Raskaus on henkilökohtaista

Heti sillä sekunnilla, kun tein ihka ensimmäisen positiivisen raskaustestini, minulla oli suuri salaisuus. Salaisuus, jota en voinut luottaa ihan kenelle tahansa. Olin aivan uudessa tilanteessa, jossa en tiennyt miten tulisi toimia. Olin vielä niin nuori ja aika tuoreessa suhteessa. Olin vasta kasvamassa aikuiseksi. Kävin nuorien tapaan viikonloppuisin ravintoloissa, nautimme mieheni kanssa toisinaan viiniä pitkään yöhön, olin paljon likkakavereideni kanssa, opiskelin ja harrastin.

Nyt voin tunnustaa, että itkin sen koko päivän. Tikku jäi sellaisenaan pesukoneen päälle, kun minä lysähdin lattialle. Elämäni tulee olemaan pilalla, poikaystävä jättää minut aivan varmasti ja joudun ravaamaan sossun luukulla rääkyvä lapsi kainalossa. Nämä ajatukset taisivat pyöriä päässäni ensimmäisinä. Itkin valehtelematta sen koko päivän.
Perjantaina Ukko istahti viereeni sohvalle. Olin kauhusta jäykkänä. Pelkäsin, että jännitykseltäni minulta pääsisi huonot housuun. Aivan kuin olisin hirteen menossa. Pienen uutiseni jälkeen mies oli aivan hiljaa. Eihän me voida sitä pitää, kun ollaan vielä näin nuoria. Ukko on minua joitakin vuosia vanhempi, mutta sillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä. Yliopisto oli kesken, eikä vauva sopinut suunnitelmiin alkuunkaan. Seuraavat viikot pyörittelimme ajatusta vauvasta puolin ja toisin. Keskustelumme eivät aina päättyneet onnellisesti. Välillä menin itkien nukkumaan. Miksi tämän vauvan piti tulla pilaamaan elämäni? Päätös kuitenkin lopulta tehtiin ja vauva saisi tulla. Ensimmäinen askel oli hoidettu. Nyt vain pelotti asian julkistaminen.

Koin raskauteni hyvin henkilökohtaiseksi. Luottamus oli nyt suuressa merkityksessä ystävieni kesken. Sukulaisille en voisi vielä kertoa. Yritin jatkaa elämääni normaaliin malliin, käydä kouluni loppuun (osasin laskea, että äitiysloma alkaisi juuri, kun saan ammattipaperit käteeni) ja olla kuin 18-vuotias nuori konsanaan - pienillä rajoituksilla kuitenkin. Kohta täyttäisin jo 19-vuotta, mutta ikä on vain numeroita. Henkisesti en ollut aivan varma, kuinka vanha olin. Näytinkin vielä niin nuorelta. Välillä mietin, että miksi juuri minä. Tulevaisuudesta murehtiminen vei välillä minulta ilon ja raskaudesta nauttimisen. Yritin kuitenkin parhaani, sillä tahdoin olla paras mahdollinen äiti tälle lapselle.

Eräänä päivänä luokkakaverini kertoi, että yhdessä koulussa huhutaan raskaudestani. Olin uskoutunut vain muutamalle ystävälleni salaisuuteni, joten löpertelijän jäljet olivat lyhyet. Tiesin kyllä alusta alkaen kuka oli huhujen takana. Päätin kysyä häneltä asiasta, mutta olin uskovinani hänen hataran valheensa. Jos se oli vain vahinko, ajattelin. Mieltäni ei piristänyt myöhemmin liikkuva huhu, jossa spekuloitiin raa'asti meille tapahtunutta vahinkoa. Kaupungilla uskottiin vahvasti, että kyllä se Eevi nyt on aivan tarkoituksella paksuksi tullut, sillä eihän vahinkoja voi käydä suojauksesta huolimatta. Huhut raskaudestani ehti kiiriä kulovalkean tavoin jo ennen kuin ehdin kaikille sukulaisille kertoa asiasta. Tuntui todella mukavalta.

Uusiksi menneen tulevaisuuden suunnittelu ja katseita keräävä kasvava vatsa oli välilä tukalaa. Kun ultrassa pilkahtanut onnenhymy sairaalan suojassa vaihtui taas koulun käytävillä vellovaan ahdistavaan tunteeseen, niin olisi tehnyt vain mieli huutaa. Kerrankin yksi tyttö tuijotti suoraan vatsaani, käveli hitaasti minua kohti miettivä katse kasvoillaan ja kääntyi äkisti supisemaan ystävänsä korvaan. Olisi tehnyt mieli mennä tokaisemaan, että juu, olen raskaana. Eräänä päivänä koulun ruokalassa takanani kävellyt poika lauloi suoraan minulle "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Jos olisin osannut muuttua näkymättömäksi, niin sen olisin tehnyt!

