Kuumehorkasta ja parhaista puolista

Täällä ollaan torstaista asti kärsitty kuumeesta, nuhasta, yskästä, allergiasta, korvatulehduksesta ja ykästä. 

Minä ja Titiuu saimme siitepölyallergian ihanimman oireen, nuhan riesaksemme torstaina. Tämä tuli aivan yllätyksenä, sillä minä en viime keväänä kärsinyt pahoista allergiaoireista nimeksikään. Siitepölyallergia on ollut tosin osa elämääni viitisen-kuutisen vuotta, mutta heti parturi-kampaaja-hommat lopetettuani, olen selvinnyt keväistä suht helpolla. Vastahan tuo anoppi kyseli, onko oireita tullut. Pitikin mennä kehumaan, että ei tietenkään ole. Olisi pitänyt koputtaa puuta, sillä yhdessä yössä minuun iski kamala nuha, kutina ja ahdistus. Nyt samoista oireista kärsii Titiuukin. Lääkärissä jo käytiin, mutta alle vuoden ikäisille ei allergialääkkeitä määrätä. Apteekista onneksi löytyi nenäsumute, jonka pitäisi puhdistaa pienen klyyvari allergeeneista, pölystä, ynnä muusta ikävästä. Sumute sisältää puhdasta ja steriiliä merivettä, ja sitä saa käyttää niin paljon kun sielu sietää! Jotta elämä ei olisi niin helppoa, niin kumpikin sai kevätflunssan riesaksensa. Titiuu yskii ja rohisee pahasti, mutta nyt jo tuntuisi helpottavan. 

*Hakkaa puuta* 

Minä - ja minähän en hevillä sairastu - sain flunssan ja allergian lisäksi myös kuumeen yhdeksi yöksi. Perjantai ja lauantai välisenä yönä heräilin valehtelematta puolen tunnin välein kuumehorkassa. Minulla kestää muutenkin aikani havahtua tähän maailmaan syvän unen jälkeen, joten tähän soppaan kun lisää korkean kuumeen, niin ajatukset laukkaa aivan liian villeinä. Joka kerta, kun heräsin katsomaan kelloa, luulin olevani keskellä jotain tehtävää, jossa en saanut liikkua senttiäkään paikaltani. Kesti aina hetken tajuta, että haloo, herää jo pahvi. Onneksi poika nukkui yönsä hyvin ja minun täytyi herätä syöttämään ehkä kaksi-kolme kertaa. Mahtoi olla kokemus syödä tulikuumaa tissiä. Monesti olen kuumeista vauvaa syöttänyt ja pakko sanoa, että tuntuu aika oudolta, kun toisella on aivan kuuma suu korkeassa kuumeessa. Nyt onneksi olo alkaa jo parantua ja kuumekin kesti sen yhden yön.

Mimmikin sai torstai-iltana kovan kuumeen ja tytteli kärsi siitä pari päivää. Eilen sairastelu sai loisteliaan päätöksensä, kun tyttö oksensi olohuoneen arkulle ja matolle lakusuihkun. ONNEKSI se yksi kerta riitti. Ukko ei kärsi nähdä tai haistaa piiruakaan oksennusta, joten toinen ykäili ja kiroili aikansa siivotessaan. Vähän meinasi mullakin paniikki iskeä, sillä oksennustauti on viimeinen, johon haluaisin sairastua - räkiksessä tai ilman! Mimmi on onneksi niin reipas tytteli, että hän olisi käynyt melkein heti leikkimään laatoittamisen jälkeen. Nythän tuo tuossa sohvalla hyörii ja pyörii. Ei sairastelusta tietoakaan.

Mutta siihen korvatulehdukseen, josta meidän isi kärsii. Hassua, että muissa perheissä joudutaan lasten korvatulehduskierteisiin, kun meillä sen saa iso ja raavas mies! Lääkärissä ei olla käyty, mutta kovasti tuo valitti illalla kipeää korvaa. Viimeksi, kun Ukko oli flunssassa, hän sai korvatulehduksen ja nyt kuulemma tuntui aivan samalta. 
Minun kuumeisen ja katkonaisen yön jälkeen Ukko päätti saada itselleen kuumeen. Sehän nousi huimiin 37,3 lukemiin. Mutta auta armias, kun tuollainen kaksimetrinen ja satakiloinen vauva sairastuu nuhaan ja noinkin korkeaan kuumeeseen, niin on siinä kestämistä. Sairastelu tuo kyllä parhaat pahimmat puolet jokaisessa esille. Mulla oli takana monta yötä valvomista pojun hampaiden takia ja siihen vielä päälle sairastelu, niin johan alkaa napisuttamaan. (Huomatkaa, minäkään en ole täydellinen ja vielä vähemmän sairaana. Etten nyt vain tee Ukosta tämän tarinan pahista, vaikka mieli vähän tekisi.. Olen niin ihana..) Kuumehorkan jälkeen on kiva havahtua siihen, että mies on melkein toimintakyvytön ja hänellä on oikeus nukkua (taas) aamulla. (Tähän lisään, että kävihän tuo sairas mies kaupassa eilen hakemassa lisää nenäliinoja ja pakastepizzaa. Kaikki kunnia Ukolle siitä.<3)

