Borgå stad

Tänään tehtiin jotain erityistä tytön ollessa yökylässä, ja lähdettiin tutkimaan kaupunkia. Emme ole oikeastaan vielä yhtään perheen kesken käyty lenkillä kaupungilla. Vaikka meidän uusi kotikaupunki onkin suht pieni, niin kyllä sieltä löytyy vaikka mitä tutkittavaa. Poika pistettiin Tulaan, kamera kaulaan ja nokka kohti uusia katuja. Vanhassa kaupungissahan me vaan pyörittiin, välillä käytiin syömässä ja herkkuostoksilla, ja matka jatkui pitkin poikin teitä. Tehtiin expedition Linnamäkeen ja lähimaastoon. Todella huikea ajatella, että 1200-luvulla siellä mäellä on nimensä mukaisesti tönöttänyt puulinna!!

Nyt en jorise sen enempää, vaan käyn asennoitumaan ensi viikon koitokseen. Blogi hiljenee ainakin joltain osin. Saatan huikata jotain puhelimen välityksellä. Muistakaa tykätä meistä Facebookissa, niin sieltä kautta saatte aina pieniä päivityksiä meidän arjesta. Olen laiska, enkä jaksa linkittää sitä kauttaa uusista postauksista, vaan Facebookin kautta kerron kuulumisia lyhyesti. Joten kannattaa käydä tykkäämässä, niin saatte lukea jotain sellaista, mitä ette tätä kautta pysty. ;-) TYKKÄÄMÄÄN TÄSTÄ


Obs! Ukon ottama

Ukon käsialaa.


Kiitos, rakas!







Sokerihumala

Eilen käytiin hakemassa vähän sokerihumalaa meidän poitsun tyttöystävän ekoilta synttäreiltä. Päivänsankari oli niin nättinä, että vähemmästäkin meni sanattomaksi. Tarjolla oli vaikka mitä herkkua ja maha tuli aivan täyteen, etten jaksanut enää kaiken sen jälkeen kakkua maistaa! Poitsu leikki kaverin kanssa niin innoissaan, että vasta illalla kotona muistettiin kuinka kiva äidin syli olikaan. Sisko jätettiin kahdeksi yöksi yökylään nauttimaan jakamattomasta huomiosta. Me poitsun kanssa haetaan tytteli vasta maanantaina, jolloin alkaakin se kauan puhuttu unikoulu. Vasta torstaina palataan takaisin kotiin. Samantien alkaa kova aherrus meidän synttärien valmistuksessa. Tässä pitääkin jo aloittaa juhlatarvikkeiden ja ainesten listaaminen. Onneksi meillä juhlitaan VAIN kaksi kertaa vuodessa synttäreitä. Vähän jo suunniteltiin tytön juhlien ulkoistamista Linnanmäkeen ensi kesänä - ei yhtään huono idea..

On se kumma, miten tälläinen alati pälpättävä papupata hiljenee yhtäkkiä vieraiden ihmisten keskuudessa. Ukkokin kysyi autossa, että ujostuttiko mua hieman. Olinpahan kerrankin ihan hissukseen, kun muuten minusta kuuluu sellainen akkamainen kalkatus.







Miekii, kun muutkin

Ei ole varmaan ensimmäinen postaus tänään, jossa hihkutaan ensilumesta tai pakkasyön jälkeisestä aamusta. En nyt tiedä kiinnostaako mua taas rämpiä viikkotolkulla siinä lumessa ja vaakatasossa puskevassa tuulessa. Nytkin on jo ollut mulle liian kylmä, että olen kaivanut uuden talvitakin ja villavuoriset saappaat kaapista käyttöön. Lasten kannalta koko talvipukeutuminen on liian hikistä puuhaa, siinä menee vaan hermo. Mun tuurilla tänä vuonna tuleekin sellainen loskakeli, jossa on varmaat aina märkinä ja jäässä. Ilmeisesti tänään ei ole mun päivä, kun jo nyt plussakeleillä ottaa aivoon koko talvi! Onneksi tulee sentään joulu. Ja hirveä kasa synttäreitä, sillä Ukko, Ukon isä ja Ukon äiti päättivät syntyä melkein samoina päivinä. Ja tietty meidän hellanlettu-en nuku koskaan-poitsu täyttää vuoden! <3

Ja tänään saatiin ekstempore vieraita, kun Ukon serkku perheineen kävi pikapikavisiitillä meidän luona. Nähdäänkin melkein vain kerta vuoteen, joten oli tosi kiva nähdä!! Terkkuja!

Mie en enää jaksa odottaa ensi viikkoa ja sitä unikoulua. Tekisi mieli itkeä, kun tuo ei vaan nuku. Alan jo epäillä, että jollain allergialla voisi olla osuutta asiaan. Jos yritän sekoittaa äidinmaidonkorvikkeeseen tavallista maitoa (tai vain laktoositonta), niin heti pienen maha menee sekaisin. Onneksi maanantaina on neuvola, jossa pistän meidän uuden neuvolatädin koville, jotta pistetään asia eteenpäin. Ei ruoassa oleva maito tunnu niinkään käyvän pojan vatsalle, mutta suoraan juotuna reaktio on aika arvattavissa. Voihan se johtua myös noista hampaista, mutta kummastuttaa silti.

Onneksi meillä on tulossa synttärihipat lauantaina, kun pojan tyttökaveri viettää ekoja synttäreitään. Pojasta huomaa heti, kun hän pääsee leikkimään kaverin kanssa. Ilme kirkastuu, pahanteko loppuu ja tahti hiljenee - edes hetkeksi. On taas kiva päästä seuraamaan, kun kaksi naperoa pääsee leikkimään yhdessä.

Ei mulla mitään tämän tärkeämpää asiaa ollut. Näiden kuvien takia oikeastaan koneen avasin. Tässä ne nyt on, joten moro!





Farkut, silmäpussit ja sitten nämä ihanuudet

Olen jo aikaisemminkin ilmoittanut, että nyt minun on syytä jo vähän huomioida omaa ulkonäköä. Vaatekaapissa majailee ne samat tylsät rytkyt, mutta korurasia on taas saanut päivitystä. Olkoot maanantai tai perjantai, niin päällä on ne farkut ja musta paita. Korvissa onkin sitten jotain uutta ja piristävää. En minä muuten näitä hehkuttaisi, mutta kun nämä ovat ihan suomalaisella käsityövoimalla tuotettua tavaraa - ihan itte tehty kaikki. Yhdet ihanuudet samalta tekijältä jo löytyykin. Voit tutustua niihin tästä linkistä.

Kyseessähän on siis Elvarin korut!




Mitä tykkäsitte?


Minkälainen äiti minusta tulikaan

Tässä on tullut pohdittua omaa äitiyttä aina toisinaan. Neljässä vuodessa olen ehtinyt kasvaa jo taas uudenlaiseksi äidiksi. Nyt tunnen olevani juuri se äiti, joka haluankin olla (miinus väsymyksen aiheuttama hermoheikkous). Tässä vähän koostetta siitä, minkälaiseksi äidiksi itseni koen. Ystävät ja sukulaiset saavat antaa tästä palautetta tänne blogin puolelle, jos huomaavat jonkin asian puuttuvan tai olevan aivan väärin. ;-)


Kun kysyin Mimmiltä, että millainen äiti olen, hän kuvaili minua näin: kultainen, arvokas, tekee hyvää pullaa ja tonnikalapastastaa, hienot silmälasit, on kivaa, kun äiti leikkii muumeilla. Kuulostaa ihan hyvältä.


Kun ensimmäisen kerran tulin raskaaksi, niin ainut kriteeri minulla oli, ettei minusta tule samanlaista äitiä kuin oma äitini oli. Muistot lapsuudesta ja omasta äidistäni ovat synkkiä ja ahdistavia. En saanut rakkaudelleni vastakaikua. Syksyt ja talvet äitini makasi sohvalla. Keväällä ja kesällä näin äitiäni harvemmin, sillä baarit kiinnostivat ennemmän. Asuin milloin missäkin. Koen, että olin vain äitini tiellä. Kerran hän minulle tiuskaisi, ettei hän ole todellakaan mikään kalenterijuoppo, vaan hän juo juuri silloin kun lystää. Minä olin se perheen äiti ja jouduin katsomaan hänen peräänsä, että hän selviää ehjin nahoin nukkumaan. Vasta täysi-ikäiseksi tultuani pystyin päästämään irti äidistäni. En voinut olla hänelle enää se aikuinen.


Jouduin ensimmäisen raskauden aikana taistelemaan menneisyyden painolastia vastaan. Olisin tarvinut uudessa ja vaikeassa tilanteessa omaa äitiäni, joka tukisi minua ja olisi vierellä. Onneksi Pyörämummi on minulle kuin äiti, ja hänestä saan aina tarvittavan tuen ja rakkauden. Siltikin joudun välillä pysähtymään ja miettimään, että miksi asiat meni näin. Pelkään käyttäytyväni lapsiani kohtaan samalla tavalla kuin äitini. En ole kuitenkaan enää vihainen lapsuudestani. Asiat on hyväksytty, niin nyt kävi ja elämä jatkuu. Minä olen nyt äiti, ja se on tärkeintä!


