Featured Slider

Pelastava arki

Edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen on ollut tavallaan kevyempi olo. Blogi on ollut monesti mielessä ja halua kirjoittamiseen on ollut. Mutta oli opinnot, työt, lapset, parisuhde. Oli niin monta asiaa lautasella, että blogiin palaaminen vaan tuntui entistä vaikeammalta jokaisen hiljaisuudessa kuluneen viikon ja kuukauden jälkeen. Kuitenkaan selkeä lopettaminen ei tuntunut hyvälle ratkaisulle.

Sitten tuli tämä syksy. Lopulta oli päästävä kirjoittamaan ajatuksiaan ylös, ettei kaikki sekoitu yhdeksi mössöksi.

Me ollaan eletty syöpää nyt noin kaksi kuukautta. Kaikesta huolimatta olen pyrkinyt pitämään arjesta kiinni. Alkushokin jälkeen ainoa vaihtoehto on ollut vain mukautua tähän tilanteeseen. Tietenkin asia on koko ajan mielessä, mutta arki on ollut suuri voimavara. Tälläisissä tilanteissa on vain kaksi suuntaa: joko jää pohjalle tai jatkaa hammasta purren eteenpäin. Miesystävässäni parasta on ollut hänen rohkea ja positiivinen asenne. Ilman hänen asennettaan, vajoaisi helposti itse pohjalle. On helppo olla kalliona, kun toinen hymyilee onnellisena aamu-tv:tä katsoessa suuri kahvikupillinen ja kaurapuurolautanen edessään.

Elämä jatkuu. Onnekseni lapset ovat pysyneet juuri sellaisina hupsuina, villeinä ja ihanan rasittavina kuin ovat aina olleet. Likka porskuttaa kolmannella luokalla ongelmitta ja pojan eskaritaival on alkanut kivuttomasti. Vietimme juuri isot eskarisynttärit Darth Vaderin täyttäessä jo 6-vuotta! Parasta oli nähdä Prinsessa Leiat, Darth Vaderit sekä yksi baddass Darth Maul (joka oli pojan yksi parhaimmista tyttöystävistä) juoksemassa onnellisena juhlissa. Star Wars on ollut kummankin lapsen ehdoton hitti tänä syksynä. Yhdessä olemme lukeneet eri oppaita ja kirjoja elokuvista. Lapset toivovat kovasti, että pääsevät näkemään uusimman elokuvan. Suosikkihahmot ovat lasten kesken ehdottomasti Darth Vaderin lisäksi BB-8 sekä Chewbacca.

Työrintamalla olen niin onnellisessa asemassa kuin näinä aikoina voi olla. Saan toistaiseksi tehdä rakastamaani työtä ja nautin siitä aivan suunnattomasti. Työyhteisö on aivan ihana. Olen pystynyt olemaan töissä uutisista huolimatta ja saanut valtavasti tukea kollegoiltani. En olisi osannut arvata valmistumisen kynnyksellä, että pääsen tekemään juuri sitä työtä, jonka vuoksi lähdin opiskelemaan kätilöksi. Tämä ammatti haastaa minut jatkuvasti ja jokainen päivä on oppimista. Olo on todella kiitollinen.

Aika paljon arki koostuu töistä ja lapsista, kuten se on ollut aina. Eihän tämä miltään sen kummoiselta kirjoitettuna kuulosta, mutta se on minun arkeni. Ei tähän tällä hetkellä kaipaa mitään muuta. Kesäisen migreeniepisodin jälkeen olen pyrkinyt kiinnittämään omaan hyvinvointiini enemmän. Jatkuvan estolääkityksen syömisen lisäksi olen yrittänyt löytää helpotusta mm. osteopatiasta. Viimeisen parin kuukauden aikana migreenikohtaukset ovat lisäntyneet, mutta vielä ei uutta sairaalareissua ole tarvinnut tehdä. Olen myös pyrkinyt jatkamaan treenaamista salilla, nyt kun ruoka maistuu taas entiseen malliin. Jokaisen vapaan hetkeni vietän miesystäväni luona. Ja niin se arki rullaa.




