilöopintojani ja katse oli valmistumisessa sekä työllistymismahdollisuuksissa. Synnytyssali tuntui kaikkein eniten kodilta kaikessa vaativuudessaan. Olin alunperin lähtenyt opiskelemaan kätilöksi sillä ajatuksella, että haluaisin työllistyä synnytyssaliin. Harjoittelut olivat vahvistaneet haaveitani, vaikka ammatillisesti synnäri pisti koville. Vaikka olin varma sitä, mitä halusin, en voinut olla varma pääsenkö toteuttamaan unelmaani. Silti kokeilin kepillä jäätä ja pistin cv:ni synnäriin. Pelasin varman päälle ja laitoin hakemuksia myös muualle. Kevään edetessä työtarjouksia tuli, mutta ei synnäristä. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan. Jännitin ja odotin. Muutamien piinassa vietettyjen viikkojen jälkeen unelma tuli toteen - sain synnäristä kesätöitä!

Neljän ja puolen vuoden opiskelujen, keikkatöiden ja perhe-elämän yhdistämisen jälkeen kaikki muuttui. Alkoi vuorotyö, parisuhteen ja lasten yhdistäminen. Olin aivan loppu, mutta todella onnellinen. Työ oli juuri sitä, mitä olin toivonut. Se haastoi, uuvutti ja välillä pelotti. Mutta olin löytänyt kutsumukseni. Vuoroviikkoäitiyden yhdistäminen vuorotyöhön oli yllättävän helppoa. Ja niin uusi kuvio lähti pyörimään.

Parisuhteen ja työn lisäksi vuosi 2017 on sisältänyt reissut Tallinaan ja Ruotsiin (kymmenen vuoden tauon jälkeen) sekä pelkolentomatkan Berliiniin, olen palannut takaisin blondiksi, rakastunut sushiin, käynyt Provinssissa, ollut sairaalassa hoidossa migreenin vuoksi, ottanut tatuoinnin, rakastanut työtäni, saanut lihaksia ja menettänyt ne, ylittänyt budjettini monesti, ollut harrastamatta mitään, katsonut lapsieni kasvavan ja täyttänyt 28 vuotta.

Tänä vuonna olen päättänyt, etten lupaa mitään. Aion elää. Aion nauttia arjesta rakkaani rinnalla, silittää kun hoidot pistävät kropan ja mielen koville, nauraa ja rakastaa lujaa, ottaa hetki kerrallaan. Haluan tehdä rakastamaani työtä niin paljon kun on mahdollista. Haluan kehittää itseäni ja kasvaa ammatillisesti. Kaikkein tärkeintä on lapset, joiden kohdalla tämä tulee olemaan suurten muutosten vuosi. Nuorimmainen astuu  syksyllä koulutielle. Sitä on todella vaikea kuvitella. Likka on ollut aina kypsä ja valmis, ja häneen on voinut aina luottaa. Kolmas kouluvuosi starttasi helposti ja vaivattomasti. Pojan kanssa fiilikset ovat todella ristiriitaiset. Tulee olemaan todella vaikeaa päästää irti pienestä pojastani ja alkaa asennoitumaan häneen ja alkavaan kouluvuoteen kypsästi ja varmasti. Myös pientä ikäkriisiä on havaittavissa, sillä reilun viikon päästä täytän 29.

Se siitä vuodesta. Yksisarvislaamapaita päällä kohti tulevaa. 


Joulu kerrallaan

Syksyn syöpäuutiset saivat ennen joulua tilannekatsauksen. Kolmisen kuukautta täydessä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa loppui - ja sai jatkoa - jouluviikolla. Olin kuin sattuman kautta suunnitellut työvuoroni niin, että lopetin yövuorot sille päivälle, kun oli suunniteltu lääkärintapaaminen tuloksista. Siihen päälle vielä viikon verran vapaata. Uutiset saivat siis olla minkälaisia hyvänsä, mutta töistä ei tarvinnut murehtia. Olin valmistautunut henkisesti jonkinsortin breakdowniin.

