Valaistuminen

Olen viimeiset neljä vuotta omistautunut äitiydelle. Olen opetellut leipomaan, laittamaan ruokaa, ompelemaan,  hoitamaan montaa asiaa samalla kertaa.. Olen opetellut hoitamaan lapsia ja olemaan äti. Olen sysännyt omat haluni, toiveeni ja tarpeeni syrjään lasten ja joskus miehenkin tarpeiden takia. Olen toisinaan unohtanut minut ja sen, kuka olen. Ajatusmaailmani pyörii lastenhoidon ja kodin ympärillä. Päivät menevät leikkiessä, nukuttaessa, vaipanvaihdossa, ruokakaupassa, hellan äärellä, pesukoneen vieressä ja iltaisin sohvalla televisiota katsoessa. Ajatusmaailmani on toisinaan hyvin alkeellinen. Minun ei tarvitse ratkoa vaippaihottumaa tai laskujen maksua pulmallisempia ongelmia - vaikka vauvan nukuttaminen tuntuukin välillä olevan verrattavissa kvanttifysiikkaan.

Kohta meidän poika jo täyttää vuoden. Isompi tyttö täytti kesällä neljä. Toivottavasti se rankin ja väsyttävin vauva-aika alkaa jo olla takanapäin pojan kanssa. Kun viime talvi meni suoraan sanottuna jossakin sumussa vatsavaivoineen, puklurättivuorineen, repaleisine öineen, päikkärittömin päivin, usein ja kovaa kiljuvan vauvan kanssa. Kesäkin meni todella nopeasti, mutta hitusen helpommin. Kesällä koin jonkinlaisen heräämisen. Minäkin saan vaatia omaa aikaa. Minullakin on omat tarpeeni ja ne ovat tärkeitä.

Mies ei oikein uskaltanut hoitaa poikaa talvella. Ymmärrän täysin. Poika oli todella kova tissin perään. Pullo ei oikein kelvannut. Ja jos kelpasi, niin tuloksena oli nopea tyhjennyssuihku miehen päälle, sohvalle ja lattialle. Itku oli lohduton aina siihen asti, kun poika pääsi syliini. Pääsykokeet meni tämän takia aivan keturalleen juuri tästä syystä. Minä olin ensimmäiset kuukaudet pojan (ja tytönkin) ykköshoitaja. Olin aina saatavilla. Mies ruinasi minun perääni, mutta iltaisin halusin olla vain yksin. Nyt minä olen se, joka ruinaa minun ja miehen yhteisen ajan perään.

Olemme saaneet muutaman kerran maistaa kaksistaan oloa pojan synnyttyä. Kummallakin kerralla hankimme meille hoitajan vahtimaan lasten unta. Olimme poissa kaksi-kolme tuntia. Olisin voinut olla poissa kauemminkin. Miehen loman aikana uskalsin jättää heidät keskenään ja pääsin salilla käymään. Olen myös saanut luvan käydä aivan yksin kahvilla ystävien kanssa tai shoppailemassa. Olen tullut riippuvaiseksi omasta ajasta. Huomaan nyt, että olen kipeästi kaivannut sitä!

En minä sillä, että valitsemani polku olisi ollut väärä. Rakastan lapsiani! Rakastan myös itseäni ja tiedän, että tarvitsen joskus myös aivan omaa aikaani. Olen vakuuttunut, etten enää halua enempää lapsia. En nyt, enkä kymmenen vuoden päästä. Pojan vauva-aika oli sen verran traumaattinen, etten enää koskaan halua katsoa sydän palasina lohduttomasti itkevää pientä vauvaa. Isompi tyttö koki varmasti kovan kolauksen, kun pikkuveikka tuli ja vei äidin sylin moneksi kuukaudeksi. Nyt taisteluja käydään leluista ja omasta tilasta lattialla. Tytön mustasukkaisuus purkautuu suuttumuksena minua ja poikaa kohtaan. Jos yhden lapsen kontrollointi on välillä hankalaa, niin entäpä kahden.

