Valaistuminen

Olen viimeiset neljä vuotta omistautunut äitiydelle. Olen opetellut leipomaan, laittamaan ruokaa, ompelemaan,  hoitamaan montaa asiaa samalla kertaa.. Olen opetellut hoitamaan lapsia ja olemaan äti. Olen sysännyt omat haluni, toiveeni ja tarpeeni syrjään lasten ja joskus miehenkin tarpeiden takia. Olen toisinaan unohtanut minut ja sen, kuka olen. Ajatusmaailmani pyörii lastenhoidon ja kodin ympärillä. Päivät menevät leikkiessä, nukuttaessa, vaipanvaihdossa, ruokakaupassa, hellan äärellä, pesukoneen vieressä ja iltaisin sohvalla televisiota katsoessa. Ajatusmaailmani on toisinaan hyvin alkeellinen. Minun ei tarvitse ratkoa vaippaihottumaa tai laskujen maksua pulmallisempia ongelmia - vaikka vauvan nukuttaminen tuntuukin välillä olevan verrattavissa kvanttifysiikkaan.

Kohta meidän poika jo täyttää vuoden. Isompi tyttö täytti kesällä neljä. Toivottavasti se rankin ja väsyttävin vauva-aika alkaa jo olla takanapäin pojan kanssa. Kun viime talvi meni suoraan sanottuna jossakin sumussa vatsavaivoineen, puklurättivuorineen, repaleisine öineen, päikkärittömin päivin, usein ja kovaa kiljuvan vauvan kanssa. Kesäkin meni todella nopeasti, mutta hitusen helpommin. Kesällä koin jonkinlaisen heräämisen. Minäkin saan vaatia omaa aikaa. Minullakin on omat tarpeeni ja ne ovat tärkeitä.

Mies ei oikein uskaltanut hoitaa poikaa talvella. Ymmärrän täysin. Poika oli todella kova tissin perään. Pullo ei oikein kelvannut. Ja jos kelpasi, niin tuloksena oli nopea tyhjennyssuihku miehen päälle, sohvalle ja lattialle. Itku oli lohduton aina siihen asti, kun poika pääsi syliini. Pääsykokeet meni tämän takia aivan keturalleen juuri tästä syystä. Minä olin ensimmäiset kuukaudet pojan (ja tytönkin) ykköshoitaja. Olin aina saatavilla. Mies ruinasi minun perääni, mutta iltaisin halusin olla vain yksin. Nyt minä olen se, joka ruinaa minun ja miehen yhteisen ajan perään.

Olemme saaneet muutaman kerran maistaa kaksistaan oloa pojan synnyttyä. Kummallakin kerralla hankimme meille hoitajan vahtimaan lasten unta. Olimme poissa kaksi-kolme tuntia. Olisin voinut olla poissa kauemminkin. Miehen loman aikana uskalsin jättää heidät keskenään ja pääsin salilla käymään. Olen myös saanut luvan käydä aivan yksin kahvilla ystävien kanssa tai shoppailemassa. Olen tullut riippuvaiseksi omasta ajasta. Huomaan nyt, että olen kipeästi kaivannut sitä!

En minä sillä, että valitsemani polku olisi ollut väärä. Rakastan lapsiani! Rakastan myös itseäni ja tiedän, että tarvitsen joskus myös aivan omaa aikaani. Olen vakuuttunut, etten enää halua enempää lapsia. En nyt, enkä kymmenen vuoden päästä. Pojan vauva-aika oli sen verran traumaattinen, etten enää koskaan halua katsoa sydän palasina lohduttomasti itkevää pientä vauvaa. Isompi tyttö koki varmasti kovan kolauksen, kun pikkuveikka tuli ja vei äidin sylin moneksi kuukaudeksi. Nyt taisteluja käydään leluista ja omasta tilasta lattialla. Tytön mustasukkaisuus purkautuu suuttumuksena minua ja poikaa kohtaan. Jos yhden lapsen kontrollointi on välillä hankalaa, niin entäpä kahden.

Minua suoraan sanottuna ällistyttää kerhossa tapaamani äidit, jotka odottavat kolmatta tai NELJÄTTÄ lastaan - ja pienillä ikäeroilla! Minusta jo kahden lapsen perheessä on kädet tupaten täynnä töitä. Missä välissä niitä lapsia edes ehditään saamaan alulle? Minulle on tullut todella tärkeäksi saada olla kaksistaan Ukon kanssa, että ajatus vielä yhdestä lapsesta lisää puistuttaa. Tietenkin lapsiluku on perheen oma asia. Ehkä olen vain tullut niin itsekkääksi, että lukitsen vastauksen ja pidän vain ja ainoastaan nämä kaksi lasta. Kai tämä neljä vuotta arkiyksinhuoltajana on opettanut minut arvostamaan omaakin aikaa ja toiveitani. Minusta on tullut itsekäs ja vaadin päästä välillä ulos ilman yhtäkään riippakiveä.

Jos meidän lapset olisivat olleet niitä "helppoja" lapsia, niin ajatukseni suurperheestä voisi olla toinen. Mutta kun meillä ei vaan koskaan nukuta. Isompi tyttö onneksi oppi viime kesänä nukkumaan omassa vuoteessaan aamuun asti. Nyt poikakin osaa jo nukahtaa silitykseen omaan vuoteeseensa. Vielä opetellaan nukahtamaan uudelleen omaan vuoteeseen yöllä herättyään. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä aikaa, kun saan nukkua Ukon vieressä koko yön! Poika on syrjäyttänyt isän sohvalle. Toivottavasti muutto toisi muutoksia myös nukkumisjärjestelyihin.

