Sunnuntain kevyt välipala

Tuli oikein levännyt ja virkeä mieli, kun pääsin tänään pojun kanssa kahdestaan vaunulenkille, ostamaan äidin (ja isin) surmia (metrilakua) ja lopuksi pääsin kahville valmiiseen pöytään. Sukulaiset ihmettelivät mihin olin Mimmin jättänyt (Ukosta ei kukaan kysynyt mitään.. Reppana), mutta saipa Titiuu kerrankin itselleen kaiken huomion! Tärkeintä tietenkin oli tässä reissussa se, että äiti sai ihan itsekseen istua ja haukotella sohvalla, kun Tissimies matkasi sylistä syliin. Mimmi kaipaa huomiota just nyt enemmän kuin ikinä. Tyttö kysellee koko ajan jotain ja kaikesta: 
"Äiti, menetkö vessaan?", "Miksi menet vessaan?", "Menetkö pissalle vai kakalle?" 
"Äiti, miksi sanoit au?", "Sattuiko sinuun?", "Äiti, mihin sinua sattui?"
"Äiti, miksi haukottelet?", "Väsyttääkö?
"Äiti, mitä on ruokana? En halua syödä, ei ole nälkä", "Miksi sinä syöt?", "Onko sinulla nälkä?"
"Äiti, miltä sinä näytät pyyhkeen alla?", "Isi, miltä äiti näyttää pyyhkeen alla? Haluan nähdä?"
"Isi, miksi olet sellainen rohmu?", "Äiti, miksi isi syö kaikki meidän ruoat?"
"Äiti, koska pääsen Pyörämummille yöksi?" 
Oli todella ihanaa olla kaikessa siinä hiljaisuudessa ja hiljaisuuden jälkeen keskittyä aikuisten keskusteluun. Onhan se mukavaa, kun lapsi kasvaa ja kyselee, mutta kun tuo tyttö ei tunnu olevan koskaan hiljaa. Iltaisin vastaan loputtomiin kysymyksiin vain "En tiedä, kysy isiltä". 
Ei tätä hullukaan jaksa - arkea siis - jos ei saa joskus vain olla ja katsella ulos lasittunut katse kasvoilla.

Ihme tapahtui eilen illalla, nimittäin Titiuu nukahti itsekseen sänkyynsä klo 20 ja heräsi ensimmäisen kerran vasta neljän suloisen tunnin jälkeen! Tänään kauhulla kävelin markkinoille ostamaan lakua, kun olin aivan varma, että kohta se herää, kohta se herää ja HUUTAA. Mutta ei, poju veteli sikeitä vielä ISO-enon (meidän suvussa on paljon ISOja) pihallakin ja minä kurkin minuutin välein ikkunasta, että joko se heräsi. Unien jälkeen herra jaksoi kolmisen tuntia hymyillä, pomppia (aikuisten kahvakuulailua), kuolata ja sylitellä kaikkien sylissä, kunnes TAAS kävi unettamaan. Tämähän on ihan outoa, ajattelin. Ei muuta, kuin ulos vaunuihin. Kohta se huutaa pää punaisena tossa kantokopassa. Kohta. Kohta. Mitä?! Poika nukahti heti, kun pääsi makuupussin sisään. Anpolivopol, eli unbelievable, toisin sanoen USKOMATONTA!!
Nytkin herra nukkuu vaunuissa, vaikka olemme olleet kotona jo reilun tunnin. Koskakohan herään tästä unesta. Siis poika, joka ei nuku koskaan- ja jos nukkuu, niin vain yhdet lyhet päikkärit LIIKKUVISSA VAUNUISSA - nukkuu nyt toisia päiväuniaan! Nipistäkää joku mua, jooko?

Nyt nautin tästä päivästä, joka ei uusiudu seuraavaan sataan vuoteen ja syön näitä:




2 kommenttia

  1. Kiva kun osaat nauttia juuri näistä, pikkujutuista..jotka varmana just nyt tuntuu JÄTTISUURILTA! Ihana terve asenne!





    ps:pidän peukkua, että Tissimiehen hyväunisuus jatkuisi

    VastaaPoista
  2. Täytyy välillä pysähtyä ja nauttia niistä pienistä ilonhetkistä. Ja totta puhut, ne tuntuvat aivan jättisuurilta ja antavat näin paljon voimaa ja energiaa.

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!