Featured Slider

Puolen vuoden (syöpä)matka

Poikaystäväni syöpäuutisesta tulee puoli vuotta. Siinä ajassa tästä uudesta elämäntilanteesta on tullut uusi arki. Halusin jollain tavalla summata kuluneet kuukaudet ja kertoa kuinka kaikki on minun näkökulmastani mennyt.

Muistan poikaystäväni rauhallisen äänen puhelimessa, kun hän kertoi, että tyräksi luultu möhkäle vatsassa olikin jotain aivan muuta. Mietin, että miten hän voikin olla niin rauhallisen kuuloinen. Äänen rauhallisuus vitutti suunnattomasti. Itkin koko puhelun ajan ja pitkälle yöhön sen jälkeen. Olisin halunnut, että hänkin itkee kanssani. Ihminen käyttäytyy niin eri tavalla shokkitilanteessa. Oman shokkini aiheuttama hätä ja ahdistus oli suuri. Itkustani ei meinannut tulla loppua. Niin monet miksi-kysymykset kävi mielessä. Eniten kysyin mielessäni, että miksi näin piti käydä juuri meille. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli vielä edessä.

Alussa olimme varmoja siitä, että syöpä saadaan leikattua pois. Piti vain kärsivällisesti odottaa kirurgin suunnitelmaa. Odottaminen tuntui todella pitkältä, vaikka todellisuudessa odotimme vain muutaman viikon. Poikaystäväni vointi ja oireet tuntuivat kuitenkin kasvavan silmissä räjähdysmäisen nopeasti. Heräsin öisin poikaystäväni raskaaseen hengitykseen ja kipuihin. Vaikka en voinut tuntea kipua fyysisesti, tuntui se minussa henkisesti. Muutaman päivystyskäynnin ja ambulanssikyydin jälkeen odotimme suunnitelmaa sairaalasta käsin. Oli tavallaan helpotus, että hän oli sairaalassa. Se tuntui jotenkin turvallisemmalle.

Olin kuitenkin vihainen, kun siinä kaikessa kesti niin kauan. Halusin, että se kaikki otettaisiin äkkiä meiltä pois. Poikaystäväni shokki oli erilainen kuin minulla. Hän jollain tavalla sulkeutui omaan kuoreensa. Olin vain vieressä ja katsoin. Yritin päästä lähelle, mutta hän ei ollut siihen valmis. Koin, että ennen syöpäuutista olimme olleet hyvä tiimi, vahva pari. Nyt olimme tässä yhdessä, mutta silti koin olevani yksin. Hänen sulkeutumisensa ja vastaanottamattomuutensa ahdisti todella paljon. Minun olisi pitänyt hänen mukaansa puhua jollekin muulle. Itse olisin halunnut jakaa sen kaiken yhdessä. Minun oli silloin vaikea ymmärtää, että sulkeutuminen oli hänen tapansa prosessoida se kaikki.

Ja niin se päivä koitti, jolloin saimme kirurgilta alle puolen tunnin sisällä kuulla radikaalin leikaussuunitelman ja sen perumisen. Mitään ei leikata, sillä syöpä on keuhkoissa. Tähän kuolee. En ollut ehtinyt hyväksyä vielä koko syöpää, saatikka sitä, että tähän kuolisi. Itkin niin kovaa, että poikaystäväni käski minun pitää suuni kiinni. Kaksi erilaista shokkia. Minä halusin itkeä yhdessä ja poikaystäväni halusi, etten jätä häntä yksin, mutta että olisin vain hiljaa ja rauhallinen. Nukuimme seuraavan yön sairaalasängystä tehdyssä parisängyssä käsi kädessä. Heräilin koko yön jatkuvasti tarkistaakseni, että poikaystäväni hengitti. Itkin hiljaa, jotta en herättäisi häntä.

Siirto Syöpäklinikalle valoi meihin aivan uutta toivoa. Kuolemantuomio vaihtui toivonkipinään. Kasvainta yritettäisiin pienentää sädehoidolla. Samalla oireiden pitäisi helpottaa. Poikaystäväni reipas ja positiivinen asenne piristi omaa mieltäni. Hän vaati minulta samaa. Nyt taistellaan. Hän tarvitsi ympärilleen taisteluhenkeä ja positiivisuutta. Edelleen pelotti, mutta oli myös pakko uskaltaa toivoa. Pystyin työntämään alun shokin ja ahdistuksen syrjään. Joka kerta ollessani sairaalassa nappasin poikaystäväni lusikkaan ja silitin hänen mustaa tukkaansa. Hymyilin ja tsemppasin. Taistellaan nyt sitten ja kunnolla.

Itsekkäästi olisin halunnut omia hänet vain omaksi, katsella hänen kasvojenpiirteitä ja suudella nassua. Jotenkin "lähellä kuolemaa" kokemuksen jälkeen halusin omia hänet ja kaiken yhteisen ajan itselleni. Vieraat ja vierailun kyselijät ärsytti. Teki mieli sanoa, että painukaa vittuun, hän on minun, minä hoidan. Jälkikäteen ajateltuna oli ihanaa, kuinka moni osoitti hänelle tukensa ja kävivät piristämässä.

