Pohdintaa blogistani

Mie oon tässä vähän miettinyt, että miten mun suhtautuminen blogiini on muuttunut, kun siitä tietää muutama ystäväni ja pieni kasa sukulaisia. Välillä ihan oikeasti mietin, että muille kertominen tästä oli virhe. Vaikka olenkin saanut vain hyvää ja ihanaa palautetta blogistani, niin nyt minua vaivaa se, että joudun todella paljon valikoimaan sen mistä kirjoitan. 

Jos minua ärsyttää Ukko tai joku muu ihminen, niin enhän minä enää voi niitä tuntoja tulla tänne purkamaan, sillä joku käsittää sen kuitenkin väärin, ottaa nokkiinsa tai muuta vastaavaa. Joudun pitämään blogini nyt enemmän "ai että kun elämä on ihanaa ja mikää ei hierrä mistään - ei edes uudet kengät kantapäästä" - tyylisesti. Jos Mimmi on ihan mahdoton ja hyppii seinille, ja mun tekisi mieli käyttää häneen Homer Simpsonin lapsenkasvatusneuvoja, en voi kertoa siitä tänne ilman, että joku tuttuni haukkoo henkeään ja kuvittelee vaikka mitä. No, nythän se tuli tässä sanottua. Kyllä, lapset voivat olla joskus todella ärsyttäviä. Varsinkin nuo kohta 4v uhmaavat tytöntylleröt.

Aina on niin helppo ymmärtää väärin.

Olen yrittänyt kirjoittaa tänne hieman itseironisesti, hauskasti, välillä suurennellen ja muutenkin vähän pilke silmäkulmassa, mutta silti joku voi ymmärtää minut väärin. Ystäväni tietävät, että kun kerron jotain juttua, niin yleensä siinä saa myös vähän nauraa. Ruumiinkieleni, äänensävyni, kasvojeni ilmeet kertovat, milloin vähän pilailen tai milloin minua ei pidä ottaa liian tosissaan. Voin kertoa jotain minua ärsyttävää asiaa niin, että lopuksi nauramme sille yhdessä. Vaikka joku olisi huonosti, minusta pitäisi nähdä heti, että pystyn silti nauramaan sille asialle. Ei mulla ole mitään hätää, vaikka joku mua ottaisikin kupoliin ja rankasti. 

Mutta kun kirjoitan, niin aina joku voi käsittää väärin. En halua teksteilläni loukata ketään. Yleensä yritän nauraa itselleni. Esimerkkinä se kammoan varpaita-paljastus. Sen tarkoitus oli nauraa minulle. Minä kammoan varpaita ja niiden koskettamista sen verran, että mielelläni jopa desinfioin käteni epämielyttävän kosketuksen jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö (yleensä pakon edessä) pystyisi koskettamaan varpaita. Voin hoitaa jalkojani ihan hyvin ilman yökkäilyä. Voin kosketella ja silittää lasteni varpaita. Ukon varpaisiin en koske pitkällä tikullakaan. Se ei tarkoita, että tämä jotenkin rajoittaisi elämääni. Tämä paasaus nyt sen takia, sillä yksi blogiani lukeva henkilö huolestui tästä kammostani. Asia kuitenkin selvitettiin. Ketään en tässä halua loukata ja suojelen tämän toisen osapuolen henkilöllisyyttä.

Tätä minä juuri tarkoitan! Nyt kun blogistani tietää minua tuntevat henkilöt, niin aina voi tulla joku väärinkäsitys liittyen teksteihini. 

Minut tuntevien henkilöiden pitäisi tuntea minut jo niin hyvin, että he tietävät, koska pilailen ja milloin olen tosissani. Kaikkea ei pidä ottaa niin tosissaan. Toisaalta en halua huolestuttaa ketään jos vaikka kerron, että tämä yksinolo väsyttää ja etten jaksa sitä ihan joka päivä. Olen onnellinen ihminen - onnellinen elämästäni, avioliitostani, lapsistani, ystävistäni, sukulaisistani, kaikesta. Silti välillä voi ärsyttää, masentaa, ahdistaa, pelottaa. Se ei tarkoita, että olisin täällä punomassa itselleni mitään hirttosilmukkaan. (Ja nyt hei suurentelin ja paisuttelin asiaa, huomasitteko?)

Joskus tuntuu, että jätän tämän blogin sikseen ja perustan ihan uuden, salaisen blogin. Sinne voisin vuodattaa kaiken sen, mitä jätän täällä sanomatta. En mie nyt ihan kaikkia syntejäni kertoisi, mutta jos vaikka joku ystävistäni ärsyttäisi (mikä on mahdotonta), niin voisin siitä halutessani avautua ilman, että kukaan loukkaantuisi

Tähän epävarmuuteeni tästä blogista liittyy ristiriita. Pystyn halutessani olemaan ystävilleni hyvinkin avoin. Voin ihan huoletta kertoa, että joo ei, ei olla äitini kanssa oikein missään tekemisissä. Ja juu, minun lapsuudessani kilisi kaljapullot useammin kuin kerran viikossa. Pystyn olemaan hyvinkin avoin ilman, että se minua kaduttaisi. Luotan ystäviini. Tottakai minä luotan niihinkin ihmisiin, joille blogistani olen kertonut, mutta en halua huolestuttaa ketään turhaan.