Olen kaikesta huolimatta äiti, mutta minä olen myös minä. Olen tärkeä. Uskallan toivoa ja jopa vaatia. Minua myös täytyy kuunnella. En ole pelkkä imurin ja soppakauhan varressa niiaava monitoiminainen. Olen yksilö. Minulla on tarpeeni, jotka täytyy täyttää. Minulla saa olla omia haaveita ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Äitinä olo on vain osa minua. Olen myös vaimo. Haluan saada olla kahden mieheni kanssa. Olen ystävä, jolle ystävät ovat todella todella tärkeitä. Kaipaan omaa aikaa - aikaa olla salilla, ommella, kuljeskella kaupoilla, nukkua pitkään, syödä mitä haluan, saada lisää energiaa ja potkua arkeen.

Minä olen minä!


Harsosta on moneksi

Ihan oikeasti ei jaksa nyt lätistä mitään syvällisempiä, vaan hullutellaan välillä. Syy: täällä nenät vuotavat, lainalaatikot odottavat täytettä, tyttö uhmaa ja kiukuttelee niin kovasti, että kohta multa palaa pinna lopullisesti, poika ei (taaskaan) suostu nukkumaan räkiksen ja hampaiden takia, multa loppuu paukut ihan näillä näppäimillä ja odotan vain, että muutto on ohi ja saan ihan luvalla vetää syvää henkeä.. Elämä on ihanaa, eikö niin?

Mutta nyt siihen hullutteluun, koska enempää ei viitsi valittaa tällä kertaa. Tuossa yksi päivä leikittiin lasten kanssa harsolla ja minähän fiksuna likkana huomasin, että harsosta saa erilaisia asuja. Kun nyt on tulossa halloveenit tai hamassa tulevaisuudessa pikkujoulut, niin tässä vähän vinkkiä mitä voisi pukea päälle vauvalle (tai itselleen).

Kaikista nopein ja idioottivarmin tapa käyttää harsoa, on pukeutua HAAMUKSI. Jännitystä kaipaavat eivät leikkaa harsoon mitään silmänreikiä, vaan tallaavat eteenpäin sokkona. Meidän poika ainakin kurkki välillä harson alta, ettei kopista päin huonekaluja tai seiniä. Haamuleikistä irtoaa myös kunnon naurut yhdelle jos toisellekin.

Haamuvauva

LENTÄJÄ vaatii jo hieman taitoa. Solmi harson kulmat yhteen ja iske se tyylikkäästi olalle. Kyllä kelpaa olla juhlissa, sillä tämän kanssa on helppo vaihtaa vaippa tai kontata pitkin lattioita. Jossakin vaiheessa asuun saattaa mennä hermot, joten harsoa käydään riuhtomaan kitinän saattelemana.

Lentäjävauva

Tämä seuraava asu on ehkä monipuolisin. Voit olla vaikka MUMMO, NUNNA tai TORIKAUPPIAS - you name it. Tästä vauva ehkä vähiten tykkää, sillä meillä ainakin harso lähti aika nopiaan pään päältä pois. Mutta olihan tämä tyyli ehkä kaikkein söpöin.

Mummovauva, nunnavauva tai kukkaisvauva.

Oma suosikkini on roomalainen TOOGA. Aikuinenkin saa helposti itselleen saman asun pukeutumalla vaikka lakanaan. Meidän perheen iso mieskin voi liittyä joukkoon pukemalla päällensä jenkkivuoteeseen tarkoitetun lakanan.  

Roomalainen vauva.

Viimeisenä tapana käyttää harsoa asuna on SUPERSANKARI. Klassikko, joka toimii aina. Meidän poika lähtee aika vikkelään konttaamaan, kun vain saadaan tuntuma lattiaan, joten harson helmat liehuvat supersankarin lailla todella hienosti.

Supersankarivauva.

Löytyykö teistä yhtä fiksuja stailisteja? Nyt pistetään rahoiksi kotihoidontuen ohella. Mun täytyy varmaan hankkia tähän joku patentti..



Muistoja laatikossa

Meidän perheen ja oman pollani polttavin puheenaihe on lähestyvä muutto, mitään muuta ei tällä hetkellä elämään mahdu kuin stressi ja jännitys tulevasta. Tänään on tasan kaksi viikkoa aikaa, kun tavarat vaihtuvat uuteen osoitteeseen, ja elämä alkaa täysin uudella ja vieraalla paikkakunnalla. Innostus, jännitys ja kireys on käsin kosketeltavaa. Suurimman jännityksen minun ja Ukon välille muodostaa tavaran määrä. Ensimmäistä kertaa me muutamme yhteiseen asuntoomme, jonne mieskin saapuu aina töiden jälkeen. Ukon opiskelijakämpän muutamat laatikot yhdistetään minun kauan hankittuihin ja tarkoin vaalimiin tavaroihin. Riita voi syntyä jopa sisustustyynyjen määrästä. Olen kyllä yrittänyt joustaakin.

Tyynyjen lisäksi olen käynyt elämääni läpi vanhoja tavaroita siivotessani. Paljon on nyt heitetty pois, mutta tärkeimpiä on jätetty äitiyspakkauksen laatikkoon muistoiksi. Löysin kaksi jäljellä olevaa päiväkirjaa lapsuudestani, valokuvia, tilpehööriä, festarirannekkeita, isoseksi "opiskellessani" jäänyttä materiaalia, lautapelejä, Aku Ankkoja - paljon muille turhalta tuntuvia tavaroita, mutta minulle tärkeitä. Lapsuudessani minulla ei ollut oikeastaan mitään, vain välttämättömimmät. Ajatus siitä, että minun täytyisi jotain heittää pois, tuntuu vaikealta. Vanha Kimble voi tuntua kovin rakkaalta, perhekuva lapsuuteni suht seesteisestä vaiheesta tuo hymyn korville, vanhat Aku Ankat muistaa heti jo pelkästä kannesta, nuhruinen pieni nalle muistuttaa minua pehmoleluja täynnä olevasta omasta vuoteesta - turvapaikasta. Vaikka lapsena toivoinkin saavani mielummin rakkautta kuin tavaroita, niin nyt vanhat tavarat ovat tärkeitä.