Kun poikaystäväni pääsi sairaalasta, alkuun minua pelotti. Pelkäsin, jos kotona sattuukin jotain, enkä osaa toimia. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi reipas ja positiivinen. Pelkäsin lähteä kotiini ja jättää hänet yksin. Puuhasin ja järjestelin kuin mikäkin hullu. Olisin halunnut antaa hänelle kaiken hänen tarvitsemansa tuen ja avun. Otin saadut tehtäväni vakavasti. Jaoin lääkkeet dosettiin ja pyöritin tukisidosta turvonneeseen jalkaan. Poikaystäväni kuittaili rypystäni otsallani, kun kieritin uudelleen sidettä jalkaan, milloin löysemmäksi ja milloin kireämmäksi. Ei minua se hoitaminen vituttanut, päinvastoin. Halusin vain tehdä kaiken niin hyvin. Olin pettynyt itseeni, jos en osannut kerralla, enkä pystynyt antamaan hänelle aivan kaikkea. Oman arjen oli pyörittävä siinä sivussa samaan rataan.

Ennen joulua aloitettiin sytostaatit. Pahinta siinä ajassa oli poikaystäväni mielialanvaihtelut. Alun puhumattomuus vaihtui yllättäviin raivareihin. Ja sitten itketti taas. Vaikka "riitamme" olivatkin nopeita, eivätkä mitenkään vakavia, olivat ne silti siihen tilanteeseen nähden raskaita. Kummatkin vielä prosessoimme koko syöpäuutista ja pienikin stressi tuntui olevan aivan perseestä. Ensimmäisen hoitokierroksen ja kontrollikäynnin jälkeen tilanne alkoi laueta.

Joku lukko avautui meidän välillämme joulun alla. Sytoista tuli taukoa ja syöpäuutista oli ehditty sulattelemaan. Koin, että pystyimme puhumaan koko asiasta aivan uudella tavalla. Hän ei sulkeutunut ja minä en vaatinut häntä puhumaan. Tuntui, että sain hänet takaisin ihan kokonaan. Syövän aiheuttama jännite tavallaan hellitti. Meille ominainen yhdessäolo ja arki tuntui taas samalta kuin ennen, tai niin samalta kuin se syövän kanssa voi tuntua.

Tällä hetkellä kaikki on olosuhteisiin nähden ihan ok. Sitä on jotenkin osannut keskittää energiansa oikeisiin asioihin, karsia turhat stressit pois ja elää hetkessä. Olen asennoitunut niin, että niin kauan kun poikaystäväni kokee voivansa hyvin ja syöpää hoidetaan aktiivisesti, kaikki on hyvin. Tavallaan on ollut pelastus, että olen päässyt säännöllisesti omaan kotiini lasten kanssa. Sillä tavalla olen saanut nollata ja keskittyä itseeni, käydä töissä ja olla. Vaikka tuntuukin pahalta, ettei poikaystävälläni ole samanlaista pakokeinoa. Olen täyttänyt päiväni työllä, lapsilla ja muulla tekemisellä, ettei tarvitse tuntea tai ajatella. Olen yritänyt tavallaan myös pakoilla, mutta sille tulee nyt loppu, sillä varasin ajan psykologille. Koen kuitenkin, että kun itse jaksan ja voin hyvin, pystyn olemaan hänelle se kallio, jota hän tarvitsee. Pystyn nyt paremmin ottamaan hänen huonon olon ja vaikka kiukuttelun vastaan. En ahdistu tai muserru pienestä kyyneliin, vaan olen tuki ja turva.

Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa melkoisen matkan. Syövän kanssa ajantaju muuttuu. Tunteet menevät yhtä vuoristorataa. Alussa olin niin vihainen ja pettynyt, sillä olin päässäni suunnitellut meille yhteisen kodin, häät ja perheen. Koin, että on todella epäreilua, etten sitä kaikkea välttämättä saa. Nyt se ajatus tuntuu jotenkin lapselliselta. Suoraan sanottuna kaikkein tärkeintä minulle on nyt se, että poikaystäväni on elossa. Jotenkin tuntuu, että kestän tämän kaiken, kunhan kukaan ei sano meille, ettei mitään ole tehtävissä. En tarvitse juuri nyt mitään muuta kuin hänet.

Yksi isoimmista päätöksistä meille oli se, että hain itselleni ja lapsilleni isompaa asuntoa. Syövän seuraukset konkretisoituivat, sillä juuri nyt ei ole realistista edetä suhteessa siihen, että asuisimme yhdessä. Toki ikävä kalvaa suurempana kuin koskaan ennen, kun olemme erossa, mutta kestän tämän kaiken, kunhan saan olla hänen kanssaan.  Nyt on pakko odottaa ja katsoa, miten tilanne etenee. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Haluan uskoa, että kaikessa harvinaisuudessaan hoidot tehoavat kasvaimeen. 

Meillä on poikaystäväni kanssa vahva tiimi. Osaamme puhua toisillemme aivan uudella tavalla. Edellisen kontrollikäynnin aikana tunteemme olivat vastakkaiset kuin edellisellä kerralla. Kun ensimmäisen kontrollikäynnin aikana poikaystäväni oli pettynyt ja minä positiivinen, oli roolit nyt toisinpäin. Itkin, kun sanottiin, ettei sytoja nyt jatketa vaan keksitään jotain muuta. Kyseisen syton lopettaminen pelotti. Poikaystäväni oli taas hyvillä mielin. Kasvain on pienentynyt melkein puoleen. Miksi siis surra. 

