Aikaa ajatuksille

Kumpikin lapsi on vedellyt unta palloon jo hyvän aikaa. Tuli kerrankin sipiva (sipiva!? siis SOPIVA) rako ladata kuvia koneelle puhelimesta ja kamerasta, sillä talo on aivan hiljainen (miinus Mimmin yskiminen ja televisiosta kantautuvat äänet). Samalla tämä ilta pyhitetään persiin puuduttamiselle ja ajatusten hitaalle juoksulle. Tämä viikko vietetään nimittäin reissuleskenä, sillä mies otti ja lähti ihan oikeeseen konffferenssiin! Johan tässä tuntee itsensä jotenkin tärkeäksi, kun voi liidellä miehen reissulla sinne omien kollegoidensa joukkoon. Ukkoa ei kyseinen reissu miellytä siltä osin, että raukka tuli kipeeksi ensimmäisenä päivänä. Tuli hieman huono mieli toisen takia, sillä joka kerta, kun Ukko on jossakin reissussa, niin hän on poikkeuksetta kipeä. Toisaalta, on siinä mulla mies, kun hän ei kotona koskaan sairasta! Aika huomaavaista oikeastaan. Vähän kyllä myös huvitti toisen huono onni, mutta ihan päin puhelinta en kehdannut nauraa ressukalle.

Minä yritän nyt siis jäsennellä ajatuksiani makuuhuoneessa, kun olohuoneessa pauhaa telkkari. Sen verran jänishousu olen, etten uskalla hiippailla liian hiljaisessa ja pimeässä asunnossa ilman toista aikuista. Viime yö meni oikein kivasti, sillä meillä oli yökylävieraita. Pojun likkakaveri ja tuleva anoppi tulivat meidän seuraksi. Käytiin vähän Hoplopissa syöksymässä pää edeltä pallomereen ja tepsuttelemassa jalanjälkien päällä. Herkuteltiin oikein olan takaa meidän vakioherkuilla: leivottiin daimmuffineja, jotka osoittautuivatkin "muffineiksi miljoonassa osassa" (muffinin lakki jäi käteen, kun niitä yritti irrottaa muffinipellistä, ja loput varmaan arvaattekin). Tänään suuntana oli Vanha Kaupunki, jonne lähdettiin kaatosadetta uhmaten lapset Tulassa ja Manducassa. Lounaalla piipahtaessamme törmättiin oikeeseen julkkikseen, Miitta-täti Sorvaliin, iiik! Tytön (tai voihan sitä kutsua myös minunkin omaksi) nukkekoti sai taas vähän täydennystä ihanista pienistä tavaroista. Eilen illalla tuli kyllä naurettua paljon pitkiin aikoihin. Telkkarista katsottiin kaikkea hömppää, mukaan lukien BB:tä! Kasvatettiin vähän vatsalihaksia Youtuben tarjonnalla, ja ihmeteltiin äitiyttä ja sen tuomia anatomisesti epämukavia sivuvaikutuksia.

On ehkä suloisinta ikinä tälläiset kaksi pömppömasua leikkimässä.




Jotta tämä postaus kuuluisi taas siihen kategoriaan "ei päätä eikä häntää" niin pompitaan asiasta toiseen välittämättä siitä aiheutuvasta päänsärystä. Olen nimittäin kärsinyt taas jonnin sortin blogimorkkiksesta. Kun vuosi sitten aloitin bloggaamisen, oli blogini punainen lanka aika selvä: pintaliitoista liipalaapaa vauvamahasta, käsitöistä ja elämästä yleensä. Väkerrysteni julkaisemisesta en luovu, sillä niihin on selvä syy: en ole ennen osannut tehdä käsilläni oikeastaan mitään. Ei siitä kauaa ole, kun mummi opetti minua ompelemaan tyynyliinan. Siksi siis koitan prassailla jollakin onnettomalla, mutta minulle tärkeällä tekeleellä. Blogin sisällöstä olen taas saanut päänvaivan. Yllätyin kovasti, kun mieheni paras ystävä tokaisi viikonloppuna, että juu, kyllä minä tiedän kun olen käynyt lukemassa blogista. Siis tätähän lukee jo vaikka kuka! Ei siis sillä, että se paha juttu olisi. Minusta oli aika kiva huomata, että täällä käy lukemassa henkilöitä ns. yllättäviltäkin tahoilta. Jatkaakseni blogini sisällöstä, niin olen miettinyt ihan omaa postausta siitä, millainen se blogi-minä on ja miten se eroaa siviilissä palloilevasta minästä.