Ei mulla sen suurempia ajatuksia ollut. Arki on ihanaa. Se on niin turvallista tälläisten aikojen keskellä. Tarvitsen tätä arkea juuri nyt. Se auttaa siirtämään pelon taka-alalle. Vaikka ahdistavia ajatuksia täytyy käsitellä, on välillä ihan tarpeen keskittyä syksyiseen maisemaan, haastaa itsensä lihattomalla kuukaudella, sytyttää parvekevalot ja fiilistellä hämärässä. On mahtavaa huomata jaksavansa taas salilla, innostua ja inspiroitua. Tarvitsen päähänpistojani, kalenteriini väkertämiä listojani, järjestystä ja Vilijonkkaisuuttani. Arki auttaa pitämään pääni kasassa. Se väsyttää tarpeeksi iltaisin, ettei öisin herää painajaisiin. Arki osoittaa, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri nyt, mistä täytyy pitää kiinni. Sen avulla pystyy valmistautumaan tulevaan - antaa voimaa ottamaan vastaa ne huonotkin uutiset.


Mittatilaustyönä

Rakkaani, tämä on sinulle.

Kun muutama vuosi takaperin minä tutustuin sinuun, sinä kolahdit heti. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hauskoihin teksteihisi. Olit sanavalmis, nokkela ja todella hauska. Pienen porukan muodostama ryhmä sen hetken parhaimmalle tv-sarjalle ikinä oli juuri se, mitä omassa myllertävässä elämäntilanteessani tarvitsin. Se oli pakopaikka. Profiilikuvasi tekstien takana kiinnosti myös. Miten joku niin hauska ja fiksu olikin samalla niin komea ja vetävän näköinen. Viestejä vaihtui ja lopulta viestittelimme keskenään. Tutustuttiin, ja yhteisen huumorin  ympärille alkoi muodostua ystävyys. Ystävyys, joka muuttui kohdallani syvemmäksi kuin alkuun olisin osannut kuvitella.

Sinusta tuli minun pakopaikkani. Odotin viestejäsi innolla. Usein keksin jotain verukkeita ihan vaan siksi, jotta saisin jutella kanssasi. Minä ihastuin. Ja se tuntui samalla niin hullulle ja niin hyvälle. Tiesin olevani ihastunut sinuun, kun ensimmäisen kerran tapasin sinut. Meni aivan sanattomaksi seurassasi. En osannut aina sanoa sinulle mitään, vaan tyydyin tuijottamaan. Toivoin vaan niin kauheasti, että tuntisit samoin. Kun monien biisien vaihdon jälkeen lähetit minulle Sondrea, tiesin, että tunnet samoin. Kuuntelin lähettämääsi kappaletta kolmesti putkeen ja sydämeni löi kovempaan kuin koskaan aiemmin. Paitsi vielä kovempaa se löi, kun pitkien kuukausien jälkeen suutelit minua ensimmäisen kerran.

Aika kului ja lopulta ihastuminen muuttu muotoaan - huomasin olevani rakastunut sinuun. Peruttamattomasti. 

Olen tavannut henkilön, jollaista en uskonut olevan olemassa. En ole ennen uskonut kohtaloihin ja tosirakkauteen, mutta olen saanut syödä sanani sinun kanssasi. Sinä teit minusta ehjän. En ole ikinä tuntenut näin paljon kuin olen tuntenut sinun kanssasi. Me ollaan tehty kaikista maailman rakkauslauluista meidän kappaleita. Me ollaan tehty kaikista mahdollisista paikoista meidän omia. Oli se sitten kesäinen Berliini tai talvinen juna-asema. Missä vain on hyvä olla, kun vaan saan olla kanssasi.