Voi persus sentäs. (Palataan siis siihen mäkätykseen.)

Muutenkin meillä mennään niin, että minä herään aamuisin lasten kanssa ja annan Ukon nukkua. No, siinähän se tuli: jos annan toisen nukkua, niin eiköhän toinen siihen totu. Jos ja kun MINÄ haluan nukkua aamulla, niin kaavaa on vaikea rikkoa. Kiroilinkin Ukolle, että vaikka mulla olisi täällä jalka kipsissä, niin se olisi minä, joka tätä huushollia hoitaisi. Ei se kuulemma niin menisi. Olisi ihan eri asia. No, onneksi minä olen meidän perheessä se, joka uskoo lääkkeiden parantavaan voimaan, joten jaksaahan sitä hoitaa lapsia ja itseään, kun ottaa lääkettä. (Hurraa Panadolille!) Ukko taas uskoo siihen, että kuumelääkkeet vain PITKITTÄVÄT sairautta, eikä niitä siksi pitäisi syödä, joten hän haluaa välttämättä kärsiä oireista sängyn 
pohjalla. Ollos hyvä vaan!

Yhteisen sovun vuoksi täytyy vain antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaikka sairastelu kiristää kaikkien pinnaa, niin täytyy muistaa, ettei kipeänä aina ole oma itsensä. Läpäläpä. Joskus mie vielä olen se, joka makaa tuolla makkarissa nämä aamut - terveenä tai sairaana. Nyt en viitsi kokeilla kuinka pitkälle Ukon pinna venyy. Oma pinnani kun ei jaksa kuunnella ylimääräistä voivottelua. 
Jospa tänään pääsisimme edes hetkeksi ulos, niin pääkin vähän selvenisi.

Vasta sanoin tässä ystävälleni, että ehkä on ihan hyvä, että koko perhe sairastaa samaan aikaan. Tekisi mieli syödä sanani, mutta toisaalta, ehkä se menee näin paremmin. Vähän niin kuin vetäisisi laastain kerralla irti - se kirpaisee sen hetken, mutta onpahan ainakin kerralla ohi.

Huomenna Titiuu täyttää tasan 6kk, joten haluan välttämättä leipoa pienen kakun tämän perhejuhlan kunniaksi. Mimmin puolivuotista emme noteerammeet mitenkään (se tuntui jotenkin niiiiin turhalta), mutta nyt kun kyseessä on viimeiset puolivuotisjuhlat EVER, niin pakkohan niitä on juhlia. Mimmi saa valita veikan kakkuun kakunkoristeen, se on siskon tärkeä tehtävä. Tiistaina juhlittaisiin vuorostaan Mimmin ystäviä (ja minun rakkaan ystäväni lapsia), joten nyt jo näyttää hyvältä, että me pääsisimmekin juhlimaan. Terkkuja vaan sinne Koolle, Eelle ja Aalle ;-)

Täytyy kai käydä hoitamaan noita lapsia. Ukko käy makkarin ovella valittamassa neuroottisena täältä kuuluvasta "melusta", joten laitan nyt nämä pennut aisoihin.. Tuo on yksi Ukon parhaista puolista. Heti, kun joku tippuu maahan tai kolahtaa muuten vain, niin Ukko huutaa: "MIKÄ SE OLI??" 
Mua ärsyttää toi neuroosi, joten huudan aina takaisin : "Sun kiusaksi kolistelen!"
Tasataan sovun nimissä puntit ja paljastan, että Ukkoa ärsyttää mun tapani tarkistaa ennen uloslähtöä jokainen huone, ettei mistään vaan voi syttyä tulipaloa tai ettei valoja jäänyt päälle. Mun täytyy myös olla se, joka lukitsee ulko-oven. Muuten en usko, että se on oikeasti lukossa. Tähän on kyllä syynsä, sillä Ukolta on jäänyt ulko-ovi auki muutamia kertoja, vaikka kovasti hän vakuuttikin, että lukossa on.


