On se mies ihan kiva, oikeasti

Ukko palaa tänä yönä kotiin ihka ensimmäiseltään työreissultaan ulkomaille. Jotain kivaa tuliaista se miekkonen lupasi mulle tuoda lentokentältä (ainakin suklaata), vähän niin kuin hyvitykseksi kranttuilusta (aivan uusi sana minulle tuo KRANTTU, ja se meinaa täällä Borgån suunnalla vaativa - mummi korjasi erehdykseni, mutta sopii kuitenkin Ukon luonteeseen) ja siksi, koska olen maailman paras vaimo. Aika rauhallista on ollut koko viikon, kun mies on ollut muualla. Lapsiinkaan ei ole ehtinyt mennä hermo, sillä yökyläilijät, Pyörämummi ja tämän päiväinen blogimitti on pitänyt minut kiireisenä. Yöt ovat olleet pojan kanssa aika nihkeitä, mutta eipä ole tarvinut olla varpaillaan sen takia, herääkö mies pojan itkuun vai ei.

Olo on ollut suht seesteinen koko viikon. Kun on ollut yksi "hoidettava" vähemmän, niin ei ole tullut tarvetta edes nalkuttaa tai kettuuntua. Tässä on vähän niin kuin ladattu akkuja taas arkeen. Tänään kyllä tuli tossa päivän tohinassa sellainen tunne, että jos mies saapuu kotiin "niin väsyneenä ja voi kamalaa, en kyllä jaksa tehdä mitään"-tyylillä, niin mies lentää matkalaukkuineen päivineen vaikka äitinsä helmoihin passattavaksi. No, vitsi vitsi.


Vaikka nämä lapset saavatkin jo aika ison sotkun aikaiseksi keskenään, niin on ollut mielettömän ihanaa, kun täällä on ollut niin siistiä - sitten illalla lasten nukahdettua. Lattialta ei löydy epämääräisiä likaisia sukkia, ei kalsareita, hikisiä vaatteita ei ole levällään ympäri kämppää, likaisia astioita ei tarvitse kannella milloin vessasta tai milloin sohvan alta tiskikoneeseen. Makuuhuoneessa ei haise enää pjaskalle, eikä iltaisin tarvitse palvella lasten nukahdettua ketään. Koko viikko on ollut aika luksusta.

Melkein koko viikon mittainen etäisyys miehestä on antanut taas uutta näkökulmaa meidän avioliitosta. Juuri tällä hetkellä mua ei ärsytä omassa miehessä mikään, vaikka olenkin aika kova narisemaan Ukosta. Kyllä mulla on joskus sellainen olo, että olinkohan mie humalassa, kun menin sanomaan papille "tahdon", jos oikein kovasti toinen ottaa päähän. Rehellisesti sanottuna kyllä sitä välillä tulee mietittyä, että mitä meillä on enää yhteistä lasten lisäksi, ja miksi me ei koskaan keskustella, siis yhtään mistään? Isoimpia juttuja meidän välillä on nuo kotityöt, jotka itse hoidan aikalailla 100-prosenttisesti. Tästä asiasta en edes enää jaksa valittaa. Kun kerran olen miehen palveluun ja passaukseen opettanut, niin ei voi mitään. Asioista jankkaaminen ei auta, siinä tulee itselleen vain uloke otsaa, joten turha vaiva.

Kuitenkin välillä sapettaa: koska tituuleeraan itseni super-vaimoksi, joka tekee kaiken kauppareissuista ja pyykin viikkaamisesta ihan sinne kaapin hyllylle asti, niin saatan ottaa välillä marttyyrin aseman. Jos mies valittaa appelsiinimehun hinnoista tai mun huonosta koordinaatiokyvystä, niin en mie ihan oikeasti aina jaksa suodattaa sitä kaikkea. Kun kerran niistän ja niiaan täällä koko päivän, ruoka oottaa pöydässä valmiina syöjäänsä (hyvä etten vielä pureskele sitä herralle valmiiksi), enkä pakota häntä työpäivän päätteeksi lasten kanssa yksin kauppahelvettiin, niin anna mun kaikki kestää. Olen aika herkkä pistämään hanttiin tälläisissä asioissa, joissa koen kohtaavani vääryyttä minua kohtaan - väsymys tuo kivan tvistin tähän kaikkeen. Nyt tämän viikon aikana olen yrittänyt itselleni hokea mantraa, että pitäisi antaa vain kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Onhan se istumatyöläisen elämä varmasti rankkaa, varsinkin, kun tuo mies tekee aika vaativaa työtä, johon tarvitaan älyä. Tai no, mistä mie tiedän. Gradustakin se mokoma sai toiseksi parhaan arvosanan (sitä parasta arvosanaa ei ole kukaan saanut heidän laitoksella kahdeksaan vuoteen), joten kyllähän niin fiksulta mieheltä pitäisi ne työtkin sujua kuin vettä vaan.