Raskaana ollessani jouduin kasvamaan uuteen ja aika pelottavaan tilanteeseen nuorella iällä - ja rytinällä. Kyllä minusta aika nopeasti alkoi kasvamaan uudenlainen ihminen. Olin jopa aivan varma, että käyttäisin vain kestovaippoja vauvani kanssa. Vaatekaappiin ilmestyi hyllyjä, joihin oli selkeästi kirjoitettu minkä kokoisia vaatteita sieltä löytyi. Tavaran uutuudella ei ollut väliä, kunhan olivat käyttökelpoisia. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että entisestä bilettäjästä on kuoriutunut sellainen ekomamma. Päätin kulkea päivä kerrallaan, sillä tekemällä oppii. En edes osanut pelätä synnytystä. Vaikka odotinkin poikavauvaa syntyväksi, niin ensimmäinen kosketus tyttöön oli pakahduttava. Siinä oli minun vauvani. Minusta tulikin hormonihöyryissä eteenpäin puuskuttava leijonaemo. Sama leijonaemo nosti kynsiään toisen lapsen ensimmäisinä elinkuukausina, mutta ehkä hitusen rennommin.



Olen pyrkinyt pysymään omalla mukavuusalueellani. Mitään ei tarvinut väkisin tehdä tai suorittaa. Purkkiruokailu ei ole aiheuttanut minulle koskaan mittavia omantunnontuskia. Perhepetiä käytettiin kummankin lapsen kanssa. Tuttia oltais syöty, jos ois maistunut. Maitoa tuo nykyinen vauveli varmaan saa vielä jonkin aikaa. Tissiä se sais vielä, jos vain tuotanto olisi jatkunut. Tytön kanssa kantaminen ei luistanut alkuunkaan, vaan nyt ollaan siitäkin nautittu pojan kanssa oikein urakalla. Vaikka kaikelta pahalta olisi ihana näitä suojella, niin pumpulimeiningillä on turha mennä, siitä kun ei hyödy kukaan. Kirppareilta ja Prismalta on hankittu lasten kaikki vaatteet ja tarvikkeet. Nyt vasta bloggaamisen aloittamisen jälkeen olen tehnyt aivan uudenlaisia löytöjä lastenvaatteiden ja lelujen saralla. Siltikään en tunne ehkä kuin kaksi vaunumerkkiä - lastenvaatteista puhumattakaan. Kerhot ja vertaistuki on mahdottoman tärkeää minulle. Pääni ei kestäisi, ellen saisi paasata vauvan suoliston toiminnasta tai leikki-ikäisen ärsyttävistä kohtauksista muiden äitien kanssa. Leikkikenttä-äitiä minusta ei ole koskaan tullut. Ajatuskin hirvittää, että pitäisi mennä sinne kylmään hytisemään, kun isompi juoksee pää kolmantena jalkana liukumäkeen ja pienempi lappaa hiekkaa suuhunsa. Kyllä meillä aina joskus käydään leikkikentällä, kuvotuksestani huolimatta. Olen enemmän sellaista menevää sortti: kahvilat, luontopolut, huvipuistot tai kaverien luona kyläilyt sopivat luonnolleni paremmin. Loppuelämän kotiäitiä minusta ei saa tekemälläkään, vaan kaipaan niitä omia juttuja ja omaa rauhaa.




Kun tulee niitä hetkiä, että saan viettää kaksistaan (ihanaa) aikaa isomman tytön kanssa, niin huomaan miten kireä olen ollut. Olen vähän sitä tyyppiä, etteivät lapset saa hyppiä silmille ja vanhempia kunnioitetaan. Ruumiilliseen kurittamiseen en usko, vaikka onkin tehnyt mieli hakea metsästä joku risu, kun isompi on uhmannut ihan täysillä. Monesti saatan tiuskia, vaikka joku asia voitaisiin selvittää toisellakin tapaa. Olen nyt yrittänyt Mimmin jankkaamiseen ja valittamiseen keksiä toista tapaa saada siihen loppua. Olen sanonnut, että eihän noin nätin tytön suuhun sovi tuollainen valittaminen. Joskus se on tehonnutkin. Mutta myönnettävä se on, että toisen lapsen synnyttyä isommalta on odottanut enemmän omatoimisuutta ja vähemmän vastaan puntuamista. Siksi pinnani on voinut olla hyvinkin kireällä. Meistä kyllä Ukko on kireämpi, joten hänen seurassaan minusta tulee lässyttäjä-äiti, jonka luokse lapset karkaavat kiukkuista isää.

Olikin aika haastavaa kirjata itsestään ylös näitä asioita. Ehkä nämä jotenkin pitävät paikkaansa. Saa tehdä lisäyksiä, te tutut. 


Syksy

Vähän syksyisiä kuvia entisiltä kulmilta. Kaipaan merta ja näitä maisemia, edelleen.








"Tohtori, tohtori!!"

-Tohtori, tohtori, auttakaa vauvaani!
-Mikä on hätänä?
-Vauvani ei syö kunnolla. Mikä häntä vaivaa?
-No, katsotaan. Tätä täytyy tutkia.
---
-Joo, vauvanne on syönyt hammastahnaa, eikä siksi syö kunnolla.
-Myöskin vauvanne reisuluu on poikki, keuhkoissa pihisee ja hänet täytyy viedä sydänleikkaukseen. Vauvanne on myös allerginen appelsiineille. 
-Voi kamalaa!
---
-No niin, nyt vauvanne on taas kunnossa. Tässä on raportti ja laskunne, kiitos!
-Kiitos tuhannesti, tohtori.





Ja nyt tulee poskihampaita

Olin aivan haltioissani, kun tuo jäpikkä lähti 11kk iässä kävelemään. Jee sille, vaikka aikamoiseksi tuholaiseksi tuo onkin muuttunut saadessaan kaksi jalkaa allensa. Ihan selvästi suusta tulee "äiti", "mamma", "äijä" ja "hiia", joka tulee Piippolan vaari-kipaleesta. Jee ja jippii, mun isolle pojulle!

Jotta pojan kasvua ja kehitystä seuratessa ei menisi ihan sekaisin ja hortoilisi pilvissä, niin pitää myös olla niitä kasvukipujakin. Poika on tämän viikon tehnyt hampaita, ihan peestä koko touhu. Kaksi ekaa poskihammasta pullottaa suussa. Miksi ne legot ei voi tulla huomaamatta sinne suuhun. Jos ne vaikka asentaisi itse lastentarvikekaupasta hankittavilla lisäosilla? Voisi iskeä uuden hampaan suuhun aina silloin, kun se itselleen parhaiten sopisi.

Poika kiukkuaa, huutaa, kiljuu. Nenä vuotaa, vatsa on ripalalla, itkettää. Ruoan pitää olla hienoa sosetta. Maito on ainut ravinto, joka kelpaa parhaiten. Isin syli on ihan tyhmä. Äidin häviäminen näköpiiristä saa aikaan suuren luokan katastrofin. Yöt on aivan järkyttävän huonoja. Päikkärit on hyllytetty. Jee jee. En muista, että isompi olisi tälläisellä skaalalla koskaan hamponut.

Ei mulla tässä oikeastaan ole sen kummempaa hätää. Pidän poikaa lähellä. Tänäänkin se ihme kyllä nukkui kaksi tuntia repussa (minä heiluin koko sen ajan pitkin olkkaria). Särkylääkettä on pitänyt antaa unille mentäessä. Mutta ei mulla tässä muuten mitään hätää ole. Vessaan olisi ihan kiva päästä yksinään, mutta sitä tää nyt on. Surettaa toisen puolesta.

Miehelle taas oli vähän kuin isku vasten kasvoja, kun reissusta palattuaan täällä odotteli parikymmentä astetta vaativampi pieni mies. Ystävän kanssa jutellessani todettiin, että miehet tuntuu ottavan tälläiset kaudet kettuiluna, jos huonolle tuulelle sattuvat. Väsyneenä ne vissii kuvittelee, että vauvat ihan tahallaan piinaa niitä kiukuttelullaan. Onhan se varmasti riipivää, kun oma vauva ei hyväksy sitä iskän syliä. Äiti on ihan pop näissä tilanteissa. Yritin miehelle selittää, että olet ollut samanlainen pienenä.

Äidiltä haetaan sitä hoivaa ja hellyyttä, isät taas ovat niitä hauskuuttajia ja hyppyyttävät ympäri kämppää. Ainakin meidän lapset tulee minun luokseni, jos joku kolhu on käynyt. Mie nyt olenkin sellainen lässykkä välillä, että minun syliin voi tulla paijattavaksi, vaikka olisi sattunut ihan mitätön juttu. Siis jos sille päälle satun!