Viimeinen työyö oli onneksi mukavan joutuisa ja mieleksäs. Töissä olen saanut usein nollattua ajatukseni pois syövästä ja pystynyt keskittymään täysillä. Työkavereiden kysymyksiin syöpätilanteesta vastasin kuin nauhalta, reippaana ja toiveikkaana. Työyöni päätteeksi matelin, vaihdoin hitaasti vaatteet, kävin vessassa, katsoin kelloa, kävin uudelleen vessassa ja lopulta päätin mennä yrittämään aamupalaa. Bussimatka oli liian nopea. En ollut ehtinyt päättää, mitä kävisin Spotifysta kuuntelemaan. Matkalla mäkkiin vedin kuulokkeet pois, sillä en halunnut minkään biisin yhdistyvän tähän päivään. Kahvi ei maistunut ja mäkkärin aamiaishamppari oli outoa. Vatsaa väänsi ja tuntui, ettei oksentaminen ollut kaukana. 

Kaikki se jännitys ja pelko kulminoitui tuohon päivään. Päässäni olin käynyt monesti kaikki skenaariot hautajaisten järjestämisestä lähtien. Mielikuvitus täyttää epävarman ihmisen mielen mitä pelottavimmilla ajatuksilla. Toisaalta olin poikaystävälleni sanonut niin monesti,  että tulokset tulevat olemaan hyviä, että uskoin hokemaani itsekin. Ulkoapäin näytti lupaavalta, hoitojen oli siis pakko tehota. Silti olin kerran pelkopäissäni miettinyt, että laittaisin hautajaisiin poikaystäväni lempparimekkoni. Sen mustan, jossa on kaksi taskua. Näytän siinä kuulemma niin söpölle.

Olimme vastaanottoaulassa poikaystäväni tapojen mukaisesti ajoissa. Taustalla soi surullisen kuuloiset joululaulun, joista yritimme vitsailla överisti. Kummankin jännitys oli suuri, varsinkin, kun aika oli puoli tuntia myöhässä. Mielikuvitus kävi syöttämään taas niitä pelottavia skenaarioita. Yritin rauhoittaa itseni ja poikaystäväni. Lopulta kuului tuttu sukunimi ja astuimme sisään lääkärin huoneeseen.

Lääkäri oli nuoren oloinen ja puhui tasaisen rauhallisesti. Välittömästi istuttuamme alas saimme tietää, että hoidot ovat tehonneet. Kasvain on pienentynyt kolme senttiä. Se oli kuulemma hyvä. Sekin olisi ollut hyvä, jos kasvain olisi pysynyt ennallaan. Vaadin saada nähdä taas kuvat. Lääkäri klikkasi kuvan auki, ja siinä se taas oli. Se vitun möykky. Teki mieli heittää jotain sitä kuvaa kohti. Mutta se oli pienentynyt, joka oli otettava erävoittona, positiivisena asiana. Hoidot tehoaa. Uskalsin hengittää.

Sitten tuli selitys ajan myöhästymiseen. Keuhkoissa oli nähty jotain etäpesäkkeiden lisäksi. Tulehdusaluetta. Sekin näytettiin kuvista. Lääkäri haastatteli mahdollisista oireista, joita ei ole koko aikana ollut. Syynä ajateltiin jatkuvaa kortisonikuuria ja sytostaatteja. Ennen kuin hoitoja voitaisiin jatkaa, tulee keuhkotilanne selvittää ja saada hallintaan. 

Niin kauan, kun näen poikaystäväni hengittävän vieressäni, uskallan olla toiveikas. Ei minua ne kuvat niinkään kiinnosta. Eniten haluan tietää minkälaisesta ennusteesta puhutaan. Ja kuten tähänkin asti, oli vastaus hyvin epäselvä. Pääpointtina ennusteessa on se, että edetään hoitokerta kerrallaan. Hoidetaan ja kuvataan. Hoidetaan ja kuvataan. Ja niin se jatkuu. Päästäänkö keuhkojen etäpesäkkeistä koskaan eroon, sitä ei kukaan voi sanoa. Voidaanko koskaan edes leikata. Paljon kroppa kestää hoitoja ja miten kauan kasvainta voidaan hillitä. 