Viime kesä oli paras kesä ikinä. Pitkän ja hartaan rakentamisen jälkeen pääsimme vihdoin pisteeseen, jossa saamme olla yhdessä avoimesti. Saan viettää aikaa kanssasi niin paljon kuin mahdollista. On ihana ottaa sinua kädestä kesken katua ja suudella sinua ihmisjoukossa. Minulla on kaikki, kun minulla on sinut. Sinun kanssasi saan olla oma pöhkö itseni ja unelmoida niin, että taivaalta sataa hattarasta tehtyjä koiranpentuja.

Kesä vaihtui syksyyn. Iltojen pimetessä eteemme tuli jotain muutakin. Tuli syöpä. Lähdin viemään sinua päivystykseen hoitamaan tyrää, enkä saanut jäädä kanssasi, joten päätin mennä tekemään iltavuoroni. Sen illan kurkussa kuristi ja sydämessä ahdisti. Mitä jos? Jotenkin sen tiesi? Istuin iltavuoron päätteeksi junassa ja kuuntelin kahden vanhemman miehen keskustelua puolukkasadosta. Pyöritin puhelintani kädessäni ja odotin kärsimättömänä, että soittaisit. Ja niinhän se puhelu lopulta tuli.

Syöpäuutisen jälkeen ollaan menty tätä vuoristorataa yhdessä. Olemme eläneet kysymys kerrallaan. Mikä syöpä on kyseessä? Missä se on? Kuinka iso? Koska leikataan? Miten kipu saadaan aisoihin? Kuoleeko siihen? Miksi ei voida leikata? Mitä se tarkoittaa? Koska aloitetaan syöpähoidot? Kauan ne kestää? Koska pääsee kotiin? Koska joku tietää antaa jotain ennustetta? Miksi tämä tapahtuu juuri meille? Miksi juuri nyt?

On kuljettu niin taksilla kuin ambulanssilla. Olen istunut vierelläsi monta tuntia, pitänyt kädestä ja katsonut kun nukut. Olen ottanut sinut kainaloon sairaalasängyssä. Olen herännyt kanssasi kotona öisin, jakanut lääkkeitä dosettiin ja tuonut kylmäpussia. Olen pakannut jalkasi kiristyssiteellä. Olen silittänyt ajeltua tukkaasija miettinyt, miten helvetin paljon rakastan sinua.

Viimeiset pari kuukautta on itketty, ahdistuttu, suututtu, lamaannuttu. Minua on pelottanut enemmän kuin koskaan. Olen kokenut tämän olevan epäreilua. Eihän näin voi käydä juuri meille. Ei juuri nyt, kun kaiken piti olla hyvin. Olin jotenkin tuudittautunut ajatukseen, että lapsuudesta asti käydyt vastoinkäymiset ovat vihdoin ohi. Olin nostanut itseni ylös sieltä suosta ja alkanut kasvaa oikeasti aikuiseksi. Kyllä nyt piti olla mun hetki. Itsekkäästi mulla oli mun haaveet meistä. Olin suunnitellut kaiken mun päässä. Suurimmassa ahdistuksessani itkin, että tämänkö takia me taisteltiin ne alun vaikeudet. Että päästiin taistelemaan syöpää vastaan. Tämänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina, jossa me vanhetaan yhdessä ja heitetään härskiä läppää ryppyisinä kääppinä julkisissa paikoissa. Nolataan toinen toisemme ja nauretaan niin, että poskiin sattuu. Piti olla hattaraa ja koiranpentuja. Juuri sellaista siirappia, jota muut katsovat yäkkien vieressä. Ei pitänyt tulla syöpä.

Mutta meillä on edelleen toisemme.

