Mietteitä ja toiveita tulevasta synnytyksestä

Kuva täältä

Synnytyksen kulkuahan ei voi luonnollisestikaan ennustaa, mutta joitain toiveita minulla kuitenkin on synnytykseen ja Titiuun ensihetkiin liittyen. En oikein osannut Mimmin raskausaikana odottaa tai toivoa synnytyksestä mitään muuta, kuin että kaikki menisi hyvin. Nyt kun ajattelemiseen tuntuu olevan liikaa aikaa aina öisin vessareissujen lomassa, niin päähäni on putkahtanut erilaisia pelkoja ja toiveita synnytystä varten.

Ensinnäkin minua jännittää aivan tuhottomasti synnytyksen käynnistyminen ja kulku. Olen joutunut viettämään muutaman unettoman yön koska olen stressannut sitä, kuinka nopeasti Titiuu voi syntyä ja sitä, että toivottavasti Mimmi ei ole näkemässä kun minuun koskee ihan kunnolla. Vaikka ihannesynnytys olisikin suht nopea, niin toivon silti pääseväni ajoissa sairaalaan. Niitäkin tarinoita olen kuullut lähipiirissäni, joissa vauva on ollut tulossa juurihetinyt, eikä kohta! Ja heillä on ennestään yksi tai useampi lapsi.
Myönnän, että vaivaan päätäni hassuilla asioilla, mutta silti vatsan pohjassa juilii, kun ajattelen Titiuun syöksyvän maailmaan raketin lailla. Ja vielä hassumalta kuulostaa tämä: haluan tarpeeksi aikaa kypsytellä ajatusta synnytyksen käynnistyttyä, että nyt me vihdoin näemme kauan odotetun vauvamme! Siis onhan meillä ollut aikaa koko raskaus, mutta vielä tuntuu niin epätodelliselta synnyttäminen ja se, että pääsen pitämään Titiuuta sylissäni. En halua, että synnytys menee niin nopeasti, etten edes ehdi tajuta koko tilannetta.

Mimmin synnytyksessä pääsin kokeilemaan kivunlievitykseen kylpyä, jonka toivon onnistuvan nytkin. Toinen toiveeni kivunlievitykseen liittyen on päästä suihkuun ja mahdollisesti samalla pomppia jumppapallon päällä.
Tietysti jos kipu yltyy aivan mahdottomaksi ja aikaa vielä on, niin turvaudun mielelläni vanhaan tuttuun epiduraaliin. Ilokaasu ei ollut minun juttuni, mutta "kokovartalopuudutus" toimii! Kauratyynyä olen aina välillä lämmitellyt kipeitä niskojani varten ja raskaana ollessani olen yrittänyt sen avulla hillitä supistuksista johtuvaa kipua. Vielä näihin laimeisiin supistuksiin kauratyyny on tuonut helpotusta ja toivon sen helpottavan synnytyksessäkin.

Varsinkin, kun en tuntenut Mimmin synnytyksessä ponnistusvaiheessa mitään, niin kivun pelko kummittelee takaraivossani tiuhaan. Miten ihmeessä pärjään niiden synnytyssupistuksen kanssa, jos olen välillä pulassa näiden kipeiden harjoitus-tai minkä lie-supistusten kanssa. Ja taas tämä on ehkä turha murheenaihe, mutta kaikkea tulee välillä mietittyä kun tulee sellainen hetki, että oikeasti pystyn kuulemaan ajatukseni.
Kipu on luonnollinen osa synnytystä ja se on vain merkki vauvan tulosta maailmaan, mutta hirvittää millainen huutaja tai väkivaltainen ja kiroileva synnyttyjä minusta voi oikein kuoriutua. Mimmin synnytyksessä olin aika hissukseen ja nätisti, joten toivotaan minun pitäväni pääni kiinni ja nyrkit nätisti vieressäni.

