Synttärihumua

Tänään vietimme Mimmin nelivuotissynttäreitä. Aivan mieletöntä, kuinka aika on lentänyt ensimmäisestä parkaisusta tähän pisteeseen. Olen ollut neljä vuotta äiti. Olemme yhdessä Ukon kanssa kasvaneet neljän vuoden aikana hurjasti vanhempina. Epätoivoisesti itkiessäni kylpyhuoneessa positiivinen raskaustesti tärisevissä käsissäni, en olisi millään uskonut, että elämäni olisi tälläistä juuri nyt. 




Minusta kasvoi fyysisesti ja henkisesti vauvamahainen äidin alku - minusta tuli vauvaani kovasti suojeleva leijonaemo - taaperon perässä hölkkäävä pullantuoksuinen äiti - leikki-ikäisen uhmakohtauksista hermonsa polttava kahden lapsen mutsi. Tässä sitä nyt ollaan, nelivuotias tyttö ja yhtä vanha äiti. 

Aikamoista vuoristorataa tämä äitiys on tähän asti ollut. Olen suorittanut tässä samalla koulun, hakenut uuteen kouluun, oppinut vähän ompelemaan ja leipomaan, saanut uusia ihania ystäviä, pistänyt pallon jalkaan Ukon kanssa, kasvanut aivan mielettömästi henkisesti (ja hieman fyysisestikin). Mitä vielä? Jos kymmenen vuotta sitten joku olisi minulle sanonut, että minusta tulisi nuori äiti, niin olisin nauranut. En ole koskaan oikein sellaisista huutavista ja rähmäkäpälisistä lapsista piitannut, joten miten suhtautuisin omiin lapsiini. 




Raskaus - nuorella iälläkin - muutti minut. Koin epätoivoa, rohkeutta, pelkoa, innostusta, surua ja käsittämätöntä rakkautta. Opin paljon hyvien ystävien merkityksestä, luottamuksesta, kasvoin tyttöystävänä,  kasvoin päivä päivältä enemmän aikuiseksi. Olen kadottanut osia itsestäni, etsinyt niitä, löytänyt niitä, säilyttänyt ja joitakin hyljännyt. Nyt alan päästä jyvälle, millainen ihminen olen. Millainen äiti olen. Mikä minusta tulee isona. Tiedän aivan varmasti, että millainen äiti en ikinä tule olemaan. 




Jaksamista, kärsivällisyyttä, nokkeluutta, staminaa, huumoria, rentoutta ja tukiverkostoa on minun taipaleeni äitinä tarvinnut. En olisi koskaan uskonut, että uhmaikä on näin kamalaa! Siihenkin tottuu ja hätä keinot keksii. Kaikki apu pitää ottaa irti tukiverkostosta, jotta tästä pyörityksestä selviää elävänä. 

Tänään juhlimme tyttäremme syntymäpäiviä läheisten kanssa. Sen tukiverkoston kanssa, josta on tullut minulle todella tärkeä. Nyt vain huokaisemme Ukon kanssa syvään, syömme lisää (ja liikaa) kakkua ja olemme ja ihmettelemme. Tyttö oli tänään kuin piston saanut, hyppi ja loikki, hölötti ja leikki - oli onnellinen. Tunnen saavuttavani jotain, kun näen tyttömme olevan innoissaan omasta päivästään. Ukko sai kerrankin olla se "pahis", joka piti lapset ruodussa. Minusta oli ihanaa vain seurata sivusta - aivan kuin lomalla olisi ollut. Huomenna annan ohjaimet Ukolle ja lähetän hänet Mimmin kanssa mökille. Me jäämme pojun kanssa nauttimaan hiljaisesta talosta.

Kiitos kaikille mukana oleville!


4 kommenttia

  1. Onnittelut 4- vuotiaalle!!

    Niin se äitiys muuttaa ihmistä ja laittaa miettimään. Ja kuten itsekin sanoit; tietää millainen äiti ei halua olla. Sillä pötkii pitkälle!

    VastaaPoista
  2. Aivan ihanan näköisiä herkkuja.nam....

    VastaaPoista
  3. Ihanalta näyttää teidän juhlat, ja aivan mahtava kitty kakku!

    Suoraan sanottuna mua hirvittää jo nyt tuo uhmaikä. Jotenkin vaistoan, että tulen olemaan kovilla...Monessa blogissa siitä kirjoitellaan (siis kuinka hankalaa se on) ja jo nyt koen hankalaksi tytön esiuhmailun.. Apua, kaikki opit ja keinot ja tieto kehiin jo nyt!

    Vaikutat kyllä fiksulta nuorelta äidiltä muuten.

    VastaaPoista
  4. Kakusta kaikki kunnia ystävälleni, joka on oikea kakkutaikuri. Hänen Hämis-kakku nähtiin aiemmin yhdessä postauksessa. Kiitos siis H!! <3

    Ja kiitos onnitteluista. Ihan hullulta tuntuu, että minun vauva on jo neljä. Samalla neljä vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta toisaalta se on vain pieni pätkä tässä elämässä. Kovasti kaikkea jo meidän neiti osaa. Se on niin isoa tyttöä. :-))

    Kepulaisen äiti: toivottavasti vältytte aivan kamalimmalta uhmalta. Ja jos ette, niin paljon voimia ja kärsivällisyyttä siitä selviämiseen. Oma pinna on joskus liiankin lyhyt, joten ehkä tytön temppuilut tuntuvat siksi niin kamalan hirvittävän ärsyttävän mahdottomilta. Se on paljon itsestään kiinni, miten tähän uhmaan suhtautuu. Omassa suhtautumisessa on kyllä parantamisen varaa.
    Ja kiitos kehuista, tuntuu oikein hyvältä tuollainen kommentti! :-)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!