Kun pullantuoksuinen elämä haisee palaneelta

Osa on varmasti jo ns. rekisteröinytkin tiedon, että Titiuun yrittäminen kesti meillä tovin (tovi on tässä tapauksessa kaksi vuotta) ja syynä siihen on lapsettomuus. Meidän kohdalla se syy on sekundäärinen lapsettomuus - sen enempää ongelmiamme valoittamatta.

Olen kuitenkin ongelmastamme huolimatta maailman onnellisin ihminen, sillä olemme saanet molemmat lapsemme luomusti. Rankkoja hoitoja tai monien vuosien odottelua ja rahan menoa meillä ei ole ollut. Luojan kiitos!

Tieto siitä, että raskautuminen ei ole meille yksinkertaista on jättänyt varsinkin minuun haavansa. Vaikka olemmekin päättäneet, että meidän lapsiluku on Titiuun syntymän jälkeen täynnä, sydäntäni kalvaa pieni musta ajanjakso, jonka jouduin käymään läpi raskautumista yrittäessämme.

Päädyin blogien maailmaan löytäessäni erään teiniäidin (en tykkää sanasta teiniäiti, mutta menköön) blogin netissä surfatessani. Huom! Tämän postauksen tarkoitus EI OLE hyökätä ketään vastaan, varsinkaan nuoria äitejä vastaan, mutta se mitä seuraavilla riveillä lukee, on ihan puhtaasti minun rehellisiä tuntojani, kun kamppailimme raskautumisen kanssa! Minä en ole mikään sanomaan, kuka ansaitsee lapsen tai kuinka hyvä äiti kukakin on. :-)


Voin ihan rehellisesti sanoa, että löytäessäni niitä nuorien äitien blogeja ja kirjoituksia, minuun kuohui surun, vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Miksi meille, joilla on antaa lapselle kaikki, ei suoda enempää lapsia. Olinhan onnellisessa parisuhteessa, meillä oli yksi kaunis tyttö, hyvä koti ja turvallinen ympäristö. Mitä olinkaan tehnyt elämässäni väärin, ettei meille suoda toista lasta.
Olin tietysti kiitollinen yhdestä lapsesta, mutta perheeni ei tuntunut vielä ns. kokonaiselta.
Sinä aikana, jona yritimme Titiuuta, en voinut kuin vain tuntea vihaa niitä lapsia kohtaan, jotka tekivät lapsia. Ja minun mielestäni alle 18-vuotias on vielä lapsi.
Minusta tuntui järjettömältä, että miten lapsi voi huolehtia lapsesta. Ns teinikihlatkin tuntuvat mielestäni vähän lapsellisilta ja niinhän ne ovatkin. Ei niitä voi oikeasti ottaakkaan todesta. (toivottavasti en pahoita kovin monen mieltä näillä kirjoituksillani).

Silti minä kidutin itseäni lukemalla niitä blogeja. Olisin ihan hyvin voinut sulkea ne mielestäni ja lukea vaikka muiden lapsettomuudesta kärsivien blogeja. Mutta ei.. Minun vain täytyi ruoskia itseäni lisää. Aika säälittävää oikeastaan. Eikö aikuinen ihminen voisi nostaa itseään niskasta ja ajatella asioita vähän kypsemmin?

Tiesin myös tapauksia omalta paikkakunnaltani, jossa minua vanhemmilta äideiltä oli otettu lapsi huostaan, tai joku teki lisää lapsia, mutta isä oli eri, kuin esikoisen. Joskus myös isä oli tuntematon. Enää en rasita päätäni muiden asioilla, mutta vielä vuosi sitten kirosin hiljaa mielessäni ne ihmiset. Miten ne muiden asiat ja epäonnistumiset vanhempina kohauttivatkin minua silloin. Miksi minun täytyi uhrata edes pientä ajatustakaan sellaisia asioita kohtaan. Miksi en vain voinut nauttia siitä, mitä minulla jo oli. Jälkiviisaus on ehkä maailman ärsyttävintä. Jos olisin saanut kurkata johonkin kristallipalloon, jossa olisin nähnyt, että kyllä ne asiat meilläkin vielä järjestyvät, olisin ottanut ihan erilaisen otteen elämään.