Kaivauduimme lusikkaan myöhemmin sinä päivänä. Puhuimme käynnillä heränneistä tunteista. Minä ymmärsin häntä ja hän minua. Hän otti minut kovemmin kainaloonsa ja suuteli niskaani. Pelkoni väistyi, sillä minulla oli juuri siinä hetkessä se kaikkein tärkein. Meillä on toisemme. Ja vain sillä on nyt merkitystä. 



6 vuotta, 4 kuukautta ja 2 viikkoa

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni 18. päivä  elokuuta vuonna 2011. Olin 22-vuotias, esikoiseni oli 3-vuotta ja odotin toista lasta viimeisilläni. Laskettuaika oli lokakuussa. Samalla suunnittelin loppuelämääni lasten isän kanssa. Suurin tavoitteeni oli mennä naimisiin. Elin jotain lapsuuteni haavemaailmaa, mutta jotain uupui arjestani. Sitten päätin yrittää bloggaamista.

Kirjoittaminen oli aina ollut minulle kaikkein tutuin juttu. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän päiväkirjaa, joten julkinen kirjoittaminen samalla jännitti ja kiinnosti. En kuitenkaan uskaltanut ihan täysillä olla oma itseni, joten kirjoitin ilman kuvaa, oikeaa nimeä tai rehellisyyttä.

Kävin juuri lukemassa ensimmäisen postaukseni. Olin vakuuttunut siitä, että rakastan ruoanlaittoa ja käsitöitä. Paskapuhetta. Olen aina ollut huono laittamaan ruokaa. Ruokani tuppasi aina jäämään joko mauttomaksi, raa'aksi, ylikypsäksi tai vetiseksi. Silti varsinkin blogissa halusin olla pullantuoksuinen äiti. Ompelu ja askartelu oli toinen asia, jota niin kovasti mainostin harrastavani. Joo, kyllähän sitä tuli paljon ommeltua tyynynpäällisiä tai tehtyä kortteja, mutta varmaan sulasta tylsyydestä.

Yksi suurimmista syistä bloggaamisen aloittamiseen oli yksinäisyys. Olihan minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta totuus on, että kun saa 19-vuotiaana lapsen, suuri osa elämästä ja tärkeysjärjestyksestä muuttuu. Olin kyllä saanut uusiakin ystäviä, mutta joku siinä bloggaamisen mukana tulevassa virtuaalivertaistuessa kiehtoi. Varsinkin, kun blogissa sai olla juuri sellainen kuin antoi ymmärtää. Sai kiillottaa ja jättää asioita kertomatta.

Blogi oli kuin kiillotettu kuva omasta elämästä. Todellisuudessa olin itsetuntoa keräilevä teiniäiti, jonka lasten isä asui toisella paikkakunnalla. Syy jäädä kotikaupunkiin asumaan oli tuttu ympäristö, ystävät ja sukulaiset. Oli helpompi olla teiniäiti läheisten lähellä, vaikka samalla pikkukaupungin villit teoriat raskauksistani ja tiedon puuttuessa mielikuvituksen täyttämät huhut ahdisti. Tavallaan blogi oli minun vapaudu vankilasta -kortti. Sain rakentaa oman kulissini, joka sisälsi juuri niitä höpöjä ruokaohjeita ja Marimekon kääntökasseja. Kaksi lasta ja avioliitto oli omasta mielestäni todiste kaikille, etten ole tavallinen teiniäiti. Olin myös suorittanut lukion loppuun ja saanut niin hyvät arvosanat, että niillä pääsin hakemaan opiskelemaan kätilöksi. En kuitenkaan blogin puolella kertonut oikeastaan mitään ammatistani tai tilanteestani, koska se jollain tavalla hävetti?

Ajan saatossa uskalsin kertoa ensimmäisille läheisilleni bloggaamisestani, julkaisin ensimmäisen kuvani täällä, vaihdoin peitenimeäni lähelle oikeaa nimeäni ja otin askel askeleelta rennomman ja avoivemman otteen kirjoittamiseen. Mitä suorempi ja rehellisempi olen uskaltanut olla, sitä enemmän olen blogista saanut. Varmaan avioeroni oli yksi vapauttavimmista asioista kirjoittamisen kannalta. En edelleekään ole avannut asioita sen enempää täällä. Siihen oli pakko vetää raja, vaikka kaikissa elämäntilanteissa olisi ollut ihanaa saada vertaistukea lisääntyneeltä lukijakunnalta. Muuttaessani omaan kotiin lasten kanssa olen kaikin puolin uskaltanut olla vapautuneempi ja enemmän oma aito itseni siviilissäkin.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet blogissa sellaista dry seasonia, ettei tätä oikein bloggaamiseksi ole voinut sanoa. Kaksplussan aikoina kirjoitin varmasti eniten ja kautta aikojen kaikki kätilöaiheiset postaukset ovat olleet suosituimpia. Yritin olla muissakin aiheissa aidompi, mutta kun kirjoitin opinnoistani, tuli blogiin selkeästi aina kävijäpiikki. Kymmenen luetuinta bloggausta ikinä on 7/10 kätilöaiheisia. Yksi kätilöpostaus keräsi Kaksplussalla ennätysmäärän yksittäisiä lukijoita, kun lukijamäärä kertaantui yli 10-kertaisesti. Siihen se piikki sitten jäikin, mutta vaikka olen kirjoittanut hyvin harvoin viimeiset vuodet, on siellä edelleen se sama määrä tilastojen mukaan.