Minua suoraan sanottuna ällistyttää kerhossa tapaamani äidit, jotka odottavat kolmatta tai NELJÄTTÄ lastaan - ja pienillä ikäeroilla! Minusta jo kahden lapsen perheessä on kädet tupaten täynnä töitä. Missä välissä niitä lapsia edes ehditään saamaan alulle? Minulle on tullut todella tärkeäksi saada olla kaksistaan Ukon kanssa, että ajatus vielä yhdestä lapsesta lisää puistuttaa. Tietenkin lapsiluku on perheen oma asia. Ehkä olen vain tullut niin itsekkääksi, että lukitsen vastauksen ja pidän vain ja ainoastaan nämä kaksi lasta. Kai tämä neljä vuotta arkiyksinhuoltajana on opettanut minut arvostamaan omaakin aikaa ja toiveitani. Minusta on tullut itsekäs ja vaadin päästä välillä ulos ilman yhtäkään riippakiveä.

Jos meidän lapset olisivat olleet niitä "helppoja" lapsia, niin ajatukseni suurperheestä voisi olla toinen. Mutta kun meillä ei vaan koskaan nukuta. Isompi tyttö onneksi oppi viime kesänä nukkumaan omassa vuoteessaan aamuun asti. Nyt poikakin osaa jo nukahtaa silitykseen omaan vuoteeseensa. Vielä opetellaan nukahtamaan uudelleen omaan vuoteeseen yöllä herättyään. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä aikaa, kun saan nukkua Ukon vieressä koko yön! Poika on syrjäyttänyt isän sohvalle. Toivottavasti muutto toisi muutoksia myös nukkumisjärjestelyihin.

Olen kaikesta huolimatta äiti, mutta minä olen myös minä. Olen tärkeä. Uskallan toivoa ja jopa vaatia. Minua myös täytyy kuunnella. En ole pelkkä imurin ja soppakauhan varressa niiaava monitoiminainen. Olen yksilö. Minulla on tarpeeni, jotka täytyy täyttää. Minulla saa olla omia haaveita ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Äitinä olo on vain osa minua. Olen myös vaimo. Haluan saada olla kahden mieheni kanssa. Olen ystävä, jolle ystävät ovat todella todella tärkeitä. Kaipaan omaa aikaa - aikaa olla salilla, ommella, kuljeskella kaupoilla, nukkua pitkään, syödä mitä haluan, saada lisää energiaa ja potkua arkeen.

Minä olen minä!


8 kommenttia

  1. Siltä se tuntui minustakin, mutta aika menee yllättävän nopeasti ja yht äkki onkin omaa aikaa . Ketään ei näy missään . Saa olla yksin kotona ja vaan olla. Mihen kanssa saa menna kahdestaa kauppaan ja lenkille lapset ei edes suost lähtemään mukaan;)tsemppiä.

    VastaaPoista
  2. Sitä helpolla tässä äitiyden roolissa tosiaan kadottaa itsensä. Ja voin uskoa, että vielä helpommin kun on kaksi. Ja kun muksut vihdoin nukkuu, haluaa vain omaa rauhaa. Mutta hyvää pohdintaa ja oivalluksia, toivottavasti toteutuvat käytäntöön asti ja varmasti niin käy viimeistään kun lapset kasvavat;).

    VastaaPoista
  3. Näin se vaan on! Just puistossa taisin pelästyttää yhden äidin, kun tokaisin sille, että mä en halua enää koskaan luopua omasta ajasta ja parisuhdeajasta! Lapset on tärkeitä, mutta niin ollaan me äiditkin!

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus!
    Olet todellakin sinä. Se unohtuu helposti äitien pikkulapsivuosien hulinassa. Lapsen parastahan se on kun äiti keskittyy olemaan äitinä, mutta kyllä sekin on lapsen ja koko perheen etu kun äiti muistaa itseäänkin. Koko perhe voi hyvin kun äiti voi hyvin-sanonta ei vissiin ole ihan turha ajatus.

    Hyvä sinä, kun muistat ja muistutat itseäsi siitä kuka se sinä olitkaan! :)

    VastaaPoista
  5. Kiva kuulla, että muutkin äidit ovat oman ajan perässä! :-) Äidin jaksaminen on kuitenkin kannatteleva voimavara perheessä, joten hyvä vaan, kun saa sitä omaa aikaa. Eikä lasten hankkiminen tarkoita, että omasta minästään pitäisi kokonaan luopua. Minäkin huomasin tämän näiden vuosien jälkeen. :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Kamomilla ihanasta kommentista! Muistetaan nyt äidit omat itsemme, jotta tässä arjen pyörityksessä jaksaa eteenpäin!!

    VastaaPoista
  7. Hyvä teksti, tottakai äidinkin pitää saada omaa aikaa :)!!

    VastaaPoista
  8. Erinomainen kirjoitus. Komppaan satasella!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!