Featured Slider

Jatkettuja lauseita


En ymmärrä... Nykyään olen pyrkinyt olemaan paljon avarakatseisempi elämässä. Vaikka en hyväksy ihmisvihaa, väkivaltaa tai ilkeyttä, niin haluan ajatella sekä ymmärtää, ettei ihminen ole syntyjään paha. Ei kukaan synny tähän maailmaan satuttamaan muita. Jokaiseen meistä vaikuttaa niin sisäiset kuin ulkoiset tekijät. Ympäristö, muut ihmiset ja kasvatus. Sekä omat valinnat. Haluaisin olla muita parempi ja sanoa, etten ymmärrä mikä ajaa muita esimerkiksi hakeutumaan Temptation Island -ohjelmaan. Mutta ymmärränhän minä. Lopulta. Itsessänikin on asioita, joita en ole aina ymmärtänyt. Mutta silloin täytyy rehellisesti pohtia syitä ja seurauksia. Ja se mitä en ymmärrä, yritän muuttaa hankkimalla tietoa ja poistua oman laatikkoni ulkopuolelle - katsoa asioita uudesta perspektiivistä.

Seuraavaksi ajattelin... Tehdä paljon asioita. Suorittaa kaksi viimeistä tenttiä koulussa, nauttia kesätyöstä, kesästä, lasten kasvamisesta sekä nähdä enemmän ystäviä. Tänään ajattelin ensimmäiseksi mennä teatteriin ja tehdä viikon ruokaostokset. Kesän tullessa nousee myös tatskakuume. Ehkäpä, ehkäpä.



Äiti, ole itsellesi armollinen


Minun ensimmäinen äitienpäivä ihan yksin. Aamulla itketti. Vähän säälinkin itseäni. Ei tullut kukaan herättämään aamupalalla vuoteeseen. Kukaan ei keittänyt kahvia ja tuonut itsetehtyä korttia. Isäviikonloppu ja yllätysvisiitti mökille. Kehtasivatkin. Mutta sain puhelun. Tyttö toivotti iloisella äänellä hyvää äitenpäivää ja kertoi mehiläisestä, jonka nimesi Pörriksi. Koska se oli pörröinen. No tietysti, kyllä äiti ymmärtää. Ihana nimi. Tiistaina sitten vietetään äitienpäivää, tyttö varmisti. Ja kuulemma sitä ei voi viettää ilman koko perhettä. Pyysin kutsumaan isänkin. Poika riiteli ennen puhelua jostain kivestä, jota ilman ei voinut jutella. Lopulta höpisi jotain hetken ja karkasi taas mökin pihalle leikkimään. Joo, on uitu, heippa. Join aamukahvini loppuun parvekkeelle paistaneessa aamuauringossa ja keräsin itseäni kasaan.



Turvallisessa kuplassa


Niin meni maaliskuu. Tottuukohan koskaan siihen, että aika vaan lipuu välillä niin nopeasti ohitse. Mutta jotenkin se on hyvä merkki. On turvallista. Oma kupla, jonka sisällä on ne perustarpeet. Ne asiat, joiden voimin aika saa lipua joskus nopeasti.

Välillä hieman hirvittää, kuinka lapset kasvavat niin nopeasti. Kun viime keväänä jännitin tytön tulevan koulun alkua, niin nyt huomaan pohtivani tulevaa kesää. Sitä kesää, kun lapsellani ei ole ensimmäistä kertaa elämässä hoitopaikkaa. Sitä kesää, jota viime vuonna ajattelin tulevan joskus hamassa tulevaisuudessa vastaan. Poikakin kasvaa ja kipuilee kohisten. Välillä yhden koululaisen ja 4-vuotiaan kombo on haastava, mutta sitten taas kaikkeen tottuu. Oppii soutamaan ja huopaamaan. Aikamoisia pörpylöitä nuo ovat, kiristävät mieltä ja taas aiheuttavat näin pidemmän poissaolon jälkeen suunnattoman ikävän. Lupasin viikonlopulle tortilloja. Puhelimesta kuului iloinen kiljahdus. Pian koti on taas täynnä ääntä ja kaatuneita maitolaseja.



Kasvatuksesta, kepistä ja porkkanasta


Juuri kun postaan kiukuttelusta ja sen sallimisesta, niin tänä viikonloppuna sitä omaa kärsivällisyyttä sitten on koeteltu. Voihan vittu, mikä viikonloppu. Poika on koettellut rajojaan, hakenut reaktioitani ja pistänyt hanttiin. Ihan kunnolla. Kaikin keinoin. Viimeiseen temppuun asti. Kaksi päivää ja kaksi älytöntä raivaria. Niitä kuuluisia kiellettyjä tunteita ja yhdet itkutkin.