Nyt kun opinnot ovat ohi, on sekin aihe jotenkin jäänyt. Monesti ajattelin, että lopetan lopulta tämän kitumisen blogini kanssa ja lopetan koko homman. Sitten tuli se syöpä ja lopulta oli pakko kirjoittaa. Ja nyt huomaan taas ajattelevani bloggausta enemmän. Töiden takia ei ole enää niin jumalattoman loppu, lapset ovat isompia ja vuoroviikkosysteemi rullaa kivuttomasti. Kaipuu kirjoittamiseen on tullut. Nyt kun vihdoin uskaltaa olla ihan vaan mie.

Kuusi vuotta blogin ensimmäisen postauksen jälkeen huomää, että myös tämä skene kehittyy ja etenee. Blogit ovat ehkä tavallaan kokeneet jonkinlaisen inflaation. Kaikista aktiivisin olen ollut Instassa, joskus jopa instastorien kanssa. Muuten minua ei saisi hyppäämään kehityksen mukana ja kuvaamaan videoita vaikka YouTubeen. Kirjoittaminen on aina ollut eniten minua ja siinä haluan pysyä.

Joten, ehkä tämän vuoden ainoana lupauksena lupaan antaa vielä tälle mahdollisuuden. Ja lupaan pistää blogin ainakin piiloon, jos huomaan bloggaavani samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.


Enkä sitten enää ikinä vesileimaa kuvia. Ainakaan noin. 


Mennyt ja tuleva vuosi























Uudenvuodeaattoyönä minä ja poikaystäväni kilistimme kahden kuohuvalla vuodelle 2017. Puhuimme meidän vuodesta. Olimme suunnitelleet, että lopulta etenemme suhteessamme lasten osalta. Hitaasti ja hartaasi olimme rakentaneet perustuksia parisuhteelle, ja lopulta tuleva vuosi näytti vihreää valoa etenemisen suhteen. Pienestä ulkomaanmatkastakin haaveilimme kesän aikana. Kaikkein parasta kuitenkin oli se, että olimme varmoja suhteestaamme. Tätä me halutaan vaalia. Tästä me ollaan varmoja. Me. Kippis, vuosi 2017.

Ennen syksyn järistyksiä vuosi 2017 on ollut vallan loistava. Suoritin viimeisiä kätilöopintojani ja katse oli valmistumisessa sekä työllistymismahdollisuuksissa. Synnytyssali tuntui kaikkein eniten kodilta kaikessa vaativuudessaan. Olin alunperin lähtenyt opiskelemaan kätilöksi sillä ajatuksella, että haluaisin työllistyä synnytyssaliin. Harjoittelut olivat vahvistaneet haaveitani, vaikka ammatillisesti synnäri pisti koville. Vaikka olin varma sitä, mitä halusin, en voinut olla varma pääsenkö toteuttamaan unelmaani. Silti kokeilin kepillä jäätä ja pistin cv:ni synnäriin. Pelasin varman päälle ja laitoin hakemuksia myös muualle. Kevään edetessä työtarjouksia tuli, mutta ei synnäristä. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan. Jännitin ja odotin. Muutamien piinassa vietettyjen viikkojen jälkeen unelma tuli toteen - sain synnäristä kesätöitä!

Neljän ja puolen vuoden opiskelujen, keikkatöiden ja perhe-elämän yhdistämisen jälkeen kaikki muuttui. Alkoi vuorotyö, parisuhteen ja lasten yhdistäminen. Olin aivan loppu, mutta todella onnellinen. Työ oli juuri sitä, mitä olin toivonut. Se haastoi, uuvutti ja välillä pelotti. Mutta olin löytänyt kutsumukseni. Vuoroviikkoäitiyden yhdistäminen vuorotyöhön oli yllättävän helppoa. Ja niin uusi kuvio lähti pyörimään.

Parisuhteen ja työn lisäksi vuosi 2017 on sisältänyt reissut Tallinaan ja Ruotsiin (kymmenen vuoden tauon jälkeen) sekä pelkolentomatkan Berliiniin, olen palannut takaisin blondiksi, rakastunut sushiin, käynyt Provinssissa, ollut sairaalassa hoidossa migreenin vuoksi, ottanut tatuoinnin, rakastanut työtäni, saanut lihaksia ja menettänyt ne, ylittänyt budjettini monesti, ollut harrastamatta mitään, katsonut lapsieni kasvavan ja täyttänyt 28 vuotta.

Tänä vuonna olen päättänyt, etten lupaa mitään. Aion elää. Aion nauttia arjesta rakkaani rinnalla, silittää kun hoidot pistävät kropan ja mielen koville, nauraa ja rakastaa lujaa, ottaa hetki kerrallaan. Haluan tehdä rakastamaani työtä niin paljon kun on mahdollista. Haluan kehittää itseäni ja kasvaa ammatillisesti. Kaikkein tärkeintä on lapset, joiden kohdalla tämä tulee olemaan suurten muutosten vuosi. Nuorimmainen astuu  syksyllä koulutielle. Sitä on todella vaikea kuvitella. Likka on ollut aina kypsä ja valmis, ja häneen on voinut aina luottaa. Kolmas kouluvuosi starttasi helposti ja vaivattomasti. Pojan kanssa fiilikset ovat todella ristiriitaiset. Tulee olemaan todella vaikeaa päästää irti pienestä pojastani ja alkaa asennoitumaan häneen ja alkavaan kouluvuoteen kypsästi ja varmasti. Myös pientä ikäkriisiä on havaittavissa, sillä reilun viikon päästä täytän 29.