Sanoin tulosten jälkeen poikaystävälleni, että lääkäri oli outo. Hän tivasi minulta, että kuinka niin. En kehdannut myöntää, että siksi koska hän ei antanut minulle niitä vastauksia joita olisin halunnut. Poikaystäväni kiukkusi näkyvästi tulosten jälkeen, minä päätin haukkua lääkäriä. Tulokset olivat hyviä, mutta ei sellaisia, joita kumpikin oli odottanut. Olimme kummatkin jossain oudossa tilassa. Oli vaikea sanoa mitään järkevää. Mutta otin häntä kädestä ja sanoin olevani hänen rinnallaan aina, kaikesta huolimatta. Syksyn aikana olen tullut vaaleanpunaisesta pilvilinnastani alas aikamoisen matkan ja totuus on, että joitain yhteisiä haaveita me joudutaan jättämään. Ainoa vaaleanpunainen unelmani tällä hetkellä on saada viettää hänen kanssaan kaikki se aika, jota meille annetaan. Muusta viis.

Ei tullut lääkärin jälkeen breakdownia, vaikka keuhkotilanne pelottaa. Olen pitänyt kyyneleet hyvin aisoissa alun järkytyksen jälkeen. Uskallan luottaa parempaan. Mitään ei ole vielä menetetty. Me vietettiin poikaystäväni ja lasten kanssa oma yhteinen joulu. Se oli tosi ihana joulu. Juuri sellainen perhejoulu, lämmin ja tunnelmallinen. Sain yllätettyä poikaystäväni myös täysin joululahjoillani. Mulla oli lasten kanssa aattona myös aivan mahtavaa. Tämä joulu oli varmasti elämäni yksi parhaista. Enkä itkenyt, vaan nautin, iloitsin ja rakastin niin lujaa. 

Tätä kirjoittaessa jonkin sortin möykky minussa purkautui. Kävin itkemään. Ilosta ja surusta. Olen tavannut sielunkumppanini, elämäni valon ja rakkauden. Arki kahdestaan ja yhteiset hetket neljän lapsen kanssa uusioperhesimulaatioissa sujuu mallikkaasti. Lapseni ovat aivan innoissaan poikaystävästäni ja hänen lapsensa ovat aivan ihania. Olen saanut enemmän kuin olen koskaan uskaltanut toivoa. Syöpä on tuonut konkreettisesti sen pelon elämääni, että voin menettää tämän kaiken hetkessä. Tämä on nyt meidän arkea ja siihen on vaan jotenkin sopeuduttava. Vaikka pelottaa ja epävarmuus on perseestä, täytyy pystyä jatkamaan eteenpäin. Yksi joulu kerrallaan.




Pelastava arki

Edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen on ollut tavallaan kevyempi olo. Blogi on ollut monesti mielessä ja halua kirjoittamiseen on ollut. Mutta oli opinnot, työt, lapset, parisuhde. Oli niin monta asiaa lautasella, että blogiin palaaminen vaan tuntui entistä vaikeammalta jokaisen hiljaisuudessa kuluneen viikon ja kuukauden jälkeen. Kuitenkaan selkeä lopettaminen ei tuntunut hyvälle ratkaisulle.

Sitten tuli tämä syksy. Lopulta oli päästävä kirjoittamaan ajatuksiaan ylös, ettei kaikki sekoitu yhdeksi mössöksi.

Me ollaan eletty syöpää nyt noin kaksi kuukautta. Kaikesta huolimatta olen pyrkinyt pitämään arjesta kiinni. Alkushokin jälkeen ainoa vaihtoehto on ollut vain mukautua tähän tilanteeseen. Tietenkin asia on koko ajan mielessä, mutta arki on ollut suuri voimavara. Tälläisissä tilanteissa on vain kaksi suuntaa: joko jää pohjalle tai jatkaa hammasta purren eteenpäin. Miesystävässäni parasta on ollut hänen rohkea ja positiivinen asenne. Ilman hänen asennettaan, vajoaisi helposti itse pohjalle. On helppo olla kalliona, kun toinen hymyilee onnellisena aamu-tv:tä katsoessa suuri kahvikupillinen ja kaurapuurolautanen edessään.