Ukko on ihan oikeasti tosi fiksu, ihka oikea filosofian maisteri (toivottavasti muistin tittelin oikein). En ole sanonut hänelle läheskään tarpeeksi usein, että olen hänestä ylpeä. Ehkä siksi, koska kerran mies tokaisi, etten ole tarpeeksi älykästä juttuseuraa, sillä en ole ollut yliopistossa. Ja ps. elämänkokemuksella ei voi saada aikaan tarpeeksi älykkäitä keskusteluita. No, mulla onkin sitten muut avut, jonka vuoksi se reppana on mun kanssa hynttyyt yhteen laittanut. Joskus olisi kyllä kiva, jos se kirjaviisaus ja toisissa sfääreissä liikkuva ajatusmaailma kohtaisi tämän arjen kotona, ja saisin vähän gredittiä (eli tunnustusta) minun osastani tässä perheessä. Koska en jaksaisi aina taistella kaikesta tyhmästä toisen kanssa, niin voisin haastaa itseni ja yrittää antaa vain tämänkin asian olla. Siis eihän tämä mikään iso juttu ole. Mimmi tänään sanoi minulle, että hän on aivan rakastunut minuun (joka oli paljon parempaa kuin se, että mies veisi joskus roskat) ja kyllähän se Ukko aina kehuu mun tekemiä sämpylöitä, joten arjenkin saisi sutjakkaammin sujumaan, kun pitäisin välillä suuni kiinni. Kaikki tämä on minusta kiinni ja minun vaatimuksistani.

On se mies ihan kivakin, oikeasti. Olen saanut luettua muualla kuin kotona pääsykokeisiin. Välillä se myöntyy hieromaan jalkojani tai hartioitani. Osataan me nauraakin yhdessä, vaikka ei todellakaan tarpeeksi usein. Aika iso ikäväkin on tullut tällä viikolla, ja aivan erilainen ikävä kuin silloin eri paikkakunnilla asuessamme. Kerran kun itkin tuolla pojan teltassa ikävääni, niin Ukko otti minut syliinsä ja halasi minua kauan. Yritän muistutella itselleni, että mihin oikein Ukossa rakastuin. Hänet ensimmäistä kertaa nähdessäni olin aivan myyty. Siis ihan oikeastiko on tälläisiä miehiä olemassa. Lasten saanti ja työelämä on karsinut Ukosta sen tietyn rentouden ja spontaaniuden pois, niin on hänessä vielä jäljellä sitä, mikä sai sydämeni hyppäämään volttia. Kun kesällä pääsimme kaksi syömään ja terasille, niin näin hänet aivan toisin silmin. Olisin voinut vaikka syödä hänet siihen paikkaan. Joskus minusta taas tuntuu, että olenko ollut se syypää miehen tähänhetkiseen väsymykseen ja stressiin. Olisiko hänellä parempi olla ilman meitä. Siksi yritän niin kovasti suorittaa kotona kaiken, ettei hänen tarvitse kotiaskareista stressata. Tuleehan se kiehuminen minulla kuitenkin välillä yli, kun ei enää jaksa painaa täysillä.


Kaipaan kovasti meidän omaa aikaa. Haluaisin tutustua mieheeni paremmin. Siihen mieheen, joka on nyt  naimisissa, jolla on kaksi lasta ja joka ryhtyi jatko-opiskelijaksi. Haluaisin tietää, mitkä asiat saavat tämän miehen onnelliseksi, mitkä surulliseksi. Mistä mieheni nykyään tykkää. Kuusi vuotta yhdessä on lyhyt aika. Ihmiset muuttuvat, kun elämä vie eteenpäin. Tahdon muttua mieheni kanssa, samaan suuntaan. Olen valmis tekemään kaikkeni meidän avioliiton eteen. Olen ollut niin kiinni tässä lastenhoidossa ja nyt vielä pääsykokeissa, että mies on jätetty huomiotta. Nyt alkaa kaipaamaan oikein urakalla läheisyyttä ja toisen kanssa olemista.

Meillä on nyt ihan hyvä kausi. Muutto on ollut iso kitkan tekijä meidän välillä, mutta kyllä se tästä näyttäisi jo helpottavan. Tunnustettava se on, että se olen minä, joka on tossun alla, mutta eipä tässä vielä mikään pahemmin ahdista. Olemme tasa-arvoisia, uskokaa tai älkää. Emme riitele kauaa, emmekä kanna kaunaa toisillemme. Asiat sanotaan suoraan ja heti, eikä mitään jätetä hautumaan. Nauramme toistemme nalkutukselle, joskus hyvällä menestyksellä ja joskus aiheuttaen uuden riidan. Ketään ei kuitenkaan isketä vyön alle, ellei aivan pahimmissa tapauksissa. Olemme kumpikin helposti syttyvää sorttia, joten laannumme myös yhtä nopeasti. Saatan paasata muille tästä "naisesta meidän suhteessa" paljonkin, mutta pohjimmiltani rakastan häntä syvästi. Hän on hyväksynyt minut juuri sellaisena kuin olen (miinus se, ettei mikää tavara hänen mukaansa pysy koskaan käsissäni). Voin kertoa miehelleni kaiken päässäni möyrivän asian, ilman, että minun tarvitsisi pelätä silmien muljautuksia tai hengenvetoja.