Ehkä ihan hyvä, kun saadaan samaan syssyyn tehtyä yhdillä (isoilla) itkuilla kaksi hammasta. Kunhan seuraavat tulisi vasta unikoulun ja muiden jälkeen. On ikävää katsoa toisen kärsimystä. Onneksi noi vauvat ei enää isona muista tätä kauheaa ekaa vuotta. Raukka on kyllä ihan reppana, minun pieni vauva. Siskokin yrittää lohduttaa veikkaa, vaikka hänkään ei kuulemma aina jaksa näitä vauvojen juttuja.

Nyt on näin ja kyllä tämä tästä. 10 hammasta vielä näiden jälkeen tulossa.

On se mies ihan kiva, oikeasti

Ukko palaa tänä yönä kotiin ihka ensimmäiseltään työreissultaan ulkomaille. Jotain kivaa tuliaista se miekkonen lupasi mulle tuoda lentokentältä (ainakin suklaata), vähän niin kuin hyvitykseksi kranttuilusta (aivan uusi sana minulle tuo KRANTTU, ja se meinaa täällä Borgån suunnalla vaativa - mummi korjasi erehdykseni, mutta sopii kuitenkin Ukon luonteeseen) ja siksi, koska olen maailman paras vaimo. Aika rauhallista on ollut koko viikon, kun mies on ollut muualla. Lapsiinkaan ei ole ehtinyt mennä hermo, sillä yökyläilijät, Pyörämummi ja tämän päiväinen blogimitti on pitänyt minut kiireisenä. Yöt ovat olleet pojan kanssa aika nihkeitä, mutta eipä ole tarvinut olla varpaillaan sen takia, herääkö mies pojan itkuun vai ei.

Olo on ollut suht seesteinen koko viikon. Kun on ollut yksi "hoidettava" vähemmän, niin ei ole tullut tarvetta edes nalkuttaa tai kettuuntua. Tässä on vähän niin kuin ladattu akkuja taas arkeen. Tänään kyllä tuli tossa päivän tohinassa sellainen tunne, että jos mies saapuu kotiin "niin väsyneenä ja voi kamalaa, en kyllä jaksa tehdä mitään"-tyylillä, niin mies lentää matkalaukkuineen päivineen vaikka äitinsä helmoihin passattavaksi. No, vitsi vitsi.


Vaikka nämä lapset saavatkin jo aika ison sotkun aikaiseksi keskenään, niin on ollut mielettömän ihanaa, kun täällä on ollut niin siistiä - sitten illalla lasten nukahdettua. Lattialta ei löydy epämääräisiä likaisia sukkia, ei kalsareita, hikisiä vaatteita ei ole levällään ympäri kämppää, likaisia astioita ei tarvitse kannella milloin vessasta tai milloin sohvan alta tiskikoneeseen. Makuuhuoneessa ei haise enää pjaskalle, eikä iltaisin tarvitse palvella lasten nukahdettua ketään. Koko viikko on ollut aika luksusta.

Melkein koko viikon mittainen etäisyys miehestä on antanut taas uutta näkökulmaa meidän avioliitosta. Juuri tällä hetkellä mua ei ärsytä omassa miehessä mikään, vaikka olenkin aika kova narisemaan Ukosta. Kyllä mulla on joskus sellainen olo, että olinkohan mie humalassa, kun menin sanomaan papille "tahdon", jos oikein kovasti toinen ottaa päähän. Rehellisesti sanottuna kyllä sitä välillä tulee mietittyä, että mitä meillä on enää yhteistä lasten lisäksi, ja miksi me ei koskaan keskustella, siis yhtään mistään? Isoimpia juttuja meidän välillä on nuo kotityöt, jotka itse hoidan aikalailla 100-prosenttisesti. Tästä asiasta en edes enää jaksa valittaa. Kun kerran olen miehen palveluun ja passaukseen opettanut, niin ei voi mitään. Asioista jankkaaminen ei auta, siinä tulee itselleen vain uloke otsaa, joten turha vaiva.

Kuitenkin välillä sapettaa: koska tituuleeraan itseni super-vaimoksi, joka tekee kaiken kauppareissuista ja pyykin viikkaamisesta ihan sinne kaapin hyllylle asti, niin saatan ottaa välillä marttyyrin aseman. Jos mies valittaa appelsiinimehun hinnoista tai mun huonosta koordinaatiokyvystä, niin en mie ihan oikeasti aina jaksa suodattaa sitä kaikkea. Kun kerran niistän ja niiaan täällä koko päivän, ruoka oottaa pöydässä valmiina syöjäänsä (hyvä etten vielä pureskele sitä herralle valmiiksi), enkä pakota häntä työpäivän päätteeksi lasten kanssa yksin kauppahelvettiin, niin anna mun kaikki kestää. Olen aika herkkä pistämään hanttiin tälläisissä asioissa, joissa koen kohtaavani vääryyttä minua kohtaan - väsymys tuo kivan tvistin tähän kaikkeen. Nyt tämän viikon aikana olen yrittänyt itselleni hokea mantraa, että pitäisi antaa vain kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onhan se istumatyöläisen elämä varmasti rankkaa, varsinkin, kun tuo mies tekee aika vaativaa työtä, johon tarvitaan älyä. Tai no, mistä mie tiedän. Gradustakin se mokoma sai toiseksi parhaan arvosanan (sitä parasta arvosanaa ei ole kukaan saanut heidän laitoksella kahdeksaan vuoteen), joten kyllähän niin fiksulta mieheltä pitäisi ne työtkin sujua kuin vettä vaan.

Ukko on ihan oikeasti tosi fiksu, ihka oikea filosofian maisteri (toivottavasti muistin tittelin oikein). En ole sanonut hänelle läheskään tarpeeksi usein, että olen hänestä ylpeä. Ehkä siksi, koska kerran mies tokaisi, etten ole tarpeeksi älykästä juttuseuraa, sillä en ole ollut yliopistossa. Ja ps. elämänkokemuksella ei voi saada aikaan tarpeeksi älykkäitä keskusteluita. No, mulla onkin sitten muut avut, jonka vuoksi se reppana on mun kanssa hynttyyt yhteen laittanut. Joskus olisi kyllä kiva, jos se kirjaviisaus ja toisissa sfääreissä liikkuva ajatusmaailma kohtaisi tämän arjen kotona, ja saisin vähän gredittiä (eli tunnustusta) minun osastani tässä perheessä. Koska en jaksaisi aina taistella kaikesta tyhmästä toisen kanssa, niin voisin haastaa itseni ja yrittää antaa vain tämänkin asian olla. Siis eihän tämä mikään iso juttu ole. Mimmi tänään sanoi minulle, että hän on aivan rakastunut minuun (joka oli paljon parempaa kuin se, että mies veisi joskus roskat) ja kyllähän se Ukko aina kehuu mun tekemiä sämpylöitä, joten arjenkin saisi sutjakkaammin sujumaan, kun pitäisin välillä suuni kiinni. Kaikki tämä on minusta kiinni ja minun vaatimuksistani.

On se mies ihan kivakin, oikeasti. Olen saanut luettua muualla kuin kotona pääsykokeisiin. Välillä se myöntyy hieromaan jalkojani tai hartioitani. Osataan me nauraakin yhdessä, vaikka ei todellakaan tarpeeksi usein. Aika iso ikäväkin on tullut tällä viikolla, ja aivan erilainen ikävä kuin silloin eri paikkakunnilla asuessamme. Kerran kun itkin tuolla pojan teltassa ikävääni, niin Ukko otti minut syliinsä ja halasi minua kauan. Yritän muistutella itselleni, että mihin oikein Ukossa rakastuin. Hänet ensimmäistä kertaa nähdessäni olin aivan myyty. Siis ihan oikeastiko on tälläisiä miehiä olemassa. Lasten saanti ja työelämä on karsinut Ukosta sen tietyn rentouden ja spontaaniuden pois, niin on hänessä vielä jäljellä sitä, mikä sai sydämeni hyppäämään volttia. Kun kesällä pääsimme kaksi syömään ja terasille, niin näin hänet aivan toisin silmin. Olisin voinut vaikka syödä hänet siihen paikkaan. Joskus minusta taas tuntuu, että olenko ollut se syypää miehen tähänhetkiseen väsymykseen ja stressiin. Olisiko hänellä parempi olla ilman meitä. Siksi yritän niin kovasti suorittaa kotona kaiken, ettei hänen tarvitse kotiaskareista stressata. Tuleehan se kiehuminen minulla kuitenkin välillä yli, kun ei enää jaksa painaa täysillä.


Kaipaan kovasti meidän omaa aikaa. Haluaisin tutustua mieheeni paremmin. Siihen mieheen, joka on nyt  naimisissa, jolla on kaksi lasta ja joka ryhtyi jatko-opiskelijaksi. Haluaisin tietää, mitkä asiat saavat tämän miehen onnelliseksi, mitkä surulliseksi. Mistä mieheni nykyään tykkää. Kuusi vuotta yhdessä on lyhyt aika. Ihmiset muuttuvat, kun elämä vie eteenpäin. Tahdon muttua mieheni kanssa, samaan suuntaan. Olen valmis tekemään kaikkeni meidän avioliiton eteen. Olen ollut niin kiinni tässä lastenhoidossa ja nyt vielä pääsykokeissa, että mies on jätetty huomiotta. Nyt alkaa kaipaamaan oikein urakalla läheisyyttä ja toisen kanssa olemista.

