Titiuun odotusta.

Ajattelin tehdä pienen katsauksen toisen lapsemme odotukseen ja lisätä kylkiäisiksi muutaman kuvan matkan varrelta. Kuvat ovat hieman huonompi laatuisia, mutta toivottavasti saatte edes jonkinlaisen käsityksen mahan koosta ja kasvusta.

Titiuun LA on lokakuun 31. päivänä. Odotimme (minun mielestäni varsinkin) kauan ja hartaasti tätä raskautta, ja matkallamme raskauteen selvisi, että raskautuminen ei ole meille aivan itsestäänselvyys. Tämä tuli meille pienoisena shokkina, sillä Mimmi oli meille (iloinen ja hyvin rakas) yllätys. Aika ennen raskaaksi tuloa oli varsinkin minulle hyvin raskas ja välillä tuntui, että menen pitkin pohjamutia. Petipuuhista katosi välillä hohto vaikka yritimme, ettei siitä tulisi pelkkää suorittamista. Raskaana olevia naisia tuntui pomppivan tielleni milloin mistäkin ja minun oli vaikea nyökkäillä iloisesti ja hymyillä raskautuneille onnentoivotuksia. Olin tietysti ikionnellinen, että meillä oli jo yksi terve lapsi. Ja vaikka emme enää raskaaksi olisi tulleetkaan, Mimmi olisi kelvannut meille vallanmainiosti. Nyt jälkikäteen huomaan, kuinka vihaisia, synkkiä ja joskus jopa lapsellisia ajatukseni ovat olleet. Koin varsinkin suurta inhoa niitä alle 18-vuotiaita kohtaan, jotka tulivat pelkästä ajatuksesta raskaaksi. Nyt kaikeksi onnekseni olen unohtanut nämä ajatukset ja olen hyvin kiitollinen tilanteestani. 

Raskauden alussa kävimme yksityisellä lääkärillä varhaisraskauden ultrassa (raskausviikolla 8), jotta saisimme todisteet, että kyllä sieltä ihan oikeasti tulee vauva. Ultrassa käynti oli minulle helpottava kokemus ja pystyin nauttimaan raskaudestani hieman enemmän. Menettämisen pelko kuitenkin siivitti ensimmäisiä viikkoja ja on läsnä vielä tänäkin päivänä pilkahduksina. Kaikenlaisia alkuraskauden oireita ja pahoinvointia oli hyvin selvästi havaittavissa. Aamusta iltaan konttasin huonovointisena jääkaapilta sohvalle, jonka jälkeen kurvasin vessaan. Joskus sain itseni raahattua talviseen ulkoilmaan tai kerhoihin Mimmin kanssa. Mimmi ja Ukko suhtautuivat todella hyvin (pieniä marinoita lukuunottamatta) muuttuneeseen olotilaani ja valitukseen. Yöt sain kaikkien iloksi levättyä, sillä pahoinvointi hävisi aina yöksi. Kumma juttu! :-)


Titiuun odotus on ollut kaikin puolin erilainen, kuin Mimmiä odottaessani. Pahoinvointi on ollut jokapäiväistä ja kokopäiväistä. Mimmin odotuksen aikana lysähdin kellon tarkasti viideltä sohvalle voimaan pahoin, ja puoli kahdeksalta olin jo nukkumassa. Mimmin odotuksessa koin ensimmäiset supistukset sinä päivänä kun matkani äidiksi alkoi synnärillä ja lapsivuodeosastolla. Titiuun odotuksessa ensimmäiset supistukset tulivat jo raskausviikolla 13. Mimmiä ei tuntunut häiritsevän kovat ponnistelut, ainoa harmi oli kova selkäkipu, joka vaikeutti jo työtänikin. Tässä raskaudessa liian rasittavat ja pitkät reissut kostautuvat heti seuraavana yönä verenvuotona ja supistuksina. Olen soittanut enemmän neuvolaan hätäpäissäni kuin koskaan ennen. Onneksi kaikki on tähän asti sujunut hyvin- ylimääräisistä sydämentykytyksistä huolimatta.

Pientä mielipahaa on Titiuun odotuksessa aiheuttanut myös alhainen verenpaineeni. Paine on ollut alimmillaan 94/58. Neuvolassa naureskeltiin, että huimaako hiukan kun nouset ylös. Ai huimaako?! Välillä tuntuu, että nyt lähtee taju. Onneksi olen kuitenkin suht hyvin pysynyt tolpillani.

Mimmiä odottaessani ylitin ennen 30. raskausviikkoa 12 kilon rajapyykin. Painoa tulikin lopulta yli 17 kiloa! Minulla kesti vuosi, ennen kuin sain ne pirulliset viisi ylimääräistä kiloa karistettua. Olisikohan osasyynä ollut mahdoton karkkinälkä? Nyt kun häät lähestyvät jo 2,5-1,5 kuukautta Titiuun syntymän jälkeen (häät tulossa 01/2012) olen pyrkinyt pitämään näppini erossa karkkipussista ja namijauhopeukaloni irti pullataikinasta. Kiitettävästi olenkin saanut itselleni (vain) 8 lisäkiloa. Eli normaalissa tahdissa mennään.
Viime viikkoina sama ketuttava selkäkipu on palannut ja yöt pyörin sängyssäni toinen silmä auki. Jos vatsaan ei koske, niin sitten selkään. Tai jos selkään ei koske, niin sitten Titiuu pitää minua valveilla aina yön pikkutunneille asti. Olo alkaa pienestä mahasta huolimatta olla jo vähän kömpelö ja anti-seksikäs. Suoliston ilmanvaihtojärjestelmä pelaa aivan itsestään, ja varsinkin silloin kun olisi jotain romanttista tapahtumassa. Kerran jo Ukolle itkin, että kuinka sinä voit haluta vaimoksesi tälläisen valittavan pierutyynyn. Lohduttavasti hän kertoi, että kaikesta huolimatta hän rakastaa minua ja häät ovat tulossa aivan varmasti. Ja jotta en kokisi enää suurempaa mielipahaa, taisi hän romanttisin elein yhtyä kanssani myrkyttämään sänkymme pölypunkkeja. Seurustelun alkuaikojen kainous ja söpistely taitaa olla meidän suhteessa jo historiaa. :-)

Eiköhän tämä ollut tältä osin tässä. Tällä tarinalla luulisi pääsevän hyvin alkuun. 
Herättikö tunteita? Pistäkää rastia ruutuun tai kommenttia tulemaan! :-)


1 kommentti

  1. Moi. Itsellä on nyt vähän sama tilanne päällä - minulla on pieni tyttövauva (jonka "tekemiseen" meni melkein vuosi) ja nyt haaveilen hänelle sisarusta. Nyt yritystä on takana pari kuukautta vasta, mutta hirvittää, että jos tärppiä ei tule tällä kertaa ollenkaan :( Ja tuntuu juuri tuolta, että joka tuutista tulee raskausuutisia ja kaikilla muilla on maha pystyssä... Mieskin sanoo välillä että älä murehdi, onhan sinulla jo yksi vauva. Tietysti olen hänestä onnellinen, mutta sisarus olisi ihana hänenkin kannaltaan. Kauanko teillä meni yrittäessä tätä vauva nro 2:sta? Ja haluatko kertoa miksi teilllä oli raskautuminen vaikeaa (ymmärrän jos on liian henk.koht. ,etkä halua kertoa) ? Hirmuisesti onnea vauvasta!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!