Kun kaksi (jääräpäistä) aikuista ihmistä yhdistävät vihdoin voimansa, heikompaa hirvittää. Vaikeinta on varmasti minulla. Olen ala-asteelta asti hoitanut itseäni ja äitiäni. Olen löytänyt itselleni parhaimmat tavat toimia. Elämä on ollut vaikeaa, mutta siitä on selvitty - omalla tavallani. Miehen visio tulevasta kodista ja sen varustuksesta eroaa himpun verran omastani. Vanhat tavarat muistuttavat minua siitä, mistä olen tullut ja missä elämäni on nyt. Perustelen hinkuani säilyttää itse ommeltuja tyynyjä sillä, että ennen ei näin ollut. Nyt minä kerrankin osaan. Takerrun vanhaan nalleeni, sillä menneisyydestäni ei ole ihmistä, johon takertua ja turvautua.

Jotta tästä muutosta selvitään kunnialla, niin pitää itsekin osata joustaa. Kovasti olen Ukon kauhukuvaa tupaten täyteen ahdetusta kodista silmällä pitäen käynyt läpi aarteitani. Jos vanhat ihmiset eivät suostu luopumaan tavaroistaan vedoten pula-aikaan ja köyhyyteen, niin kyllä minullakin on ollut omanlaiseni pula-aika. Ehkä nyt ymmärrän sukulaisten hinkua säästää kaikki tavarat, jotka vain kaappiinsa saavat mahtumaan. Yhteisen hyvinvoinnin ja mukavuuden vuoksi vastaan on tultava. Kaikista tärkeimmistä muistoistani en kuitenkaan luovu. Toivon, että kunhan tämäkin rupeama on saatu päätökseensä, niin asiat (ja tavarat) loksahtavat paikoilleen. Nalle ja tyynytkin saivat vielä lisäaikaa mieheltäni.





Inspiraatiota etsimässä - Mimmin huone

Olen sisustanut mielessäni uuden kodimme huoneita siitä asti, kun kävimme katsomassa kyseistä asuntoa. Kun vihdoin lapset saavat omat huoneensa, niin olen miettinyt pääni puhki, että mikä olisi huoneiden teema. Mihinkään tiettyyn en ole vielä päätynyt, joten päätin hakea Ikean sivuilta vähän inspistä. Mimmin ja pojan huoneet tuntuvat olevan minulle tällä hetkellä se tärkein projekti, sitten tulee olohuone ja yhdistetty keittiö ja lopuksi vasta meidän makuuhuone. Tässä vähän sisälläni vellovan sisustusähkyn ja nettisurffailun tuloksia. En edes raaski käydä tutkimaan kaikkia niitä miljoonia muita nettisivuja, jotka pursuavat kaikista ihanista sisustustavaroista. Joitakin näistä seuraavista asioista meiltä jo löytyy, joten niiden kaveriksi yritin etsiä jotain sopivaa. Ja ihan oikeasti Ukolle ja mummeille huomio, en ole ryntäämässä heti muutettuamme Ikeaan ostamaan näitä kaikkia, vaikka se helkutin tönö onkin nyt paljon lähempänä meitä kuin aikaisemmin. ;-) Kunhan nyt haaveilen..

Meidän likka on aivan pihkassa koiriin ja kissoihin. Kuvassa näkyvä hauveli on melkein samannäköinen, kun tytön unihauva, Topi. Meillä käydään aina silloin tällöin pehmolelut läpi, sillä muuten niitä pursuaisi ovista ja ikkunoista. Tämä kuvan hauva nyt kuitenkin iski äidille silmää, sillä hän olisi oiva emo Topille.

Koska minun piti hankkia Mimmin kaksivuotislahjaksi Hello Kitty-hella, niin olen hissukseen hankkinut keittiötarvikkeita. Enää puuttuu vain kuvassa näkyvä astiasto.

Minulla oli lapsena kirjoituspöydällä helmitaulu, josta haaveilen myös omille lapsilleni.

Kun Mimmi siirtyi nukkumaan isojen tyttöjen sänkyyn, niin ostimme kuvassa olevan sängyn. Viimeisellä Ikean reissulla ihastuin tuohon vuodekatokseen ikihyväksi, mutta se sai vielä jäädä kauppaan sillä reissulla. Seuraavalla reissulla minun on ehkä pakko ottaa se mukaani.
Koska meidän likka on niin kova piirtämään, niin seuraavaksi hankintalistalla on kirjoituspöytä. Ja meneehän tuo napero kolmen vuoden päästä jo kouluunkin, joten pöydälle on tarvetta! Mimmin pehmolelut säilyvät punaisessa verkkokorissa, veikalla on samanlainen sinisenä. Pinnit, ponnarit ja muu pikkutavara säilyy pienessä pahvisessa laatikossa. Laatikot voi kääntää, josta saa nopeasti uutta ilmettä laatikostoon. Ketun ja suden takaa löytyy kivat raidalliset kuviot hempeillä väreillä.
Tytön huoneeseen ehkä akuutein hankinta on matto. Ikean sivuilta löytyi tämä hauska luontoaiheinen matto, joka on varmaan jossakin välissä pakko käydä hakemassa meidän tytölle. Jos samalla luontoteemalla haluaa jatkaa, niin maton kaveriksi käy nuo siiliverhot. Eivät nyt ehkä ole minun ensimmäisenä mielessä, mutta aika hauska idea kuitenkin.
Vaikka lamppu meiltä löytyy tytön huoneeseen, niin onhan tämä kuitenkin aika nätti. Tämä voisi hyvin sopia tytön vuoteen kanssa yhteen. Näistä huokuu vähän sellainen prinsessateema. (Tässä kohtaa Ukko sanoo YÖK!)