Se siitä vuodesta. Yksisarvislaamapaita päällä kohti tulevaa. 


Joulu kerrallaan

Syksyn syöpäuutiset saivat ennen joulua tilannekatsauksen. Kolmisen kuukautta täydessä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa loppui - ja sai jatkoa - jouluviikolla. Olin kuin sattuman kautta suunnitellut työvuoroni niin, että lopetin yövuorot sille päivälle, kun oli suunniteltu lääkärintapaaminen tuloksista. Siihen päälle vielä viikon verran vapaata. Uutiset saivat siis olla minkälaisia hyvänsä, mutta töistä ei tarvinnut murehtia. Olin valmistautunut henkisesti jonkinsortin breakdowniin.

Viimeinen työyö oli onneksi mukavan joutuisa ja mieleksäs. Töissä olen saanut usein nollattua ajatukseni pois syövästä ja pystynyt keskittymään täysillä. Työkavereiden kysymyksiin syöpätilanteesta vastasin kuin nauhalta, reippaana ja toiveikkaana. Työyöni päätteeksi matelin, vaihdoin hitaasti vaatteet, kävin vessassa, katsoin kelloa, kävin uudelleen vessassa ja lopulta päätin mennä yrittämään aamupalaa. Bussimatka oli liian nopea. En ollut ehtinyt päättää, mitä kävisin Spotifysta kuuntelemaan. Matkalla mäkkiin vedin kuulokkeet pois, sillä en halunnut minkään biisin yhdistyvän tähän päivään. Kahvi ei maistunut ja mäkkärin aamiaishamppari oli outoa. Vatsaa väänsi ja tuntui, ettei oksentaminen ollut kaukana. 

Kaikki se jännitys ja pelko kulminoitui tuohon päivään. Päässäni olin käynyt monesti kaikki skenaariot hautajaisten järjestämisestä lähtien. Mielikuvitus täyttää epävarman ihmisen mielen mitä pelottavimmilla ajatuksilla. Toisaalta olin poikaystävälleni sanonut niin monesti,  että tulokset tulevat olemaan hyviä, että uskoin hokemaani itsekin. Ulkoapäin näytti lupaavalta, hoitojen oli siis pakko tehota. Silti olin kerran pelkopäissäni miettinyt, että laittaisin hautajaisiin poikaystäväni lempparimekkoni. Sen mustan, jossa on kaksi taskua. Näytän siinä kuulemma niin söpölle.

Olimme vastaanottoaulassa poikaystäväni tapojen mukaisesti ajoissa. Taustalla soi surullisen kuuloiset joululaulun, joista yritimme vitsailla överisti. Kummankin jännitys oli suuri, varsinkin, kun aika oli puoli tuntia myöhässä. Mielikuvitus kävi syöttämään taas niitä pelottavia skenaarioita. Yritin rauhoittaa itseni ja poikaystäväni. Lopulta kuului tuttu sukunimi ja astuimme sisään lääkärin huoneeseen.

Lääkäri oli nuoren oloinen ja puhui tasaisen rauhallisesti. Välittömästi istuttuamme alas saimme tietää, että hoidot ovat tehonneet. Kasvain on pienentynyt kolme senttiä. Se oli kuulemma hyvä. Sekin olisi ollut hyvä, jos kasvain olisi pysynyt ennallaan. Vaadin saada nähdä taas kuvat. Lääkäri klikkasi kuvan auki, ja siinä se taas oli. Se vitun möykky. Teki mieli heittää jotain sitä kuvaa kohti. Mutta se oli pienentynyt, joka oli otettava erävoittona, positiivisena asiana. Hoidot tehoaa. Uskalsin hengittää.

Sitten tuli selitys ajan myöhästymiseen. Keuhkoissa oli nähty jotain etäpesäkkeiden lisäksi. Tulehdusaluetta. Sekin näytettiin kuvista. Lääkäri haastatteli mahdollisista oireista, joita ei ole koko aikana ollut. Syynä ajateltiin jatkuvaa kortisonikuuria ja sytostaatteja. Ennen kuin hoitoja voitaisiin jatkaa, tulee keuhkotilanne selvittää ja saada hallintaan. 

Niin kauan, kun näen poikaystäväni hengittävän vieressäni, uskallan olla toiveikas. Ei minua ne kuvat niinkään kiinnosta. Eniten haluan tietää minkälaisesta ennusteesta puhutaan. Ja kuten tähänkin asti, oli vastaus hyvin epäselvä. Pääpointtina ennusteessa on se, että edetään hoitokerta kerrallaan. Hoidetaan ja kuvataan. Hoidetaan ja kuvataan. Ja niin se jatkuu. Päästäänkö keuhkojen etäpesäkkeistä koskaan eroon, sitä ei kukaan voi sanoa. Voidaanko koskaan edes leikata. Paljon kroppa kestää hoitoja ja miten kauan kasvainta voidaan hillitä. 

