Vauvavuoden viimeiset päivät

Nyt voi jo puhua päivistä. Meidän pieni Titiuu ei ole enää Titiuu, vaan jo iso poika. Kohta voidaan jo puhua taaperosta. Kutsukortit ensimmäisiin juhliin on jo postissa. Askeleita otetaan kovasti ympäri päivää. Neljä on ennätys. Ei se ole enää meidän vauva, vaikka niin haluaisikin kovasti uskoa. Viimeinen vauvavuosi jää taakse. Perhe-elämä muuttuu taas, kun poika oppii kävelemään ja uusia taitoja opitaan rutkasti melkein päivittäin. Meitä on kohta äiti, isi ja kaksi isompaa (tai pienempää) lasta. Vauvasta ei enää puhettakaan.

Kyllähän sitä vauva-aikaa tulee ikävä. Raskausmahaa tuli jo sairaalasta kotiin päästyään ikävä. Maidonhuuruisia maratoneja sohvalla voi enää vain muistella lämmöllä (ja kauhulla). Imetyshetket ovat historiaa. Kohta päästään (tai joudutaan luopumaan) niistä viimeisistäkin tissittelyhetkistä. Pesukoneessa ei enää pyöri nonstoppina puklurättejä. Vauvavuosi kun huipentuu kolme yötä kestävään unikouluun, juuri pojan syntymäpäivänä. Silloin saa luvan mennä meijeri konkkaan. Pieni tuhiseva makkara tuhisee enää muutaman kerran päivässä sylissä, tuttipullo suussaan.


Mahakivut ovat enää lievästi traumaattinen muisto vain. Mehän kokeiltiin vyöhyketerapiaakin. Olin myös maidottomalla ruokavaliolla kolme kuukautta. Ai niin, ja mentiinhän me naimisiinkin samoihin aikoihin. Hormonipäissäni olen melkein senkin unohtanut. Lohduttomasti itkevä ja kipeä vauva synnytysosastolla tulee enää vain harvoin mieleeni. Nyt pojan hädän osaa tunnistaa vaikka silmät kiinni. Ja osaan siihen reagoidakin oikealla tavalla.


Maitokakkavaipat jäivät jo aikoja sitten taakse. Ja kyllä, niitäkin voi tulla ikävä, sillä tuollaisen isomman ihmisenpoikasen hässäköitä on jo ihan erilaista pestä pois. Osaahan tuo pieni mies jo mennä piiloonkin kakalle. Jos äidin puntissa roikkuminen vaihtuu itsekseen leikkimiseen omassa huoneessa, niin se on selvä pesuhomma tulossa. Myöhemmin tullaan vähän vetämään puntista, että joko mentäisiin. Ehkä vähän tulee ikävä niitä irvistysten saattelemia, kanuunan suusta pamahtavia bodyn sotkijoita.

Yli vuosi unettomuutta saa olla ehdoton maksimi meidän perheen sietokyvylle. Ensin oli unettomia öitä ison vatsan kanssa. Sitten valvotaan mahakipujen tai vain pojan jääräpäisyyden takia öisin. Enää ei paukut riitä kovin aktiivisiin yözembaloihin. Ihanaan tuo poika on, kun se haluaa viereeni myös öisin. Ongelmana kuitenkin on, ettei meillä nukuta päivälläkään. Kerran oli päivä, jolloin poika nukkui vain puolen tunnin unet - nekin kantorepussa. Poika on ollut alusta asti samanlainen.



Olen ehkä eniten elämässäni ollut kuluneen vauvavuoden aikana ärtynyt, huolissani, onneissani, rakastunut, jännittynyt, hämmästynyt tai muuten vain pöhnässä. Pojan odotus oli aivan erilainen henkisesti kuin tytön. Odotimme niin kauan ja hartaasti toista lasta tulevaksi, että raskauteen ja vauva-aikaan asennoitui huomaamattaan ihan eri asenteella. Vaikka poika ei mitenkään syrjäyttänyt siskoaan, niin kyllä sitä välillä tuli suojeltua pientä ja viatonta nyssäkkää turhankin pontevasti. Olo oli välillä aivan hämmästynyt - tässä tämä nyt vihdoin on, kyllä sinua odotettiinkin. Nyt jälkikäteen mietittynä, niin kai se toinen lapsi meni vähän kuin tossa sivussa, nimittäin se isompi.

En usko, että elämä kahden lapsen kanssa tuli minulle mitenkään yllätyksenä. En asettanut itselleni mitään odotuksia, vaan menin sieltä, mistä aita on matalin. En kyllä vieläkään usko, että selvisin melkein kokonaisesta vuodesta yksin kahden lapsen kanssa! Valvoin yöt ja jaksoin painaa päivät lapsien kanssa. Onneksi oli tukiverkostoa ja ystävät! Mies onkin saanut vähän tuntea nahoissaan muuton jälkeen sen, mistä on jäänyt paitsi.




