P*skat kauppareissut

Nyt varoitan jo etukäteen! 
Jos sinua ei kiinnosta lukea elämän realistisesta puolesta, johon kuuluu myös niitä negatiivisia tunteita, niin voit lopettaa lukemisen tähän ja odottaa seuraavaa, iloisempaa postausta. Tämän blogin tarkoitus ei ole ainoastaan hehkuttaa "jippii, jippii, mun elämä on niin ihanaa"-tyylisesti, vaan pureutua välillä niihin MINUA ärsyttäviin asioihin. Sillä itsellenihän pääsääntöisesti tähän blogiin kirjoitan
Kaipaisin nyt kipeästi keskustelua tästä seuraavasta aiheesti, sillä pistän vaikka pääni pantiksi, että muillakin on joskus samanlaisia tuntemuksia.

Se eilinen levännyt ja virkeä mieli kulutettiin loppuun tänään meidän kauppareissulla. Tämäkin kauppareissu meni sen yleisen kaavan mukaan, tällä kertaa vain astetta pahemmin.. Nyt kun olen saanut oman verenpaineeni tasaantumaan, pystyn varmasti kirjoittamaan seuraavan teksti ilman voimasanoja. Niitä voimasanoja nimittäin sinkoili mielessäni tuossa tunti sitten - ja lujaa.

Kauppareissun ensimmäinen osa meni ihan mukavasti. Mimmi höpötti ja kyseli taas kaikkea maan ja taivaan väliltä, pakko oli taas saada pitää kiinni vaunuista, itse työnsin niitä hikihatussa. Onneksi meidän seurana oli naapurit tyttönsä kanssa. (Meidän vauvoilla on muuten ikäeroa vain muutama päivä..)
Kävelimme tällä kertaa pienempään kauppaan, noin puolen tunnin kävelymatkan päähän. Astuimme sisään kauppaan, Mimmi otti itselleen pienet kärrit ja minä toivoin sydämeni pohjasta, että Titiuu nukkuisi.
Sain tomaatit ostettua ja samalla heijasin vaunuja. Banaanien kohdalla alkoi kuulumaan itkua. Tai pitäisikö sanoa kiljumista. Meidän mies kiljuu kuin tyttö. Kylläpä muut kaupassa olevat katsoivat huomaamattomasti silmäkulmasta meidän vaunuista kuuluvaa sooloa.
Ei muuta, kuin poika kantoon ja kauppareissu jatkukoon. Mimmi keskittyi kaikkeen muuhun kuin siihen olennaiseen. Yritä siinä nyt kaivaa muistisi sopukoista, että mitä sieltä kaupasta pitikään ostaa. Maitoa nyt ainakin, muistelin. Titiuu viihtyikin vaunuissa, kun nostin vaunujen selkänojaa, ja sain muutaman hymynkin irtoamaan pojulta. Kassoilla hymy kuitenkin hyytyi ja huuto alkoi taas. Mimmi oli tiellä kärriensä kanssa, itselleen alkoi tulla jo hiki ja pitäisi noi ostoksetkin maksaa ja pakata. Nämä on näitä mun päiviä. Kohta käy v*tuttamaan. 
Kaverin kanssa sovittiin, että me mennään jo edeltä kotiin ja nähdään sitten huomenna. Huomasikohan se, että nyt kävi mammaa ärsyttämään.. Sillä oli mieskin mukana. Varmasti sopivat illalla kotona, etteivät he ikinä suutu tuommoisista lapsilleen. (Tämä oli sitten pelkkää sarkasmia ja huulenheittoa, en minä oikeasti noin heistä ajattele. Terkkuja vaan ihanalle naapurille!)
No, tarina jatkuu sillä, että Titiuu huusi vaunuissa ja Mimmikin kävi siinä jotain inisemään. Loistavaa!
Ei mennyt aikaakaan, kun kumpikin lapsi itki kilpaa. Jos Titiuu rauhoittui, alkoi itku uudelleen, sillä sisko piti niin kovaa meteliä vieressä. Nyt kyllä jo alkaa sappi kiehumaan ja tekisi mieli sanoa p*rkele tai ainakin voi vitsit!!!
Puolet matkasta meni pojun itkua kuunnellessa, joka sointui mukavasti yhteen Mimmin itkun kanssa. Ja vastaantulijat katsoivat kieroon "Voi, voi äitiä. Onko niitä lapsia pitänyt tehdä noin monta, jos niiden kanssa ei jaksa?"
Vastaus: "No on!"
Kotiin onneksi selvittiin, vaikka olisi tehnyt mieli myydä toi isompi, krokotiilinkyyneliä parkuva lapsi, heti seuraavalle vastaantulijalle. Titiuukin heräsi melkein heti, kun kotiin päästiin. Missähän välissä ehtisin lukea niihin pääsykokeisiin? Tälläisinä hetkinä olen niiiiin vihainen Ukolle, joka valittaa kotiin tullessa olevansa väsynyt tai huonovointinen. Perskeles, minä hoidan arjet yksin kotona lapsia ja olen opiskellut kaikki nämä vuodet tässä samalla, ja sinä kehtaat valittaa olevasi väsynyt, vaikka olet saanut olla ihan omassa ylhäässä yksinäisyydessäsi!!