Oma koti kullan kallis

Päivät vain soljuvat ohitseni niin nopeasti, etten ehdi oikein reagoida niihin. Lukeminen on ihan mälsää, Mimmi uhmaa ja hössöttää, Titiuu tekee jo toista hammastaan, Ukko stressaa töitä ja aika menee liian nopeasti. En ole jaksanut blogissakaan käydä - mitä nyt olen vilkuillut nopeasti muiden kuulumiset. 

Tähän väliin haluan kiittää kaikkia ihanista kommenteistanne Ennakkoluuloja ja epävarmuutta-postauksessa!! Menin ihan sanattomaksi, kun sain siitä rohkaisevaa palautetta jopa tekstiviestein! Olette mahtavia!! 

Kaikkea kivaa ohjelmaa tässä on kuitenkin ollut: grillailua koko perheen voimin naapurissa, "rentouttavaa" shoppailua ja Rossoilua, miljoonan synttärikortin tekemistä ja keväästä nauttimista. Eilen tartuin kameraan ja päätin ikuistaa tämän hetkisen järjestyksen. Tässä teille vähän sneek peekiä meidän kodista. 
Eihän tämä hääppöinen ole, mutta se on koti. <3















Tytöt Titanicilla

Eilen vietin harvinaislaatuista omaa aikaa kokonaiset VIISI tuntia! Kyllä taas äiti jaksaa pakertaa arjessa. Illan ohjelmassa oli nyyhkyleffojen nyyhkyleffa - TITANIC! Seuralaisenani toimi ihana ystäväni, kaasoni ja Titiuun kummi, M. 

Pistin jalkaani ihanimmat korkokenkäni, lempparipaitani (meinasin muuten kirjoittaa PATANI), laiheliinifarkkuni, poskiin punaa ja kirsikkana päälle oikein luomiväriäkin! Olin aivan ekstaasissa koko illan. Nauroin, kikattelin, hypin ja pompin, hölötin ja pölötin, siis olin oma (ärsyttävä?) duracelpupu-itseni!

Minä, jonka päivittäiset vaatteet koostuvat oloasuista, tuulipuvusta ja lenkkareista, olin aivan naama näkkärillä esittelemässä itseäni korkokengissä! Näytin siis ehkä vähän siltä, että tämä täti oli ottanut liikaa sokeria elimistöönsä tai oli muuten vain pöpi, mutta hojo hojo, antaa olla. Eihän minun asuni eronnut mitenkään massasta, vaan sulauduin hyvin joukkoon. Muuten näytät aivan haudasta nousseelta, niin saahan sitä välillä olla vähän nättinäkin. 

Katsoimme leffaa elokuvateatterin parvella erään tyttöporukan vieressä. Tytöt taisivat juuri olla sen ikäisiä, että he pääsivät katsomaan elokuvaa. Kun viimeinen puolituntinen alkoi elokuvasta ja minä kävin nieleskelääm kyyneleitä, kävi tyttölauma vollottomaan ihan kunnolla. Yritin keskittyä elokuvanautintoon, mutta kun sivusilmällä katsoin tyttöjä, niin pärskis, että mua kävi naurattamaan. Yksi tytöistä itki lohduttomasti nenäliinaansa ja hänen vierustoverinsa itki vielä lohduttomammin kädet kietoutuneina kaverin kaulalle. 
Minua jotenkin huvitti ne tytöt. Enkä minä millään pahalla heille nauranut, vaan jotenkin heidän reaktionsa Rosen ja Jackin kohtalosta sai minut kihertämään. 
Joo joo, kamala ämmä! 
Minua itkettää Titanicissa se, että se tapahtui ihan oikeasti ja mietin aina leffan ajan, että mitä jos minä ja perheeni olisi ollut siellä. Nämä vieressä istuvat tyttöset itkivät Leonardon perään, mikä on ihan ymmärrettävää. Niin minäkin itkin, kun olin heidän ikäinen. Kyllähän ne tytötkin lopulta siinä naureskelivat, niin en tuntenut itseäni ihan kamalaksi ja sydämettömäksi. Taisi koko sali vähän nyyhkyttää, minä mukaan lukien.