Elämä jatkuu. Onnekseni lapset ovat pysyneet juuri sellaisina hupsuina, villeinä ja ihanan rasittavina kuin ovat aina olleet. Likka porskuttaa kolmannella luokalla ongelmitta ja pojan eskaritaival on alkanut kivuttomasti. Vietimme juuri isot eskarisynttärit Darth Vaderin täyttäessä jo 6-vuotta! Parasta oli nähdä Prinsessa Leiat, Darth Vaderit sekä yksi baddass Darth Maul (joka oli pojan yksi parhaimmista tyttöystävistä) juoksemassa onnellisena juhlissa. Star Wars on ollut kummankin lapsen ehdoton hitti tänä syksynä. Yhdessä olemme lukeneet eri oppaita ja kirjoja elokuvista. Lapset toivovat kovasti, että pääsevät näkemään uusimman elokuvan. Suosikkihahmot ovat lasten kesken ehdottomasti Darth Vaderin lisäksi BB-8 sekä Chewbacca.

Työrintamalla olen niin onnellisessa asemassa kuin näinä aikoina voi olla. Saan toistaiseksi tehdä rakastamaani työtä ja nautin siitä aivan suunnattomasti. Työyhteisö on aivan ihana. Olen pystynyt olemaan töissä uutisista huolimatta ja saanut valtavasti tukea kollegoiltani. En olisi osannut arvata valmistumisen kynnyksellä, että pääsen tekemään juuri sitä työtä, jonka vuoksi lähdin opiskelemaan kätilöksi. Tämä ammatti haastaa minut jatkuvasti ja jokainen päivä on oppimista. Olo on todella kiitollinen.

Aika paljon arki koostuu töistä ja lapsista, kuten se on ollut aina. Eihän tämä miltään sen kummoiselta kirjoitettuna kuulosta, mutta se on minun arkeni. Ei tähän tällä hetkellä kaipaa mitään muuta. Kesäisen migreeniepisodin jälkeen olen pyrkinyt kiinnittämään omaan hyvinvointiini enemmän. Jatkuvan estolääkityksen syömisen lisäksi olen yrittänyt löytää helpotusta mm. osteopatiasta. Viimeisen parin kuukauden aikana migreenikohtaukset ovat lisäntyneet, mutta vielä ei uutta sairaalareissua ole tarvinnut tehdä. Olen myös pyrkinyt jatkamaan treenaamista salilla, nyt kun ruoka maistuu taas entiseen malliin. Jokaisen vapaan hetkeni vietän miesystäväni luona. Ja niin se arki rullaa.




Ei mulla sen suurempia ajatuksia ollut. Arki on ihanaa. Se on niin turvallista tälläisten aikojen keskellä. Tarvitsen tätä arkea juuri nyt. Se auttaa siirtämään pelon taka-alalle. Vaikka ahdistavia ajatuksia täytyy käsitellä, on välillä ihan tarpeen keskittyä syksyiseen maisemaan, haastaa itsensä lihattomalla kuukaudella, sytyttää parvekevalot ja fiilistellä hämärässä. On mahtavaa huomata jaksavansa taas salilla, innostua ja inspiroitua. Tarvitsen päähänpistojani, kalenteriini väkertämiä listojani, järjestystä ja Vilijonkkaisuuttani. Arki auttaa pitämään pääni kasassa. Se väsyttää tarpeeksi iltaisin, ettei öisin herää painajaisiin. Arki osoittaa, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri nyt, mistä täytyy pitää kiinni. Sen avulla pystyy valmistautumaan tulevaan - antaa voimaa ottamaan vastaa ne huonotkin uutiset.


