Masusta syliin

Kaikki alkoivat 39+5.
Minulla oli jotenkin sellainen hassu olo vatsassani koko päivän. 
Ukolle sanoin päivän aikana puoliksi leikilläni ja puoliksi tosissani, että tänään varmaan synnytän.
Yhtään supistuksia ei kuitenkaan ollut ja maha tuntui muutenkin olevan rauhallinen verrattuna viime päiviin.
Jotenkin minulla vaan oli sellainen olo.
Päivän ohjelmassa oli taloyhtiön talkoot, jossa Mimmi leikki naapureiden kanssa, Ukko heilui tärkeän näköisenä katolla pora kädessä ja minä haravoin etupihaa.
Tarkoituksenamme oli vielä illalla juhlia ravintolassa anopin synttäreitä.

Kun kerran ravintolaan olimme lähdössä, päätin tälläytyä sitten ihan kunnolla. (Minun kunnolla on ripsiväriä ja poskipunaa. :-) )
En muista, koska viimeksi olisin "tälläytynyt" sillä tavalla.
Pistin päälleni hienommat äitiyshousuni ja juhlavan paidan.
Vitsailin, että nyt olisikin kiva lähteä synnärille, kun olemme molemmat laittautuneet.

Matkalla ravintolaan, minua kävi aivan hirveästi närästämään. Otin Rennien ja toisenkin ja kirosin oloani.  
Tietenkin juuri silloin käy närästämään, kun pitäisi johonkin lähteä ja tarjolla olisi hyvää ruokaa.
Ravintola oli kiireinen ja ruoissa tuntui kestävän. 
Olonikin huononi pikkuhiljaa. 
Mimmi sai onneksi annoksensa ennen muita ja tyttö ehti jo lähteä leikkipaikalle, kun me vielä odotimme ruokiamme.
Minua alkoi taas supistelemaan tuttuun tapaansa ja nämä tuntuivat todella ilkeiltä kaiken sen närästyksen päälle.
Otin Panadolin rauhoittaakseni vatsani ja yritin nauttia juuri eteeni tulleesta ruoasta.
Istuin onneksi pöydän toisessa päässä, sillä en millään pystynyt keskittymään muiden keskusteluun. 
Appiukolle naureskelin, että me olimme Ukon kanssa päättäneet tulla heidän kanssaan syömään ja tästä sitten lähdettäisiin synnyttämään vatsat täynnä.
Sain syötyä ruoastani muutamia suupaloja, kun supistukset tulivat niin kovina, että käskin Ukon pyytää ruoat mukaan ja sitten lähdettäisiin synnärille - ainakin hakemaan kipulääkettä, jos ei muuta.

Kaasutimme kesken jääneet ruoat ja Mimmi takapenkillä synnärille. 
Supistuksia tuli todella tiheään ja kipeästi.
Pääsin taas käyrille ja tutuksi tulleen kätilön kanssa sovimme, että otan kipulääkkeet ja lähtisimme kotiin. Tarkoituksenamme ei edes ollut tulla VIELÄKÄÄN synnyttämään.
Kohdunsuun tilanne oli aivan sama, kuin aikaisemminkin: takana ja auki pari senttiä. Ei siis merkkiäkään alkavasta synnytyksestä.
Ukko käveli Mimmin kanssa synnärin käytävää pitkin aina kun minua supisti.

Kotona supistukset vihdoin alkoivat laantua ja niiden väli piteni. 
Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, kun olimme lähteneet kesken synttäreiden.
Onneksi meillä oli ne ruoat mukana. Jälkkäriksi pistin poskeeni niitä mokkapaloja!
Loppu ilta meni sitten ihan rauhallisesti.
Yöllä sitten heräsin joskus klo 01.00 jälkeen lorahdukseen.
 Herätin Ukon ja kerroin, että nyt joko pissasin housuun tai minulta tuli lapsivettä. 
Jäimme vielä odottamaan lisää, sillä kaiken sen sairaalassa ravaamisen jälkeen emme halunneet mennä sinne enää yhtäkään kertaa turhaan.
Ja vasta illallahan me siellä olimme käyneet.

