Arki uudella paikkakunnalla

Täällä alkaa arki jo pikku hiljaa rullaamaan ja päivien kulku on jo hyvässä vauhdissa asettumassa omille urillensa. Tyttö viihtyy hyvin tarhassa, kolmesti viikossa, nelisen tuntia. Yhtenä päivänä tyttö jo tokaisi, että hän haluaa jäädä tarhaan asumaan, kun kukaan ei siellä komenna (fine by me, kun oikein ottaa kupoliin tytön uhma!). Olen ollut oikein tyytyväinen tähän ratkaisuun, että haettiin tytölle osa-aikaiseksi tarhapaikka. Tyttö saa leikkikavereita ja purkaa mukamas pahimmat energiansa, joten minulle pitäisi(!!) jäädä aikaa lukea taas niihin pääsykokeisiin sillä välin. Lisäksi tarhatädit ovat oikein mukavia. Se taitaakin olla melkein ainoa aikuiskontakti tällä hetkellä Ukon lisäksi, kun näen vanhempia ja tarhantätejä päivisin. 

Jouduttiin vielä samantien hakemaan kokopäiväpaikkaa kummallekin lapselle tammikuun alusta, jos tällä kertaa pääsen pääsykokeista läpi ja saan koulupaikan. Se, että olen jo nyt paniikissa, kun joudun jättämään pojan vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä tarhaan ei tunnu läheskään niin pahalta kuin se, ettemme välttämättä saa paikkaa tytön nykyisestä tarhasta. Olen vieläkin aika hukassa uudella paikkakunnalla, joten tytön tarhasta on kahdessa viikossa tullut minulle tärkeä paikka. En millään haluaisi laittaa lapsia muuhun tarhaan hoitoon, tai mitä pahinta, laittaa heidät eri paikkoihin hoitoon! Tätä asiaa on vielä turha murehtia, mennään ne pääsykokeet ensin läpi. Aina voi lykätä koulun aloittamista syksyyn, joka on ehdoton takarajani kotiäitinä olemisessa.


Samassa tarhassa pyörii kerran viikossa perhekahvila. Olen löytänyt sieltä yhden kaverin, jonka kanssa vaihdettiin puhelinnumeroita, käytiin jo kerran lenkillä ja sovittiin pullakahvitreffit ensi viikolle. Mieletön tunne, kun löysin kyseisen sosiaalisen kontaktin meidän omasta taloyhtiöistä, mutta törmättiinkin siellä kerhossa. Meidän tyttö tykkää leikkiä uuden kaverin kanssa, vaikka perhe onkin kaksikielinen, eikä tytöt oikein ymmärrä toisiaan. Leikit ovat silti kerhossa sujuneet ilman puhetta. Tänään harjoiteltiin ruokapöydässä Ukon kanssa vähän ruotsia (sitä vähäistä, mitä me osataan) ja Mimmi jo siihen väliin huusi, ettei saa puhua mitään ruotsia, puhukaa suomea.


Eilen olin elämäni ensimmäistä kertaa vanhempainillassa! Minä olisin aina lapsena halunnut tietään, että mitä ne aikuiset siellä oikein juttelevat. Tunsin itseni kyllä niin aikuiseksi että! Tämä taisi olla yksi äitiyteni virstapylväs. Kummasti sitä ilahtuu pienistä asioista. Pääsin siis aivan yksin käymään tytön tarhalla kuuntelemassa ja tutustumiskierroksella. Lapset vaihdettiin Ukon kanssa lennossa tarhan portilla, Ukko tietenkin viisi minuuttia myöhässä ja minä uloke otsalla, hiki päässä jouduin juoksemaan jo alkaneeseen iltaan. Inhoan myöhästymistä, mutta ihana "oma aika" pienellä penkillä istuen laannutti mieleni. Kyyneleet kyllä meinasivat hiipiä silmäkulmiini, kun tutustumiskierroksella kävimme myös aivan pienten puolella. Tännekö minun pitäisi minun vauvani jättää. En taatusti jätä!