Huoh. Nyt tämä valitusvirsi loppui.

Ei mulla muuta.

Kaikella rakkaudella, en kaipaa huolestuneita kysymyksiä tähän postaukseen liittyen, vaan kohtalontovereita! 


3 kommenttia

  1. Anteeks Eevi, mutta pakolla kävi hymyilyttämään kun ajattelin kuinka hirveän kiukkuinen olit ja turhauduit...ei sillä, että olisin erityisen ilkeä tai vahingoniloinen - isot, aidot tunteet vaan on jotain sellaista josta mun (outo) mieleni tykkää. Myönnän tuntevani myös empatiaa - been there done that, takuuvarmasti mukavampaakin on elämässäni sattunut.

    Oikeesti, mä kyllä muistan useita kauppareissuja jotka jo yhdenkin lapsen kanssa on ollu aikamoisia taisteluja...saati sitten useamman. Siinä, vaikka kuinka tietää,että omat fiilikset välittyy lapselle ja pitäis pysyä rauhallisena, niin väkisin alkaa suoni pullistumaan ja verenpaine nousee kun hiki päässä koittaa suoriutua.
    Ois hienoo, kun pystyis edes pyyhkimään ajatuksistaan ne pällistelevät kyyl...eiku ihmiset ja olla just kun ei niitä oliskaan.

    Meidän pojilla on ikäeroa 1v8kk ja aina toisinaan tuntui, että se on aivan liian vähän - isompi vaati vielä hirveenä huomiota, kun pieni oli känkkäräkkä-iässä...mutta meilläpä oli isosisko. ;) 6v vanhempi isompaa poikaa - korvaamaton apuri!

    Ja me äidithän tiedetään, ettei oo montaa isää joka suoriutuis oikeesti lapsiperheen arjesta niinkuin äiti <3 valittakoon vaan 'väsymystään'.

    VastaaPoista
  2. Tuttuja tunteita:)
    Noina päivinä kun mies tulee töistä kotiin ja huomaa jo naamasta, että kaikki on mättänyt, osaa jo olla sympatioimatta. Välillä pitää vaan saada päästellä höyryjä ja kirota ihan rauhassa. Parempi toisen olla sanomatta mitään, riittää vaan kun kuuntelee (tai edes esittää kuuntelevansa).

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, kiitos teille!
    Nyt kun olen jo rauhoittunut, niin kyllähän tuo jo naurattaa. Saa siis nauraa tälle, sillä kyllä minuakin joskus naurattaa ystävien vastoinkäymiset lastensa kanssa, sillä ne ovat niin tuttuja, aitoja ja rehellisiä tunteita! Ensin tietty täytyy tukea ja olla ystävä, ja lopuksi vasta nauraa..
    Onneksi jo helpotti. :-))

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!