Nyt elämme tavallaan seesteistä aikaa. Kukaan ei ole sanonut mitään. Tulevaisuudesta ei osaa sanoa. Tietämättömyys on ollut meidän suoja. Olen tehnyt tästä jonkinlaisen mantran, jota olen kertonut niin monesti, ettei sen kertominen enää itketä. Olen rakentanut alun järkytyksen jälkeen ylleni suojan, enkä voi antaa itseni romahtaa. Nyt on minun aikani olla sinun tukenasi. Olen sinun kalliosi. Nyt en pelkää, vaan luotan siihen mitä näen ja koen. Syövästä huolimatta laitat mut selkä seinään vasten, usein ihan syystä. Pistät mut armottomasti vastuuseen sanomisistani. Lapsellisuuspäissäni ärsyttää, kun vaadit mua käyttäytymään kuin aikuinen. Näet mun läpi, kun huokailen viidennen kauppareissun kohdalla - ja vielä sanot siitä. Tai vuoroin kilahdat mun tekemisistä, vaikka oikeasti sua ahdistaa, etkä osaa sanoa sitä ääneen. Vaikka enhän mie edes osaa kuvitella, miltä susta tuntuu. Sie elät syöpää joka päivä. Koko ajan. Tiedän, että sua pelottaa, vaikka oot kaiken aikaa ulospäin niin reipas.

Vaikka oletkin välillä paskapää, seison sun rinnalla. Oot mun paskapää. Tässä tilanteessa me kaikesta huolimatta kestetään arjen stressiä ja paskaa. Me käytiin nimittäin jopa treffeillä! Sain tunnin kanssasi normaalia aikaa sushibuffetissa ja se valoi minuun enemmän toivoa sekä uskoa syövän voittamiseen kuin mikään muu asia pitkään aikaan.

En toivo mitään muuta tässä maailmassa kuin sinut.


Ja niin syntyi kätilö







Ja niin syntyi kätilö. Reilu kuukausi sitten hikoilin ja jännitin laittaessani vaaleanpunaista mekkoa päälleni. Kaikki se vuosien odotus ja työ palkittaisiin pian. Tunnelma ennen tilaisuuden alkua oli jännittynyt. Koristelimme kahvitilaisuutta varten varattua luokkaa samalla vilkuillen kelloa. Jännittyneitä ja innokkaita halauksia vaihdettiin. Viimeiset huulipunat ja sitten piti jo järjestäytyä toiseen paikkaan aakkosjärjestykseen. Istuessani tuolille tuntui, ettei siitä enää pääsisi ylös. Astelin tulevien kollegoitteni eteen ja pidin puheen valmistujaisjuhlissamme jalat ja ääni täristen. Lausuin kätilönvalan epäuskoisena, mutta samalla ylpeänä. Seisoin jonossa ja odotin vuoroani. Kävelin kohti opettajia ja vastaanotin valmiin kätilön paperit. Suvivirsi raikui pianosäestyksen kanssa. Ja siinä se sitten oli. Kaikki oli ohi hetkessä.

Kahvitilaisuudessa laitoin valmistuvista kollegoista koostamani valokuvashow'n pyörimään, lauloin Kalevauvaa yhdessä heidän kanssa ja nostin onnittelumaljan. Söin kakkua ja hymyilin onnellisena. Muutamasta lasillisesta tuntui humaltuvan hetkessä. Vai oliko se vaan se koko tapahtuma? Tärkeässä päivässäni oli mukana kaksi minulle erityistä ihmistä, jotka olivat auttaneet ja tsempanneet minua kuluneiden vuosien aikana. Ilman läheisten tukea ja apua en olisi päässyt maaliin. Jätin kouluni taakseni ja astuin viileään säähän. Ulkona oli lähestyvän sateen tuntu, mutta sisällä paloi. Lujaa.

Neljän ja puolen vuoden urakka oli sillä hetkellä ohi. Olin oikeasti valmis. Minusta tuli kätilö. Ihan oikeasti tuli kätilö. Ei kulunut viikkoakaan, kun sain täytettäväksi suuret saappaat ja astuin työelämään. Esittelin itseni kätilönä. Ensimmäiset kerrat tuntuivat oudoilta. Sainko jo niin sanoa? Näkeekö minusta läpi, että olen ihan vihreä? Miten olikaan mahdollista, että jännitää ja pelottaa, mutta on todella innoissaan samaan aikaan? Kuinka paljon voi rakastaa sitä työtä, jota on päässyt tekemään, samalla kaatuen uupuneena sänkyyn työvuoron päätteeksi. 

