Minkälainen äiti minusta tulikaan

Tässä on tullut pohdittua omaa äitiyttä aina toisinaan. Neljässä vuodessa olen ehtinyt kasvaa jo taas uudenlaiseksi äidiksi. Nyt tunnen olevani juuri se äiti, joka haluankin olla (miinus väsymyksen aiheuttama hermoheikkous). Tässä vähän koostetta siitä, minkälaiseksi äidiksi itseni koen. Ystävät ja sukulaiset saavat antaa tästä palautetta tänne blogin puolelle, jos huomaavat jonkin asian puuttuvan tai olevan aivan väärin. ;-)


Kun kysyin Mimmiltä, että millainen äiti olen, hän kuvaili minua näin: kultainen, arvokas, tekee hyvää pullaa ja tonnikalapastastaa, hienot silmälasit, on kivaa, kun äiti leikkii muumeilla. Kuulostaa ihan hyvältä.


Kun ensimmäisen kerran tulin raskaaksi, niin ainut kriteeri minulla oli, ettei minusta tule samanlaista äitiä kuin oma äitini oli. Muistot lapsuudesta ja omasta äidistäni ovat synkkiä ja ahdistavia. En saanut rakkaudelleni vastakaikua. Syksyt ja talvet äitini makasi sohvalla. Keväällä ja kesällä näin äitiäni harvemmin, sillä baarit kiinnostivat ennemmän. Asuin milloin missäkin. Koen, että olin vain äitini tiellä. Kerran hän minulle tiuskaisi, ettei hän ole todellakaan mikään kalenterijuoppo, vaan hän juo juuri silloin kun lystää. Minä olin se perheen äiti ja jouduin katsomaan hänen peräänsä, että hän selviää ehjin nahoin nukkumaan. Vasta täysi-ikäiseksi tultuani pystyin päästämään irti äidistäni. En voinut olla hänelle enää se aikuinen.


Jouduin ensimmäisen raskauden aikana taistelemaan menneisyyden painolastia vastaan. Olisin tarvinut uudessa ja vaikeassa tilanteessa omaa äitiäni, joka tukisi minua ja olisi vierellä. Onneksi Pyörämummi on minulle kuin äiti, ja hänestä saan aina tarvittavan tuen ja rakkauden. Siltikin joudun välillä pysähtymään ja miettimään, että miksi asiat meni näin. Pelkään käyttäytyväni lapsiani kohtaan samalla tavalla kuin äitini. En ole kuitenkaan enää vihainen lapsuudestani. Asiat on hyväksytty, niin nyt kävi ja elämä jatkuu. Minä olen nyt äiti, ja se on tärkeintä!


Raskaana ollessani jouduin kasvamaan uuteen ja aika pelottavaan tilanteeseen nuorella iällä - ja rytinällä. Kyllä minusta aika nopeasti alkoi kasvamaan uudenlainen ihminen. Olin jopa aivan varma, että käyttäisin vain kestovaippoja vauvani kanssa. Vaatekaappiin ilmestyi hyllyjä, joihin oli selkeästi kirjoitettu minkä kokoisia vaatteita sieltä löytyi. Tavaran uutuudella ei ollut väliä, kunhan olivat käyttökelpoisia. Eräs ystäväni sanoikin minulle, että entisestä bilettäjästä on kuoriutunut sellainen ekomamma. Päätin kulkea päivä kerrallaan, sillä tekemällä oppii. En edes osanut pelätä synnytystä. Vaikka odotinkin poikavauvaa syntyväksi, niin ensimmäinen kosketus tyttöön oli pakahduttava. Siinä oli minun vauvani. Minusta tulikin hormonihöyryissä eteenpäin puuskuttava leijonaemo. Sama leijonaemo nosti kynsiään toisen lapsen ensimmäisinä elinkuukausina, mutta ehkä hitusen rennommin.