Meillä on nyt ihan hyvä kausi. Muutto on ollut iso kitkan tekijä meidän välillä, mutta kyllä se tästä näyttäisi jo helpottavan. Tunnustettava se on, että se olen minä, joka on tossun alla, mutta eipä tässä vielä mikään pahemmin ahdista. Olemme tasa-arvoisia, uskokaa tai älkää. Emme riitele kauaa, emmekä kanna kaunaa toisillemme. Asiat sanotaan suoraan ja heti, eikä mitään jätetä hautumaan. Nauramme toistemme nalkutukselle, joskus hyvällä menestyksellä ja joskus aiheuttaen uuden riidan. Ketään ei kuitenkaan isketä vyön alle, ellei aivan pahimmissa tapauksissa. Olemme kumpikin helposti syttyvää sorttia, joten laannumme myös yhtä nopeasti. Saatan paasata muille tästä "naisesta meidän suhteessa" paljonkin, mutta pohjimmiltani rakastan häntä syvästi. Hän on hyväksynyt minut juuri sellaisena kuin olen (miinus se, ettei mikää tavara hänen mukaansa pysy koskaan käsissäni). Voin kertoa miehelleni kaiken päässäni möyrivän asian, ilman, että minun tarvitsisi pelätä silmien muljautuksia tai hengenvetoja.

Ukossa on haastetta, sen myönnän. Ukko on henkilö, jolle oma mielihyvä tulee aika kärjessä. Ukko on kuitenkin turvallinen. En pelkää joutuvani petetyksi tai pahasti loukatuksi. Teräväkielinen hän osaa olla, mutta osaapa se pyytää myös anteeksikin ja sovitella. Ukko tykkää minun tekemistä sämpylöistä ja korvapuusteista, josta olen iloinen, sillä ennen ne olivat semmoisia kiviä, joilla pystyi halutessaan satuttamaan toista. Vaikeakin se osaa olla, ihan todella vaikea, mutta en ole pekkaa pahempi. Nyt vain toivon, että meille kotiutuu iloisella mielellä oleva herrasmies, jolle voin nämä kaikki kivat jutut kertoa. Toivottavasti mieskin osaa taas arvostaa minun panostani, ja keräisi edes kerran viikossa sen likapyykin sinne pyykkikoriin asti, eikä jätä sitä siihen korin viereen lattialle.



Pipelsointi

Eilisestä blogikummastelusta palautuneena tässä tälläinen iltakevennys. Jollekin tämä voi olla ihan turha tieto, mutta meidän iltaa pieni hassuttelu sopii kuin pipo päähän.

Iltoihin tuntuu aina pakkautuvan kaikki kriittinen toiminta, ja yleensä tämä kulminoituu viiteen minuuttiin. Tyttö huutaa vessassa pyyhkimään, poika känisee väsymystään ja nälkäänsä + suussa on taas joku tukehtumista edesauttava pieni esine, puuro on vaarassa palaa pohjaan ja itse ei enää jaksaisi olla skarppina. Mies nyt huitelee tässä vaiheessa vielä töissä tai makaa flegmaattisena sohvalla. Jos ilta loppuu siihen, että pistät lapset kettuuntuneena nukkumaan, niin kaikille jää paha maku suuhun. Siksi pieni hassuttelu on paikallaan, jos kaikki ovat yhteistyökykyisiä.

Ukko kertoi tässä yhtenä iltana, että hänen työkaverinsa perheessä pippelöidään iltaisin. Siis iltapuuhien aikana tulee hetki, jolloin vaipanvaihdon ja yöpuvun pukemisen välillä tulee hetki, jolloin napero karkaa nakuna juoksentelemaan pitkin kämppää - pippelöimään.

Meillä on kärsitty tämänkin lapsen kohdalla vaippaihottumasta. Tälläinen iltainen pippelöinti, joka tunnetaan meidän perheessä pipelsointina, tekee hyvää koko päivän hautuvalle pikkupyllylle. Ja on se hauskaakin!

On aika suloinen näky, kun juuri kävelemään oppinut pieni ihminen tepsuttelee kädet ilmassa sinne ja tänne. Osaapa tuo pieni mies lopulta suunnistaa kylpyhuoneeseen pesulle. Minusta tämä on aika hauskaa ja poika nauraa räkättää meidän reaktion takia. Suloinen nauru ja suloinen poika!

Kerrottakoon vielä mistä sana pipelsointi tulee. Ukko keksi pojalle joskus ihan vauva-aikoina hauskan lempinimen: Ruttu Pipelson. Nimi jäi meidän käyttöön, mutta Mimmin kuullen ei sitä viitsitä pahemmin käyttää. Se onkin vain isin, äidin ja pojan oma lempinimi. Ja nimi on hyvä tarina, kun poika tuo joskus niitä tyttöystäviä näytille.

Ajattelin vielä julkaista jonkun kuvan, jossa poika olisi täydessä toiminnassa. Mutta, koska en halua julkaista naamakuvia, enkä tiedä kenen koneelle minun pojan naku peppu päätyisi, niin päätin olla julkaisematta. Ihan turha julkaista takaraivokuvaa, jossa persii on sensuroitu.


Aikaa ajatuksille

Kumpikin lapsi on vedellyt unta palloon jo hyvän aikaa. Tuli kerrankin sipiva (sipiva!? siis SOPIVA) rako ladata kuvia koneelle puhelimesta ja kamerasta, sillä talo on aivan hiljainen (miinus Mimmin yskiminen ja televisiosta kantautuvat äänet). Samalla tämä ilta pyhitetään persiin puuduttamiselle ja ajatusten hitaalle juoksulle. Tämä viikko vietetään nimittäin reissuleskenä, sillä mies otti ja lähti ihan oikeeseen konffferenssiin! Johan tässä tuntee itsensä jotenkin tärkeäksi, kun voi liidellä miehen reissulla sinne omien kollegoidensa joukkoon. Ukkoa ei kyseinen reissu miellytä siltä osin, että raukka tuli kipeeksi ensimmäisenä päivänä. Tuli hieman huono mieli toisen takia, sillä joka kerta, kun Ukko on jossakin reissussa, niin hän on poikkeuksetta kipeä. Toisaalta, on siinä mulla mies, kun hän ei kotona koskaan sairasta! Aika huomaavaista oikeastaan. Vähän kyllä myös huvitti toisen huono onni, mutta ihan päin puhelinta en kehdannut nauraa ressukalle.

Minä yritän nyt siis jäsennellä ajatuksiani makuuhuoneessa, kun olohuoneessa pauhaa telkkari. Sen verran jänishousu olen, etten uskalla hiippailla liian hiljaisessa ja pimeässä asunnossa ilman toista aikuista. Viime yö meni oikein kivasti, sillä meillä oli yökylävieraita. Pojun likkakaveri ja tuleva anoppi tulivat meidän seuraksi. Käytiin vähän Hoplopissa syöksymässä pää edeltä pallomereen ja tepsuttelemassa jalanjälkien päällä. Herkuteltiin oikein olan takaa meidän vakioherkuilla: leivottiin daimmuffineja, jotka osoittautuivatkin "muffineiksi miljoonassa osassa" (muffinin lakki jäi käteen, kun niitä yritti irrottaa muffinipellistä, ja loput varmaan arvaattekin). Tänään suuntana oli Vanha Kaupunki, jonne lähdettiin kaatosadetta uhmaten lapset Tulassa ja Manducassa. Lounaalla piipahtaessamme törmättiin oikeeseen julkkikseen, Miitta-täti Sorvaliin, iiik! Tytön (tai voihan sitä kutsua myös minunkin omaksi) nukkekoti sai taas vähän täydennystä ihanista pienistä tavaroista. Eilen illalla tuli kyllä naurettua paljon pitkiin aikoihin. Telkkarista katsottiin kaikkea hömppää, mukaan lukien BB:tä! Kasvatettiin vähän vatsalihaksia Youtuben tarjonnalla, ja ihmeteltiin äitiyttä ja sen tuomia anatomisesti epämukavia sivuvaikutuksia.

On ehkä suloisinta ikinä tälläiset kaksi pömppömasua leikkimässä.