Elokuvaillan jälkeen lähdimme ystäväni kanssa hakemaan Mimmiä hoidosta. Ukon oli tarkoitus viedä ystäväni kotiin, joten lähdimme ajelemaan kotia kohti. Siinä ajellessamme juttelimme siitä oikeasta Titanicista. Saimme aikaan niin mielenkiintoisen keskustelun, että havahduin melkein kotitielläni, että MIMMI PITI HAKEA!! Olin soittanut elokuvateatterista lastenhoitajalle, että meillä menee kymmenen minuuttia, tulkaa ulos kohta odottamaan. Iski ihan kauhea paniikki, kun tajusin, että me ollaan ihan väärässä suunnassa. Ei muuta kuin auto kohti oikeaa osoitetta, ja saavuimme perille kymmenisen minuuttia myöhässä. Mimmi tuli juosten vastaan ja kysyi, että missä sinä äiti olit. Minua vain nauratti ja kerroin, että äiti vähän eksyi, anteeksi kulta. Sovimme Mimmukan kanssa, että tämä jää meidän salaisuudeksi, eikä kerrota tästä isille. Isi olisi ripittänyt minua varmasti, jos olisin kertonut unohtaneeni, että meillä on toinenkin lapsi! Onneksi pääsimme kotiin onnellisesti, eikä Ukko ihmetellyt yhtään missä viivyimme.

Titiuu oli nukkunut jo puolitoista tuntia, kun tulin kotiin. Hyvin oli poika loppujen lopuksi nukahtanut, eikä Ukko ollut kovinkaan hädissään odottamassa minua. Poika heräsikin vasta lähemmäs kahtatoista syömään, mutta yö menikin vähän rauhattomammin. Taisi toinen ottaa äidin energiavarastosta kaiken irti ja valvoskeli pätkiä pitkin yötä. Uskallan uudestaankin jättää pojat kahdestaan, kun kerran omasta ajasta tulee näin euforinen olo! Sanokoot Ukko mitä hyvänsä, mutta tämä äiti nauttii omasta ajasta jatkossakin. Eikös ne lapset pidäkin hoitaa tasapuolisesti? Näin olen ainakin kuullut.. 


Ennakkoluuloja ja epävarmuutta

Olen aina pitänyt itseäni avoimena, sosiaalisena, iloisena, rempseänä, ulospäinsuuntautuneena ja pölöttävänä henkilönä. Tulipas paljon adjektiiveja. Jo pienestä pitäen pystyin tutustumaan helposti muihin lapsiin. Menin rohkeasti vain kysymään nimeä ja haluaisiko joku mukaan leikkimään. Olen aina ollut se tyttö, joka puhuu käsillään. Käteni viuhuvat kovasti ilmassa ja joskus koko kroppa heiluu mukana. Olen pystynyt aika nopeastikin rakentamaan luotettavan suhteen toiseen ja kertomaan ajatuksiani. Minulla on aina ollut riittävästi ystäviä. 

Nyt minulle on iskenyt ujous, epävarmuus ja ennakkoluulot. Olen alkanut sulkeutumaan toisten ihmisten lähellä. Jos tunnen höpöttäväni aivan liikaa toisten seurassa, se saattaa vaivata minua pitkäänkin. Mietin, että pitikö taas olla suunapäänä. Olen huomannut tämän muutoksen minussa siitä lähtien, kun tulin raskaaksi ja Mimmi syntyi. Vanhat ystävyyssuhteet kariutuivat raskauden aikana. Vain yksi oli vierelläni jäädäkseen. Muiden kuulumisia tulee luettua enää Facebookista. Minun oli vaikea luottaa muihin. Olihan minua ennen kiusattu ihan siihen tappiin asti, että pelkäsin käydä ulkona. Miksi löytäisin enää luotettavia ystäviä, kun entisetkään eivät osoittautuneet kultakaivoksiksi. 

Mimmin synnyttyä kuvittelin heti muiden äitien olevan minua vastaan: ikääni, koulutustani, taustaani, kotiani, pukeutumistani, siviilisäätyäni, siis ihan kaikkea vastaan. Olen pelannut kauan "Mieheni on fyysikko"-korttia ja tällä hetkellä pelaan "Olen naimisissa"-korttia. Minusta jotenkin on tuntunut, että en ole yhtä hyvä äiti kuin muut, koska minä olen minä: koska minä olen nuori - vasta (tai jo) 23-vuotias, koska minä aion vielä opiskella uuden ammatin, koska minulla ei ole omistusasuntoa, koska minulla ei ole kotia suoraan sisustuslehdestä, koska minä olen halunnut perheen jo nyt, koska olen lykännyt opintoja lasten takia, koska en ole yhtä kaunis kuin Heidi Klum (no okei, ei hän ole niiiin kaunis), koska muiden elämä tuntuu aina paljon hohdokkaammalta.