Sanoin tulosten jälkeen poikaystävälleni, että lääkäri oli outo. Hän tivasi minulta, että kuinka niin. En kehdannut myöntää, että siksi koska hän ei antanut minulle niitä vastauksia joita olisin halunnut. Poikaystäväni kiukkusi näkyvästi tulosten jälkeen, minä päätin haukkua lääkäriä. Tulokset olivat hyviä, mutta ei sellaisia, joita kumpikin oli odottanut. Olimme kummatkin jossain oudossa tilassa. Oli vaikea sanoa mitään järkevää. Mutta otin häntä kädestä ja sanoin olevani hänen rinnallaan aina, kaikesta huolimatta. Syksyn aikana olen tullut vaaleanpunaisesta pilvilinnastani alas aikamoisen matkan ja totuus on, että joitain yhteisiä haaveita me joudutaan jättämään. Ainoa vaaleanpunainen unelmani tällä hetkellä on saada viettää hänen kanssaan kaikki se aika, jota meille annetaan. Muusta viis.

Ei tullut lääkärin jälkeen breakdownia, vaikka keuhkotilanne pelottaa. Olen pitänyt kyyneleet hyvin aisoissa alun järkytyksen jälkeen. Uskallan luottaa parempaan. Mitään ei ole vielä menetetty. Me vietettiin poikaystäväni ja lasten kanssa oma yhteinen joulu. Se oli tosi ihana joulu. Juuri sellainen perhejoulu, lämmin ja tunnelmallinen. Sain yllätettyä poikaystäväni myös täysin joululahjoillani. Mulla oli lasten kanssa aattona myös aivan mahtavaa. Tämä joulu oli varmasti elämäni yksi parhaista. Enkä itkenyt, vaan nautin, iloitsin ja rakastin niin lujaa. 

Tätä kirjoittaessa jonkin sortin möykky minussa purkautui. Kävin itkemään. Ilosta ja surusta. Olen tavannut sielunkumppanini, elämäni valon ja rakkauden. Arki kahdestaan ja yhteiset hetket neljän lapsen kanssa uusioperhesimulaatioissa sujuu mallikkaasti. Lapseni ovat aivan innoissaan poikaystävästäni ja hänen lapsensa ovat aivan ihania. Olen saanut enemmän kuin olen koskaan uskaltanut toivoa. Syöpä on tuonut konkreettisesti sen pelon elämääni, että voin menettää tämän kaiken hetkessä. Tämä on nyt meidän arkea ja siihen on vaan jotenkin sopeuduttava. Vaikka pelottaa ja epävarmuus on perseestä, täytyy pystyä jatkamaan eteenpäin. Yksi joulu kerrallaan.




Pelastava arki

Edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen on ollut tavallaan kevyempi olo. Blogi on ollut monesti mielessä ja halua kirjoittamiseen on ollut. Mutta oli opinnot, työt, lapset, parisuhde. Oli niin monta asiaa lautasella, että blogiin palaaminen vaan tuntui entistä vaikeammalta jokaisen hiljaisuudessa kuluneen viikon ja kuukauden jälkeen. Kuitenkaan selkeä lopettaminen ei tuntunut hyvälle ratkaisulle.

Sitten tuli tämä syksy. Lopulta oli päästävä kirjoittamaan ajatuksiaan ylös, ettei kaikki sekoitu yhdeksi mössöksi.

Me ollaan eletty syöpää nyt noin kaksi kuukautta. Kaikesta huolimatta olen pyrkinyt pitämään arjesta kiinni. Alkushokin jälkeen ainoa vaihtoehto on ollut vain mukautua tähän tilanteeseen. Tietenkin asia on koko ajan mielessä, mutta arki on ollut suuri voimavara. Tälläisissä tilanteissa on vain kaksi suuntaa: joko jää pohjalle tai jatkaa hammasta purren eteenpäin. Miesystävässäni parasta on ollut hänen rohkea ja positiivinen asenne. Ilman hänen asennettaan, vajoaisi helposti itse pohjalle. On helppo olla kalliona, kun toinen hymyilee onnellisena aamu-tv:tä katsoessa suuri kahvikupillinen ja kaurapuurolautanen edessään.

Elämä jatkuu. Onnekseni lapset ovat pysyneet juuri sellaisina hupsuina, villeinä ja ihanan rasittavina kuin ovat aina olleet. Likka porskuttaa kolmannella luokalla ongelmitta ja pojan eskaritaival on alkanut kivuttomasti. Vietimme juuri isot eskarisynttärit Darth Vaderin täyttäessä jo 6-vuotta! Parasta oli nähdä Prinsessa Leiat, Darth Vaderit sekä yksi baddass Darth Maul (joka oli pojan yksi parhaimmista tyttöystävistä) juoksemassa onnellisena juhlissa. Star Wars on ollut kummankin lapsen ehdoton hitti tänä syksynä. Yhdessä olemme lukeneet eri oppaita ja kirjoja elokuvista. Lapset toivovat kovasti, että pääsevät näkemään uusimman elokuvan. Suosikkihahmot ovat lasten kesken ehdottomasti Darth Vaderin lisäksi BB-8 sekä Chewbacca.