Muutosta ilmassa

Rumpujen pärinää, perhosia vatsassa, nyt on jotain suurta tulossa!! Neljä vuotta arkiyksinhuoltajana, mies arjet töissä ja viikonloput kotona, takana itkua ja väsymystä, selviytymistä arjesta lasten lanssa - sairaana tai terveenä, kahdeksan kuukautta intensiivisesti etsitty turhaan perheen yhteistä kotia..

MUTTA!

Kaikki tulee muuttumaan noin kolmen viikon päästä, kun me vihdoin pääsemme yhteiseen kotiin! Mies tulee meitä vastaan muutamia kymmeniä kilometrejä, me matkaamme kotiseudulta kahdeksankymmenen kilometrin päähän aivan uuteen kaupunkiin. Tulossa ehkä elämäni suurin muutos sitten lasten syntymän ja avioliiton. Huh huh.

Täällä on nyt sellaista haipakkaa koko ajan, ettei oikein pysty iltaisin rauhoittumaan. Koneelle ei jaksa raahautua niin millään, vaikka päässä ja luonnoksissa pyöriikin postauksia. Ystäväni kanssa suunnitellaan lasten (omiin) huoneisiin maalausprojektia, puhelin tuuttaa milloin mihinkin toimistoon, muuttolaatikoita täytyy kohta alkaa täyttämään, vanhat tavarat saavat kyytiä kaatopaikalle, silmänurkat kostuvat siitä ajatuksesta, että joudun kohta jättämään kaikki lähimmäiseni taakseni. Kehoni ja ajatukseni ovat jossakin muutto-tilassa, enkä pysty lepäämään ennen kuin tämä kaikki on ohi ja viimeinenkin tavara uudessa asunnossa on paikoillaan.

Edessä on varmasti ihana tulevaisuus yhdessä perheen kanssa, mutta ystävät ja sukulaiset ovat tunnin ajomatkan päässä. Tyttöjen kanssa on kohta tarkoitus suunnitella (ikimuistoisia - vink vink) läksiäisiä! Arki on tällä hetkellä aikamoista menoa ja melskettä. Olen kuitenkin innoissani, sillä uusi koti on ihana, pieni neliö - aivan kuin meille tehty. Kaksiossa eläminen saa jäädä lopullisesti taaksensa.

Näissä merkeissä jatketaan tällä saralla!
 ps. Piti sitten retkahtaa älypuhelimen pauloihin. Ukko ensin vähän närkästyen tuhahti hankinnalleni, mutta mitä luultavammin jo leppyi, sillä hänkin halusi päästä kokeilemaan kuvien ottamista iPhonella. Ihan näppärä tämä kapistus on, jos tulee yllättäen tarve päästä ottamaan kuvia. Varsinkin älypuhelimiin saatavilla oleva ilmainen sovellus, Instagram, osoittautui epäonnistuneiden kuvien pelastukseksi. Eihän mikään voi voittaa kunnon järjestelmäkameraa, mutta pahempaan kuvausnälkään puhelimen kamera on ihan mainio. Tässä nyt vähän kuvia lauantain kävelylenkiltä, joista viimeiset kolme kuvaa on muokattu Instagram-sovelluksella.





Tumman joen varrella

Täällä on ollut puolesta välistä viikkoa sellaista haipakkaa, että välillä on hyvä vähän pysähtyä ja nauttia ajasta perheen kanssa. Meillä on edessä ensi kuussa suuri elämänmuutos, josta yritän saada julkaisukelpoisen postauksen mitä pikimmiten.



Eilen kuitenkin otettiin lasten kanssa vähän rennommin ja lähdettiin pienille festareille. Mukaan pakattiin Mimmille pillimehua ja Lauantaipussi. Titiuun hoitolaukkuun pakattiin tietysti ruoat ja Tuutit, tipunjalka (purulelu, joka näyttää aivan linnun jalanjäljeltä) ja pari muuta lelua. Kuulosuojaimet olivat tietysti mukana - Mimmille pinkit ja pojalle söpöt vihreät. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme lasten kanssa festareilla. Hyvä oli aloittaa vähän pienemmästä tapahtumasta, jotta pärjätään joskus isommissakin. Poika oli hetken ylhäällä, mutta nukahtaa rötkähti vaunuihin tuttipullollisen jälkeen, hevin soidessa taustalla. Siinä sitten viihdyttiin lasten kanssa pari tuntia, laulu raikasi ja soitto soi. Tyttö piirteli maahan kirjaimia ja arvoituksia, poika veti sikeitä jalat kohti taivasta ja meillä oli Ukon kanssa oikein kivaa yhdessä.



Oli hyvä kokemus lähteä niin sanotusti aikuisten tapahtumaan ihan lastenkin kanssa. Muitakin lapsia pilkahti joukossa ja Ukon mukaan meidän lähdettyä niitä tuli kymmenkunta lisää. Vaikka ensin vähän pelkäsin miten lapset suhtautuvat rankempaan musiikkiin ja kuulosuojaimiin, niin yllätyin positiivisesti täysin! Paikan päältä sai ostaa edulliseen hintaa kahvia ja pullaa, ruokaa, virvokkeita ja jopa karkkia! Poju sai paljon katseita ja hymyjä isin sylissä. Mimmi oli onnessaan saamastaan leimasta käteen ja karkkipussista löytämästään tikkarista. Kyllä tälläiset yhteiset irtiotot sitten lisäävätkin virtaa ja jaksamista perheen arkeen!


Ruudun takaa

Huristimme lasten kanssa arkea pakoon tapaamaan uusia ja jo vähän tuttujakin blogiystäviä. Aamu alkoi helvetillisellä tapahtumarikkaalla automatkalla, johon kuului veikan lyömistä (siskon toimesta) ja tunnin putkeen huutava vauva, epävireisestä laulamisesta kärsinyt ääni, yksi pyllynpesuoperaatio ja nyyhkyttävä tyttö.