Nopeasti sen vauva-ajan unohtaa. Nytkin tuntuu, että muistot ovat yhtä sillisalaattia. Parasta ainakin pistää ylös, että mitä meillä jo osataan!

Meillä osataan jo vähän kävellä, vilkuttaa, syödä itse sormiruokaa, ottaa palikoita laatikosta ja pistää niitä takaisin. Poika hokee "ättää", "äijää" ja "mammammaa" maidon merkkinä. Siskon kanssa on kivaa riehua. Paras kaveri on ehdottomasti viisi päivää vanhempi tyttöystävä. Autoon pitää saada aina oma "iPhone". Omasta luurista huolimatta pitkiä matkoja autossa ei millään jakseta huutamatta istua. Kotona on ne kielletyt paikat, jotka ovatkin ne pop! Kirjahyllyssä on mahdottoman hauskaa työnnellä isin meteorologian kirjoja. Viinirypäleet ovat ehdotonta herkkua. Kantorepussa on ihana loikoilla ja välillä ottaa torkkuja. Myös äidin pureskelu repusta käsin (tai ilman) on niin kivaa. Lattialta noukitaan sormella kaikenlaista kivaa ja pientä syötävää. Parasta on, kun äiti vähän nuuhkii ja silittelee varpaita. Ja ei tiukkiksille kerrottakoon, että vaipanvaihdon yhteydessä se oma p.ppeli on tosi jees, ja sitä on aina pakko vähän kokeilla, vieläkö se on tallella.



Vuosi sitten bloggailin tuskissani mahasta ja loputtomattomilta tuntuvilta sairaalareissuista. Hinku oli kova saada jo vauva syliin. Siinä se masu kuitenkin nätisti oli, vaikka kipuja olikin viimeisen kuukauden aikana paljonkin. Synnytys sattui ihan heevetisti, mutta olin ylhäällä sängystä melkein heti kuin duraselpupu. Poika oli mahdottoman ihana käärö. Äidin temperamenttia ja isin unettomuutta oli havaittavissa pojassa heti, mutta ihme kyllä, niistä selvittiin. Nyt isikin uskaltaa jäädä lasten kanssa kahden kotiin. Kunhan se mokoma oppii vielä yöt nukkumaan, niin minä karkaan muualle niin, että hippulat vinkuvat.



Urani kotiäitinä saisi kohta jo olla lopuillaan. Rakastan lapsiani, mutta rakastan myös itseäni. Kahden parhaimman lahjan saatuani haluan olla auttamassa muita saamaan sen oman lahjansa. Vauvavuoden loppuminen on myös minulle uuden alku. Se on uuden alku äitinä ja minuna. Tahdon kuitenkin ottaa nyt kaiken irti tästä hetkestä, sillä se on nyt parasta aikaa elämässäni. Poika on ihan mahdottoman suloinen, vaikka osaakin jo käydä vähän hermoilleni. Odotan myös aikaa olla kahden tytön kanssa. Olen omistautunut viimeisen vuoden aikana niin täydellisesti pojan hoitamiseen, että tyttö (vaikka reipas onkin) tarvitsee nyt äitiään. Mieskin on jäänyt lahjakkaasti taka-alalle. Itsestäni puhumattakaan.

Onnellisena ja surullisena jätän vauvavuodelle hyvästit. Nyt mennään kohti tulevaa uusin ja (kohta toivottavasti) virkein mielin.


6 kommenttia

  1. Kylläpä oli koskettava kirjoitus!

    Hirmuisesti onnea! Vaikka "menetät" vauvan, saat tilalle taaperon jo valmiiksi rakkaan - ei se huono kauppa ole!

    VastaaPoista
  2. No ei ole! Odotan kyllä jo kovasti, että poika sanoo ihan oikeasti "äiti"! :'-)

    VastaaPoista
  3. Nostan hattua yksinpärjäämiselle - well done!

    Ja onnittelen. Ihanaa, haikeaa ja jännää, kaikkea uutta taas luvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olihan tämä aikamoinen rupeama, etten sanoisi.

      Huomista odotellessa!

      Poista
  4. Ihana kirjoitus. Konmppaan etenkin kahta viimeistä kappaletta. Ihan kylmät väreet juoksevat, kun teksti voisi olla kuin omalta näppikseltäni. Komppaan ihan satasella!

    Halaukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan varmaan kaksoset, separated after birth!

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!