Nyt kun muutostamme on kohta jo kolme viikkoa, niin pahin pöly alkaa tasaantumaan kotona. Ensimmäinen viikko oli todella raskas. Minä itkin ikävääni, Ukko oli ihan sormi suussa, kun ei herra enää päässytkään töiden jälkeen enää omaan jylhään yksinäisyyteensä, Mimmin uhma senkus paheni ja poika oli vähän hoomoilasena, että mitä nyt tapahtuu. Pitkiä päiviähän tuo mies on tehnyt, joten välillä olenkin heittäytynyt vähän marttyyriksi, että tätäkö tämä minun uusi elämäni on: siivoamista, pyykkäämistä, niistämistä, paijaamista ja niiaamista ja iltaisin BB:tä. Ennen elämääni rytmitti ystävät. Heitä pystyi kutsumaan kylään. Lenkille pääsi nopeasti hyvässä seurassa. Kerhoissa oli tuttuja. Lohduttava olkapää oli vain puhelun päässä. Vieläkin puhelimet toimivat, mutta kärsin väistämättäkin eroahdistuksesta - vieläkin.


Siksi kai tämä huushollin ylläpitäminen ja lapsien ainainen kaitsiminen on tuntunut raskaalta. Olenkin täällä jo monet illat papattanut, että kyllä minäkin sain kaiken tehtyä ennen yksin ja korjaa nyt perk*le sukkasi lattialta, heti, missä on minun oma aikani ja missä on kiitos. Siis tyypillistä naisnalkutusta. Vaikka kyllä ne miehetkin osaavat nalkuttaa. Ehkei me sentään siihen nalkutukseen kuolla. Ja tämä viikko on jo onneksi sujunut leppoisammin. Ehkä me löydetään se yhteinen rytmi tähän arkeen. Tänään tuntui todella ihanalta, kun heti kotiin tultuaan Ukko suuntasi lasten kanssa leikkimään. Jotain lupauksia omasta ajasta elokuvissa on myös heitetty ilmoille.



Pojalla meni muuton yhteydessä unet aivan sekaisin. Taas heräillään puolen tunnin välein. Mikään muu ei kelpaa lohdutukseksi kuin tissi, ja minä alan olla jo vähän naatti. Kun sitä pänttäämistäkin pitäisi tehdä. Siksi teinkin ratkaisun ja varasin meille ajan unikouluun. Poika viettää sitten ekat synttärinsä unikoulussa. Olen valmis jättämään hänet kolmeksi yöksi toisen hoteisiin, jotta tästä hikikarpaloita ja silmäpusseja kasvattavista öistä päästäisiin eroon. Johan tässä alkaa parisuhdekin rakoilla, kun poika huutaa mammaa harvase hetki.


Nyt kyllä jonkun ihmeen kaupalla edellinen yö meni aika kivasti. Saisi mennä paremminkin, sillä en ole nukkunut omassa sängyssä kertaakaan muuton jälkeen. Lisäksi herra nopea konttaaja on aivan mahdoton menijä täällä kämpässä. Milloin on pikkukiviä suussa, milloin on sormet (taas) keittiönlaatikoiden välissä, milloin on kakkaa lattialla ja matolla, milloin nukutaan vaan ne puolen tunnin päikkärit ja milloin mitäkin. Pakko sanoa, että joskus kaipaan sitä lahnana lattialla makaavaa vauvaa. Kun tuo retale tietää satavarmasti, että minne ei saa mennä. Kun hän huomaa minun lähestyvän, niin vauhti senkun kiihtyy ja naurunräkätys kovenee. Mahtaa poika perinyt äidinsä luonteen, kun tällä tavalla koettelee.