Jotta tämä postaus kuuluisi taas siihen kategoriaan "ei päätä eikä häntää" niin pompitaan asiasta toiseen välittämättä siitä aiheutuvasta päänsärystä. Olen nimittäin kärsinyt taas jonnin sortin blogimorkkiksesta. Kun vuosi sitten aloitin bloggaamisen, oli blogini punainen lanka aika selvä: pintaliitoista liipalaapaa vauvamahasta, käsitöistä ja elämästä yleensä. Väkerrysteni julkaisemisesta en luovu, sillä niihin on selvä syy: en ole ennen osannut tehdä käsilläni oikeastaan mitään. Ei siitä kauaa ole, kun mummi opetti minua ompelemaan tyynyliinan. Siksi siis koitan prassailla jollakin onnettomalla, mutta minulle tärkeällä tekeleellä. Blogin sisällöstä olen taas saanut päänvaivan. Yllätyin kovasti, kun mieheni paras ystävä tokaisi viikonloppuna, että juu, kyllä minä tiedän kun olen käynyt lukemassa blogista. Siis tätähän lukee jo vaikka kuka! Ei siis sillä, että se paha juttu olisi. Minusta oli aika kiva huomata, että täällä käy lukemassa henkilöitä ns. yllättäviltäkin tahoilta. Jatkaakseni blogini sisällöstä, niin olen miettinyt ihan omaa postausta siitä, millainen se blogi-minä on ja miten se eroaa siviilissä palloilevasta minästä.

Jonkinlainen aihepiirin rajaus voisi olla ehkä paikallaan tässä blogissa, jotta lukijat saisivat tästä paremmin irti jotain itselleen. Blogini yksi isoimmista teemoista on varmasti se äitiys ja perheen arki. En kuitenkaan koe saavani mitään tyydytystä siitä, että kerron kronologisesti kuinka se meidän päivä on mennyt, ja sitten kun käytiin siellä, ja klo 17.04.35 oltiin taas kotona ja Pauli teki kakan vaippaan. En myöskään ole sellainen pohdiskeleva äiti. En koe, että mielipiteeni äitiydestä olisivat jotenkin maata mullistavia. Yksi ehkä suurin tunnustus koskien äitiyteen ja tähän koko hommaan on varmaan se, etten pidä läheskään kaikista lapsista. Jotkut lapset ovat vain niin ärsyttäviä ja jopa rumia. Olisin mielummin roskakuski tai teurastaja kuin lastentarhanopettaja. Nykyään ihmettelen suuresti niiden vanhempien pääkopan sisältöä, joiden lapset juoksentelevat aika myöhääkin yksin ulkona tässä taloyhtiössä. No, okei, niin minäkin hilluin tarhaikäisenä kavereiden kanssa ulkona ilman äitiä pitkälle iltaan. Välillä käytiin syömässä. Mutta se, että kerran naapurin tyttö oli yksin pyöräilemässä, eskarilainen mainittakoon oli hän, kun äiti oli töissä ja isä lähti kauppaan! Pikkasen pisti miettimään, että tulisiko näin tapahtumaan meidän perheessä.

No, tulihan niitä mielipiteitä heti ylös. Minä nyt tästä vuodattamisesta huolimatta kadehdin niitä äitibloggareita, jotka saavat hienoja postauksia (kuvineen päivineen) liittyen vaikka lapsen hampaiden pesuun. Ei mulla tulisi mieleenkään koota ajatuksiani ihan perusasioista blogiin. Ja tämän koen heikkoutenani bloggaajana. Mulla kyllä on ollut täällä välillä niitä kyselyitä, että mistä asioista haluaisitte lukea tässä blogissa. Kehitteillä kyllä on katsausta rämän (TÄMÄN) talven talvivarusteisiin, niin kuin monella muullakin bloggaajalla. Unikoulusta ja sen onnistumisesta tai vastoin epäonnistumisesta tulee aivan varmasti tekstiä. Kohta on myös pojan ekat synttärit, ja hei! oppihan tuo mokoma kävelemäänkin viikko sitten! Hups. Unohdinko mainita?! Yhtään hyvää kuvamateriaalia ei ole vielä ikuistettu, mutta kuka oikeasti tietää onko se kuva otettu ekana päivänä vai viikko sen jälkeen, kun kävelemään on opittu.

Valokuvia nyt ainakin täällä tullaan näkemään. Kauneimmista päästä kuvat ei ole, mutta siihen tarkoitukseen on muita blogeja. Älypuhelimella on ollut aika kätevä pistää mietteitä julki, jos on ollut jokin pakottava tarve blogata. Yksi juttu vielä blogin kielelliseen sisältöön liittyen. Tekstini ovat olleet aina sellaisia kielellisesti tylsähköitä, sillä olen niin kovasti yrittänyt kiinnittää huomiota kielioppiin. En varmaan siinä ole aina onnistunut, mutta siitä syystä (tai jostakin muusta) en ole kirjoittanut usein "mitä sylki suuhun tuo-puhekielellä". Jatkossa yritän olla enemmän rennompi ja oma itseni, kun kirjoitan. Julkinen teksti on aina julkinen. Takaraivossani on alusta asti jyskyttänyt se fakta, että ihan kuka vaan tätä voi käydä lukemassa, joten siksi olen pyrkinyt olemaan tasapaksu kirjoittamisen suhteen. En tiedä, onko kukaan huomannut. Nyt kuitenkin koitan saada teksteihini lisättyä sitä minua, joka jauhaa suu vaahdossa ystävilleen ihan kaikkea ja kaikesta.

Nyt on hyvä aika piristää märehtivää pientä bloggaajaa vaikka kertomalla, että mitä tulet hakemaan tästä blogista. Anonyymeista lukijoistakin olisi tosi kiva kuulla jotain. Ja hei, jos sinulta on jäänyt väliin tuo anonyymien lukijoiden namiska, niin käykää painamassa sitä. :-) Ehkä sellaista pientä kapinointia tässä blogissa on luvassa, jotta se minun mielessäni oleva tylsä ja tavallinen tyyli saisi vähän potkua. Enemmän minua ja vähemmän sitä "noo, tänne kuuluu ihan hyvää ja onhan toi mies ihan kiva ja lpaset kilttejä".

ps. Katsoin niitä teiniäitejä telkkarista. Uskallan myöntää, että kävi ärsyttämään pikkasen. "Meikkaaminen on mun koko elämä" ja "otan jonkun tatuoinnin, jota kadun varmaan jo kuukauden päästä" otti pikkasen nuppiin. Katson kyllä muutkin jaksot, jotta voin nostattaa ketutusindeksiäni tai ehkä vähän leppyä alun jälkeen. Onneksi on BB, teini-ikäiset aikuisten vartaloissa. Jouko on yhtä ällöttävä kuin käytetyt kalsarit, Teijan letkautukset naurattaa, vaikka siitä läyhäämisestä en tykkää, Tommin naamasta ei voi päätellä mitä ihmettä siellä päässä liikkuu ja kannatan voittajaksi silari-blondi-Johannaa ihan vain siksi, koska ne kaikki muut on ottanut hänet silmätikuksi.



Päivä, jolloin vähän viirasi

Olisiko kannattanut silloin teininä nauttia pikkasen enemmän siitä, että sait tehdä rauhassa asioita (lue: kotitöitä)? Simppeli pyykinpesu tai tiskarin tyhjentäminen on aivan käsittämättömän hankalaa, kun vieressäni on vuosikas. Auta armias, jos yrität viedä roskia ulos tai viikata pyykkiä. Yleensä pieni vipeltäjä löytää luoksesi alle minuutissa, sotkee itsensä kakkavaipoilla ja ottaa pikkuhoususi päähineeksi. Tiskikoneesta häviää yhtäkkiä kaikki lusikat, eikä pölynimuria enää löydy sieltä, mihin sen alunperin jätit. Kotoonta löytyy jo ne tietyt paikat ja asiat, joita ei yksinkertaisesti voi tehdä pojan läsnäollessa.

En kaipaa ystävien kanssa vietettyjä kosteita iltoja tai aamulla pitkään nukkumista, vaikka teiniäiti olenkin. Kaipaan sitä, että saan ihan yksin tehdä kotitöitä. Teini-ikäinen minä nauraa kitarisat vilkkuen tälle nykypäivän minun toiveelle. Minusta tuli se hullu kotiäiti, joka hymyilee, kun saa siivota muiden (pas..ja) jälkiä.

Tänään vein ensimmäistä kertaa pojan vieraan hoidettavaksi. Paikkana toimi tytön tarha, samat hoitajat ja ihan sama huone. Aiemmin olemme käyneet siellä yhdessä perhekahvilassa. Tyttö sai jäädä hoitoon myös, vaikka juuri osa-aikatarha olikin loppunut. Hoitoaika oli kaksi tuntia, josta poika jaksoi tunnin (nukkui 45 minuuttia ja huusi 15 minuuttia). Ja mitä minä tein vapaa-ajallani? Tittididiididii: kotitöitä! Tein kotitöitä (vaikka vannoin etten tee niitä kerrankin kun yksin olen kotona) ja minä nautin siitä!

Silloin esikoisen synnyttyä oma aika oli sitä, kun lapsi oli hoidossa ja sait juoda yhden lasin viiniä kotona. Tai lähteä rehellisesti ulos. Luultavasti minulla kävi viiraamaan päässä toista lasta odottaessani, sillä euforisen olotilan saa nykyään yksin roskien viemisestä.