Ukossa on haastetta, sen myönnän. Ukko on henkilö, jolle oma mielihyvä tulee aika kärjessä. Ukko on kuitenkin turvallinen. En pelkää joutuvani petetyksi tai pahasti loukatuksi. Teräväkielinen hän osaa olla, mutta osaapa se pyytää myös anteeksikin ja sovitella. Ukko tykkää minun tekemistä sämpylöistä ja korvapuusteista, josta olen iloinen, sillä ennen ne olivat semmoisia kiviä, joilla pystyi halutessaan satuttamaan toista. Vaikeakin se osaa olla, ihan todella vaikea, mutta en ole pekkaa pahempi. Nyt vain toivon, että meille kotiutuu iloisella mielellä oleva herrasmies, jolle voin nämä kaikki kivat jutut kertoa. Toivottavasti mieskin osaa taas arvostaa minun panostani, ja keräisi edes kerran viikossa sen likapyykin sinne pyykkikoriin asti, eikä jätä sitä siihen korin viereen lattialle.



9 kommenttia

  1. Niin paljon olisi kompattavaa, että voisin tehdä tästä ihan oman postauksenkin. <3 Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mie vähän ajattelinkin, että ollaanko tässäKIN asiassa samaa meiltä. Sun postaustasi odotellessa! <3 Halaus!

      Poista
  2. Tää oli tosi kiva postaus!
    Mua aina lohduttaa ne parisuhde-aiheiset päivitykset, missä ei vaan päivitellä miten kertakaikkisen upee ja paras oma uros on. Lähinnä siksi, että näillä yöunilla ja tässä elämäntilanteessa ei omaa äijää katso aina ihan ruusunpunaisten lasien läpi, vaikka se oikeesti onkin ihan jees, jopa joskus oikein mahtava.

    Mä haluaisin aina puolustella sotkuisia/sekavia/huolimattomia ihmisiä, koska jätän aina omat kamat ja kassit ja vaatteet ja astiat minne sattuu ja Käyttis itkee verta ja kyyneliä kun siivoo mun jälkiä, mutta ehkä mä vaan tsemppaan että sopeutumista, molemmille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on nyt sellainen kausi, etten jaksa yhtään käydä kaunistelemaan meidän suhdetta. Toivon todella kovasti, että pojan unikoulu viikon päästä tuo helpotusta meidän eloon tässä perheessä. Voitaisiin vihdoin syventyä vähän paremmin meidän suhteeseen, kun uskaltaisi pyytää yöksi lapsenvahdiksi. ;-) Vinkkinä vaan mummille, kiitooos!

      Poista
  3. Ihanaa, ihanaa, ihanaa :)
    Tää on niin kuin omasta parisuhteesta ja elämästä; kai meillä kaikilla pikkulasten vanhemmilla on sittenkin aika samanlainen elämä ja ongelmatkin. Meidän suhdetta koettelee eniten, kun ei saa nukkua. Väsymys pistää pinnat molemmilla kireälle ja olen monta kertaa miettinyt, että helv***iin koko ukko, helpommalla pääsisi yksin. Mutta, mutta: sitten kun lapset alkaakin nukkua kokonaisia öitä eikä ole itse kuin kävelevä zombie näkeekin sen puolison ihan toisilla silmillä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä on tuntunut, ettei tosta miehestä ole ollut muuhun kuin ehkä kauppajuhdaksi tai imurin varteen. Ensi viikosta odotetaan läpimurron tekijää, kun unikoulu edessä. SITTEN nukun eka viikon ja käyn miehen kimppuun. :-)

      Poista
  4. Voi että, tää voisi olla 98% meidän parisuhteestamme. Mitenkähän ihmeessä sitä aikuiset ihmiset osaisivat hoitaa asiat ja puhumiset niin, että kotona ei ole kahta kireää ja murjottavaa tyyppiä? Kun kuitenkin ollaan oikeasti niin hauskoja, fiksuja ja filmaattisia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, joku muukin ymmärtää vihdoin minua ja meidän parisuhteen kiemuroita. :-)
      Se olisikin kiva tietää!! Kerro heti, jos löydät vastauksen.

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!