Mittatilaustyönä

Rakkaani, tämä on sinulle.

Kun muutama vuosi takaperin minä tutustuin sinuun, sinä kolahdit heti. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hauskoihin teksteihisi. Olit sanavalmis, nokkela ja todella hauska. Pienen porukan muodostama ryhmä sen hetken parhaimmalle tv-sarjalle ikinä oli juuri se, mitä omassa myllertävässä elämäntilanteessani tarvitsin. Se oli pakopaikka. Profiilikuvasi tekstien takana kiinnosti myös. Miten joku niin hauska ja fiksu olikin samalla niin komea ja vetävän näköinen. Viestejä vaihtui ja lopulta viestittelimme keskenään. Tutustuttiin, ja yhteisen huumorin  ympärille alkoi muodostua ystävyys. Ystävyys, joka muuttui kohdallani syvemmäksi kuin alkuun olisin osannut kuvitella.

Sinusta tuli minun pakopaikkani. Odotin viestejäsi innolla. Usein keksin jotain verukkeita ihan vaan siksi, jotta saisin jutella kanssasi. Minä ihastuin. Ja se tuntui samalla niin hullulle ja niin hyvälle. Tiesin olevani ihastunut sinuun, kun ensimmäisen kerran tapasin sinut. Meni aivan sanattomaksi seurassasi. En osannut aina sanoa sinulle mitään, vaan tyydyin tuijottamaan. Toivoin vaan niin kauheasti, että tuntisit samoin. Kun monien biisien vaihdon jälkeen lähetit minulle Sondrea, tiesin, että tunnet samoin. Kuuntelin lähettämääsi kappaletta kolmesti putkeen ja sydämeni löi kovempaan kuin koskaan aiemmin. Paitsi vielä kovempaa se löi, kun pitkien kuukausien jälkeen suutelit minua ensimmäisen kerran.

Aika kului ja lopulta ihastuminen muuttu muotoaan - huomasin olevani rakastunut sinuun. Peruttamattomasti. 

Olen tavannut henkilön, jollaista en uskonut olevan olemassa. En ole ennen uskonut kohtaloihin ja tosirakkauteen, mutta olen saanut syödä sanani sinun kanssasi. Sinä teit minusta ehjän. En ole ikinä tuntenut näin paljon kuin olen tuntenut sinun kanssasi. Me ollaan tehty kaikista maailman rakkauslauluista meidän kappaleita. Me ollaan tehty kaikista mahdollisista paikoista meidän omia. Oli se sitten kesäinen Berliini tai talvinen juna-asema. Missä vain on hyvä olla, kun vaan saan olla kanssasi.

Viime kesä oli paras kesä ikinä. Pitkän ja hartaan rakentamisen jälkeen pääsimme vihdoin pisteeseen, jossa saamme olla yhdessä avoimesti. Saan viettää aikaa kanssasi niin paljon kuin mahdollista. On ihana ottaa sinua kädestä kesken katua ja suudella sinua ihmisjoukossa. Minulla on kaikki, kun minulla on sinut. Sinun kanssasi saan olla oma pöhkö itseni ja unelmoida niin, että taivaalta sataa hattarasta tehtyjä koiranpentuja.

Kesä vaihtui syksyyn. Iltojen pimetessä eteemme tuli jotain muutakin. Tuli syöpä. Lähdin viemään sinua päivystykseen hoitamaan tyrää, enkä saanut jäädä kanssasi, joten päätin mennä tekemään iltavuoroni. Sen illan kurkussa kuristi ja sydämessä ahdisti. Mitä jos? Jotenkin sen tiesi? Istuin iltavuoron päätteeksi junassa ja kuuntelin kahden vanhemman miehen keskustelua puolukkasadosta. Pyöritin puhelintani kädessäni ja odotin kärsimättömänä, että soittaisit. Ja niinhän se puhelu lopulta tuli.