Työrintamalla olen niin onnellisessa asemassa kuin näinä aikoina voi olla. Saan toistaiseksi tehdä rakastamaani työtä ja nautin siitä aivan suunnattomasti. Työyhteisö on aivan ihana. Olen pystynyt olemaan töissä uutisista huolimatta ja saanut valtavasti tukea kollegoiltani. En olisi osannut arvata valmistumisen kynnyksellä, että pääsen tekemään juuri sitä työtä, jonka vuoksi lähdin opiskelemaan kätilöksi. Tämä ammatti haastaa minut jatkuvasti ja jokainen päivä on oppimista. Olo on todella kiitollinen.

Aika paljon arki koostuu töistä ja lapsista, kuten se on ollut aina. Eihän tämä miltään sen kummoiselta kirjoitettuna kuulosta, mutta se on minun arkeni. Ei tähän tällä hetkellä kaipaa mitään muuta. Kesäisen migreeniepisodin jälkeen olen pyrkinyt kiinnittämään omaan hyvinvointiini enemmän. Jatkuvan estolääkityksen syömisen lisäksi olen yrittänyt löytää helpotusta mm. osteopatiasta. Viimeisen parin kuukauden aikana migreenikohtaukset ovat lisäntyneet, mutta vielä ei uutta sairaalareissua ole tarvinnut tehdä. Olen myös pyrkinyt jatkamaan treenaamista salilla, nyt kun ruoka maistuu taas entiseen malliin. Jokaisen vapaan hetkeni vietän miesystäväni luona. Ja niin se arki rullaa.




Ei mulla sen suurempia ajatuksia ollut. Arki on ihanaa. Se on niin turvallista tälläisten aikojen keskellä. Tarvitsen tätä arkea juuri nyt. Se auttaa siirtämään pelon taka-alalle. Vaikka ahdistavia ajatuksia täytyy käsitellä, on välillä ihan tarpeen keskittyä syksyiseen maisemaan, haastaa itsensä lihattomalla kuukaudella, sytyttää parvekevalot ja fiilistellä hämärässä. On mahtavaa huomata jaksavansa taas salilla, innostua ja inspiroitua. Tarvitsen päähänpistojani, kalenteriini väkertämiä listojani, järjestystä ja Vilijonkkaisuuttani. Arki auttaa pitämään pääni kasassa. Se väsyttää tarpeeksi iltaisin, ettei öisin herää painajaisiin. Arki osoittaa, mitkä asiat ovat tärkeitä juuri nyt, mistä täytyy pitää kiinni. Sen avulla pystyy valmistautumaan tulevaan - antaa voimaa ottamaan vastaa ne huonotkin uutiset.


Mittatilaustyönä

Rakkaani, tämä on sinulle.

Kun muutama vuosi takaperin minä tutustuin sinuun, sinä kolahdit heti. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hauskoihin teksteihisi. Olit sanavalmis, nokkela ja todella hauska. Pienen porukan muodostama ryhmä sen hetken parhaimmalle tv-sarjalle ikinä oli juuri se, mitä omassa myllertävässä elämäntilanteessani tarvitsin. Se oli pakopaikka. Profiilikuvasi tekstien takana kiinnosti myös. Miten joku niin hauska ja fiksu olikin samalla niin komea ja vetävän näköinen. Viestejä vaihtui ja lopulta viestittelimme keskenään. Tutustuttiin, ja yhteisen huumorin  ympärille alkoi muodostua ystävyys. Ystävyys, joka muuttui kohdallani syvemmäksi kuin alkuun olisin osannut kuvitella.

Sinusta tuli minun pakopaikkani. Odotin viestejäsi innolla. Usein keksin jotain verukkeita ihan vaan siksi, jotta saisin jutella kanssasi. Minä ihastuin. Ja se tuntui samalla niin hullulle ja niin hyvälle. Tiesin olevani ihastunut sinuun, kun ensimmäisen kerran tapasin sinut. Meni aivan sanattomaksi seurassasi. En osannut aina sanoa sinulle mitään, vaan tyydyin tuijottamaan. Toivoin vaan niin kauheasti, että tuntisit samoin. Kun monien biisien vaihdon jälkeen lähetit minulle Sondrea, tiesin, että tunnet samoin. Kuuntelin lähettämääsi kappaletta kolmesti putkeen ja sydämeni löi kovempaan kuin koskaan aiemmin. Paitsi vielä kovempaa se löi, kun pitkien kuukausien jälkeen suutelit minua ensimmäisen kerran.

Aika kului ja lopulta ihastuminen muuttu muotoaan - huomasin olevani rakastunut sinuun. Peruttamattomasti. 

Olen tavannut henkilön, jollaista en uskonut olevan olemassa. En ole ennen uskonut kohtaloihin ja tosirakkauteen, mutta olen saanut syödä sanani sinun kanssasi. Sinä teit minusta ehjän. En ole ikinä tuntenut näin paljon kuin olen tuntenut sinun kanssasi. Me ollaan tehty kaikista maailman rakkauslauluista meidän kappaleita. Me ollaan tehty kaikista mahdollisista paikoista meidän omia. Oli se sitten kesäinen Berliini tai talvinen juna-asema. Missä vain on hyvä olla, kun vaan saan olla kanssasi.