Ensimmäinen kuukausi oli rankka. Päiviin ei mahtunut muuta kuin töitä ja siitä palautumista. Arki ja lapset rullasivat tietysti siinä samalla. Työpäivien jälkeen bussimatkat pyhitin päiväunille ja kotona kaappasin väsyneenä lapset kainalooni. Jokainen päivä jännittää edelleen, mutta pahimmat höyryt on vihdoin päästetty ulos. Osaan jo nauttia siitä, mitä pääsen tekemään. Nautin työn haasteista ja hektisyydestä. Mutta kaikkein eniten nautin siitä, että olen päässyt heti valmistumisen jälkeen kokemaan syntymän ihmeen yhdessä perheiden kanssa. Mikään ei vie pois sitä tunnetta, joka minulle tuli, kun ensimmäinen vauva syntyi käsiini kätilönä. Sitä adrenaliinia ja huumaa on vaikea kuvailla. Se on kuin polttoainetta, jolla jaksaa rankkojenkin päivien yli, eikä siitä tunnu saavan tarpeekseen. 

Tämä ammatti on jotain niin mahtavaa.


Minun tulevaisuuteni


Viimeiset neljä ja puoli vuotta olen ollut opiskeleva äiti. Minulle se rooli on ollut suht helppo, vaikka neljään vuoteen on mahtunut todella paljon muutoksia. Tapahtumat ovat olleet niin suuria kuin pieniä, onnellisia ja surullisia. Silti sama rooli ja tahdonvoima on pysynyt. Lasten kanssa koulutehtäviä on painettu juuri silloin kun aikaa on suotu. Viimeisiä silauksia on tehty lasten mentyä nukkumaan pitkälle yöhön. Adrenaliini ja lohdutusirttikset ovat toimineen suurimmassa hädässä ja koulustressissä. Harjoitteluiden aikaan suurin apu on tullut isovanhemmilta. Ilman heitä en olisi mitenkään saanut kaikkea toimimaan.

Tietenkin tätä kaavaa järisyttää tieto siitä, että nyt ihan oikeasti ollaan uuden ja jännittävän äärellä. Kaksi kuukautta, ja opiskelijastatus vaihtuu kätilöksi. Sitä ennen on viikko jäljellä viimeistä harjoittelua, yksi kirjallinen raportti ja portfolio. Valmistumisen ilmoittautuminen on tehty ja Valviran paperit laitettu eteenpäin. Kesän suunnitelmatkin on jo valmiina. Arki pitää pahimman jännityksen kurissa, jotta päivien kulkua ei osaa havainnollistaa. Tämä turvallinen opiskelijan arki muuttuu valmistujaispäivän jälkeen kertaheitolla. Sama kaava pysyy, mutta edessä on uusi vastuu ja helvetin isot sappaat täytettäväksi. Olen todella onnellinen. Tie on ollut pitkä, haastava ja opettava. Se, että maaliviiva näkyy, tuntuu hämmentävältä. Ennenkaikkea olen itsestäni kuitenkin todella ylpeä.

Kun 20-vuotiaana ja vuoden ikäisen tytön äitinä nostin sen aikuislukion esitteen käteeni, päätin näyttää kaikille. Halusin vakuuttaa, että minusta ei mitään putoajaa tule, jonka tulevaisuus näyttää surulliselta. Halusin näyttää läheisilleni, mutta kaikkein eniten halusin näyttää niille, joiden sanat satuttivat minua. Ne ilkeät kommentit raskaudestani. Ne katseet vanhojen tanssien harjoituksissa. Ne erilaiset spekulaatiot ja juorut, jotka levisivät niin nopeasti, että ehtivät muuttua varmaan viidesti ajan kuluessa. Halusin näyttää sille, joka amiksen ruokalassa lauloi vieressäni "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Halusin myös näyttää sille matematiikan opettajalle, joka toisen hylätyn jälkeen sanoi, etten tule koskaan suorittamaan lukiota.