Perille kuitenkin päästiin tuliaisineen kaikkineen ja osasimme jopa suunnistaa uudella alueella puistoon, jossa tapaaminen alkoi. Meitä oli kaiken kaikkiaan kolme äitiä ja viisi lasta. Minä ja minun hulivilini, Upsis ja hänen lapsensa, Veikka ja Tyty, ja Kepulaisen äiti Kerttu-tyttönsä kanssa. Upsista olemmekin jo pariin otteeseen tavanneet, mutta Kepulaisen äidin kanssa kohdattiin livenä ensimmäistä kertaa. Pikkasen jännitti, mutta onneksi turhaan.

Lapset leikkivät hyvin keskenään ja äideillä keskustelu soljui kahvipöydässä. Mitä nyt meidän herran nostatti muutaman hikikarpalon otsaani, kun millään ei olisi haluttu päikkäreille käydä. Tilanne saatiin onneksi hallintaan ja pienet unet otettiin ennen kotiinlähtöä. Kotimatka taittui nopeasti ja takapenkiltä kuului pelkkää tuhinaa! Erävoitto!!

Oli todella kiva tavata ruudun takana kirjoittavia nettituttuja ja saada vähän tuntumaan kirjoittajista pintaa syvemmälle. Varsinkin Kepulaisen äiti yllätti minut muun muassa ulkonäöltään aivan täysin. Nyt kun olen päässyt hieman tutustumaan näihin kahteen mukavaan bloggaajaan, niin tulee aivan toisellaisella fiiliksellä luettua heidän blogejaan. Hetinkin jo ilmoille idean mahdollisesta seuraavasta tapaamisesta, jos vain se mitenkään kaikkien aikatauluun saadaan sopimaan. Tervetuloa siis meidän matalaan majaamme. Tarjolla on taatusti korvapuustia! 


Kotiäidin vaatekaapissa

Viimeiset puolitoista vuotta olen pukeutunut ajatellen lapsia - tai oikeastaan yhtä lasta. Ensin yhdeksän kuukautta raskaana ja toiset yhdeksän kuukautta imetystä. Kasvava vatsa piti saada mahtumaan housuihin ja paita piti saada jotenkin ison mahan päälle. Mahdollisimman mukavat ja väljät vaatteet olivat must raskausaikana. Sama virsi jatkui muutaman viikon synnäriltä päästyäni. Sitten piti myös muistaa pukea päälle mahdollisimman helppoja paitoja. Vaatteen kauneudella ei ollut niinkään merkitystä, kunhan meijeri toimi moitteettomasti ja nopeasti poikaa varten. Viimeiset puolitoista vuotta olen pelannut vain kaksilla ja samoilla rintsikoilla. Nyt on aivan ihmeellistä, kun vaatekaapista voi kaivaa aikaisemmin käytössä olleet riippisten pitimet. Sama pätee paitoihin. Enää ei tarvitse miettiä, että saako poika helposti tissiä tässä paidassa. Tämän ihanan huomioni seuraksena juhlistan uutta aikakautta ja jaan sen tuottamaa iloa teille ärsyttävän kivoin asukuvin!







Päivä kuvina

Meidän perjantai iltapäivä meni kaupungilla kävellessä, kahvilassa ja vaapukoita keräillen. Mimmi lykättiin tylysti mummille kylään, ja me poikien kanssa suunnattiin kaupungille. Kamera tietenkin pakattiin mukaan. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Monessa blogissa on jo surkuteltu kesän loppua. Minusta on ihan kiva, kun syksy vihdoin saapuu, sillä tämä kesä ei ollut ilmojen kannalta kaikkein kivoin. Ja sitä paitsi, nyt saan syyn käyttää minua niin ihastuttavaa ja Ukkoa vihastuttavaa kaulahuivia (joka kuulemma näyttää aivan donitsilta..).

 Yksinäinen sorsa merenrannalla.
 Ei näy enää veneiliöitäkään samaan tapaan kuin vaikka kuukausi sitten.
 Harmaa satama.
 Valkoposkihanhet vauhdissa.
 Ukko täytyi pakottaa ottamaan muutama pakollinen kuva blogin puolelle. Kiitos, rakas!
 Matkalla kahvilaan lämmittelemään. Poika nukkui koko tämän ajan todella nätisti vaunuissa.
 Cappucino ja pientä hyvää! Pojua kiinnosti kauheasti äidin suklaanami.
 Vaapukkajahdissa. Pakkaseen saatiin kunnioitettavat kaksi litraa koko perheen suosikkeja!
 Titiuu tutki välillä ruohoa, kunhan ensin masu oli saatu täyteen vattuja.
Jälkkäriksi maistui maito. Ukko kykki puskissa, kun me jo odotettiin kotisohvalle pääsyä.

Tähän on kiva päättää meidän perjantai. Nyt täällä jännitetään sormet ristissä uutisia yhdestä asunnosta. Minä pessimistinä olen jo lytännyt ajatuksen muutosta kokonaan, sillä tällä viikolla kävimme katsomassa niin ihanaa asuntoa (niin kuin moni muukin meidän kanssa), joten todennäköisyys olla se onnekas on hiuskarvan varassa. Toivoin koko sydämestäni, että onni potkaisisi vihdoinkin! Mimminkin pistin rukoilemaan autossa näytöstä tullessamme, että hän saisi aivan oman huoneen veikan huoneen vierestä. Nyt voimme vain odottaa.