Lapsettomuus on tehnyt kolauksen minuun ihmisenä - naisena. En pysty antamaan miehelleni lapsia samaa tahtia kuin muut. Tähän ehkä hitusen auttaa se, että meissä molemmissa on vikaa. Mutta ikinä en ole syyttänyt Ukkoa lapsettomuudesta. Tunnen silti, että syy on vain ja ainoastaan minun. Tunnen itseni jotenkin epäonnistuneeksi, vajaavaiseksi. Vaikka elämässä on muutakin kuin perhe, mikään muu ei ole minulle niin tärkeää kuin oma mies ja lapset.

Olihan raskautumisyritysten aikana niitä hyviäkin jaksoja, jolloin en miettinyt syitä, miksi vauvaa ei alkanut kuulumaan. Pidin itseni kiireisenä päivällä ja keskityin hetekkahommissa siihen, että osoitan tässä rakkautta Ukkoa kohtaan, en hankkiudu raskaaksi. Lapsettomuus kun on väistämättä pieni kolaus parisuhteeseen, enkä tahtonut luoda meille yhtään enempää paineita.

Ne tunteet, joita kävin läpi, tuntuvat tällä hetkellä jopa vähän itsekkäiltä, lapsellisilta, mutta silti vaikeilta. Itsekkäiltä ja lapsellisilta sen takia, että miksi en vain olisi iloinnut siitä yhdestä lapsesta, joka oli meille suotu. Miksi en vain voinut hymyillä ja onnitella aidosti niitä muita äitejä, jotka olivat tulleet raskaaksi. Miksi juuri se meidän tilanteemme tuntui niin ylitsepääsemättömältä. Olihan minulla hyvä ystävä, joka ei voinut saada luomusti lapsia. Hänen tilanteensahan oli meidän tilanteeseemme verrattuna todella vaikea, ja minun tunteeni tuntuivat mitättömiltä siihen verrattuna, mitä hän oli joutunut käymään läpi.

Kun vihdoin raskauduimme, tajusin, että nyt olen saanut kaiken, mitä olin toivonutkin. Samalla ymmärsin, että voin menettää tämän kaiken. Se, että minulla oli se mitä halusinkin, pelotti minua samalla suunnattomasti. Alkuraskauden aikana en uskaltanut iloita sisälläni kasvavasta lapsesta. Pelkäsin, että menetämme tämän lapsen aivan varmasti. Myös Ukon ja Mimmin menettäminen moninkertaistui raskautuessani. Ihan rehellisesti voin sanoa, että nyt vasta uskallan uskoa, että saamme vauvan. Pelkään silti vieläkin Titiuun menettämistä. Jos joskus suutun Mimmille, koen suunnatonta häpeää ja itseinhoa, sillä koen, ettei minun pidä olla vihainen lapsilleni. Olen niitä niin kovasti halunnut, joten ne kielletyt tunteet ovat minulle ehdottoman kiellettyjä. Joskus jostain vauvalehdestä luinkin lapsettomuudesta kärsineen äidin haastattelun, jossa hän tunsi huonoa omaatuntoa, jos tunsi itsensä väsyneeksi tai lapsenhoito kävi ärsyttämään. Nyt vasta ymmärrän hänen tunteensa.

Taidan jättää tästä asiasta jauhamisen ja keskityn tähän hetkeen. Iloitsen Mimmin kanssa nauramisesta, Ukon seurasta ja Titiuun potkuista. Hormonimyrskyn keskellä olen maailman onnellisin ihminen ja pyrin nyt jättämään menneen ajan taakseni, sillä kaatuneelle maidolle ei voi enää mitään. Voimavarat on keskitettävä tulevaan. Kaikista vaivoistani raskauteni aikana huolimatta olen nauttinut tästä ajasta täysin siemauksin, vaikka raskaudesta nauttiminen tuntuu unohtuvan kun oikein kunnolla närästää tai selkään koskeen. On myös joitain vaivoja, joita en ikimaailmassa tahdo enää synnytyksen jälkeen. Tämä raskaus nyt vain on tälläinen, joten niistä viis. Pienellä valittamisen oikeudella kuitenkin.


Kuva täältä


Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!