Kunhan olla möllötetään

Yritin jo eilen saada postausta aikaiseksi, mutta vika ei tällä kertaa ollut omassa jaksamisessa, vaan tässä bittiavaruudessa. Luovutin sii aika nopiaan, ja kävin ahtaamaan sisuksiini lisää Roswellia. Siinähän nämä päivät ovatkin menneet. Jotenkin todella hitaasti, mutta taas sitä huomaakin viikonlopun jo kolkuttelevan ovella.


Me ollaan oltu taas aktiivisia koko viikon. Kaupungilla hengailua pienessä viimassa ja tuiskussa. Ensimmäistä kertaa kävimme myös kirjastolla. Vanhan Kaupungin putiikkien ihastelua (lue: hirrveessä tuskanhiessä yrität katsoa pikaisesti ostettavaa tuleviin pikkujouluihin, kun molemmat lapset pistävät kaupat mataliksi). Saatiin jopa ystäviä kylään vanhalta kotipaikkakunnalta. Alkuviikosta suffeteltiin naapureiden kanssa pariinkiin otteeseen. Sain myös kunniatehtävän tuoda naapurin likan kotiin perhekahvilasta. Oli aikaa jännää toisaalta, sillä likka puhuu heippaa, kiitosta ja näkemisiin (oli niitä joitain muitakin sanoja) lukuunottatta vain ruotsia. Mun ruotsi on yhtä kehno kuin meidän pojalla, jonka sanavarastoon kuuluu vain mamma. Jotain sanoja sieltä täältä jo vähän ymmärrän, mutta kolmevuotiaan ruottia en ihan vielä ymmärrä. Laittoihan tuo likan äiti kerran mulle tekstiviestin ruotsiksi, jonka ihme ja kumma ymmärsin paremmin kuin hyvin! Score! Pienet ovat kotiäidin ilot. Lopulta me siis selvittiin kerholta hyvin kotiin, käsi kädessä. <3


Kuluva viikko on ollut osaltaan jotenkin tuskastuttava, vaikka paikallaan ei olla pysytty. Aamulla sännätään kiireellä tarhaan. Pojan kanssa ei saa kotona sillä aikaa kakkavaipan vaihtoa kummempaa aikaiseksi. Lämmin ruoka on AINA loppu. Iltaisin pitäisi vielä pestä (ja ripustaa) pyykit. Eteisessä on pikkukiviä vaikka hiekkalinnan niistä väsäisi. Mies tekee tolkuttoman pitkää päivää töissä. Eilenkin se perhana tuli vasta puoliltaöin kotiin. Ystävien ikävä on purkautunut pariin otteeseen itkulla. Ärsyttää, kun vessaan mennessä pitää ottaa mukaan hirveä arsenaali leluja pojalle, jotta se ei pistä koko kylppäriä uusiksi. Tänäänkin lapset pyörittelivät palloa kylppärin ja eteisen välillä. Eihän tässä voi muuta kuin nauraa ja alistua kohtaloonsa. Ihan perus lapsiperheen arkeahan tämä vain on.


Lapsetkin ovat tämän viikon aikana jotenkin olleet ihan erilaisia. Tyttö kävi viikonloppuna puhumaan mä ja sä, mien ja sien sijaan. Kuulostaa niin oudolta! Todella nopeasti lapsiin tarttuu uudet murteet, vaikka nyt onkin vain kyse vielä näinkin pienestä asiasta. Poika taas hokee nyt todella selkeästi äiti. Myös ihahhaa, hiiala, mamma ja ti kuuluvat normaaliin sanavarastoon. Vielä minulle ei ole selvinyt mitä tuo ti tarkoittaa, mutta kovasti hän sitä hokee sohvalla tai pupua halaessa. Keskenään nuo pallopäät ovat keksineet peuhaamisen sohvalla, nauramisen yhdessä tai tappelemisen. Kaukana on se aika, kun poitsu oli vielä vauveli. Nyt se on jo juokseva taapero, joka kyllä kiukunpuuskissaan heittäytyy ihan vauveliksi. Moneen otteeseen on raivo räjähtänyt ruokapöydässä, pukiessa tai maitonälässä. Vaikka poika syttyy herkästi, niin on sillä huumorintajuakin! On suloista kuunnella toisen hekottelua sinulle tai omille jutuille. Pieruhuumori varsinkin on pop. Tänään illalla saatiin hyvät naurut pelkästä legojen siivoamisesta.