Sitä virhettä en tee, että kertoisin tästä Ukolle. Luultavasti saisin tehdä ihan kaiken kotona yksin, jos mainitsisin tästä mielenhäiriöstä - eiku hei, miehän teen ne jo! Ei ne kotityöt silloin ihanalta tunnu, jos mies hoitaa lapsia. Silloin pitää ihan oikeasti pyhittää se harvinainen aika itselleen. Vieraiden hoitoapu kuitenkin kelpaa, ja kuuden euron arvoinen lysti teki hyvää tälle elämäänsä välillä kyllästyneelle äidille.

Minä olen kuitenkin se koneisto, joka tätä huushollia pyörittää. Joskus on vain niin kivaa tehdä kaikki perusjutut aivan yksin, ilman persiissä kiinni olevaa käsiparia. Ja ei, en puhu siitä isosta käsiparista. Siistiin kotiin oli kiva tulla, vaikka hoitoaika lyhyeksi jäikin. Vielä kivempaa on sotkea se koti uudestaan. En ehkä ihan joka kerta nauti näistä ehtymättömistä askareista, mutta joka kymmenennellä kerralla se voi olla ihan jees. Vielä eilen raapustin mielessäni tästä kodin oravanpyörästä, jossa kirosin ainakin sata kertaa Ukon (jonka päästän aivan liian helpolla) ja mietin kuumeisesti erilaisia tapoja tainuttaa tuon pienemmän tuholaisen.

Huomenna sama rumba jo ärsyttää, kun miehen kalsareita löytyy milloin mistäkin, likaisia ruokalautasia saa hinkata hiki otsassa, eikä niitä roskia ole taaskaan viety. Nautitaan nyt tästä vinksahtamisesta. Onko hullumpaa kuultu?

Ps. Kavereiden on turha soitella, että ulottuuko tämä mielenhäiriö heidän koteihinsa asti. Ei ulotu!

Minä, vauva ja Tula

Vasta toisen lapsemme synnyttyä olen hurahtanut kaikenmuailman Stonz-töppösiin, luonnonkumista tehtyihin leluihin, merkkivaatteisiin (Polarn O Pyret...) ja niin edelleen. You name it - ei siis se vaatemerkki.

Nyt oli Tula-hurahtamisen vuoro.

Jo ennen pojan syntymää haaveilen kantorepusta. Päädyin kuitenkin halvempaan vaihtoehtoon - rengasliinaan. Ajatus kantorepusta sai kyteä rauhassa. Ystävältä sain pojan vauva-aikana lainaan Manducan, mutta siinä ei viihdytty. Vasta muutamien kuukausien pojan syntymän jälkeen otettiin rengasliina käyttöön. Tuntui hyvältä kantaa, kun poika oli jäntevämpi ja vähän isompi. Tula tuli kuitenkin jatkuvasti eteen blogeissa. Viimeinen sysähdys hankkia reppu, oli nyt käynnissä oleva Kantokiertue, Ipanaisen järjestämänä. Minähän tarvitsen myös samanlaisen - nyt heti! Oikeastaan suurin syy Tulan kotiuttamisesta meille oli se, ettei meidän perheessä selvitty ilman kantovälinettä.

Poika herää parhaimmassa tapauksessa jo heti viiden jälkeen aamulla. Jotta tässä perheessä saisivat muut nukkua vähän pidempään, niin lattialla lätsyttelevä ja konttaava/haparoivin askelin etenevä vauva on saatava syliin. Ihan mun käsivoimat eivät riitä kahta tuntia kymmenen kilon kahvakuulan (tai joskus lötkön makkaran) kantamista. Rengasliina alkoi olla jo aika hankala, sillä toispuoleinen kantaminen lisää vain niskakipuja ja päänsärkyä. Tulassa lapsen paino jakautuu tasaisesti. Lapsi voi keikkua joko selässä tai edessä, kasvot aina kantajaansa päin. Aamupuuron keitto menee näin hintsusti helpommin. Pojalla on myös hienoisesti ärsyttävä tapa koluta kaapeista kaikki kovaäänisimmät tavarat, syödä eteisessä pikkukiviä tai lähmätä vaunun renkaita.

Poika on siis jo aikamoinen sähikäinen. Hetkeäkään ei mene, etteikö jostain kuulu pahanteon ääniä ja naurua, kun taas päästiin livahtamaan äidin näköpiiristä. Jossakin vaiheessa loppuu konstit, joten poika vain kantoreppuun. Myös ulkoillessa reppu on kätevä, sillä vaunuissa pyörivä väkkärä tykkää katsoa maisemia selästä käsin rauhallisena.

Reppu on käytössä myös isomman tarhamatkalla, isompi polkee pyörällä ja minä hölkkään perässä vauva repussa. Isona plussana tulee ylimääräisten kilojen kantamisesta tuleva hyötyliikunta. Hyvillä mielin voi kotona sitten mussuttaa pullaa. Kauppareissuilla voi vaihteeksi ottaa lapsen kantoon, sillä aina ei jaksa sitä jatkuvaa ostoskärryjen nuolemista ja ostosten (kananmunien) heittelemistä pitkin käytäviä.

Reppua käytetään myös hätävarana päikkäreiden pitopaikkana. Jos ulos ei pääse (tai sinne ei nukahdeta), eikä oma sänky kelpaa, niin viimeisenä vaihtoehtona voi pojan ottaa nukkumaan reppuun. Siinä täytyy itse vain olla ainaisessa liikkeessä, jottei poika herää ennen aikojaan. Kerran poika otti torkut ulkona, isin reppuselässä.

Hieman oli aluksi hankalaa saada lapsi yksin selkään, mutta kepulikonsteilla sekin onnistui. Välillä vain saattaa hiki pukkaa, jos poika, minä ja reppu ei tulla heti toimeen. Ihan kotirytkyissä lapsen saa helposti selkään laitettua, mutta kaikki ne liukkaat ulkovaatteet lisäävät oman haasteensa hommaan. Kerran meinasi reppu lentää nurkkaan, kun minä etukenossa ja lapsi nauraen selässä ei toiminut alkuunkaan. Pienellä raivolla sekin lopulta onnistui. Eteenhän lapsen saa leikiten laitettua yksin.

Kyllä reppuun saa vähän upotettua pätäkkää, mutta on ollut sen arvoinen! Tietenkin (nykyään) valveutuneena äitinä ostatin mummilla (pojan synttärilahjaksi) Stonz-töppöset, jotka ovat aivan parhaat lapsen kantamiseen. Kuraiset kengät ja kaupunkitakki ei ole kiva yhdistelmä, joten nopeasti puhdistettavissa olevat töpökät ovat mainiot repussa tönöttävälle vauvalle. Pingviinit olivat ne söpöimmät! Jotta töppöset jalassa voi reppuilla kylmemmälläkin säällä, niin samaan syssyyn hankin töppösiin lämmikettä. Talvi saa tulla, sillä me ollaan valmiita!

Vielä on testaamatta kantaminen tuolla Vanhassa Kaupungissa. Sitä(kin) varten reppu on hyvä, jotta minulla on kädet vapaana hipelöimään kaikkia ihania juttuja.





Me ollaan nyt kans Facebookissa!

Sieltä me nyt löydytään. Käyhän tykkäämässä!

TÄSTÄ


Rakas, älä itke tänä yönä!

Mitä lähemmäs pojan unikoulu tulee, niin sitä kauempana se tuntuu olevan. Ja sitä pahemmaksi nämä yöt menevät. Pari kyyneltä tuli itsekin tirautettua pojan ollessa jo toista tuntia eilen yöllä hereillä, eikä merkkiäkään nukahtamisesta.

Päivisin poika ei nuku, tuttu virsi jo. Siksi nukkumaanmenoaika on jo klo 18, sillä kauempaa poikaa ei voi pitää hereillä. Nätisti se nukahtaa omaan sänkyynsä unilaulun ja silittelyn jälkeen. Kuusi seuraavaa tuntia ovat helppoja. Jos poika herää, hänet saa nukahtamaan helposti.

Puoliltaöin kaikki muuttuu. Nyt melkein viikon verran kellontarkasti hän herää huutamaan, eikä enää syli, laulu tai silittely auta. Viime yönä jaksoin kanniskella poikaa 2 tuntia ja 15 minuuttia, kunnes hellyin ja annoin maitoa tuttipullosta. Poika joi autuaasti maitonsa ja nukkui pari tuntia, kunnes otin hänet viereeni vain huomatakseni, että valvomisesta huolimatta herätään tuttuun tapaan klo 06 jälkeen.

Olo on todella avuton, kun ihan kohta vuoden ikäistä vauvaa ei saa rauhoittumaan. Maalaan jo mielessäni kauhukuvia allergioista, sillä huuto alkaa samaan aikaan, pylly paukkuu, eikä mikään auta. Myös vaippaihottumaa on ilmestynyt - aivan kuten siskollansa vuoden vanhana, ennen kuin pahat allergiaoireet iskivät päälle.