Syöpäuutisen jälkeen ollaan menty tätä vuoristorataa yhdessä. Olemme eläneet kysymys kerrallaan. Mikä syöpä on kyseessä? Missä se on? Kuinka iso? Koska leikataan? Miten kipu saadaan aisoihin? Kuoleeko siihen? Miksi ei voida leikata? Mitä se tarkoittaa? Koska aloitetaan syöpähoidot? Kauan ne kestää? Koska pääsee kotiin? Koska joku tietää antaa jotain ennustetta? Miksi tämä tapahtuu juuri meille? Miksi juuri nyt?

On kuljettu niin taksilla kuin ambulanssilla. Olen istunut vierelläsi monta tuntia, pitänyt kädestä ja katsonut kun nukut. Olen ottanut sinut kainaloon sairaalasängyssä. Olen herännyt kanssasi kotona öisin, jakanut lääkkeitä dosettiin ja tuonut kylmäpussia. Olen pakannut jalkasi kiristyssiteellä. Olen silittänyt ajeltua tukkaasija miettinyt, miten helvetin paljon rakastan sinua.

Viimeiset pari kuukautta on itketty, ahdistuttu, suututtu, lamaannuttu. Minua on pelottanut enemmän kuin koskaan. Olen kokenut tämän olevan epäreilua. Eihän näin voi käydä juuri meille. Ei juuri nyt, kun kaiken piti olla hyvin. Olin jotenkin tuudittautunut ajatukseen, että lapsuudesta asti käydyt vastoinkäymiset ovat vihdoin ohi. Olin nostanut itseni ylös sieltä suosta ja alkanut kasvaa oikeasti aikuiseksi. Kyllä nyt piti olla mun hetki. Itsekkäästi mulla oli mun haaveet meistä. Olin suunnitellut kaiken mun päässä. Suurimmassa ahdistuksessani itkin, että tämänkö takia me taisteltiin ne alun vaikeudet. Että päästiin taistelemaan syöpää vastaan. Tämänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina, jossa me vanhetaan yhdessä ja heitetään härskiä läppää ryppyisinä kääppinä julkisissa paikoissa. Nolataan toinen toisemme ja nauretaan niin, että poskiin sattuu. Piti olla hattaraa ja koiranpentuja. Juuri sellaista siirappia, jota muut katsovat yäkkien vieressä. Ei pitänyt tulla syöpä.

Mutta meillä on edelleen toisemme.

Nyt elämme tavallaan seesteistä aikaa. Kukaan ei ole sanonut mitään. Tulevaisuudesta ei osaa sanoa. Tietämättömyys on ollut meidän suoja. Olen tehnyt tästä jonkinlaisen mantran, jota olen kertonut niin monesti, ettei sen kertominen enää itketä. Olen rakentanut alun järkytyksen jälkeen ylleni suojan, enkä voi antaa itseni romahtaa. Nyt on minun aikani olla sinun tukenasi. Olen sinun kalliosi. Nyt en pelkää, vaan luotan siihen mitä näen ja koen. Syövästä huolimatta laitat mut selkä seinään vasten, usein ihan syystä. Pistät mut armottomasti vastuuseen sanomisistani. Lapsellisuuspäissäni ärsyttää, kun vaadit mua käyttäytymään kuin aikuinen. Näet mun läpi, kun huokailen viidennen kauppareissun kohdalla - ja vielä sanot siitä. Tai vuoroin kilahdat mun tekemisistä, vaikka oikeasti sua ahdistaa, etkä osaa sanoa sitä ääneen. Vaikka enhän mie edes osaa kuvitella, miltä susta tuntuu. Sie elät syöpää joka päivä. Koko ajan. Tiedän, että sua pelottaa, vaikka oot kaiken aikaa ulospäin niin reipas.

Vaikka oletkin välillä paskapää, seison sun rinnalla. Oot mun paskapää. Tässä tilanteessa me kaikesta huolimatta kestetään arjen stressiä ja paskaa. Me käytiin nimittäin jopa treffeillä! Sain tunnin kanssasi normaalia aikaa sushibuffetissa ja se valoi minuun enemmän toivoa sekä uskoa syövän voittamiseen kuin mikään muu asia pitkään aikaan.