Jonkinlainen aihepiirin rajaus voisi olla ehkä paikallaan tässä blogissa, jotta lukijat saisivat tästä paremmin irti jotain itselleen. Blogini yksi isoimmista teemoista on varmasti se äitiys ja perheen arki. En kuitenkaan koe saavani mitään tyydytystä siitä, että kerron kronologisesti kuinka se meidän päivä on mennyt, ja sitten kun käytiin siellä, ja klo 17.04.35 oltiin taas kotona ja Pauli teki kakan vaippaan. En myöskään ole sellainen pohdiskeleva äiti. En koe, että mielipiteeni äitiydestä olisivat jotenkin maata mullistavia. Yksi ehkä suurin tunnustus koskien äitiyteen ja tähän koko hommaan on varmaan se, etten pidä läheskään kaikista lapsista. Jotkut lapset ovat vain niin ärsyttäviä ja jopa rumia. Olisin mielummin roskakuski tai teurastaja kuin lastentarhanopettaja. Nykyään ihmettelen suuresti niiden vanhempien pääkopan sisältöä, joiden lapset juoksentelevat aika myöhääkin yksin ulkona tässä taloyhtiössä. No, okei, niin minäkin hilluin tarhaikäisenä kavereiden kanssa ulkona ilman äitiä pitkälle iltaan. Välillä käytiin syömässä. Mutta se, että kerran naapurin tyttö oli yksin pyöräilemässä, eskarilainen mainittakoon oli hän, kun äiti oli töissä ja isä lähti kauppaan! Pikkasen pisti miettimään, että tulisiko näin tapahtumaan meidän perheessä.

No, tulihan niitä mielipiteitä heti ylös. Minä nyt tästä vuodattamisesta huolimatta kadehdin niitä äitibloggareita, jotka saavat hienoja postauksia (kuvineen päivineen) liittyen vaikka lapsen hampaiden pesuun. Ei mulla tulisi mieleenkään koota ajatuksiani ihan perusasioista blogiin. Ja tämän koen heikkoutenani bloggaajana. Mulla kyllä on ollut täällä välillä niitä kyselyitä, että mistä asioista haluaisitte lukea tässä blogissa. Kehitteillä kyllä on katsausta rämän (TÄMÄN) talven talvivarusteisiin, niin kuin monella muullakin bloggaajalla. Unikoulusta ja sen onnistumisesta tai vastoin epäonnistumisesta tulee aivan varmasti tekstiä. Kohta on myös pojan ekat synttärit, ja hei! oppihan tuo mokoma kävelemäänkin viikko sitten! Hups. Unohdinko mainita?! Yhtään hyvää kuvamateriaalia ei ole vielä ikuistettu, mutta kuka oikeasti tietää onko se kuva otettu ekana päivänä vai viikko sen jälkeen, kun kävelemään on opittu.

Valokuvia nyt ainakin täällä tullaan näkemään. Kauneimmista päästä kuvat ei ole, mutta siihen tarkoitukseen on muita blogeja. Älypuhelimella on ollut aika kätevä pistää mietteitä julki, jos on ollut jokin pakottava tarve blogata. Yksi juttu vielä blogin kielelliseen sisältöön liittyen. Tekstini ovat olleet aina sellaisia kielellisesti tylsähköitä, sillä olen niin kovasti yrittänyt kiinnittää huomiota kielioppiin. En varmaan siinä ole aina onnistunut, mutta siitä syystä (tai jostakin muusta) en ole kirjoittanut usein "mitä sylki suuhun tuo-puhekielellä". Jatkossa yritän olla enemmän rennompi ja oma itseni, kun kirjoitan. Julkinen teksti on aina julkinen. Takaraivossani on alusta asti jyskyttänyt se fakta, että ihan kuka vaan tätä voi käydä lukemassa, joten siksi olen pyrkinyt olemaan tasapaksu kirjoittamisen suhteen. En tiedä, onko kukaan huomannut. Nyt kuitenkin koitan saada teksteihini lisättyä sitä minua, joka jauhaa suu vaahdossa ystävilleen ihan kaikkea ja kaikesta.