Ukon työn takia minulla on kaiken varalta lähdössä synnytykseen mukaan doula. En halua selvitä siitä rupeamasta yksin ja tieto siitä, että vain ja ainoastaan minua varten lähtee tukihenkilö, lohduttaa ja rauhoittaa mieltäni. Sen näkee vasta sitten synnytyksen alettua, että millä kokoonpanolla lähden sairaalaan, mutta en sulje pois vaihtoehtoa, jossa lähtisin yhdessä Ukona ja doulan kanssa synnyttämään.
Ukko oli myös aika hipihiljaa Mimmin synnytyksessä ja ponnistusvaiheessakin hän vain piti kädestäni kiinni ja painoi päänsä alas. Haluan tällä kertaa ehkä muutaman rohkaisevan sanan ja silitystä (hierontaa) kun ponnistan tai olen supistusten takia naama kurtussa.

Doulani kanssa ehdimme jo sopia, että haluan ennen syntymää, syntymähetkestä ja syntymän jälkeen otettavan kuvia. Vaikka juuri sillä hetkellä ei juuri tule mieleen, että otappa minusta kuva kun nyt oikein supistaa, niin olen vahvasti sen kannalla, että haluan muistoja joka hetkestä. Varsinkin kun Titiuu jää meidän viimeiseksi lapseksi, niin haluan palata niihin hetkiin ja tilanteisiin myöhemmin.
Mimmin synnytyksessä ei tullut edes mieleenkään ottaa kuvia kun vasta syntymän jälkeen. Tämä harmittaa minua aika paljon, sillä saattaisin muistaa Mimmin synnytyksen paremmin kuvien avulla. Ja nehän ovat vain valokuvia. Videokuvaa en välttämättä haluaisi omasta synnytyksestäni nähdä.

Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtoja ponnistusvaiheen asentoihin ja tällä hetkellä mielessäni pyörii halu päästä kokeilemaan synnytysjakkaraa. Mimmi syntyi tavallisesti sängyllä maatessani ja sen 40 minuutin ponnistuksen aikana huono olo ja oksetus ehtivät hiipiä mukavasti seurakseni. Asento ei ollut oikein minun mieleeni ja kaiken lisäksi pelkäsin koko ajan kakkaavani alleni, joten taisin puolet tuosta ponnistusajasta käyttää muutaman verisuoneni puhkaisemiseen päästäni. Nyt annan kaiken vain tulla, mikä on tullakseen ja uskon pystyväni parempaa suoritukseen ja oikeanlaiseen ponnistukseen istumasennossa.

Jotta toiveeni eivät vain vahingossakaan loppuisivat tähän, niin Ukko ja minä olemme jutelleet ja päätyneet pyytämään syntymän jälkeen vauvan pääsyä Ukon paidan sisään. Haluaisimme luoda Ukolle ja Titiuulle oman tavan, jonka avulla he voivat luoda keskenään yhteytensä. Ja koska minä haluan imettää ja haisen koko ajan maidolle, niin Titiuu pääsisi ihokontaktiin tuntematta heti kiljuvaa nälkää.
 
Vielä yksi jännityksen ja murheen kryyni on mahdollisuus joutua keisarinleikkaukseen. Tietenkin jos siihen päädytään, niin siihen on hyvä syy ja se tehdään minun ja vauvan hyvinvoinnin takia. Eniten minua tuossa leikkaaukseen joutumisessa luo paineita imetyksen sujuminen sen jälkeen. Haluan kovasti imettää ja toivokin, että se onnistuu yhtä hyvin kuin Mimmin kanssa. Jotenkin minä pelkään, että jos joudun leikkaukseen, kehoni ei ehdi tuottamaan maitoa ajoissa ja vauva leimaantuu heti tuttipulloon ja siinähän sitten ollaan. Tämä nyt on aika harvinaista, luulisin

Mimmin raskausaikana en miettinyt moisia asioita, vaan annoin kaiken mennä omalla painollaan. Painoa sai tulla niin paljon kun oli tullakseen, synnytystä en edes osannut jännittää etukäteen ja ajattelin vauvan hoitamisen tulevan minulta luonnostaan. Miten sitä voikaan jännittää tuplasti enemmän toista lasta odottaessa, vaikka kaikki on mennyt ihan kivasti ensimmäisen kanssa. Ehkä olen ladattuna täyteen noita raskaushormoneja ja luulen kaiken huonon ja kamalan koituvan kohtalokseni. Ei kai tässä auta muu, kuin antaa näiden viimeisten päivien mennä omalla painollaan ja otetaan se vastaan, mitä tuleman pitää.

Kuva täältä



Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!