Vähän ajan päästä lorahti uudestaan ja päätin soittaa synnärille (puhelimen mukaan klo 01:47).
Kätilö kuulosti vähän kyllästyneeltä ja sanoi, että kyllä niiden housujen pitää ihan kunnolla sitten kastua, jos se on lapsivettä.

Päätimme jatkaa unia. 
Kävin vielä vessassa ja taas lorahti.
Jännittyneenä jäin odottamaan supistuksia, eikä mennyt aikaakaan, kun ne tulivat - JA TODELLA KIPEINÄ!

Sitten soitto mummilaan ja Ukko lähti hakemaan mummia Mimmin seuraksi.


Lähdimme kohti sairaalaa klo 03.00 paikkeilla. 
Supistukset vähän laantuivat ja Ukko ehti jo huokaista, että taasko!
Halusimme kuitenkin varmistaa, etten kärsinyt virtsankarkailusta ja päätimme käydä näytillä - viidennen kerran!

Ja voi sitä riemua, se oli kuin olikin lapsivettä!
Ja kaiken kukkuraksi olin auki 3 cm ja enää kohdunsuuta ei tarvinnut etsiä, vaan nyt Titiuu oli todella tulossa!
Sovimme kätilön kanssa, että ensin ottaisin kivunlievitykseen kipulääkkeet ja sitten vasta epiduraali.
Käyrällä jokaisen supistuksen aikana mittari kävi nollassa ja muuten se pysyi korkeissa lukemissa. Ukko ihmetteli tätä kovasti, sillä aikaisemmin supistuskäyrä oli pompannut 20-40, kun minua supistu ja muuten se pysyi matalalla.
Tiuskasin Ukolle, että älä sinä sitä käyrää tuijota vaan auta mua, kun sattuu niin paljon!!
Käyrällä pystyin makaamaan vain 15 minuuttia ja sitten oli pakko soittaa kätilö paikalle ja pyytää kipulääkettä. Otin tutun coktailin ja pääsimme salin puolelle.
Synnytyssalissa kärsin olla vain 20 minuuttia, kunnes soitin taas kelloa ja oli aika pyytää kunnon puudutteet kehiin.

Kaiken sen jännityksen keskellä minua sotki kellojen siirto taaksepäin.
Panikoin, että mitä jos lapsi syntyy vanhaa aikaa klo 04.00, jolloin kelloja siirrettäisiin taaksepäin, niin monelta se lapsi sitten oikeasti on syntynyt. :-D Klo 04.00 vai 03.00..
Kaikkea sitä oikein miettiikin.. 

Kello taisi olla noin 05.00 (uutta aikaa), kun sain epiduraalin. 
 Päätimme ottaa pienet unet.
Ukko nukkui tuolilla ja minä yritin torkkua sängyssä.
En saanut silmäystäkään nukuttua, vaan katsoin kelloa viiden minuutin välein ja kuorsaavaa Ukkoa.
Ukko näytti niin levolliselta, kun minä taas tärisin jännityksestä!

Kello 06.00 aikaan minulle tuli ponnistamisen tarve.
Herätin Ukon ja soitimme kätilömme paikalle.
Pyysin kokeilla synnytysjakkaraa ja ponnistelin siinä jonkun kymmenisen minuuttia, kunnes halusin päästä takaisin sängylle.
Minulle laitettiin tippa vauhdittamaan supistuksia puudutuksen jäljiltä ja voi veljet, kun ne tulivatkin taas kipeinä ja kipeytyivät koko ajan.
 Kävin ponnistamaan ihan urakalla klo 06:20.


Ponnistusvaihe oli aivan hirveä! Tai ainakin se tuntui juuri silloin maailman kauheimmalta asialta, mitä olla saattoi..
Minä huusin, vaikeroin, enkä meinannut pysyä paikoillani.
Ukko taputti otsaani kylmällä rätillä, antoi minulle vettä ja kannusti minua hurjan ihanasti!
   Kätilö joutui välillä sanomaan vähän tiukemmin, että tämä on ihan kohta ohi, kunhan vain keskität energiasi ponnistamiseen.