En toivo mitään muuta tässä maailmassa kuin sinut.


Ja niin syntyi kätilö







Ja niin syntyi kätilö. Reilu kuukausi sitten hikoilin ja jännitin laittaessani vaaleanpunaista mekkoa päälleni. Kaikki se vuosien odotus ja työ palkittaisiin pian. Tunnelma ennen tilaisuuden alkua oli jännittynyt. Koristelimme kahvitilaisuutta varten varattua luokkaa samalla vilkuillen kelloa. Jännittyneitä ja innokkaita halauksia vaihdettiin. Viimeiset huulipunat ja sitten piti jo järjestäytyä toiseen paikkaan aakkosjärjestykseen. Istuessani tuolille tuntui, ettei siitä enää pääsisi ylös. Astelin tulevien kollegoitteni eteen ja pidin puheen valmistujaisjuhlissamme jalat ja ääni täristen. Lausuin kätilönvalan epäuskoisena, mutta samalla ylpeänä. Seisoin jonossa ja odotin vuoroani. Kävelin kohti opettajia ja vastaanotin valmiin kätilön paperit. Suvivirsi raikui pianosäestyksen kanssa. Ja siinä se sitten oli. Kaikki oli ohi hetkessä.

Kahvitilaisuudessa laitoin valmistuvista kollegoista koostamani valokuvashow'n pyörimään, lauloin Kalevauvaa yhdessä heidän kanssa ja nostin onnittelumaljan. Söin kakkua ja hymyilin onnellisena. Muutamasta lasillisesta tuntui humaltuvan hetkessä. Vai oliko se vaan se koko tapahtuma? Tärkeässä päivässäni oli mukana kaksi minulle erityistä ihmistä, jotka olivat auttaneet ja tsempanneet minua kuluneiden vuosien aikana. Ilman läheisten tukea ja apua en olisi päässyt maaliin. Jätin kouluni taakseni ja astuin viileään säähän. Ulkona oli lähestyvän sateen tuntu, mutta sisällä paloi. Lujaa.

Neljän ja puolen vuoden urakka oli sillä hetkellä ohi. Olin oikeasti valmis. Minusta tuli kätilö. Ihan oikeasti tuli kätilö. Ei kulunut viikkoakaan, kun sain täytettäväksi suuret saappaat ja astuin työelämään. Esittelin itseni kätilönä. Ensimmäiset kerrat tuntuivat oudoilta. Sainko jo niin sanoa? Näkeekö minusta läpi, että olen ihan vihreä? Miten olikaan mahdollista, että jännitää ja pelottaa, mutta on todella innoissaan samaan aikaan? Kuinka paljon voi rakastaa sitä työtä, jota on päässyt tekemään, samalla kaatuen uupuneena sänkyyn työvuoron päätteeksi. 

Ensimmäinen kuukausi oli rankka. Päiviin ei mahtunut muuta kuin töitä ja siitä palautumista. Arki ja lapset rullasivat tietysti siinä samalla. Työpäivien jälkeen bussimatkat pyhitin päiväunille ja kotona kaappasin väsyneenä lapset kainalooni. Jokainen päivä jännittää edelleen, mutta pahimmat höyryt on vihdoin päästetty ulos. Osaan jo nauttia siitä, mitä pääsen tekemään. Nautin työn haasteista ja hektisyydestä. Mutta kaikkein eniten nautin siitä, että olen päässyt heti valmistumisen jälkeen kokemaan syntymän ihmeen yhdessä perheiden kanssa. Mikään ei vie pois sitä tunnetta, joka minulle tuli, kun ensimmäinen vauva syntyi käsiini kätilönä. Sitä adrenaliinia ja huumaa on vaikea kuvailla. Se on kuin polttoainetta, jolla jaksaa rankkojenkin päivien yli, eikä siitä tunnu saavan tarpeekseen. 

Tämä ammatti on jotain niin mahtavaa.