Mie pakenen viikonlopuksi pää kolmantena jalkana pikkujouluihin. Huomenna uhmaan the lumimyrskyä, ja lähdetään lasten kanssa ajelemaan mummilaan. Mun harvakarvainen tupee pääsee kampaajaystävän käsittelyyn. Iittalassakin olisi ihana käydä vihdoin, sillä meidän tammikuussa vietettyjen häiden yksi häälahja oli juuri lahjakortti Iittalaan. Hups, menee aika vähän tiukille. Oli se kortti vielä onneksi voimassa. Lauantaina taas lämpenee yhden ystävän kotona sauna, tarjolla hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Ehkä lähdetään jopa tanssaamaan illan lopuksi.

Näin ohimennen sanoen haluan vähän avautua. Välillä olen törmännyt äitien Facebook-päivityksiin, joissa on hehkutettu juuri pikkujouluja. Olen huomannut erään ilmiön, joka minua ärsyttää aivan suunnattomasti hieman. Nimittäin se, että melkein jokaisessa statuksessa kanssaäidit hehkuttavat sitä, kuinka se Liisa tai Paula on niiiiin ansainnut vetää illalla nutturan soikeaksi ja silmät ristiin. Vähän ehkä kärjistettyä, mutta ymmärrätte ehkä pointin.
Kun mie nyt lauantaina lähden ystävieni kanssa ilakoimaan, otan ehkä sen kuuluisat kaksi siideriä ja nautin olostani, niin en koe sitä minkäänlaisena "palkintona" tai "ansaittuna hermolomana" kovasta työstä äitinä. Kyllä mulle ainakin ennen lapsia oli yhtä tärkeää olla ystävien kanssa ihan keskenään. Se oli aivan normaalia. En koe, että olisin joutunut uhraamaan ystäväni sillä tavalla äidiksi tullessani, että heidän kanssaan oleminen on joku palkinto. Ystävien kanssa oleminen on minulle ihan perus tarve, kuten vaikka hengittäminen. Elämäni yksi elinehto on, että saan viettää aikaa myös ystävieni kanssa. Sieluni vaatii sitä aivan samalla tavalla, kuten lastenkin kanssa olemista. Ymmärrättekö, mitä ajan takaa?
Jos jotain palkintoa tästä äitiydestä haluan, niin otan sen mieluiten rahana, tai sitten henkisenä mammonana siitä, ettei lapsistani tule teinivanhempia, he saavat hyvän koulutuksen ja ovat terveitä ja onnellisia. Tai sitten pienenä toiveena, että pääsen sinne vessaan yksin ilman lapsia ja kasaa viihdykkeitä.



Anyway. Nyt syön pitkästä aikaa  salmiakkia, hapankorppuja ja teetä, joka muuten on seisonut tuolla keittiössä jo niin kauan, että se on jo kylmää. Mies on olohuoneessa läppärin kimpussa, kun minä nysvään makuuhuoneessa omalla koneella. Täydellinen parisuhde! Eipä tarvi turhaan riidellä. (vitsi vitsi).

ps. Mulla on lievästi jännittynyt olo sen koulun takia. Odotan vain, että joku ratkaisu siihen saataisiin. Pitää vain toivoa itselleen onnea, ja neljälle muulle valitulle epäonnea, jotta mie sinne pääsisin.

Tsau!


Joulun avajaiset

Olen aivan ekstaasissa. Porvossa tapahtuu vaikka ja mitä myös talvella!! Mun on pakko myöntää, että kun me tänne muutettiin, niin olin aivan varma, että meidän uusi kaupunki on aivan kuollut talvisin. Mitä täällä muka voisi tehdä kesän päätyttyä? Kesäauringossa Vanha Kaupunki on aivan upea. En vaan osannut kuvitella, että täällä olisi jotain häppeninkiä myös tähän aikaan vuodesta. Siis nythän ne bileet vasta alkoivat! Tästä eteenpäin, koko kuukauden ajan jouluun asti, Porvoossa on vaikka mimmosta härdelliä käynnissä. Mie tykkään! Luojan kiitos, typerä ennakkoluuloni talvisin kuolleesta kaupungista osoittautui vääräksi. Samoiten jo monta viikkoa sitten epäluuloni suomenruotsalaisia "hienohelmoja ja rapujuhlailijoita" kohtaan vaihtui ihanaan ystävyyteen.

