Ennakkoluuloja ja epävarmuutta

Olen aina pitänyt itseäni avoimena, sosiaalisena, iloisena, rempseänä, ulospäinsuuntautuneena ja pölöttävänä henkilönä. Tulipas paljon adjektiiveja. Jo pienestä pitäen pystyin tutustumaan helposti muihin lapsiin. Menin rohkeasti vain kysymään nimeä ja haluaisiko joku mukaan leikkimään. Olen aina ollut se tyttö, joka puhuu käsillään. Käteni viuhuvat kovasti ilmassa ja joskus koko kroppa heiluu mukana. Olen pystynyt aika nopeastikin rakentamaan luotettavan suhteen toiseen ja kertomaan ajatuksiani. Minulla on aina ollut riittävästi ystäviä. 

Nyt minulle on iskenyt ujous, epävarmuus ja ennakkoluulot. Olen alkanut sulkeutumaan toisten ihmisten lähellä. Jos tunnen höpöttäväni aivan liikaa toisten seurassa, se saattaa vaivata minua pitkäänkin. Mietin, että pitikö taas olla suunapäänä. Olen huomannut tämän muutoksen minussa siitä lähtien, kun tulin raskaaksi ja Mimmi syntyi. Vanhat ystävyyssuhteet kariutuivat raskauden aikana. Vain yksi oli vierelläni jäädäkseen. Muiden kuulumisia tulee luettua enää Facebookista. Minun oli vaikea luottaa muihin. Olihan minua ennen kiusattu ihan siihen tappiin asti, että pelkäsin käydä ulkona. Miksi löytäisin enää luotettavia ystäviä, kun entisetkään eivät osoittautuneet kultakaivoksiksi. 

Mimmin synnyttyä kuvittelin heti muiden äitien olevan minua vastaan: ikääni, koulutustani, taustaani, kotiani, pukeutumistani, siviilisäätyäni, siis ihan kaikkea vastaan. Olen pelannut kauan "Mieheni on fyysikko"-korttia ja tällä hetkellä pelaan "Olen naimisissa"-korttia. Minusta jotenkin on tuntunut, että en ole yhtä hyvä äiti kuin muut, koska minä olen minä: koska minä olen nuori - vasta (tai jo) 23-vuotias, koska minä aion vielä opiskella uuden ammatin, koska minulla ei ole omistusasuntoa, koska minulla ei ole kotia suoraan sisustuslehdestä, koska minä olen halunnut perheen jo nyt, koska olen lykännyt opintoja lasten takia, koska en ole yhtä kaunis kuin Heidi Klum (no okei, ei hän ole niiiin kaunis), koska muiden elämä tuntuu aina paljon hohdokkaammalta.

Nyt kevään lämmetessä olen huomannut sulkeutuvani enemmän muista. Varsinkin kerhoissa huomaan olevani hiljainen ja tarkkaavainen. Minuun kohdistuvat kysymykset ovat vaikeita: "Missä olet ollut töissä? Aijaa, no okei.. Ai kävit lukiota? Mun lukiosta on jo niin kauan aikaa..Oottepas työ käyneet aikaseen tekemään lapsia.." Välillä tuntuu, että joudun selittelemään: "No kun mulle tuli astma ja allergioita. No kun haluan hyvillä papereilla hakea ammattikorkeakouluun.. No kun me yritettiin ja yritettiin tätä toista lasta.." Tunnen häviäväni parhauden kilpajuoksussa. Jään viimeiselle sijalle nuolemaan näppejäni, kun muut loistavat urallaan, kodillaan, lapsillaan, IÄLLÄÄN, avioliitoillaan. Miksi minä en pääse mukaan äitiyden seurapiireihin? Miksi kuvittelen kaikkien ihmisten olevan minua vastaan ja kuiskivan takanani. Pelkään tutustua, koska tunnen tekeväni itsestäni pellen, olevani huonompi. Kuvittelen heti muiden katsovan minua kieroon: "Voi että, mikä dorka."

Eihän elämässäni ole mitään vikaa. Minulla on turvallinen ja (useimmiten ;-)) loistava aviomies, terveet ja kauniit lapset, hyvät lähtökohdat korkeakouluopiskeluille, tahtoa ja voimaa, elämänkoulun tuomaa rohkeutta, neljä aivan ihanaa ystävää, joista kolmeen olen tutustunut Mimmin syntymän jälkeen(!!), tukiverkostoa, mokkapaloja pakkasessa ja omia pieniä käsityöharrastuksia. Miksi minun pitäisi hävetä yhtään? Olen luotettava, auttavainen, tukeva, huumorintajuinen, usein pirteä ja aurinkoinen, rehellinen, toivottavasti mukava ja ystävällinen. Silti joskus mietin aivan liikaa, mitä muut minusta ajattelevat. Tämän blogin pitäminen on minulle joku virstanpylväs, näyttö siitä, etten välitä siitä, mitä muut minusta sanovat. Blogini kertoo rohkeudesta, sillä uskallan pitää tätä muiden mielipiteistä huolimatta. Vaikka tänne en synkimpiä salaisuuksia vuodatakkaan, niin olenhan minä välillä kertonut tänne ikävimmistäkin asioista. 

Jospa minä tästä piristyisin ja nauttisin siitä, mitä minulla on. Hiiteen moiset ennakkoluulot muiden ennakkoluuloja kohtaan! Rohkeutta ja iloisuutta vaan peliin. Niin!


6 kommenttia

  1. Huomasin tuota samaa itsessäni Tytyä odottaessani. Sulkeuduin muiden ihmisten ulkopuolelle ja mietin mitä ne ajattelee.