Nyt just ei jaksa tätä arkea, koska poika veti vain taas ne puolen tunnin unet vaunuissa. Luultavasti näillä mennään klo 18 asti. Perheen isompi mieskään ei ollut yöllä yhteistyökykyinen, joten kaikille parhaaksi ratkaisuksi päätin soittaa mummille ja tilasin pidennetyn viikonlopun hänen luonaan. Valvotaan sitten kaikki siellä päässä, mutta ainakin voisin kuvitella saavani paremmin luettua pääsykokeisiin ja päivällä jopa nukuttua, kun minulla on toinen aikuinen siinä tukena.

Rakas, älä itke tänä yönä.



Seuraatko blogeja Facebookin kautta?

Otsikko sanookin jo kaiken.

Olen vasta tänä viikonloppuna (pahasti jälkijunassa) tajunnut, että blogeja voi todella kätevästi seurata Facebookin kautta. Olen vähän pyöritellyt ajatusta perustaa myös omalle pikkuiselleni oman Facebook-sivun. Löytyyhän blogiltani jo jokunen lukija, joten ehkä ihan yksikseen ei siellä tarvitsisi jupista? :-)

Kysymys nyt kuuluukin, että seuraatteko te blogeja sitä kautta ja haluaisitteko löytää myös tämän blogin Facebookista? Moni bloggari tuntuu olevan myös muutenkin aika aktiivinen Facebookissa, joten sitä kautta saisitte vähän ekstramateriaalia meidän perheen arjesta. Olen aika ahkera käyttämään sosiaalista mediaa puhelimen kautta, joten kuva tai teksti silloin tällöin hoituisi aika näppärästi.

Jos et jaksa näpyttää vastaustasi, niin paina vain tämän postauksen alapuolella olevaa Tykkää-nappia.

Arvostan kovasti vaivannäköäsi.

Vauvavuoden viimeiset päivät

Nyt voi jo puhua päivistä. Meidän pieni Titiuu ei ole enää Titiuu, vaan jo iso poika. Kohta voidaan jo puhua taaperosta. Kutsukortit ensimmäisiin juhliin on jo postissa. Askeleita otetaan kovasti ympäri päivää. Neljä on ennätys. Ei se ole enää meidän vauva, vaikka niin haluaisikin kovasti uskoa. Viimeinen vauvavuosi jää taakse. Perhe-elämä muuttuu taas, kun poika oppii kävelemään ja uusia taitoja opitaan rutkasti melkein päivittäin. Meitä on kohta äiti, isi ja kaksi isompaa (tai pienempää) lasta. Vauvasta ei enää puhettakaan.

Kyllähän sitä vauva-aikaa tulee ikävä. Raskausmahaa tuli jo sairaalasta kotiin päästyään ikävä. Maidonhuuruisia maratoneja sohvalla voi enää vain muistella lämmöllä (ja kauhulla). Imetyshetket ovat historiaa. Kohta päästään (tai joudutaan luopumaan) niistä viimeisistäkin tissittelyhetkistä. Pesukoneessa ei enää pyöri nonstoppina puklurättejä. Vauvavuosi kun huipentuu kolme yötä kestävään unikouluun, juuri pojan syntymäpäivänä. Silloin saa luvan mennä meijeri konkkaan. Pieni tuhiseva makkara tuhisee enää muutaman kerran päivässä sylissä, tuttipullo suussaan.


Mahakivut ovat enää lievästi traumaattinen muisto vain. Mehän kokeiltiin vyöhyketerapiaakin. Olin myös maidottomalla ruokavaliolla kolme kuukautta. Ai niin, ja mentiinhän me naimisiinkin samoihin aikoihin. Hormonipäissäni olen melkein senkin unohtanut. Lohduttomasti itkevä ja kipeä vauva synnytysosastolla tulee enää vain harvoin mieleeni. Nyt pojan hädän osaa tunnistaa vaikka silmät kiinni. Ja osaan siihen reagoidakin oikealla tavalla.


Maitokakkavaipat jäivät jo aikoja sitten taakse. Ja kyllä, niitäkin voi tulla ikävä, sillä tuollaisen isomman ihmisenpoikasen hässäköitä on jo ihan erilaista pestä pois. Osaahan tuo pieni mies jo mennä piiloonkin kakalle. Jos äidin puntissa roikkuminen vaihtuu itsekseen leikkimiseen omassa huoneessa, niin se on selvä pesuhomma tulossa. Myöhemmin tullaan vähän vetämään puntista, että joko mentäisiin. Ehkä vähän tulee ikävä niitä irvistysten saattelemia, kanuunan suusta pamahtavia bodyn sotkijoita.

Yli vuosi unettomuutta saa olla ehdoton maksimi meidän perheen sietokyvylle. Ensin oli unettomia öitä ison vatsan kanssa. Sitten valvotaan mahakipujen tai vain pojan jääräpäisyyden takia öisin. Enää ei paukut riitä kovin aktiivisiin yözembaloihin. Ihanaan tuo poika on, kun se haluaa viereeni myös öisin. Ongelmana kuitenkin on, ettei meillä nukuta päivälläkään. Kerran oli päivä, jolloin poika nukkui vain puolen tunnin unet - nekin kantorepussa. Poika on ollut alusta asti samanlainen.



Olen ehkä eniten elämässäni ollut kuluneen vauvavuoden aikana ärtynyt, huolissani, onneissani, rakastunut, jännittynyt, hämmästynyt tai muuten vain pöhnässä. Pojan odotus oli aivan erilainen henkisesti kuin tytön. Odotimme niin kauan ja hartaasti toista lasta tulevaksi, että raskauteen ja vauva-aikaan asennoitui huomaamattaan ihan eri asenteella. Vaikka poika ei mitenkään syrjäyttänyt siskoaan, niin kyllä sitä välillä tuli suojeltua pientä ja viatonta nyssäkkää turhankin pontevasti. Olo oli välillä aivan hämmästynyt - tässä tämä nyt vihdoin on, kyllä sinua odotettiinkin. Nyt jälkikäteen mietittynä, niin kai se toinen lapsi meni vähän kuin tossa sivussa, nimittäin se isompi.

En usko, että elämä kahden lapsen kanssa tuli minulle mitenkään yllätyksenä. En asettanut itselleni mitään odotuksia, vaan menin sieltä, mistä aita on matalin. En kyllä vieläkään usko, että selvisin melkein kokonaisesta vuodesta yksin kahden lapsen kanssa! Valvoin yöt ja jaksoin painaa päivät lapsien kanssa. Onneksi oli tukiverkostoa ja ystävät! Mies onkin saanut vähän tuntea nahoissaan muuton jälkeen sen, mistä on jäänyt paitsi.




Nopeasti sen vauva-ajan unohtaa. Nytkin tuntuu, että muistot ovat yhtä sillisalaattia. Parasta ainakin pistää ylös, että mitä meillä jo osataan!

Meillä osataan jo vähän kävellä, vilkuttaa, syödä itse sormiruokaa, ottaa palikoita laatikosta ja pistää niitä takaisin. Poika hokee "ättää", "äijää" ja "mammammaa" maidon merkkinä. Siskon kanssa on kivaa riehua. Paras kaveri on ehdottomasti viisi päivää vanhempi tyttöystävä. Autoon pitää saada aina oma "iPhone". Omasta luurista huolimatta pitkiä matkoja autossa ei millään jakseta huutamatta istua. Kotona on ne kielletyt paikat, jotka ovatkin ne pop! Kirjahyllyssä on mahdottoman hauskaa työnnellä isin meteorologian kirjoja. Viinirypäleet ovat ehdotonta herkkua. Kantorepussa on ihana loikoilla ja välillä ottaa torkkuja. Myös äidin pureskelu repusta käsin (tai ilman) on niin kivaa. Lattialta noukitaan sormella kaikenlaista kivaa ja pientä syötävää. Parasta on, kun äiti vähän nuuhkii ja silittelee varpaita. Ja ei tiukkiksille kerrottakoon, että vaipanvaihdon yhteydessä se oma p.ppeli on tosi jees, ja sitä on aina pakko vähän kokeilla, vieläkö se on tallella.



Vuosi sitten bloggailin tuskissani mahasta ja loputtomattomilta tuntuvilta sairaalareissuista. Hinku oli kova saada jo vauva syliin. Siinä se masu kuitenkin nätisti oli, vaikka kipuja olikin viimeisen kuukauden aikana paljonkin. Synnytys sattui ihan heevetisti, mutta olin ylhäällä sängystä melkein heti kuin duraselpupu. Poika oli mahdottoman ihana käärö. Äidin temperamenttia ja isin unettomuutta oli havaittavissa pojassa heti, mutta ihme kyllä, niistä selvittiin. Nyt isikin uskaltaa jäädä lasten kanssa kahden kotiin. Kunhan se mokoma oppii vielä yöt nukkumaan, niin minä karkaan muualle niin, että hippulat vinkuvat.