Sisäisesti halusin siis näyttää suurta keskisormea heille kaikille. Soitin mummille ja sovimme hoitojärjestelyistä. Menin suorittamaan lukion loppuun ja päätin, että niillä papereilla haen kouluun - minusta tulisi kätilö. Ja niinhän siinä kävi, että kahden vuoden jälkeen ylioppilaslakki nakotti päässäni. Reilu vuosi siitä astuin uuden koulun ovista sisään. Edelleen epävarmana vähän kaikesta, mutta olin siinä. Minusta todellakin tulisi kätilö!

Nämä neljä ja puoli vuotta ovat kasvattaneet ihmisenä. En enää niin epävarma sellainen kuin ennen. Jos joku nyt arvostelisi elämääni tai valintojani, niin soromnoo! Tiedän, mitä haluan ja sen haluamisen tärkein pointti on olla onnellinen. Olen elämässäni nyt pisteessä, jota jo iänkin puolesta kutsutaan aikuisuudeksi. Ihan vielä en pääse sanomaan: "mie tein sen!", mutta tämä kevät on luonut uskoa siihen, että pian niin pääsee sanomaan. Olen tehnyt päätöksiä ja valintoja, joiden olen ajatellut olevan minua varten. Olen kerännyt lähelleni ihmisiä, joiden uskon kestävän rinnallani isoimmat myrskyt ja olevan aidosti onnellisia paikoissa, joissa siihen on aihetta. Kaiken keskellä olen kahden valloittavan lapsen äiti.

Valmistuminen on eräänlainen siirtymävaihe. Nyt jos koska on aika jättää taakseen näiden vuosien aikana tapahtuneet asiat ja suunnata katseensa eteenpäin. On aika elää tässä ja nyt. On tehtävä päätöksiä niin, että osaa nähdä valintojen mahdolliset seuraukset. On aika sanoa mielipiteensä ääneen ja pitää kiinni oikeuksistaan. Juuri sellaisena kuin olen. Joskus huudan ja raivoan, itken pienestä tai nauran niin kovaa, että se kääntää päät. Olen hieman itsekäs ja impulsiivinen ja toisessa hetkessä taas todella luottavainen ja kärsivällinen. Haluan elämässäni rakastaa täysillä ja haaveilla pää pilvissä. Ja haluan olla kätilö, toisen ihmisen isojen ja pienien hetkien rinnalla kanssaeläjä!

Minun elämäni, minun päätökseni, minun tulevaisuuteni.


Koska persoonalleni ominaisesti haluan kaiken kiireen keskellä tehdä ihan kaikkea, osallistuin ihanan Kapeat kadut -blogin Jennin sekä Hempee-blogin Jonnan yhdessä ideoimaan valokuvaushaasteeseen. Ideana on osallistua kuukausittain vaihtuvaan kuvaustehtävään. Hetkistä valokuvaushaasteen Facebook-ryhmään ja kuukauden haasteisiin pääsee osallistumaan kuka vain!

Maaliskuun valokuvaustehtävä oli "Minun maisemani". Omat kuvani kuvaavat hyvin niitä maisemia, joissa arki sujuu. Tämä minun elämä, josta olen todella onnellinen. Arki on vahvasti kahden kaupungin välillä reissaamista sekä illan hämärtyessä sänkyyn kaatumista hiljaisessa kodisssa. Mutta se on minun arkeni.


Kasva, kasva, kätilöntaimi

Huomaan toteavani harjoittelu toisensa jälkeen saman: olen jo puolessa välissä! Seitsemästä viikosta jäljellä on enää kolme. Kolme viikkoa aikaa imeä kaikki se tietoa, energia ja tunnelma synnytyssalikätilönä olemisesta. Koska eihän sitä tiedä, koska seuraavaksi sinne pääsee takaisin. Ensimmäistä kertaa huomaan toteavani, että olen aivan loppusuoralla. Ja se ajatus vasta pelottaakin. Tämän kevään jälkeen ei ole enää ohjaajaa, johon nojata. On vain kätilökollegoita, joita konsultoida.