    Varmaan tuolla neuvolapsykologilla on ollut paljon vaikutusta, sillä nykyään suhtaudun niin paljon suopeammin ja rennommin itseeni. Olen löytänyt takaisin paljon vanhaa minääni, joka antaa piupaut muiden mielipiteille itsestäni. Osaksi varmaan auttaa se, että oon tyytyväinen omiin valintoihini. Itse en ainakaan luonnehtisi siviilisäätyä tai ammattia arvottamaan itseäni tai muita. Musta on surullista jos joku niin tekee, sillä ei se kerro mitään siitä, millainen ihminen on.

    Toivottavasti löydät jostain takaisin vanhaa minääsi. Mulla ainakin on auttanut se, kun olen ollut sinut omien valintojeni ja päätöksieni kanssa, ei muiden mielipiteillä ole ollut mitään väliä.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Upsis!
    Heti tuli jo parempi ja rohkeampi mieli. :-)

    Mitään valinnoistani tai elämästäni en kadu, mutta silti tulee niitä hetkiä kun mietin, että mitähän ne muut miettivät minusta.

    Huomasin Titiuun odotuksen alkutaipaleilla, että muutama lähipiiristäni otti raskausuutisen hieman - ei nyt ehkä paheksuen - mutta ihmetellen. Olenkin myöhemmin kertonut, että ihan vakavan harkinnan ja yrittämisen tulosta tämä on. Vaikka mitä se muille kuuluu. Tuli vain itselleen tarve selittää tilanne, jottei vain tulisi mitään vääriä luuloja.

    Minulla on ennakkoluuloja siitä, että muilla on ennakkoluuloja. :-D Onneksi nämäkin ajatukset ovat hetkittäisiä, eivätkä piinaa joka päivä.

    VastaaPoista
  3. Mullakin on samanlaisia ajatuksia, välillä tulee mietittyä ihan liikaa että mitä joku toinen ajattelee musta.. jne.. :/ Mutta pää pystyyn, ajatelkoot mitä vaan :)

    VastaaPoista
  4. Taitaa olla niin, että monelle on käynyt samoin, ystävät "kaikonneet" jonnekin raskauden myötä. Ystäviä tulee lisää, uusia ihania tuttavuuksia. Annat vain aikaa. Äitiyden myötä ajatukset ja tunteet muuttuvat erilaisiksi.

    Hyvin sinulla menee. Antaa toisten ajatella mitä haluavat. Sinä itse tunnet itsesi parhaiten, sinä tiedät kuka olet. Jatka vaan samaan rohkeaan malliisi, niinkuin olet tähänkin asti tehnyt. Kiva sinun blogiasi on lukea. :)

    VastaaPoista
  5. Turha sun stressata tuollaisista asioista. Vanhemmat kaipaa sitä hienoa taloa, uutta autoa, koulutusta ja hyvää työpaikkaa. Lapsi kaipaa rakkautta ja turvallisuutta. Lapsia ei kasvateta rahalla. Ikäkin on vaan numero jos henkistä pääomaa löytyy muuten tarpeeksi.

    Näin vanhemmuuttasi sivusta seuranneena voin sanoa että olet onnistunut äitiydessä siinä missä ne rikkaammat ja vanhemmat äiditkin. Jollet jopa paremmin. Toki sait lapset nuorina, mutta oot elävä todiste siitä, että nuori äiti voi hoitaa hommansa hyvin.

    VastaaPoista
  6. Hei tää on hyvää ja rohkeaa pohdintaa ja kuulostaa myös tutulta. Mulla on moisia tunteita ollut usein uudessa elämänvaiheessa, muutoksessa, kun palikat menee uusiksi vanha minä joutuu muuttumaan uudeksi.

    Olen selvitellyt asiaa ja kokenut että kysymys on sosiaalisesta pelosta, mikä lienee vielä hyvin yleistä. Ilmenee milloin missäkin, esiintymisjännitys tai kahvikuppineuroosi on kai niitä "tunnetuimpia". Mutta itse olen kokenut sosiaalista pelkoa monissa eri sosiaalisessa tilanteessa.

    "Mitä noi minusta ajatelee" on tosiaan omaa ennakkoluuloa muiden ajatuksista. Usein oma epävarmuus siirtyy "muiden ajatuksiksi" eli olen varma, siis aivan varma että muut ajattelevat minusta jotain pahaa, vaikka se on oikeasti vain oma kuvitelmani siitä mitä muut minusta ajatelevat. Ja kertoo oikeasti vain siitä mitä itse itsestäni ajattelen. Eli pidän itse itseäni huonona milloin missäkin.

    Mulla on oli yhdessä vaiheessa tosi kova olen huononmpi fiilis suhteessa kaikkiin lapsen saaneisiin, eli jos olisin sinusta tiennyt siloin niin sinuunkin (koska olit saanut lapsen minua aikaisemmin, iästä viis). Katsoin kaikkia äitejä ylöspäin! Ja on samaa fiilistä suhteessa avioliitossa eläviin ym ym. epävarma pää keksii kyllä verrata milloin mihinkin!

    Nyttemmin noi epävarmuudet ovat helpottaneet. Varmasti osittain sen myötä kun en enä niitä jaksa, ja kun tiedän ton pään kehittelemän mekanismin (yllä selitetty). Oma minuus vahvistunut ehkä myös iän myötä. Koen olevani arvokas ihminen statuksestani, saavutuksistani tai valinnoistani huolimatta. Olen se mikä olen ja hyvä tai huono sellaisena, ihan sama.

    Mutta olen huomannut että tämä äitivaihe ja muihin äiteihin tutustuminen tuo helposti epävarmuutta pintaan. Ei ole helppo tutustua saati ystävystyä muiden äitien kanssa välttämättä.

    Muten, useimmiten muilla on kiire ajatella omaa "mitä mut minusta ajattelevat"- ajatustaan. Tulipa pitkä kommentti!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!