Urani kotiäitinä saisi kohta jo olla lopuillaan. Rakastan lapsiani, mutta rakastan myös itseäni. Kahden parhaimman lahjan saatuani haluan olla auttamassa muita saamaan sen oman lahjansa. Vauvavuoden loppuminen on myös minulle uuden alku. Se on uuden alku äitinä ja minuna. Tahdon kuitenkin ottaa nyt kaiken irti tästä hetkestä, sillä se on nyt parasta aikaa elämässäni. Poika on ihan mahdottoman suloinen, vaikka osaakin jo käydä vähän hermoilleni. Odotan myös aikaa olla kahden tytön kanssa. Olen omistautunut viimeisen vuoden aikana niin täydellisesti pojan hoitamiseen, että tyttö (vaikka reipas onkin) tarvitsee nyt äitiään. Mieskin on jäänyt lahjakkaasti taka-alalle. Itsestäni puhumattakaan.

Onnellisena ja surullisena jätän vauvavuodelle hyvästit. Nyt mennään kohti tulevaa uusin ja (kohta toivottavasti) virkein mielin.


Bloggarit - vapaata riistaa

Olen bloggaillut nyt reilun vuoden. Blogeja olen seurannut sitäkin kauemmin. Kun aloitin bloggaamisen, niin kadehdin suunnattomasti kaikkia suosittuja, yli sadan (sata tuntuu isolta luvulta) lukijoiden blogeja. He saivat ihania kommentteja ja keskustelua aikaiseksi. Oli toisia suosittuja bloggareita ystävinä ja välillä tuli yhteistyökumppaneita mukaan. Halusin itsekin olla yhtä suosittu bloggaaja.

Aivan lähiaikoina olen saanut huomata bloggaamisen nurjat puolet. Kuvia tai tekstejä kopioidaan törkeästi, kasvottomat anonyymit pilkkaavat minkä kerkeävät postauksien sisältöä tai itse bloggaajaa, yhteistyökumppanuus ei ole aina sitä, mitä blogi edustaa ja tarjoukset tuntuvat pelkältä hyväksikäytöltä.

Monta blogia on vaihtanut tyyliään bloggailla kuvien törkeän kopioinnin jälkeen. Ihanat kuvat lapsista vaihtuvat takaraivokuviin, sillä identiteettivarkaus pelottaa. Minä olen alusta asti ollut julkaisematta kuvia itsestäni tai perheestäni. Ne muutamat vauvakuvat Titiuusta olen poistanut kokonaan tai yrittänyt piilottaa lapsen kasvot tekstin taakse.

Ilkeät kommentit anonyymeiltä ovat myös yleisiä suosituissa blogeissa. Vasta blogiystäväni, Veeran Elämän suola ja sokeri-blogi meni salasanan taakse. Ihana, viaton äiti joutui jättämään useat lukijansa, sillä joukosta löytyi niitä ihmisiä, joihin ei voinut luottaa.

Tänään koin pienen järkytyksen lukiessani Oi mutsi mutsin blogia. Viaton vinkki uudesta äidinmaitokorvikkeesta sai aikaan ison haloon. Siinä samalla jotkut sivalsivat muiden bloggareiden muuttaneen tyyliään materialistiseksi. Ketjusta tuli paikka, johon muut tulivat jakamaan oman, aika kärkkäänkin mielipiteensä.

Esimerkkejä on vielä ja paljon. Ihmettelen vain, että mikä saa ihmiset purkamaan pahaa oloaan toisten blogeihin. Yleensä kun kommenttien jättäjien motiivit ovat tuulesta temmattuja. Bloggaajan tokaisu, ettei nyt satu pitämään siivoamisesta, saa jonkun näkemään punaista ja avaamaan suunsa: "kyllä siellä kotona pitäisi olla sen verran siistiä, että voi yhden kuvan ottaa".

Bloggaajat ovat tuntemattomien vapaata riistaa. Heille saa sanoa mitä vain, sillä aina vedotaan siihen, että itse on siihen leikkiin lähtenyt. On ihan okei haukkua bloggaajan lasta, kasvatustyyliä tai pukeutumista. Bloggaajan toiveita ja elämää kritisoidaan kovalla kädellä. Muut tuntuvat tietävän asioista aina enemmän. Kaikki pitäisi kuulemma kestää, eikä takaisin saisi sanoa.

Mietin tässä vain, että tulisivatko samat ihmiset sanomaan sanottavansa myös kasvotusten? Vai tulisiko sieltä ihan kunnon lastillinen verbaalista kakkaa bloggaajan naamalle. Aina on kommenttinsa alkuun hyvä sanoa, että en minä pahalla, mutku.

Minusta tuntuu, että suurin osa on aloittanut bloginsa ensin vain itsensä takia. Lukijamäärän kasvaessa blogin sisältö muuttuu automaattisesti. Se on täysin ymmärrettävää. Bloggaajalla on oma vastuunsa, mutta niin on myös muilla nettiä käyttävillä. Blogien pitäisi toimia vertaistukena, hyvien vinkkien löytöpaikkana ja uusien tuttavuuksien aarreaittana. Mitään ei ole pakko lukea, jos ärsyttää. Aina voi lähteä vaikka ulos lenkille. Blogimaailma tuntuu kyllä välillä samalta kuin yläasteen pihalta: kiusaamisen kehtona.

Itse olen säästynyt ilkeiltä kommenteilta ja nettikiusaamiselta. En koe, että kukaan saa mitään mielenkiintoista naljailtavaa irti blogistani. Ja jos saa, niin se on vai merkki siitä, että blogini on menossa kohti suosiota.


Blogien aateliat

Ajattelin kasata kokoon paketin tiiviissä seurannassani olevia blogeja. Tietysti niitä löytyy tämän listan ulkopuoleltakin, mutta tässä nyt kermat kakun päältä.

Kahdesta kolmeksi on kirjoittajan, Ellin, omin sanoin kuvailema blogi, jossa ihmetellään elämää perheen kasvettua kolmihenkiseksi. Kuvia on vähän tai ei lainkaan, mutta täyttä asiaa sisältämät tekstit ja ajatukset ovat juuri sitä, mistä tykkään tässä blogissa. Blogi ei sisällä turhaa pumpulimaista löpertelyä, mutta ei ole myöskään sitä toista ääripäätä, jossa äitiys ja elämä on kamalaa. Kielellinen sisältö on hyvää ja selkeää. Olen monesti huomannut, että minun ja Ellin ajatukset käyvät yksiin. Tässä on potentiaalinen nettimammakaveri.

Usko, toivo ja pakkaus-blogissa taas sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kirjoittaja osaa ehkä parhaiten kenestäkään muista bloggareista naurattaa lukijaa - on sitten aihe vastoinkäymiset lapsen kanssa tai erimielisyydet miehen kanssa siitä, sanooko se heppa koppoti vai koppati. Oma huono päivä unohtuu nopeasti ja vatsalihakset saavat tehdä töitä tätä blogia lukiessa.

Äidinmaitoa sisältää kauniita kuvia ja hyviä ajatuksia äitiydestä. Tästä bloggarista on tullut ihan tosielämässäkin tuttu, joten on vielä hauskempaa lukea blogia, jonka kirjoittajan on ehtinyt ihan tosielämässäkin tavata.

Rakkaudella, äiti-blogin Upsis on myös ruudun paremmalla puolella tapaamani bloggari. Rehellistä tekstiä omasta itsestään, äitiydestä ja elämästä on ehdoton mielenkiintoni herättäjä. Myös kauniit kuvat houkuttelevat.

Pieni Lintu sisältää todella kauniita kuvia. Kuvat saavat hyvälle mielelle ja plussaa tulee silloin tällöin järjestettävistä valokuvauskilpailuista.

Ja vähän muita hyviä blogeja
ym
ym
Loput lempparini löydät, kun klikkaat tota mun pärstää>>





Kutsukortit 1-vuotissyntymäpäiville

Tervetuloa Titiuun 1-vuotissynttäreille!

 Tälläiset alkeelliset valokuvakehykset tein paperikuville, jotka pistin kirjekuoreen mukaan. Nämähän voi vaikka laittaa jääkaapinoveen muistoksi.





Korteissa on pohjana ihan tavallinen valkoinen kartonki. Lehdestä revin kortin pohjaksi sivuja, joissa oli joko tekstiä tai kuvia. Sitten vain päälle skräppipaperin paloja, origamiperhosia, nauhaa ja tarroja, ja lopuksi ykkönen, jonka maalasin vesiväreillä ja liimasin aaltopahville. Kortin takaa löytyy tarkemmat ohjeet kutsuvieraille. Kortissa on siis myös vähän kierrätyshenkeä. Tarkoituksena minulla oli vähän irroitella tässä korttien teossa. Teen nimittäin poikkeuksetta niitä huoliteltuja, ruusuisia, romanttisia ja vaaleanpunaisia kortteja. Nyt yritin saada vähän sellaista huoletonta poika-fiilistä mukaan kortteihin.

Miltä näyttää?