Huh, tämän asian kanssa nyt painiskelen. En minä ole tätä mihinkään poistamassa taikka en aloita uutta blogia. Kunhan nyt halusin vähän tyhjentää päätäni. Minua on vaivannut tämä asia aika paljon. Ehkä tämä teki minulle ihan hyvää. Nyt te kaikki minut tuntevat rakkaat ihmiset tiedätte, ettei minulla ole mitään hätää, vaikka joskus valittaisinkin jostakin. Minulla ei viiraa nupissani, olen ihan terve. Vink vink, eli silmänisku. Osaan pitää tämän blogin sisällön sellaisena, että pystyisin kertomaan ne samat asiat kasvotusten. Kenenkään ei tarvitse lopettaa blogini lukemista tämän jälkeen. Sitä en todellakaan halua. Blogini on minulle tärkeä harrastus. Se tuo minulle voimaa. Bloggaan niin, ettei se vaikuta elämäämme mitenkään negatiivisesti. Ukko kannustaa minua tähän harrastukseen ja joskus saan hieronnan, jos olen purkautunut hänestä täällä ja Ukko on käynyt lukemassa siitä.

Herättikö tämä teissä mitään tunteita? Oliko tämä paasaus ihan turha? Pidättekö blogistani juuri tälläisenä vai haluaisitteko kuulla jotain lisää - syvempää? Saa antaa rakentavaa/kivaa palautetta ystävät, sukulaiset ja muut blogiani lukevat. Pliis :-) Sanooko kukaan enää pliis?


6 kommenttia

  1. Hei Eevi!

    Postauksesi osuu minun alaani just eikä melkein. Kyse on nimittäin medialukutaidosta. Välillä oikein hämmästyy, miten monet eivät osaa tehdä eroa eri tekstilajien välillä.

    Blogitekstejä ei voi yleistää yhteen ja samaan lajiin kuuluviksi, koska niitä on niin erilaisia, mutta kaikki blogeja yhdistää julkisuus. Kun teksti annetaan julkisesti kenen tahansa luettavaksi, sen tarkoitus ei ole enää sama kuin vaikka päiväkirjan, joka siis toimisi todellisena "terapiana" ja omien ajatusten ja kokemusten säilöjänä. Blogiteksti kirjoitetaan aina lukijoita ajatellen, jolloin mainitsemasi tyylikeinot, kuten liioittelu, vitsailu ym. tulevat kysymykseen.

    Toki on täysin vakavalla tyylillä kirjoitettuja asiablogejakin, mutta yhtä lailla ne on kirjoitettu lukijaa palvellen.

    Minusta jo nimimerkkien käytön pitäisi soittaa tuttujenkin lukijoiden päässä kelloa: "Tämä on E:n tekstiä, jossa hän kirjoittaa oman elämänsä inspiroimana lapsiperheen elämästä ja esittelee kättensä töitä." Henkilökohtaisetkin jutut on suodatettu julkisuussiivilän kautta, jolloin ne muuttuvat vähemmän henkilökohtaisiksi.

    Toivon todella, että jatkat kirjoittamista ja jaksat selittää mahdollisia väärinkäsityksiä asianomaisten kanssa. Uskon, että blogillasi on sellaisiakin lukijoita, jotka eivät tunne sinua, mutta jotka saavat vertaistukea esim. siitä, miten ole käsitellyt lapsuudenkokemuksiasi.

    t. Armi

    VastaaPoista
  2. Kiitos rohkaisevasta ja ihanasta kommentista! Osasit todella hyvin kuvata sitä, mitä tässä ajoin takaa.

    Jatkan varmasti blogia. Välillä vain tulee näitä epävarmuuden hetkiä.

    Ehkä väärinkäsityksiltä vältytään jatkossa, kunhan oma kirjoitustaito kehittyy. Täytyy vain oppia ilmaisemaan itsensä myös näin kirjallisestikin. Harjoitus tekee mestarin.

    Kiitos vielä, Armi!

    VastaaPoista
  3. Täytyy nyt vielä selventää, ettei tarkoitukseni olisi pilkata tai haukkua ketään lähimmäistä blogissani. Tuossa nyt vain oli esimerkkejä. Jos vaikka joku asia tai tapahtuma vaivaisi minua ja siihen liittyisi joku tuttavani, niin en tietenkään haluaisi loukata ketään, vaan purkaa niitä tuntojani ja pohtia tapahtunuttu. Ettei nyt kukaan käsitä väärin ja kuvittele, että olen ilkeä ihminen ja haluaisin vain päästä puhumaan muista ihmisistä pahaa. Minussakin on vikaa, enkä ole täydellinen.

    VastaaPoista
  4. Itse tykkään sun blogista ihan sellaisena kuin se on:) Tykkäisin varmasti vaikka olisi enemmänkin syvällistä pohdintaa tai ihan mitä vain. Pidä vain blogi itsesi näköisenä ja kirjoita siitä mistä haluat ja mikä sillä hetkellä tuntuu kirjoittamisen arvoiselta. Täällä ainakin luetaan:)

    VastaaPoista
  5. Heipsis Eevi!
    Olen yksi juurikin niistä harvoista ja valituista, jotka tietävät blogistasi ja tietävät myös sinut ihan oikeassa maailmassa. Haluan sanoa, että älä lopeta!!! Luota meihin, ja siihen että me välitetään (minä ainakin) sinusta niin paljon, että osaamme ja haluamme nähdä tekstistäsi sen ihmisen, jonka me oikeassa elämässä tunnemme. Minä ainakin luen tekstiäsi niin kuin sinä sitä itse minulle kertoisit. Kaikki nyanssit eivät ehkä välttämättä välity juuri sellaisina kuin tarkoitit tai ehkä joku sävy jää näkemättä, mutta kyllä se kaikista tärkein tulee läpi: Sinun luonteesi ja rakkautesi perhettä kohtaan. Tuntuisi aivan kamalalta että näinkin hieno asia kuin blogisi jäisi tekemättä vain sen takia, että päätit avata ROHKEASTI sisintäsi lähimmillesi. Minä ainakin arvostan sitä.
    Jatka eevi-rakas, pelottomasti ja luottaen. Se on varmasti sen arvoista!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!