Toinen jakso synnytyssalissa on ollut tälläiselle valmistuvalle kätilölle aivan uskomaton kokemus. Ensimmäisessä jaksossa nojauduin täysin ohjaajaan, tarkkailin ja keskityin yhteen asiaan kerrallaan. Nyt olen saanut hellästi ohjaten langat omiin käsiin, yritän hallita kokonaisuutta ja olla suunnitelmissani askeleen edellä. Teen omia johtopäätöksiä ja keskustelen yhdessä ohjaajan kanssa, että onko suunnitelmissani mitään perää.

Samalla huomaan lankoja pidellessäni, että onko toiminnassani mitään perää. Asiat korostuu ja selkeytyy, kun itse joutuu suunnittelemaan toimintaansa. Virheille ei ole tilaa. Tietenkin opiskelijana saa suunnitelmissaan kompuroida ja huomata, ettei joku asia ehkä olekaan fiksuinta tehdä kuten oli alunperin suunnitellut. Mutta sitähän se vastuun ottaminen on.

Olen saanut puuhastella itsekseni perheiden kanssa, antaa ohjausta ja tietoa sekä luoda sitä omaa kätilöyttäni rauhassa. Olen saanut oppia turvallisessa ympäristössä, että mitä tämä synnyttäminen ammatillisesta näkökulmasta oikeastaan on.

Koen yhdeksi vahvuudekseni vuorovaikutustaidot. Pyrin kohtaamaan jokaisen perheen yksilöllisesti ja kuulostelen, minkälaista ohjausta he haluavat ja voiko yhdessä perheen kanssa vaikka vitsailla. Selvitän, kaipaako synnyttäjä selkeää faktaa vai lempeää tsemppausta. Kuka haluaa olla enemmän itsekseen ja kuka kaipaa läsnäoloa. Ja kaikkein tärkeimpänä olen pitänyt sitä, että miten yhdessä päästään jokaisen supistuksen yli. Olen saanut tehdä jokaisen kanssa sitä omaa synnytyssuunnitelmaa, jota olen pyrkinyt noudattamaan tilanteista riippuen.

Jokaista synnyttäjää olen yrittänyt päästä katsomaan lapsivuodeosastolle, jotta olen voinut käydä synnytyksen läpi yhdessä perheen kanssa ja pyytää palautetta. Perheiltä saatu palaute on ollut positiivista ja rohkaisevaa. Olen osannut olla se tuki ja turva, ja se tuntuu aivan mielettömältä.

Palo synnytyssalikätilönä toimimiseen on roihahtanut siis ihan kunnolla. Tämä on sitä, mitä haluaisin tulevaisuudessa päästä tekemään.

Tämä loppusuora on opettanut minulle paljon - ja paljon on vielä opittavaa. Kaikkein eniten se on tehnyt minut entistä nöyremmäksi tätä ammattia kohtaan. Ne kuuluisat konkarikätilöt ovat niitä minun jumalattaria. Tämä ala on täynnä vahvoja naisia kaikista ikäluokista, joiden vankkoihin käsiin on turvallista luottaa. Joskus minäkin olen sellainen vahva kätilö, johon voi luottaa kuin kiveen!

Nyt minulla on antaa vain teoriatietoa ja vähän kokemusta, mutta koko tämän kätilöntaimen verran asennetta sekä sydäntä voimaannuttavaa synnytyskokemusta kohtaan, yksi perhe kerrallaan.