Nyt kevään lämmetessä olen huomannut sulkeutuvani enemmän muista. Varsinkin kerhoissa huomaan olevani hiljainen ja tarkkaavainen. Minuun kohdistuvat kysymykset ovat vaikeita: "Missä olet ollut töissä? Aijaa, no okei.. Ai kävit lukiota? Mun lukiosta on jo niin kauan aikaa..Oottepas työ käyneet aikaseen tekemään lapsia.." Välillä tuntuu, että joudun selittelemään: "No kun mulle tuli astma ja allergioita. No kun haluan hyvillä papereilla hakea ammattikorkeakouluun.. No kun me yritettiin ja yritettiin tätä toista lasta.." Tunnen häviäväni parhauden kilpajuoksussa. Jään viimeiselle sijalle nuolemaan näppejäni, kun muut loistavat urallaan, kodillaan, lapsillaan, IÄLLÄÄN, avioliitoillaan. Miksi minä en pääse mukaan äitiyden seurapiireihin? Miksi kuvittelen kaikkien ihmisten olevan minua vastaan ja kuiskivan takanani. Pelkään tutustua, koska tunnen tekeväni itsestäni pellen, olevani huonompi. Kuvittelen heti muiden katsovan minua kieroon: "Voi että, mikä dorka."

Eihän elämässäni ole mitään vikaa. Minulla on turvallinen ja (useimmiten ;-)) loistava aviomies, terveet ja kauniit lapset, hyvät lähtökohdat korkeakouluopiskeluille, tahtoa ja voimaa, elämänkoulun tuomaa rohkeutta, neljä aivan ihanaa ystävää, joista kolmeen olen tutustunut Mimmin syntymän jälkeen(!!), tukiverkostoa, mokkapaloja pakkasessa ja omia pieniä käsityöharrastuksia. Miksi minun pitäisi hävetä yhtään? Olen luotettava, auttavainen, tukeva, huumorintajuinen, usein pirteä ja aurinkoinen, rehellinen, toivottavasti mukava ja ystävällinen. Silti joskus mietin aivan liikaa, mitä muut minusta ajattelevat. Tämän blogin pitäminen on minulle joku virstanpylväs, näyttö siitä, etten välitä siitä, mitä muut minusta sanovat. Blogini kertoo rohkeudesta, sillä uskallan pitää tätä muiden mielipiteistä huolimatta. Vaikka tänne en synkimpiä salaisuuksia vuodatakkaan, niin olenhan minä välillä kertonut tänne ikävimmistäkin asioista. 

Jospa minä tästä piristyisin ja nauttisin siitä, mitä minulla on. Hiiteen moiset ennakkoluulot muiden ennakkoluuloja kohtaan! Rohkeutta ja iloisuutta vaan peliin. Niin!


Iloisia uutisia

Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että minun maidoton ruokavalioni on päättynyt - jo aikoja sitten! Yhteensä päiviä ilman minkäänlaisia maitotuotteita ehti tulla 100!! Piina alkoi juuri ennen jouluaattoa ja loppui muutama viikko sitten. Ai että, kun maito ja juusto maistuvatkin niiiiin hyvältä! Pojan masuvaivat loppuivat tuon maidottoman ruokavalion aikana, mutta palasivat hetkeksi kiinteän ruoan aloituksen jälkeen. Nyt poju vetää soseita ilman mahavaivoja. Tilalle on tosin tullut ihottuma.. Titiuun ihottumaa hoidetaan Ceralanilla ja Bepanthenilla. Ihottumaa on poskissa, jaloissa ja pahin ihottuma löytyy nilkoista. Neuvolatäti tokaisi, että ihan selvä atooppinen iho. Pyörämummi lohdutti, että meidän suvussa nyt vain sattuu olemaan kuiva iho. Great! Mimmillä oli atooppinen ihottuma ihan vauvana ja taaperona. Varsinkin erinäiset ruoka-aineet aiheuttivat helottavan ihottuman tyttösen poskiin. Onneksi niistä selvittiin, joten luotan vahvasti, että pojunkin ihottuma hellittää ajan myötä.