Nyt on hyvä aika piristää märehtivää pientä bloggaajaa vaikka kertomalla, että mitä tulet hakemaan tästä blogista. Anonyymeista lukijoistakin olisi tosi kiva kuulla jotain. Ja hei, jos sinulta on jäänyt väliin tuo anonyymien lukijoiden namiska, niin käykää painamassa sitä. :-) Ehkä sellaista pientä kapinointia tässä blogissa on luvassa, jotta se minun mielessäni oleva tylsä ja tavallinen tyyli saisi vähän potkua. Enemmän minua ja vähemmän sitä "noo, tänne kuuluu ihan hyvää ja onhan toi mies ihan kiva ja lpaset kilttejä".

ps. Katsoin niitä teiniäitejä telkkarista. Uskallan myöntää, että kävi ärsyttämään pikkasen. "Meikkaaminen on mun koko elämä" ja "otan jonkun tatuoinnin, jota kadun varmaan jo kuukauden päästä" otti pikkasen nuppiin. Katson kyllä muutkin jaksot, jotta voin nostattaa ketutusindeksiäni tai ehkä vähän leppyä alun jälkeen. Onneksi on BB, teini-ikäiset aikuisten vartaloissa. Jouko on yhtä ällöttävä kuin käytetyt kalsarit, Teijan letkautukset naurattaa, vaikka siitä läyhäämisestä en tykkää, Tommin naamasta ei voi päätellä mitä ihmettä siellä päässä liikkuu ja kannatan voittajaksi silari-blondi-Johannaa ihan vain siksi, koska ne kaikki muut on ottanut hänet silmätikuksi.



12 kommenttia

  1. Ei hitsi, mä just tajusin että olet muuten hyvä kirjottamaan. Nauroin "ääneen" (eli äänettömästi, koska mies nukkuu vieressä) muutamalle kohdalle ja tajusin miten viihdyttävä olet. Rakastan hyviä kirjoituksia ja mukaansatempaavaa tyyliä, enkä jaksa kiinnittää huomiota pilkun paikkoihin. Jos nyt kauheesti tulee kirjainvirheitä niin joo, se saattaa kiinnittää huomion.

    Tykkään käydä täällä koska koskaan ei tiedä mitä on vastassa. Blogisi punainen lanka on kieltämättä jäänyt multa huomaamatta MUTTA mä en katso sitä pahaksi ja aika uusi lukijakin olen. Yllätyksellisyys on siis plussaa ja henk.koht tykkään rönsyilevistä teksteistä. Sellainen rennon letkeä kirjotus jossa käydään vähän läpi mitä on tultu tehtyä, katsottua, ajateltua ja miksi meinataan tulla aikuisena on viihdyttävää lukea. Tyyli tekee paljon - sellainen "päivän postauskin" voi olla mielenkiintoinen jos sen osaa elävöittää hyvin. Itsellä toimii blogeja lukiessa huumori.

    Bloggaa sydämestään eikä kannata kauheasti vertailla. Aina löytyy joku kivempi, parempi tai huonompi jos sille linjalle lähtee. Itse olen joskus ihmetellyt kuinka saan revittyä tästä elämästä näinkin paljon tekstiä, mutta jotenkin sitä asiaa aina löytyy enkä mieti pahemmin että onko tämä nyt jonkun mielestä järkevää vai ei. Tietyllä sensuurilla toki ;)

    VastaaPoista
  2. Ada, kiitos todella kivasta kommentistasi! Ihanaa, kun jaksoit noinkin pitkän kommentin kirjoittaa. :-)

    Se rönsyilevä kirjoitustyyli on sitä kaikkein luonnollisinta minua. Jotenkin tän blogin linja lähti heti alussa sellaiseen "en mie nyt kehtaa sanoa, mitä ihan oikeasti ajattelen"-tyylillä ja yritin esittää jotain muuta kuin oikeasti olin. Nyt yritän saada sitä oikeaa minua lisättyä teksteihin ja julkistaa niitä syvempiäkin ajatuksia.

    Ja kiva kuulla, jos sinua kävi ihan naurattamaan, sillä sitä olen yrittänyt tässä välillä hakea. Ystävien seurassa olen sitä koomikko-tyyppiä, mutta en vain ole sitä saanut tuotua blogissani esille. Pitäisi vain kirjoittaa sen kummemmin ajattelematta.

    Tykkään kovasti sun blogista ja välillä mietinkin, että kuinka se osaakin temmata niin mukaansa! ;-)

    VastaaPoista
  3. Ai se oppi kävelee!? :D Ihanaa.

    Mä luen näitä blogeja (ja kirjoitan omaani) aina silmät niin ristissä, että mitään rakettitiedettä en toivokaan kohtaavani. Ei vaan kykene. Arkiset oivallukset, ideat ja kaikki tollanen on ihanaa, inspiroivaa. Liikaa oman elämän hehkutus alkaa ärsyttää, jatkuva marina kanssa. Eli joo, mikään ei kelpaa nirsoille lukijoille!