Äitinä oleminen vaatii multitaskaamisen lisäksi välillä jotain supervoimia. Tai ainakin epäonnistumisen kestämistä. Sitä, että opit virheistäsi, luovut tietystä keinosta ja muutut. Sen, että olet valmis muutokseen. Kyllä sen muutoksen tarpeen huomaa lopulta. Viimeistään, kun makaat taistelukentän jälkeisissä tunnelmissa sängyssä itku kurkussa. Koska pahinta on se hetki, kun huomaat olevasi umpikujassa oman kasvatuksesi kanssa. Se, kun olet mielestäsi käyttänyt kaikki keinot rauhallisuudesta kiristämiseen, huomiottajättämiseen ja lopulta omaan huutamiseen. Kun olet siinä hetkessä, että istut rimpuileva lapsi sylissäsi, joka huutaa kurkku suorana ja itkee, käy läpi kaikki asiat, joista etsit omaa epäonnistumistasi. Olisi, pitäisi, miksi en, vittu olen paska -kela pyörii päässäsi.



Kiukuttele rauhassa


Äiti pakotti minut pukemaan farkkushortsit. Sellaiset lappuhaalarin malliset. Vaalea pohja, jossa oli kukkia. Nykyään sellaiset olisi varmasti trendikkäät. Silloin se oli rumin vaate ikinä. Itkin, kun minun oli pakko pukea ne päälle. Olimme lähdössä ulos. Taisin olla alle kouluiän. Menin itkien odottamaan ulos. Äiti oli vihainen, koska kiukuttelin. Olin kiittämätön. Kiukuttelin ihan turhasta. Kerrostalomme rappukäytävä kaikui, kun itkin matkallani alas. Äiti jäi sisälle vetämään syvää henkeä. Katsoin ulkona kerrostalomme oven heijastuksesta itseäni. Oikeasti ne näytti ihan hyvältä. Enää ei itkettänyt niin paljon. Taivuin ja suostuin pitämään niitä päälläni.

Muistan toisen kerran siitä samaisesta kerrostalosta. Olin usein leikkimässä pihalla. Hiekkalaatikko oli kova juttu. Minulla tuli vessahätä ja lähdin kiipeämään rappusia meidän kerrokseemme. Oli muuten aika kova hätä, nyt kun mietin. Miksi en lähtenyt aiemmin? Aina piti odottaa, että vessahätä yltyy isoksi. Silloin voi vasta keskeyttää leikit. Kun on ihan pakko. Pimpotin. Kukaan ei tullut avaamaan. Pimpotin uudelleen. Kolmannen kerran. Nyt alkaa itkettää. Miksi äiti ei avaa? On tosi kova hätä. Avaa jo, äiti. Itketti, huutelin äitiä ja pimpotin. Naapuri meni ohitseni ylempään kerrokseen. Yhtäkkiä äitini pää pilkisti ylemmästä kerroksesta. Vahinko kävi väärällä ovella ja taas äiti oli vihainen. Miten en muistanut missä asuttiin?



Tässä elämä on


Tässä elämä on. Muutamia hetkiä sieltä täältä. Ohikiitäviä päiviä. Samoja rutiineja. Samoja kaavoja. Pitkiä päiviä. Väsyneitä iltoja. Peiton alle kääriytymistä. Tietokone on seissyt toimettomana. Mummi on odottanut valokuviaan joulusta lähtien. Lapsille omistatumista. Hyvin vähän someaikaa. Game of Thronesin kaksi kautta hetkessä ahmittuna. Uudelleen löytynyt sali-into. Kahvihetkiä. Pyykkikasa, joka kasvaa nopeammin kuin siitä pääsee eroon. Tiskit. Imurointi. Aina ne samat. Ystäviä aina kun ehtinyt. Ne turvallisen tylsät rutiinit. Tammikuu. Helmikuu. Aika. Se menee niin nopeasti.

Blogin kanssa sitä aina miettiiä, että mistä sitä aloittaisi pitkän tauon jälkeen. Kun on kirjoittanut arjen keskellä yli neljä vuotta, elää väkisin kuollutta kautta. Elää elämää. Ei halua stressata. En halua enää kirjoittaa koska olisi pakko.