Toinen iloinen uutinen on se, että tämä äiti pääsee perjantaina elokuviin!! Se pääsiäislomalla Ukon lupaama oma aika kauppakeskuksessa meni reisille, joten nyt pääsen hyvitykseski elokuviin. Tai eihän se mikään hyvitys ole, sillä minä manguin ja manguin, että mie haluuuuuun leffaan katsomaan Titanicia! Järjestin tytölle hoitopaikan elokuvan ajaksi, jotta pojat saavat olla kahdestaan. Ystäväni tänään kysyi, että meinaatko tosissasi pystyä jättämään pojan kotiin isin kanssa. Kyllä pystyn. Ihan varmasti. Pieni ikävä ehkä tulee. Iso.. Kyllä mie kestän. Meinaan tissittää pojun ihan täyteen ja laittaa kaiken täällä valmiiksi isin hoitotaakkaa helpottamaan. Kyllähän nämä nyt neljä tuntia keskenään pärjäävät. Lupasin tulla takaisin juosten työntämään tissin pojun suuhun. Olen ollut kokonaista neljä kertaa ilman poikaa. Pojun ensimmäisen viikon aikana kävin postissa hakemassa paketin, tammikuussa kävin teatterissa ja syömässä, jossakin välissä kipaisin hammaslääkärissä ja kerran olin naapurissa ompelemassa. Tuo viimeinen kerta ilman pojua meni isin kannalta itkuisesti. Puoli tuntia täyttä kurkkua huutavan pojan kanssa oli isukille liikaa, joten siitä taisi jäädä pieni trauma meidän Ukolle.Nyt maanittelin ja kiemurtelin, että saisinko omaa aikaa. Onhan tuo Ukko saanut mennä viipottaa vaikka kuinka paljon, joten nyt olisi jo äidin vuoro. Kaiken kukkuraksi mua odottaa perjantaina hammaslääkärin piinapenkki, jolloin pojat saavat pärjätä myös kahdestaan. Ohjeistin miestä lähtemään lenkille Titiuun kanssa. Kontrollifriikki äiti vähän neuvoo. 

Meidän muutto Mimmin makuuhuoneeseen oli aivan loistava juttu. Jopa Ukko myönsi, että tämä oli hyvä ratkaisu. Vaimo 1, aviomies 0! Mimmi on käynyt joka ilta nätisti olkkarin alkoviinsa nukkumaan. Titiuu on nukahtanut jopa ihan itsekseen omaan vuoteeseensa. Tänäänkin pennut nukahtivat 19.30!! Titiuu kylläkin tarvitsi tissiä nukahtaakseen, mutta haittaako tuo, sillä poika on tähän asti käynyt nätisti itsekseen nukkumaan. Pojun kanssa ei ole tarvinnut heräillä läheskään niin paljon kuin ennen. Nyt mennään noin kolmella heräilyllä per yö. Mahtavaa!! Mullakin on vähän parempi olo. Yöt ovat ihanan rauhallisia omassa makkarissa. Enää ei jää päivä käyntiin, kun pitäisi käydä nukkumaan. Kyllä tämä tästä paranee!

Viikonloppu oli todella hyvä. Ukon kanssa haaveiltiin lomasta kahdestaan Euroopassa. Minua ensin vähän epäilytti ajatus erakkoelämästä uneksivasta Ukosta ja ihmisiä vilisevästä kaupungista, mutta kovasti tuo mies vakuutti, että hän olisi valmis sellaisen loman joskus pitämään. Ehkä hän vain yritti lämmitellä minua jotakin varten. Haluan ainakin ajatella, että hän oli tosissaan. Olisin niin yhteisen ajan tarpeessa. Vain minä ja Ukko. Ei stressiä, lapsia, työtä, opiskelua, kiirettä, arkea. Vain me kaksi! Kuulostaa loistavalta. Siitä sainkin kimmokkeen työstää ajatuksiani läheisyyteen liittyen. Kovasti tämä minun pollani raksuttaa kaikkea hyvinkin fiksulta kuulostavia lauseita, mutta minulla on pieniä vaikeuksia saada kaikki ylös järkevästi. Tekee kuitenkin ihan hyvää miettiä omaa suhtautumista Ukkoon ja läheisyyteen. Kaikki minun aikani menee lapsiin, kotiin ja pänttäykseen, joten väistämättäkin mies jää viimeiseksi. Samalla minäkin jään viimeiseksi. Onhan tuo mies niin rakas ja osaa olla ihana, mutta kun pitkän päivän päätteeksi toinen kippaa päivän ketutuslastinsa niskaani, niin tulee vain tunne, että morjens, tee sie omia juttuja, niin mie oon ihan rauhassa tässä omassa nurkassa. Katsotaan, jospa saisin sen tekstin joskus julki. Eikä se ole mitään sepostusta sellaisesta läheisyydestä.. Ettäs tiedätte. Ei tarvitse haukkoa henkeä.

