Fall is in the air

Kuva täältä


Meidän perheeseemme saapuu syksy, kun kerhot alkavat. Tänään vietimme Mimmin kanssa ensimmäistä kerhopäivää. Kesän jälkeen tuntui mukavalta palata "ihmisten ilmoille" ja tavalliseen päivärytmiimme. Mimmiä taisi hieman jännittää lähteä kerhoilemaan, sillä vielä kerhon ulko-ovien edessä lämmin pieni käsi kädessäni veti minua alaspäin ja Mimmin ääni kuiskasi, että ei lähdetä kerhoon, mennään kotiin. Onneksi Mimmistä kuoriutui pian oma vilkas ja ahkera kerhoilija, joka ei malttanut yhteisten leikkien aikana odottaa pääsevänsä taas askartelemaan. Ja arvatkaa ketkä jäivät kerhon loputtua vielä hetkeksi värittämään kuvia, kun kaikki muut olivat jo lähteneet.

Myöhemmin tällä viikolla alkaa myös Mimmin oma kerho, jonne äiti vie (kyynel silmänurkassa) ison tytön, kerhoreppu hyvin varusteltuna, yksin kerhoilemaan. Minun pikkuiseni lähtee maailmalle. Tämä "maailma" on alle kilometrin päässä ja matka sen ympäri kestää kaksi tuntia. Mitä ihmettä minä teen yksin kotona ne kaksi tuntia? Kyhnötän sohvalla ensimmäisen tunnin, kunnes havahdun horroksestani, että tästä omasta ajasta pitäisi nauttia.

Voin vaikka vannoa, että eilen vietettiin meidän pihalla viimeistä lämmintä kesäpäivää. Ainakin tänään ikkunoita jatkuvasti piiskannut sade ja tuuli kielivät tulevasta syksystä. Toisaalta odotan innolla kauniiksi värjäytyviä puita ja villasukkien pukemista jalkaan. Enkä pelkästään sen takia, että laskettuun aikaan on enää kaksi kuukautta ja Titiuun synnytys sijoittuu juuri syksyyn/alkavaan talveen. Olen aina ollut syksy-ihmisiä. Syksyn tulosta kertoi myös eilinen pihan raivaaminen kesän jäljiltä. Kukat saivat lähtöpassit kukkapurkeistaan ja epätoivoinen yritys kasvattaa omia mansikoita koki karvaan lopun, kun heivasin ne männikköön. Eikä salaattikaan tuntenut armoa, kun viskasin kärsineet salaatinvarret kukkien ja mansikanraatojen perään. Ensi kesänä minä olen parempi viherpeukalo! Tänä kesänä alku oli ihan hyvä, mutta muutaman mökkireissumme jälkeen sain kokea kovan iskun hortonimi-leikeilleni. Jos jaksaisin vielä yrittää ja laittaisin muutaman kanervan ulko-oven eteen piristeeksi. Saa olla aika tunari, jos nekin ehtii tappamaan ennen joulua.

Taidan vain tyytyä jauhopeukaloni kehittämiseen ja keskitän energiani muovikasvien hoitamiseen. Sentään yksi elävä kukka meiltäkin löytyy! Ellei se kuolleena näytä samalta, kuin elävänäkin. En kyllä ihmettele surkeaa hoivaviettiäni kukkia kohtaa, sillä lapsuudenkotimme pitkä kaktus kerran katkesi kuivana kahtia minun katsellessani piirrettyjä. Voin vaikka vannoa, että hypähdin muutaman sentin kohti kattoa, kun iso kuiva kaktus rämähti lattialle. Toivottavasti Mimmi ei peri huonoa menestystämme kasvien suhteen. Mutta pakko myöntää, että mennään jo aika pohjalla, jos saa kaktuksenkin hengiltä. Eihän sitä tarvitse kuin kastella kerran kuussa ja joskus kai vaihtaa mullatkin.. Pitäisiköhän kokeilla? Minun tuurillani pistän sormeni siihen joka kerta kun edes katsoisin sitä. Minulla nimittäin on joku outo taipumus pieniin tapaturmiin ja rähmäkäpälyyteen. Päivittäiseen sanavarastooni kuuluu "Oho" ja "Hups" yhtä lailla, kuin lausahdukset "Ruoka on valmista" ja "Äiti on vähän väsynyt".




Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!