Syntymäpäiviä

Neljä vuotta sitten tammikuisena aamuna koulun pääovista asteli sisään hauskannäköinen nuori nainen. Punaisen takin hupusta pilkisti vaaleista hiuksista muodostunut tupsu. Päällään hänellä oli edellisen illan pähkäilyn tulos: farkut ja pusero, jotka hän oli aamulla vaihtanut ainakin kolmesti. "Olisi pitänyt ostaa uusia vaatteita". Hiuksensa hän oli laittanut kiinni poninhännälle, koska aamu oli ollut kilpajuoksu kelloa vastaan. Yöllä ei uni tullut, eikä aamulla oikein pystynyt keskittyä mihinkään. Oli pitänyt varmistaa kuudetta kertaa bussin aikataulu, painaa mieleen oikea pysäkki jolla jäädä, ja uudelleen tarkistaa monelta ensimmäinen koulupäivä alkoikaa.

Jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsivänä tyyppinä matkapahoinvointi oli tuplaantunut pelkästä jännityksestä. Moottoritiellä piti katsoa suoraan eteen. Bussimatka kesti melkein tunnin ja koko matkan hän oli pelännyt oksentavansa. "Jos en oksenna nyt, niin viimeistään pysäkillä!". Vatsaan koski ihan hirveästi, aamupala ei ollut maistunut, mutta samalla oli kauhea nälkä. Deodoranttikin pettäisi ihan kohta.

Punaisessa takissa hän erottui heti muiden uusien opiskelijoiden joukosta, mutta jännitykseltään toivoi, että voisi olla näkymätön. Nainen puristi käsilaukkuaan tiukasti ja ojensi silmälaseja nenällä, kun samalla yritti väenpaljouden keskellä nähdä eri suuntiin viittoavia tutoreita. "Mieti sun nimi. Kävele. Älä jäädy...".

"Mene tästä vasemmalle noiden lasiovien läpi, rappusista kuudenteen kerrokseen ja taas lasiovista. Me tullaan perässä!", tutori ohjeisti reippasti. Muiden uusien opiskelijoiden äänet kaikui ympärillä. "Kuudenteen kerrokseen? Ei jumalauta, mitkä rappuset!". Kuudennen kerroksen lasiovissa luki "Kätilöt". Tunnelma käytävällä oli jännittynyt. Vaimeita tervehdyksiä, ihmisten ohi kiinnittyneitä katseita ja raskaita hengityksiä. Joukko eri ikäisiä naisia, joista kaikki jännitti yhtä paljon. Nainen istui penkille toisen nuoren naisen viereen. "Okei, tästä se lähtee!".

Neljä vuotta ensimmäisen koulupäivän jälkeen sama nainen käveli synnytyssairaalan pääovista sisään. Vaaleat hiukset olivat lyhentyneet reilusti. Tumman violetit latvat hipoivat olkapäitä. Isommat silmälasit keikkuivat nenällä, kun nainen istuuntui odotusaulan penkeille. Nainen katsahti kelloa. Muutaman hetken kuluttua oli alkamassa toinen synnytyssaliharjoittelu. Edellisenä iltana oli jännittänyt niin, että iltapala jäi syömättä, mutta nyt ei ollut nälkä. Ennen nukahtamista päässä pyörineet kauhukuvat olivat kaikonneet yön aikana pois. Olo oli aika zen. "Tulee mitä tulee, mie oon valmis.". 

Tänään on minun syntymäpäivät. Ja tänään minulla alkoi kätilöopintojen viimeiset koitokset ennen valmistumista. Minun ja valmistumisen välillä on enää kaksi harjoittelua sekä kaksi kurssia. Keväällä minun pitäisi olla valmis kätilö. Ihan vihreä sellainen, mutta valmis. Seuraavat seitsemän viikkoa saan viettää syntymäpäiviä yhdessä perheiden kanssa. Mutta kaikkein eniten pääsen kasvamaan. Se kätilö, joka laitettiin itämään viime syksynä ensimmäisessä synnytyssaliharjoittelussa, pääsee nyt kasvamaan. Kasvu on millimetrityötä, mutta on se sen arvoista.


Ihan pian minusta tulee kätilö!