Nyt pistän koneen kiinni ja lötsähdän sohvalle toisen rakkaani, kaukosäätimen kanssa. Mokkapaloja olisi taas pakkasessa.. Pitäisiköhän..






Kesämuistoja

Kuuma kesä 2007

Minun on pitkään pitänyt kertoa jotain minun ja Ukon yhteisestä ajasta ennen lapsia. Tässä vähän muistoja meidän viimeisestä kesästä kahdestaan. Lokakuussahan saatiinkiin sitten tietää meidän kesän 2008 vauvapaketista.

Aika nuoriahan me vielä tuona kesänä oltiin, nuoria, laihempia (:-D) ja niiin rakastuneita. Ukolla oli syksyllä edessä yliopisto-opinnot ja minulla oli alkamassa viimeinen vuosi ammattikoulussa. Reissasimme kesällä yhdessä niin saaristossa kuin sisämaassakin. Sain Ukon jopa muutaman kerran raahattua julkiselle rannalle pötköttelemään ja paahtumaan auringossa. Joskus iltaisin autolla ajelun päätteeksi käytiin hiljaisella uimarannalla yöuinnilla. Saatoimme myös pakata eväät laukkuun ja suunnata jollekin yksityiselle rannalla ja vietimme siellä koko päivän vierekkäin. Lähempänä syksyä Ukko vei minut katsomaan yöllä tähtiä kaukoputkella. Mökilläkin vietettiin yksi viikonloppu ihan kahdestaan. Oli siinä kaupunkilaistytöllä totuttelemista, kun vessana toimikin vain reikä ja iso saavi. Rannasta piti kantaa vedet, jos mieli saunaan tai tiskaamaan. Oikein mukavaahan siellä oli kahdestaan istua pienessä mökissä kynttilänvalossa. Ja kyllä, tulihan sitä vietettyä aikaa myös terasseilla, nuoria kun oltiin. Parhaimmat muistot ehdottomasti olivat viikonloput, jotka vietettiin minun luonani hyvää ruokaa ja viiniä nauttien. Vaikka aina ei muistanut edes syödä, kun olimme niin juopuneita toisistamme.
Tulee ihan hymy huulille, kun muistelen noita aikoja. Minä olin aivan ällistynyt, että miten tuollaista miestä voi olla edes olemassa: fiksu, komea, mahtava vartalo, ihana, hauska, yllätyksiä täynnä, huomaavainen, ihan unelma. Sokeana kaikelle muulle, rakastuin tuohon mieheen aivan täysin!

Onneksi minulla on vielä tuo sama mies vierelläni, vaikka elämä onkin erilaista nykyään. Kahdesta nuoresta, rakastuneesta aikuisenalusta, on kasvanut mies ja vaimo, äiti ja isä, titaanitynnyrissä pyörivä pari, joka rakastaa yhtä kovaa kuin ottaa yhteenkin. Ukko rakastaa minua juuri sellaisena, kun olen. Vaikka olenkin aikamoinen tuittupää ja kontrollifriikki, niin silti hän jaksaa minua. Sydämeni hyppää rinnassani (melkein joka kerta ;-)), kun saan Ukolta halauksen. Ei elämä nyt kuitenkaan aina ole niin ihanaa ja vaaleanpunaista, ja joskus pyörittelenkin silmiäni Ukolle, mutta mitään en vaihtaisi. Ukossa on omat terävät kulmansa, mutta niin meissä kaikissa. Olemme kaksi vahvaa luupäätä, joita ei kukaan muu kestäisi.
Malttamattomana odotan seuraavaa hetkeä kahdestaan! (vinkkinä vaan isovanhemmille..)

Apulanta - Jurassic rock

Apulanta - Jurassic rock

Jukka Poika & Tiskipekka - Jurassic rock

Pelle Miljoona 1980 - Jurassic rock

Hyvä kuvaaja muistaa aina laittaa sormen linssin eteen!

Ismo Alanko Teholla - Jurassic rock

Mokoma - Jurassic rock

Don Johnson Big Band - Ruisrock

Vahinkolaukaus - Ruisrock

Mökkimaisema

Saalis

Ennen ei vaan osannut käyttää kameraa

Juhannuskokko




Kampauksia kouluajoilta

Vaikea varmaan tämän jälkeen arvata, minkä alan ammattilainen olenkaan. Kiva vaihdos tästä (hope so) kätilöksi. :-)

Kampaus 1

Kampaus 2

Kampaus 3

Kampaus 4

Kampaus 4

Kampaus 5

Kampaus 5

Kampaus 6

Kampaus 7



Synttäreillä (ja mäkätystä)

Loma oli kiva päättää Mimmin ystävän synttärijuhliin!
Tässä vähän kuvia juhlista ja ystäväni kauniista kodista. Tällä likalla on silmää sisustuksen suhteen ja kaikki hänen leipomuksensa ovat niiiiiiiin hyviä!! ;-)

Juhlahumussa.