En vieläkään ymmärrä, miten siitä selvisin, mutta vihdoin ja viimein näin Titiuun pään!! Poika syntyi nenä ylöspäin. Pojan ulostuloasento oli (kuulemma) hankalampi asento synnyttää äidille sekä vauvalle syntyä, kuin normaalisti nenä alaspäin.

Pitkä odotuksemme palkittiin 06:41 vauvan, Ukon ja minun itkun saattelemana! <3
Ukko taisi itkeä meistä kaikkein eniten ja minun olisi tehnyt mieli rutistaa häntä oikein kunnolla, ellei poikaa olisi juuri oltu laittamassa syliini.
Sydämeni pakahtui kaikesta siitä onnesta ja rakkaudesta! 
Siirappista..tiedän..
Jälkeenpäin Ukko sanoi minulle, että mitäköhän ne kätilöt oikein ajattelivat, kun hän sillä tavalla itki. :'-)

 Loppujen lopuksi minulle jäi hyvä mieli raskaudesta ja kaikista niistä synnärireissuista - uskokaa tai älkää.  :-D
Aika kultaa muistot..

Sairaalassa aika meni nopeasti ja nautin ihan oikeasti siitä, että pystyin kerrankin istumaan ja syömään kunnolla siellä missä muutkin. Mimmin saraala-aikana vein ruoan aina huoneeseeni ja söin seisaaltani. Nyt vain kolmen limakalvotikin jäljiltä oloni oli vähemmän jyrän alle jääneellä. 
Tutustuin sairaalassa äitiin, joka oli synnyttänyt samana päivänä kuin minäkin. Juttelimme aina ruoalla ja hän vaikutti todella mukavalta. Minua harmittaa kauheasti, kun en ehtinyt vaihtaa hänen kanssaan puhelinnumeroita tai edes nimiä! :-/ 

Kotiin palattuamme minulla ei ollut ollenkaa sellainen olo, että olisin juuri synnyttänyt!
Kaikki kivut olivat vihdoin poissa ja sylissäni tuhisi palkintona pieni käärö ja vähän isompi nappula. 

 Tulipahan tarina.
Jos jaksoit lukea, niin huikkaa jotain. :-) 


6 kommenttia

  1. Synnytyskertomukset on aina mielenkiintoista luettavaa! Mukava, kun jaksoit rustailla tämän :) Olenkin kuullut, että se on huomattavasti hankalampaa ja kivuliaampaa, jos vauva syntyy kasvot ylöspäin! Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin siitä huolimatta :)

    VastaaPoista
  2. Oon kirjottanut tätä tarinaa niin monessa pätkässä, että melkein ehdin jo unohtaa, mitä on tullut kirjoiteltua. :-) Ja taas lukemaan koko pätkä läpi..

    Mutta onneksi kaikki meni hyvin omista peloista ja kaikesta huolimatta ja poju on vihdoin sylissä. <3

    VastaaPoista
  3. No oli teillä aika monta käännettä loppuviikoilla, ennen kun lopulta saitte pojan syliin :) Aika söpöä, että Ukko oikein kunnolla kyynelehti! Niin ne vaan miehetkin liikuttuu elämän ihmeestä... Sehän kertoo vaan terveestä tunne-elämästä!!

    On muuten kiva, kun muokkaat tekstiä tolla lailla. Pitkätkin jutut on helppolukuisia! :)
    Tsemppiä vauvailuun!

    VastaaPoista
  4. Hei, kiitos tästä kertomuksesta ja, että jaoit myös väärät hälytykset. Olin itse lauantaina synnärillä väärän hälytyksen takia ja nyt kärsin taas supistuksista, joten vertaistuki tuli tarpeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä viimeisille metreille! Se on rankkaa, ärsyttävää, tuskastuttavaa ja kipeää - muistan. Mutta nyt yli kaksi vuotta kaiken tämän jälkeen, niin aika on kullannut muistot aika hyvin. :-)

      Paljon peukkuja sinulle! Väärien hälytysten takana on se oma nyytti, jonka saa lopulta syliin. <3

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!