Eipä tuo isompikaan mikään prinsessa ole ollut nämä viimeiset kolme viikkoa. Yksikin pyöräretki päättyi siihen, kun toinen kävi keskellä suojatietä kiljumaan suoraa huutoa, pyörä jäi siihen ja mulle tuli hätä käteen, kun vaunut oli toisessa handussa ja toinen käsi yritti pelastaa lapsen ja pyörän lähestyviltä autoilta. Hitonmoinen otsalohkoja jyskyttävä itku on herkässä koko ajan, vänkäämistä ja raivoamista on havaittavissa melkein joka tunti. Onneksi myös Ukko on saanut tuta tytön temperamentin, jotta minä olen saanut kiherrellä toisessa huoneessa toisen yrittäessä selvitä tilanteesta. Olenkin nimennyt tyttömme pikkuteiniksi, sillä sellaista on meno täällä tällä hetkellä. Osaa se ihan kivakin olla, paitsi silloin, kun se häviää Afrikan tähdessä. Siinä suhteessa syytän Ukon geenejä, sillä hän on ollut huonoin häviäjä lapsena ikinä!


Kova ikävä on kotiin ja ystävien luo, mutta ehkä tämän kaiken saa hoidettua mallikkaasti. Onhan pari ystävää jo käynyt täälläkin päässä. Unikouluaikana minua on kutsuttu eri paikkoihin yöksi. Meillekin on kaavailtu yökyläilyjä. Mimmi käy melkein joka viikko Pyörämummilla yökylässä, joten vanhoihin kuvioihin pääsee suht usein. Kunhan näistä pääsykokeista päästään kunnialla läpi, niin voi keskittyä itsensä ulkoistamiseen täältä ehtymättömien kotitöiden valtakunnasta. Talveakin jo odotellaan, kun olen hamstrannut talvivarustusta pojalle. Tytölle menee vielä viime vuotiset, luojan kiitos, sillä kahden lapsen varusteiden hankkiminen voi käydä pikkasen pussin päälle. Kantamisestakin olen nyt sen verran innostunut, että meille on kotiutumassa yksi ihanuus, josta yritän saada oman erillisen postauksensa. Monissa blogeissa varmasti tullaan talvivaatteista puhumaakin, mutta pistän kyllä korteni kekoon. Jos pääsit lukemisessasi tänne asti, niin onnittelen! Minä käperryn viltin alle ja käyn rouskuttamaan hapankorppuja. 


9 kommenttia

  1. Hapankorput koukuttaa <3

    Sun tarvii tuon meidän Esikon kanssa sopia treffit sinne tai tänne, välimatka ei ole pitkä! Sekin tarttee irtiottoja.
    Öyhh...tai ehkä kuiteskaan äipän ei kuulu aikuisen lapsensa asioita sorkkia =))))

    Kyllä se ajanoloon - arki asettuu ja ruottikin hiipii puheeseen mukaan, lapsilla niinku aikuisillakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä meillä vähän oli suunnitelmissa jotkut treffit pistää pystyyn. ;-)
      Kiitos piristävästä kommentista, kiva, kun jatkat blogien lukemista. Olisi tullut outo olo, jos olisit kadonnut blogimaailmasta.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos! <3
      Toivottavasti nähdään pian.

      Poista
  3. Ajatus lahnasta lattialla sai kyllä hymyn korviin!

    Antoi kyllä aika realistisen tuntuisen kuvan teidän elämästä tällä hetkellä. Mutta taatusti ikävä helpottaa pikku hiljaa. Tsemppiä sinne (ja tänne ootte aina tervetulleita jos kaffeseuraa kaipaatte!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hittolainen, kun tuo poika on sellainen kiituri, ettei perässä pysy. Eikä se edes nuku päikkäreitä, että saisi hetken rauhaa. :-D

      Pistetään nyt kalenteri esiin ja sovitaan päivä!

      Poista
  4. Tsempit halien kera kaikkeen. Pääsykokeisiin lukemiseen, esikon uhmaan, unihaasteisiin ja jaksamiseen (been there, done that). Tiedän tunteesi, olotilasi ja väsymyksesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Tätähän tämä elämä joskus on. No can do. Onneksi mies on kohta kotona ja minä otan pyörän alle ja suuntaan johonkin kahvilaan lukemaan. ;-)

      Poista
  5. Ja täältä saat lisää hapakorppuja...

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!