Herkut.

Kattaus.

Nami.

Spidermaan!

Pöydässä.

Juhlaväki.

Juhlaväki.

Onnittelukortti.

Kaunis koti.

Kaunis koti.

Kaunis koti.

Kaunis koti.

Kaunis koti.

Kaunis koti.

Pieni yhteenveto loman jälkeen:
Ukon pärstä alkoi käymään lomalla taas liian tutuksi, kun olimme olleet melkein viikon saman katon alla - nonstoppina. Mies lähti eilen takaisin töihin ja meillä alkoi tuttu ja tavallinen arki. Arki on ihanaa, vaikka välillä se raskasta onkin. Oikeastaan nautin meidän arjesta aika paljon, kunhan oma vireystaso on vain korkealla. Energiataso tosin tuntuu nyt olevan hieman matalalla. Andrelaniinin voimalla mennään. Mieli on ollut vähän maassa ja kireänä. Pänttääminen stressaa kaikista eniten. Toisena tulee asunnon etsintä ja siihen samalla se fakta, että joudun jättämään elämämme täällä taakseni. Kunhan tämä kaikki lukeminen ja joskus lähestyvä muutto ovat ohitse, niin uskallan levähtää. 
Ihana Ukko suostui vaihtamaan meidän "makkarin" Mimmin huoneeseen ja Mimmi sai oman nurkkauksensa olohuoneeseen. Minua kävi ahdistamaan nukkua samassa huoneessa, jossa vietän suurimman osan päivästäni kotona ollessani. Ketään ei tunnu pääsevän karkuun, ei edes vessaan. Pyörimme kaikki neljä samassa huoneessa ympyrää, joku on aina kysymässä minulta jotain, televisio ja lapset huutavat kilpaa, Ukko ei löydä milloin tiskirättiä ja milloin ei omilla jäljillä olevia sukkiiaan, äidin pää pimahtaa. Tämä kaikki kiire ja stressi ovat saaneet paidanhelmasta otteen, joten tulee tarpeeseen saada oma huone, jossa voi rauhassa nukkua, hiljentyä ja niin..lukea! Kyllähän meidän piti mieheni kanssa ensin vääntää vähän kättä asiasta, mutta muutaman vuodattamani kyyneleen jälkeen hän lopulta suostui. 
Titiuu on nukkunut ensimmäisen yön uudessa huoneessaan todella hyvin. Poika nukkui ensimmäisen pätkän omassa vuoteessaan 4 tuntia ilman inahdustakaan!! Mimmikin on ottanut uuden nukkumisjärjestelyn hienosti vastaan. Tyttöä kun ei ole aikaisemmin saanut kunnolla leikkimään omassa huoneessaa, niin leikkikööt sitten olohuoneessa. Minun on nyt helpompi saada pojulle rauhallinen paikka nukkua, eikä tarvitse alati olla hätyyttämässä tyttöä takaisin omaan huoneeseen leikkimään. Aamut menee rauhallisemmin, kun Mimmi voi katsella itsekseen aamun lastenohjelmia ja me voimme (unelmissani) nukkua hieman pidempään pojun kanssa. Ukko nyt nukkuisi huoneessa kuin huoneessa, vaikka pommi räjähtäisi hänen vieressään, joten sama se hänelle missä nukutaan. Olen tyytyväinen tähän ratkaisuun ja toivon sen tuovan minulle levänneen ja virkeän mielen. Ei tässä vielä mitään hätää ole, mutta parempi kokeilla jotain, ennen kuin ihan oikeasti kaikki käy tuntumaan liian raskaalta. 
Kai se on tämä kesän tulo. 
Valo näyttää kaiken pölyn huonekaluissa, kalpeat kasvot peilissä, lumen alta paljastuneet lehdet, rästissä olevat asiat, kiireen ennen kesän ja kiireettömyyden alkua.
Onkohan nämä nyt ne ruuhkavuodet?

..pieni yhteenveto, pieni..


Kaunis Mimmi

Haluan noi Mimmin ihanat silmät, kiitos!



Ja joku on vielä kehdannut luulla meidän tyttöä pojaksi..mokomat..