Onneksi keväällä koulunkäytävät vaihtuivat toiseen ympäristöön työharjoittelun takia. Kuumeisesti etsimme isompaa asuntoa mieheni kanssa, keräsimme kasaan vauvantarvikkeita ja vaatteita ja valmistauduimme tulevaan. Nyt Ukon loman aikana olen vasta kertonut hänelle tytön odotusaikana tapahtuvista ahdistavista asioista. Mieheni kanssa yritin raskausaikana olla todella pirtsakka ja halusin hoitaa kaikki hankinnat itse. En halunnut lisätä tulevan isän stressiä "minun asioillani". Kun vihdoin sain todistuksen käteeni, niin en enää jaksanut välittää tuijottavista silmäpareista. Minä en ollut tekemässä tätä kuitenkaan yksin. Minulla oli tukeva mies rinnallani ja paljon tukiverkostoa lähipiirissäni. Ilman heitä, en olisi tästä selvinnyt.

Tytön synnyttyä en enää jaksanut välittää muiden juoruista. Tiesinhän itse, mitä minulle ja elämälleni oikein kuuluu. Vaikka myönnettävä se on, että toisen kerran raskaani ollessani sen saman tytön pitkä tuijotus minua kohtaan tuntuikin aika ärsyttävältä, niin pistin asian pois mielestäni. Meidän kylässä oli kuitenkin paljon muitakin teiniäitejä, joiden elämä tuntui kiinnostavan suurta yleisöä.

Toinen raskaus tuntui osaltan vielä henkilökohtaisemmalta kuin ensimmäinen. Takana kun oli taistelu sekundääristä lapsettomuutta vastaan ja tieto siitä, että ongelmia löytyi kummaltakin. Onnekseni en kuullut yhtäkään juorua. Tai itseasiassa, en jaksanut välittää muista ja muiden tiedonnälästä tippaakaan. Oletan tällä hetkellä, että meidän perhe-elämä on niin tylsää, ettei kukaan siitä jaksa saada juttua aikaiseksi.

Ensimmäisen raskauteni takia koin surua, ahdistusta, kolauksia ja loppujen lopuksi iloa ja onnea. Tytön ensimmäinen parkaisu ja Ukon itkun keskeltä kuuluva "TYTTÖ, SE ON TYTTÖ!" huuhtoivat kaiken murheen pois. Minun elämässäni oli nyt jotain paljon tärkeämpää kuin välittäminen muiden puheista. Lähdin tytön kanssa kaupungille keräämään katseita melkein heti kun vain jaksoin. Siinähän tuijottavat. Poikaa odottaessani kannoin vatsaani ylpeänä. Kävelin selkä niin suorana kuin kivuiltani vain pystyin. Nyt taidan jo sulautua ihmisvilinässä muiden kotiäitien sekaan. Elämäni on nyt tätä, entä sitten? Sen verran kyllä ihmisten katseista välitän, etten tahdo enää näyttää raskaana olevalta. Siis ihan kiva se jo olisi näyttää jo suht solakalta. Jatketaan raskausarvuutteluja muiden vatsojen kustannuksella.







5 kommenttia

  1. Olipa hienosti kirjoitettu omista tunteistasi ja ajatuksistasi! Olisipa kaikki yhtä rehellisiä ja avoimia, olisi varmaan itse kullakin parempi olla :) Näitä käden suojissa kuiskuttelevia ihmisiä kyllä riittää tässä Suomen maassa, minusta oli erityisen ihana kun kerroit kuinka ylpeästi kannoit toisen raskutesi. Siinäpähän pällistelkööt! Tuntuu että kyllä siitä omasta elämästä puuttuu jokin oleellinen osa, jos toisten elämään pitää kiinnittää niin hirveästi huomiota..

    VastaaPoista
  2. Aivan uskomattomia olleet nuo ihmisten reaktiot ja suhtautumiset sinua kohtaan.

    Olet ollut todella tiukilla, mutta mahtavaa, että olet sitkeästi mennyt omaa tietäsi eteenpäin.
    Se oman tien kulkeminen ei ole mikään helppo juttu. Maailma on paineita täynnä ja niitä pursuaa ihan joka paikasta.

    Nostan niin hattua sinulle, että et ole mennyt mukaan paineisiin, jotka ovat kohdistuneet sinuun. Se on vahvan ihmisen merkki.

    Kulje rohkeasti jatkossakin eteenpäin ja kuuntele sydäntäsi. <3

    VastaaPoista
  3. Ada, kiitos ihanasta kommentistasi! Piristi todella päivääni. :) Kyllä sitä noin nuorena tulee vähemmästäkin paniikki. Ja nyt varsinkin toisen raskauden aikana pystyin paremmin lukemaan ensimmäisen raskauden aikana tulleita tunteita. Toinen raskaus oli todella toivottu ja rakas, että siitä nautti aivan eri tavalla kuin ensimmäisestä.

    Kamomilla, täällä tuntuu lentävän milloin millaisiakin juttuja muista. Se on se muiden ihmisten kärsimyksellä mässäily, joilla muut tuntuvat välillä elävän. Harmi. Kiitos ihanasta kommentistasi!! :)

    VastaaPoista
  4. Ensimmäiseksi nousi mieleen, että miten joku kehtaa! Vaikkakin nuoria, mutta silti 18- vuotias ei nyt enä mikään ihan teini ole. Taitaa olla näitä pienempien paikkojen iloja...

    Mutta hienosti olet kyllä jaksanut tsempata! Ja mitä tässä muutaman kerran ollaan ehditty nähdä, olet kyllä upea äiti lapsillesi! Joten arvostelijat suksikoon ...!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!