Odotusta ja kolotusta

Minun piti ensin kirjoittaa hyvin henkevää ja syvällistä - osastoa "voi, kuinka jaan rakkauteni kahdelle lapselle ja saanko olla koskaan vihainen.." - mutta ns mahaketutus vei voiton. Ja tänä iltana tuhoamani suklaalevy oli viimeinen pisara.

Laskettu aika on noin kahden ja puolen viikon kuluttua ja oloni ei ole ollenkaan sellainen, että kohta synnyttäisin. Tänään kaasoni kävi kyläilemässä ja hän kertoi tutustaan, joka kuulemma osasi tarkkaan lukea kehonsa merkkejä, että koska se vauva oikein sieltä putkahtaa. No kiva juttu! Voisko joku kertoa mulle, että missä vaiheessa meillä mennään?! Eikä vielä olla lähellekkään yli lasketun ajan ja silti olo alkaa olla vähän kärsimätön. Mitenköhän kärsivällisyyttäni koetellaan kahden viikon päästä..

Yöt alkavat olla jo aika ärsyttäviä, sillä selkään koskee tai pissattaa tai ei saa hyvää asentoa tai uni ei tule tai vauva potkii tai viereeni kömpii pieni tyttö, joka tunkee varpaansa mukavasti kylkeni alle ja vie puolet tyynystäni.
Enää ei edes uskalla aivastaa ilman, että istuisin vessanpöntöllä ja kauppareissulla pitäisi olla paperipussi mukana, sillä koskaan ei tiedä milloin vauva päättää potkaista suoliston tyhjäksi kaikesta ilmasta. Tämä vauva tulee selvästi isäänsä ja hän haluaa nähtävästi myös minutkin kerhoon, jossa päästellään ajasta ja paikasta riippumatta. Kovasti yritän pitää positiivisen asenteen yllä ja naureskelen kaikelle tälle ja suurelle ja kömpelölle ulkomuodolleni, mutta tulee myös niitä hetkiä, kun tahtoisin olla ihan rauhassa ja ähistä ja puhista jossakin painottomassa tilassa.

Muut päivittelevät, että voi kun sinulla on niin pieni maha ja eihän sinussa näy missään mitkään raskauskilot. Olen niin turvonnut, että hemoglobiinini näytti neuvolassa viime viikolla 79!! Kihlasormus jättää lähtemättömän jäljen nimettömääni (kohta en tarvitse sormusta, sillä punainen rengas sormessani kyllä kertoo siviilisäätyni) ja voisin kulkea kotona ilman rihman kiertämään ja silti voisi luulla, että päälläni on ihonväriset alushousut.

Aamulla kun herään, heti supistaa. Illat ovat pahimpia ja juuri silloin, kun tarvitsisin Ukon hellää hoivaa, niin toinen makaa käsi housuissa sohvalla. Tämä on nyt hieman dramatisoitua. ;-)
Silti - kaipaisin isoa kättä hieromaan kipeää selkääni ja turvonneita jalkojani. Kysyn vähintään kerran viikossa, että näytänkö vielä hyvältä. Vastaus on se ja sama: kyllä. Kyllähän vartaloni näyttää ison massun kanssa oikein kivalta, eikä jenkkakahvoista oikein saa kiinni - vielä! Peiliin ei voi enää katsoa ilman, että huokailen ja näen kauhukuvia tulevasta lössykkämahastani ja suklaan lihottamista poskista. "Kyllä ne kilot imettämällä lähtee ennen kuin huomaatkaan". Urbaanilegenda!!

Sukkien ja kenkien laitto jalkaan nostattaa hien pintaan. Ulkoilutakki ei enää mahdu kiinni ja kaiken maailman huiviviritelmiä pitää keksiä, ettei mahani jäädy ulkona. Ainoa mukava asu, jonka kaapistani löydän, on pieruverkkarit ja mahdollisimman löysä paita. Itseasiassa vaatteita ei enää tekisi mieli edes pukea päälle, vaan olen vahvasti takaisin luontoon-ajattelun kannalla.

Nämä viimeiset päivät raskaana vietän ristiriitaisin tuntein. Haluan vielä nauttia elämäni viimeisistä päivistä raskaana, mutta niin kovasti tahdon jo nyyttimme syliini ja keskittyä olemaan räihnäinen kotiäiti, jonka paita on alati puklussa tai maitotahroissa ja joka lenkkeilee lasten kanssa hiki hatussa kauppaan ja takaisin kotiin tekemään ruokaa perheelleen. No okei. Tahdon kuitenkin pysyä minuna kahdesta ja puolesta (puolikas on Ukko) lapsesta huolimatta ja keskittyä pitämään huolta myös itsestäni. Ja ehkä joskus laittamaan vähän ripsiväriä.
Minä vaan niin kovasti haluaisin ottaa kainalooni kaksi lastani ja elää elämäämme nelihenkisenä perheenä.

Ei enää kauaa - eihän?


Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!