Viime kesä oli paras kesä ikinä. Pitkän ja hartaan rakentamisen jälkeen pääsimme vihdoin pisteeseen, jossa saamme olla yhdessä avoimesti. Saan viettää aikaa kanssasi niin paljon kuin mahdollista. On ihana ottaa sinua kädestä kesken katua ja suudella sinua ihmisjoukossa. Minulla on kaikki, kun minulla on sinut. Sinun kanssasi saan olla oma pöhkö itseni ja unelmoida niin, että taivaalta sataa hattarasta tehtyjä koiranpentuja.

Kesä vaihtui syksyyn. Iltojen pimetessä eteemme tuli jotain muutakin. Tuli syöpä. Lähdin viemään sinua päivystykseen hoitamaan tyrää, enkä saanut jäädä kanssasi, joten päätin mennä tekemään iltavuoroni. Sen illan kurkussa kuristi ja sydämessä ahdisti. Mitä jos? Jotenkin sen tiesi? Istuin iltavuoron päätteeksi junassa ja kuuntelin kahden vanhemman miehen keskustelua puolukkasadosta. Pyöritin puhelintani kädessäni ja odotin kärsimättömänä, että soittaisit. Ja niinhän se puhelu lopulta tuli.

Syöpäuutisen jälkeen ollaan menty tätä vuoristorataa yhdessä. Olemme eläneet kysymys kerrallaan. Mikä syöpä on kyseessä? Missä se on? Kuinka iso? Koska leikataan? Miten kipu saadaan aisoihin? Kuoleeko siihen? Miksi ei voida leikata? Mitä se tarkoittaa? Koska aloitetaan syöpähoidot? Kauan ne kestää? Koska pääsee kotiin? Koska joku tietää antaa jotain ennustetta? Miksi tämä tapahtuu juuri meille? Miksi juuri nyt?

On kuljettu niin taksilla kuin ambulanssilla. Olen istunut vierelläsi monta tuntia, pitänyt kädestä ja katsonut kun nukut. Olen ottanut sinut kainaloon sairaalasängyssä. Olen herännyt kanssasi kotona öisin, jakanut lääkkeitä dosettiin ja tuonut kylmäpussia. Olen pakannut jalkasi kiristyssiteellä. Olen silittänyt ajeltua tukkaasija miettinyt, miten helvetin paljon rakastan sinua.

Viimeiset pari kuukautta on itketty, ahdistuttu, suututtu, lamaannuttu. Minua on pelottanut enemmän kuin koskaan. Olen kokenut tämän olevan epäreilua. Eihän näin voi käydä juuri meille. Ei juuri nyt, kun kaiken piti olla hyvin. Olin jotenkin tuudittautunut ajatukseen, että lapsuudesta asti käydyt vastoinkäymiset ovat vihdoin ohi. Olin nostanut itseni ylös sieltä suosta ja alkanut kasvaa oikeasti aikuiseksi. Kyllä nyt piti olla mun hetki. Itsekkäästi mulla oli mun haaveet meistä. Olin suunnitellut kaiken mun päässä. Suurimmassa ahdistuksessani itkin, että tämänkö takia me taisteltiin ne alun vaikeudet. Että päästiin taistelemaan syöpää vastaan. Tämänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina, jossa me vanhetaan yhdessä ja heitetään härskiä läppää ryppyisinä kääppinä julkisissa paikoissa. Nolataan toinen toisemme ja nauretaan niin, että poskiin sattuu. Piti olla hattaraa ja koiranpentuja. Juuri sellaista siirappia, jota muut katsovat yäkkien vieressä. Ei pitänyt tulla syöpä.

Mutta meillä on edelleen toisemme.

Nyt elämme tavallaan seesteistä aikaa. Kukaan ei ole sanonut mitään. Tulevaisuudesta ei osaa sanoa. Tietämättömyys on ollut meidän suoja. Olen tehnyt tästä jonkinlaisen mantran, jota olen kertonut niin monesti, ettei sen kertominen enää itketä. Olen rakentanut alun järkytyksen jälkeen ylleni suojan, enkä voi antaa itseni romahtaa. Nyt on minun aikani olla sinun tukenasi. Olen sinun kalliosi. Nyt en pelkää, vaan luotan siihen mitä näen ja koen. Syövästä huolimatta laitat mut selkä seinään vasten, usein ihan syystä. Pistät mut armottomasti vastuuseen sanomisistani. Lapsellisuuspäissäni ärsyttää, kun vaadit mua käyttäytymään kuin aikuinen. Näet mun läpi, kun huokailen viidennen kauppareissun kohdalla - ja vielä sanot siitä. Tai vuoroin kilahdat mun tekemisistä, vaikka oikeasti sua ahdistaa, etkä osaa sanoa sitä ääneen. Vaikka enhän mie edes osaa kuvitella, miltä susta tuntuu. Sie elät syöpää joka päivä. Koko ajan. Tiedän, että sua pelottaa, vaikka oot kaiken aikaa ulospäin niin reipas.

Vaikka oletkin välillä paskapää, seison sun rinnalla. Oot mun paskapää. Tässä tilanteessa me kaikesta huolimatta kestetään arjen stressiä ja paskaa. Me käytiin nimittäin jopa treffeillä! Sain tunnin kanssasi normaalia aikaa sushibuffetissa ja se valoi minuun enemmän toivoa sekä uskoa syövän voittamiseen kuin mikään muu asia pitkään aikaan.

En toivo mitään muuta tässä maailmassa kuin sinut.