Olen pyrkinyt pysymään omalla mukavuusalueellani. Mitään ei tarvinut väkisin tehdä tai suorittaa. Purkkiruokailu ei ole aiheuttanut minulle koskaan mittavia omantunnontuskia. Perhepetiä käytettiin kummankin lapsen kanssa. Tuttia oltais syöty, jos ois maistunut. Maitoa tuo nykyinen vauveli varmaan saa vielä jonkin aikaa. Tissiä se sais vielä, jos vain tuotanto olisi jatkunut. Tytön kanssa kantaminen ei luistanut alkuunkaan, vaan nyt ollaan siitäkin nautittu pojan kanssa oikein urakalla. Vaikka kaikelta pahalta olisi ihana näitä suojella, niin pumpulimeiningillä on turha mennä, siitä kun ei hyödy kukaan. Kirppareilta ja Prismalta on hankittu lasten kaikki vaatteet ja tarvikkeet. Nyt vasta bloggaamisen aloittamisen jälkeen olen tehnyt aivan uudenlaisia löytöjä lastenvaatteiden ja lelujen saralla. Siltikään en tunne ehkä kuin kaksi vaunumerkkiä - lastenvaatteista puhumattakaan. Kerhot ja vertaistuki on mahdottoman tärkeää minulle. Pääni ei kestäisi, ellen saisi paasata vauvan suoliston toiminnasta tai leikki-ikäisen ärsyttävistä kohtauksista muiden äitien kanssa. Leikkikenttä-äitiä minusta ei ole koskaan tullut. Ajatuskin hirvittää, että pitäisi mennä sinne kylmään hytisemään, kun isompi juoksee pää kolmantena jalkana liukumäkeen ja pienempi lappaa hiekkaa suuhunsa. Kyllä meillä aina joskus käydään leikkikentällä, kuvotuksestani huolimatta. Olen enemmän sellaista menevää sortti: kahvilat, luontopolut, huvipuistot tai kaverien luona kyläilyt sopivat luonnolleni paremmin. Loppuelämän kotiäitiä minusta ei saa tekemälläkään, vaan kaipaan niitä omia juttuja ja omaa rauhaa.




Kun tulee niitä hetkiä, että saan viettää kaksistaan (ihanaa) aikaa isomman tytön kanssa, niin huomaan miten kireä olen ollut. Olen vähän sitä tyyppiä, etteivät lapset saa hyppiä silmille ja vanhempia kunnioitetaan. Ruumiilliseen kurittamiseen en usko, vaikka onkin tehnyt mieli hakea metsästä joku risu, kun isompi on uhmannut ihan täysillä. Monesti saatan tiuskia, vaikka joku asia voitaisiin selvittää toisellakin tapaa. Olen nyt yrittänyt Mimmin jankkaamiseen ja valittamiseen keksiä toista tapaa saada siihen loppua. Olen sanonnut, että eihän noin nätin tytön suuhun sovi tuollainen valittaminen. Joskus se on tehonnutkin. Mutta myönnettävä se on, että toisen lapsen synnyttyä isommalta on odottanut enemmän omatoimisuutta ja vähemmän vastaan puntuamista. Siksi pinnani on voinut olla hyvinkin kireällä. Meistä kyllä Ukko on kireämpi, joten hänen seurassaan minusta tulee lässyttäjä-äiti, jonka luokse lapset karkaavat kiukkuista isää.

Olikin aika haastavaa kirjata itsestään ylös näitä asioita. Ehkä nämä jotenkin pitävät paikkaansa. Saa tehdä lisäyksiä, te tutut. 


6 kommenttia

  1. En ole tuttu mutta sanon että kiva postaus, mielenkiintoista postausta, ja ihanaa että edellisen sukupolven virheet ei toistu sun suhteessa omiin lapsiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on mun tärkein lähtökohta omassa äitiydessä.
      Ulkopuoliset näkee tietty omasta vinkkelistään näitä asioita, niin olisi hauska kuulla muiden käsityksiä siitä, millainen kuva heille on tullut.
      Ja kiva kuulla, että tykkäsit. :-)

      Poista
  2. Vautsi mitä kuvia :)! Ja kiva postaus, suloinen toi Mimmin kuvaus millanen äiti on :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :-)
      Mimmi on jostain oppinut uudet sanat: kultainen ja arvokas. Niitä oli kai kiva käyttää nyt tähän tarkoitukseen.
      Mitäköhän on tonnikalapastasta? :-D

      Poista
  3. Mielenkiintoista pohdintaa. :) Toi viiminen kappale on kuin suoraan mun näppikseltä. Jotenkin sitä odottaa nyt isoveikalta paljon isomman lapsen käytöstä, kun on pienempi perheessä. Vaikka tosiasiahan on, että ei se niin iso vielä ole. Pitää yrittää muistaa vaan se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti tulee hetkiä, että kylläpä se isompi on vielä pieni. Mutta sitten sitä taas unohtaa ja ihmetellään, että miksi se ei nyt voi olla yhtään omatoimisempi. Pitäisi päästä viettämään kahdenkeskistä aikaa isomman kanssa, ettei toinen joudu ihan taka-alalle. <3

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!