Raskaus on henkilökohtaista

Heti sillä sekunnilla, kun tein ihka ensimmäisen positiivisen raskaustestini, minulla oli suuri salaisuus. Salaisuus, jota en voinut luottaa ihan kenelle tahansa. Olin aivan uudessa tilanteessa, jossa en tiennyt miten tulisi toimia. Olin vielä niin nuori ja aika tuoreessa suhteessa. Olin vasta kasvamassa aikuiseksi. Kävin nuorien tapaan viikonloppuisin ravintoloissa, nautimme mieheni kanssa toisinaan viiniä pitkään yöhön, olin paljon likkakavereideni kanssa, opiskelin ja harrastin.

Nyt voin tunnustaa, että itkin sen koko päivän. Tikku jäi sellaisenaan pesukoneen päälle, kun minä lysähdin lattialle. Elämäni tulee olemaan pilalla, poikaystävä jättää minut aivan varmasti ja joudun ravaamaan sossun luukulla rääkyvä lapsi kainalossa. Nämä ajatukset taisivat pyöriä päässäni ensimmäisinä. Itkin valehtelematta sen koko päivän.
Perjantaina Ukko istahti viereeni sohvalle. Olin kauhusta jäykkänä. Pelkäsin, että jännitykseltäni minulta pääsisi huonot housuun. Aivan kuin olisin hirteen menossa. Pienen uutiseni jälkeen mies oli aivan hiljaa. Eihän me voida sitä pitää, kun ollaan vielä näin nuoria. Ukko on minua joitakin vuosia vanhempi, mutta sillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä. Yliopisto oli kesken, eikä vauva sopinut suunnitelmiin alkuunkaan. Seuraavat viikot pyörittelimme ajatusta vauvasta puolin ja toisin. Keskustelumme eivät aina päättyneet onnellisesti. Välillä menin itkien nukkumaan. Miksi tämän vauvan piti tulla pilaamaan elämäni? Päätös kuitenkin lopulta tehtiin ja vauva saisi tulla. Ensimmäinen askel oli hoidettu. Nyt vain pelotti asian julkistaminen.

Koin raskauteni hyvin henkilökohtaiseksi. Luottamus oli nyt suuressa merkityksessä ystävieni kesken. Sukulaisille en voisi vielä kertoa. Yritin jatkaa elämääni normaaliin malliin, käydä kouluni loppuun (osasin laskea, että äitiysloma alkaisi juuri, kun saan ammattipaperit käteeni) ja olla kuin 18-vuotias nuori konsanaan - pienillä rajoituksilla kuitenkin. Kohta täyttäisin jo 19-vuotta, mutta ikä on vain numeroita. Henkisesti en ollut aivan varma, kuinka vanha olin. Näytinkin vielä niin nuorelta. Välillä mietin, että miksi juuri minä. Tulevaisuudesta murehtiminen vei välillä minulta ilon ja raskaudesta nauttimisen. Yritin kuitenkin parhaani, sillä tahdoin olla paras mahdollinen äiti tälle lapselle.

Eräänä päivänä luokkakaverini kertoi, että yhdessä koulussa huhutaan raskaudestani. Olin uskoutunut vain muutamalle ystävälleni salaisuuteni, joten löpertelijän jäljet olivat lyhyet. Tiesin kyllä alusta alkaen kuka oli huhujen takana. Päätin kysyä häneltä asiasta, mutta olin uskovinani hänen hataran valheensa. Jos se oli vain vahinko, ajattelin. Mieltäni ei piristänyt myöhemmin liikkuva huhu, jossa spekuloitiin raa'asti meille tapahtunutta vahinkoa. Kaupungilla uskottiin vahvasti, että kyllä se Eevi nyt on aivan tarkoituksella paksuksi tullut, sillä eihän vahinkoja voi käydä suojauksesta huolimatta. Huhut raskaudestani ehti kiiriä kulovalkean tavoin jo ennen kuin ehdin kaikille sukulaisille kertoa asiasta. Tuntui todella mukavalta.

Uusiksi menneen tulevaisuuden suunnittelu ja katseita keräävä kasvava vatsa oli välilä tukalaa. Kun ultrassa pilkahtanut onnenhymy sairaalan suojassa vaihtui taas koulun käytävillä vellovaan ahdistavaan tunteeseen, niin olisi tehnyt vain mieli huutaa. Kerrankin yksi tyttö tuijotti suoraan vatsaani, käveli hitaasti minua kohti miettivä katse kasvoillaan ja kääntyi äkisti supisemaan ystävänsä korvaan. Olisi tehnyt mieli mennä tokaisemaan, että juu, olen raskaana. Eräänä päivänä koulun ruokalassa takanani kävellyt poika lauloi suoraan minulle "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Jos olisin osannut muuttua näkymättömäksi, niin sen olisin tehnyt!

Onneksi keväällä koulunkäytävät vaihtuivat toiseen ympäristöön työharjoittelun takia. Kuumeisesti etsimme isompaa asuntoa mieheni kanssa, keräsimme kasaan vauvantarvikkeita ja vaatteita ja valmistauduimme tulevaan. Nyt Ukon loman aikana olen vasta kertonut hänelle tytön odotusaikana tapahtuvista ahdistavista asioista. Mieheni kanssa yritin raskausaikana olla todella pirtsakka ja halusin hoitaa kaikki hankinnat itse. En halunnut lisätä tulevan isän stressiä "minun asioillani". Kun vihdoin sain todistuksen käteeni, niin en enää jaksanut välittää tuijottavista silmäpareista. Minä en ollut tekemässä tätä kuitenkaan yksin. Minulla oli tukeva mies rinnallani ja paljon tukiverkostoa lähipiirissäni. Ilman heitä, en olisi tästä selvinnyt.

Tytön synnyttyä en enää jaksanut välittää muiden juoruista. Tiesinhän itse, mitä minulle ja elämälleni oikein kuuluu. Vaikka myönnettävä se on, että toisen kerran raskaani ollessani sen saman tytön pitkä tuijotus minua kohtaan tuntuikin aika ärsyttävältä, niin pistin asian pois mielestäni. Meidän kylässä oli kuitenkin paljon muitakin teiniäitejä, joiden elämä tuntui kiinnostavan suurta yleisöä.