    Täällä ollaan hyvässä balanssissa, mutta anna tulla, lisää paljastuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kumarrus kommentistasi!
      Ihan mielettömän fantsua, kun olet mukana menossa. Ei todellakaan mitään rakettitiedettä viitsi lukea, tulee vaan itselleen paha mieli, kun itse on vain tälläinen tavallinen tassukka. :-)

      Poista
  4. Tartteeko sitä punaista lankaa välttämättä ollakaan? Mä ainakin pidän blogissasi siitä, että tosiaan ei aina tiedä että mistähän nyt tuulee;) Ja muutenkin pidän siitä asenteesta, ettei kaikelle tartte olla mitään "tarkoitusta" tai että jokui pitää mennä "jollakin tavalla".

    Ja on muuten hauska välillä verrata Blogisinua ja livesinua:) Tai ei verrata, mutta tekstiä lukiessa tulee välillä mieleen, että millainen ihminen ruudun takana on. Eihän me montaa kertaa olla nähty, mutta oot mun mielestä livenä rento ja sulla on huumorintajua:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja huomenna päästään taas testaamaan vieläkö huumorintajua riittää unettomien öiden jälkeen. ;-)
      Olet ihana, kiitos!

      Poista
  5. Lähdin lukemaan blogiasi pari kuukautta sitten ja etsin perheblogia netistä, realistista mutta samalla positiivista. Elän itse keskellä lapsiperheen arkea ja ruuhkavuosia; elämä koostuu ihanista onnenhetkistä, mutta on joskus todella haastavaa ja rankkaa. Sen takia en jaksa tuhlata aikaa lukiessani sokerikuorrutteisia tekstejä, joista jää itselle huono omatunto vaan käytän mm. blogiasi ns. vertaistukena :). Niitä tekopirteitä ja "sockersöta" postauksia kun saa lukea ihan tarpeeksi naamakirjasta...

    Olen samaa mieltä kuin edellinen lukija siitä, että on mukava yllättyä tekstien aiheista, punainen lanka blogissasi on enemmänkin se, että se kertoo sinun elämästäsi ja arjesta. Ei sitä tarvitse sen enempää analysoida.

    Eli jatka samaan malliin, piristät teksteilläsi ainakin minun päivän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et uskokaan, kuinka iloiseksi kommenttisi minut teki! Mahtavaa, kiitos sinullekin tästä!! :-))
      Mutta joo, ne "arki on niin ihanaa, lapset on niin ihania ja näin perhosen, ihanaa"-statukset välillä pistää yökkäämään. Positiivisuutta pitää olla aina, se ei tee pahaa kenellekään, mutta lapsiperheen arjessa on niitä huonojakin hetkiä, joita ei pidä piilotella. Vertaistuki on tosi tärkeää, joten realistisesta arjesta on lohduttavaa lukea. Toivottavasti saat täältä irti aina jotain päiviesi iloksi. :-)

      Poista
  6. Mä olen allergisoitunut meidän-prinsessa-pukeutuu-vain-vaaleanpunaiseen-ja-meidän-täydellinen-valkoisella-sisustettu-koti-ei-ole-koskaan-epäjärjestyksessä.

    Rakastan blogisi aitoutta ja sitä, miten kerrot perheestäsi. Ja aiheskaalakin on mukavan laaja. En todellakaan jaksaisi lukea jotakin vaatepostauksia päivästä toiseen tai pelkkää päiväohjelman aukikirjoittamista. Me like, big time!

    VastaaPoista
  7. Mä en todellakaan jaksa lukea mitään meidän-prinsessa-pukeutuu-vain-vaaleanpunaiseen-ja-asumme-täydellisessä-valkoisella-sisustetussa-kivitalossa-ja-meidän-elämä-on-niin-täydellistä.

    Tykkään blogisi aitoudesta ja elämänmakuisuudesta. Kerrot kauniisti perheestäsi. Myös aiheskaala on nautittavan laaja. Me like, big time!

    VastaaPoista
  8. Siis apua, miten noi puhelimalla vastatut kommentit on tonne tullut, tolleesti typerästi pötköön. Toivottavasti löydätte omat vastauskommenttinne tosta! Kääk!

    Elli: Me like you back, big time!

    VastaaPoista
  9. Kiitti tuplakommentista! ;-) Miksi tää blogger näin sekoilee, että joutuu pistää kommentit pariin otteeseen. Kumpikin tuli perille, onneksi.

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!