Toinen raskaus tuntui osaltan vielä henkilökohtaisemmalta kuin ensimmäinen. Takana kun oli taistelu sekundääristä lapsettomuutta vastaan ja tieto siitä, että ongelmia löytyi kummaltakin. Onnekseni en kuullut yhtäkään juorua. Tai itseasiassa, en jaksanut välittää muista ja muiden tiedonnälästä tippaakaan. Oletan tällä hetkellä, että meidän perhe-elämä on niin tylsää, ettei kukaan siitä jaksa saada juttua aikaiseksi.

Ensimmäisen raskauteni takia koin surua, ahdistusta, kolauksia ja loppujen lopuksi iloa ja onnea. Tytön ensimmäinen parkaisu ja Ukon itkun keskeltä kuuluva "TYTTÖ, SE ON TYTTÖ!" huuhtoivat kaiken murheen pois. Minun elämässäni oli nyt jotain paljon tärkeämpää kuin välittäminen muiden puheista. Lähdin tytön kanssa kaupungille keräämään katseita melkein heti kun vain jaksoin. Siinähän tuijottavat. Poikaa odottaessani kannoin vatsaani ylpeänä. Kävelin selkä niin suorana kuin kivuiltani vain pystyin. Nyt taidan jo sulautua ihmisvilinässä muiden kotiäitien sekaan. Elämäni on nyt tätä, entä sitten? Sen verran kyllä ihmisten katseista välitän, etten tahdo enää näyttää raskaana olevalta. Siis ihan kiva se jo olisi näyttää jo suht solakalta. Jatketaan raskausarvuutteluja muiden vatsojen kustannuksella.







Viimeinen viikko yhdessä

Ihan sitä minä vaan täällä lämpimikseni läpisen, että nyt alkoi Ukolla viimeinen lomaviikko. Kovasti on ohjelmaa tälle viikolle keksitty: on kaksi asuntonäyttöä, kampaaja, jumpalla käyntiä ja loppuviikosta blogiäitien- ja lasten tapaaminen. Raa'asti pistän sosiaalisen kanssakäymisen jäihin ja nautin tästä viimeisestä ajasta yhdessä perheen kanssa. Vielä tuossa pari viikkoa sitten Ukon jatkuva papunaama (papu sen takia, koska kaikki kesän aurinko on pinttynyt miehen kasvoihin, ei minun) kävi ärsyttämään, ja jonkin mielenvian takia toivoin jo miehen loman loppuvan. Nyt tuli hätä käteen ja kamala hinku pitää tuo palvelija talossa ainakin jouluun saakka yhtä soittoa.

Kovasti toivon, että tällä viikolla vihdoin tämä asuntoasia saisi ratkaisun. Se on jo jotain, että nyt lähdetään katsomaan niitä asuntoja paikan päälle. Kuvissa kumpikin näytti ihan kivalta, mutta katsotaan mikä on totuus. En enää ihan oikeasti jaksa asua näin, vaan kaipaamme kumpikin miehen kanssa kipeästi yhtä tai kahta huonetta lisää. Peukut pystyyn!!

Blogin suhteen en tällä viikolla ota nyt mitään stressiä (huomenna täällä on miljoona ja kolme uutta postausta). Kevään postipakettitempauksen emäntä, Anni, lähetti ihanan pienen paketin kaikille tempaukseen osallistuville tällä viikolla, joten kiitän sinua vielä ihan kuvien kera tämän viikon puolella. Kamera on lomalla vaatekaapin hyllyllä, joten sen voisi kaivaa tuolta taas. Kaksi päivää ilman kameraa ja jo olo tuntuu kovin alastomalta.

Kohta tämä rytmitajuton narukäsi lähtee zumbaamaan. On ollut muuten niin verrattoman hirveän kamalan ihanaa, kun olen päässyt taas liikunnan makuun! Kiitos mummin (ja isin) loistavan lastenhoitoavun.


Tsau!


"Onko Pappa nyt suojelusenkeli?"

Meille on suotu maailman parhaimmat naapurit. Mimmi ja seinänaapurimme vanha pariskunta ystävystyi muuttomme jälkeen nopeasti, ja kohta jo naapurissa leikittiin milloin mitäkin leikkejä. Välillä myös kävimme koko perhe heidän luonaan kahvilla. Tyttömme ihastui varsinkin naapurin Pappaan. Aina, kun lähdimme ulos tai olimme tulossa kotiin, niin Mimmi halusi päästä moikkaamaan Pappaa. Mimmi ja Pappa olivat kuin paita ja peppu. Heitä oli hauska seurata. Naapureilla kyllä on omia lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, mutta silti naapureiden suhtautuminen tyttöömme on ollut aivan kuin sukulaiseen. Mimmi sai toisinaan pieniä paketteja tai vähän karkkia heiltä. Joka kerta Mimmi oli aivan yhtä innoissaan.

Keväällä tapahtui jotain odottamatonta, kun naapurin Pappa kuoli. Kuoleman selittäminen nelivuotiaalle saattaa olla välillä vaikeaa. Tai varsinkin sen kuoleman pysyvyyden ymmärtäminen. Olemme kertoneet, että Pappa on nyt taivaassa suojelusenkelinä. Joskus Papan poismeno unohtuu ja hän haluaisi päästä moikkaamaan Pappaa. Eilen taas tyttö kysyi mustikkametsässä, että onko Pappa nyt suojelusenkelinä? Istuuko Pappa minun vieressäni juuri nyt? Olen sanonut, että kyllä hän sinun vierelläsi kulkee aina välillä. Millainen koti Papalla on taivaassa? Onko Papan koti tehty pilvistä? Papalla on juuri sellainen koti taivaassa, kun hän on toivonut. Papan koti on todella hieno, se on Jumalan luona. Tuleeko Pappa katsomaan minua, kun minä nukun? Kyllä tulee, siinä hän istuu sinun sängyn vierellä aina kun tulee naapurista.

Kuolema ei ole koskaan helppoa. Toivottavasti tyttömme saa voimaa uskostamme ja siitä, että kaikki rakkaat päätyvät lopulta Jumalan luokse.

Löysin vanhan ja ruttuisen paperin tavaroideni seasta. Paperilapulla oli lastenkotiajoilta vanha runonpätkä, jota yksi hoitaja lausui minulle aina iltaisin ennen nukahtamistani. Minusta tämä sopii hyvin tähän hetkeen.

Laulu enkeleistä

"Nyt kerron mä sulle lapseni
miten kaunis on taivaanenkeli
On kutrinsa kultaisen keltaiset
ja siipensä hohtavan valkoiset
Sitä vartenpa vain, sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain

Nyt kerron mä sulle lapseni
miten toimivi taivahan enkeli
Jos isä tai äiti on sairaana
niin enkeli hoitavi lapsosta
Sitä vartenpa vain, sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain

Kun kouluun sä kuljet lapseni
sua enkeli seuraapi matkallasi
Hän vierelläs käy aina varjellen
sinä lapseni pieni ja herttainen
Sitä vartenpa vain, sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain

Jos tahtoisit nähdä enkelin
mahdotonta se täällä on sittenkin
Mut kerran kun silmäsi sammuupi
niin enkeli istuvi vierelläsi
Sitä vartenpa vain, sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain"




Ystäviä suuresta ikäerosta huolimatta

Nyt en nasevampaa otsikkoa keksinyt tällä kertaa, kun haluan kertoa teille yhdestä tärkeästä ystävyyssuhteestani. 

Ystävykset.
Tutustuin kolmisen vuotta sitten aikuislukiota aloittaessani Tupuun. Tupua ja minua yhdisti se seikka, että minun Mimmi on syntynyt samana päivänä ja samana vuonna kuin Tupun lapsenlapsi. Vielä hauskempi sattuma on, että tytöt ovat saman nimisiä. Myöskin tyttöjen toiset nimet liippaavat läheltä! Tätä ei voi sattua aivan joka päivä! Olenkin maininnut tästä jo aiemmin blogissani, jos jonkun korvaan tämä sama laulu kuulostaa jotenkin tutulta.

Aloimme notkua Tupun kanssa yhdessä tuntien välillä matematiikan läksyjä tehden tai koulun ruokalassa kahvia juoden. Vaikka meillä on melkein 40 vuotta ikäeroa, niin se ei jutun luistamista estänyt. Yhdessä me tsemppasimme toisiamme rankkojen kouluaikojen yli. Myöhemmin tsemppasimme toisiamme myös henkilökohtaisempien asioiden tiimoilta. Kohta jo me kävimme Mimmin kanssa leikkimässä heidän luonaan yhdessä toisen Mimmin kanssa. Tänään tapasimme taas lettukestien merkeissä!

Herkkuja.

Lisää hyvää. Ja aivan ihana kippo!!

Naiset laitettiin valmistelemaan ruokaa, kun miehet lämmittivät lettunuotiota.

Kesä ja muurinpohjaletut!!

Tupun ystävyydestä on tullut minulle tärkeä. Saattaa kulua kauan aikaa, ettemme näe toisiamme, mutta silti hän on ajatuksissani usein. Soittelemme tai viestittelemme joskus useammin ja joskus harvemmin, mutta silti toinen tuntuu todella läheiseltä. Nämä tuntemukset ovat ainakin minun puoleltani. Toivottavasti toisessa päässä tuntuu ainakin lähes yhtä samalta.

Juttua riittää äitiydestä miehiin, leipomisesta koulujuttuihin. Aina ei edes tarvitse edes puhua, vaan toisen vieressä voi olla hetken aivan hiljaakin ilman, että tauko tuntuu mitenkään vaivaannuttavalta. Aivan siis tavallinen tyttöjen välinen ystävyyssuhde. Vaikka kaikesta ei voi kaikkien kanssa puhua, niin tunnen oloni luottavaiseksi ja hyväksi Tupun kanssa. Siinä vasta on vahva ja aivan mahtava nainen!!

Poju ihmettelee menoa terassilta.

Lapset leikkivät todella kivasti yhdessä!

Mimmit!

Välillä otettiin vähän unta.

Tänään kohteeseemme saavuttua Mimmit lähtivät heti leikkimään keskenään. Poju ihmetteli maailman menoa sylistä tai terassilta ja välillä jopa otettiin vähän unta palloon. Miehet, siis Ukko ja Tupun mies, puhuivat inttijuttuja ja jotain autoista (ei minua mitenkään sydäntä lähellä olevia aiheita), välillä syötiin lettuja ja nautittiin päivästä. Mimmien isät soittavat kumpainenkin rumpuja, joten olin vain tyytyväinen kun toisen Mimmin isää ei ollut tällä kertaa paikalla. Viimeksi emme päässeet millään lähtemään kotiin, kun Ukko jäi suustansa kiinni toisen Mimmin isän kanssa.

Päivä oli todella hyvä, vaikkakin pikkasen tuulinen. Ja mikä on tuo lehti tuolla kuvan alanurkassa!!

Tupun kasvimaalta.

Tupun kanssa pähkäiltiin, että kuinka tomaatit saataisiin punastumaan. Joko niille on puhuttava todella rumia tai sitten niitä on kehuttava todella paljon.
Kaiken kaikkiaan oli kiva päivä ja ihanaa nähdä taas vanhaa ystävää - kirjaimellisesti. (Vaikka Tupu onkin kovin nuorekas ikäisekseen.) ;-)


Näitä päiviä lisää, kiitos!