Mistä mie nyt vouhotan? No siitä, että tänään oli keskustassa joulun avajaiset. Ja ei, nämä eivät ole ainoat tämäntyyppiset hipat kaupungissa. Viikon päästä on Vanhan Kaupungin joulun avajaiset! Puhelimeni on jo täynnä kaikenlaisia tapahtumia: nukketeatteria, kauneimpia joululauluja, joulukirkko, askartelupajoja ja kierroksia Vanhassa Kaupungissa. Se kaupunki, mistä me tullaan, on aivan out Porvooseen verrattuna.

Vaikka nämä hipat eivät olleet varustettu suurin ilotulituksin tai mitenkään sen kummemmin, niin kyllä me saatiin kulutettua neljä tuntia ulkona. Ensimmäiseksi kävimme keskustassa moikkaamassa joulupukkia ja kotieläimiä. Ihmisiä oli aika mukavasti paikalla. Muutama joululaulukin kuunneltiin. VPK-talolla oli joulumyyjäiset, jonka kuumasta tunnelmasta ei tosin nautittu. Alakerta taasen tarjosi kunnon ohjelmaa, sillä VPK tarjosi avoimet ovet lapsille paloasemalle. Oli jopa ihan kahviakin tarjolla. Paloasemalla saatiin kulutettua hyvä tovi. Lapset pääsivät paloauton ohjaksiin, tyttö sai sammuttaa pienen tulipalon ja ihmeteltiin paloauton kynsisaksia. Matka jatkui siitä vielä Tuomiokirkolle, jossa käytiin ihan ekaa kertaa sisällä. Eväsleipiäkin syötiin jokirannassa. Kotimatkalla osuttiin juuri oikeaan aikaan vanhoilla makasiineilla höyryveturiin. Siinä ihmeteltiin sitten veturia toinen hyvä tovi!












Takana on siis ihan mieletön päivä! Vaikka aamulla noustiin hivenen väärällä jalalla, niin mörököllit vaihtuivat nopeasti hymysuiksi. Kotona vielä leivottiin vähän joulutorttuja. Glögi enää odottaa juojaansa. Tämä päivä oli oikea kiiltokuvaperheen mussunmussun-ihanaa-päivä. Ihan oikeasti, todellakin otan välillä tälläisiä päiviä kaiken arjen keskelle!


Puolikkaita hajatelmia

Huomenna on tasan kuukausi jouluaattoon. Se on ajallisesti puolet vähemmän kuin viimeksi ajattelin joulua. Odotan jo aivan innolla kaikkia niitä tapahtumia, joita täällä järjestetään!

Yöt ovat menneet pikkasen huonompaan suuntaan mahataudin takia pojan kanssa, mutta ei puoliksikaan niin huonosti, kuin ehdin pelätä.


Mun kielen jänteessä (or whatever) on ollut koko viikon aivan kamalan kipeä afta. Tänään huomasin, ettei siihen satu puoliksikaan niin paljon kuin vaikka tiistaina vessanpönttöön huudellessani.



Pojalle tulee kolme poskihammasta. Niitä samoja poskihampaita, joista olen aiemmin puhunut. Vielä on yli puolet matkaa, että niitä voi hampaiksi edes kutsua. Hampaat eivät tosin vaivaa puoliksikaan niin paljon kuin ennen.


Jääkaapissa oli tänään yli puolet vähemmän ruokaa kuin normaalisti. Sainpahan ainakin omaa aikaa tänään hedelmätiskillä.

Mahataudin jäljiltä on jäljellä puoli kiloa siitä, mitä painoin ennen raskauksia. Ei sillä, että sillä olisi jotain väliä. Tänään ajattelin kompensoida kilokatoa karkeilla. Ostin lopulta pätkiksen ja tuck-keksejä.




Roswellia on vielä yli puolet katsomatta!

Univajetta on reilusti yli puolet vähemmän kuin ennen unikoulua.

Poitsu oli tänään hoidossa lapsiparkissa puolitoista tuntia! Mahtavaa edistystä verrattuna viimekertaiseen tuntiin, jolloin hain pää punaisena huutavan pojan pois maanpäälisestä helvetistä. Nyt se jopa suostui syömään siellä, eikä itku tullut vasta kuin näki äidin.



Pääni meinasi hajota stressistä, sillä lopulta minultakin loppui kuvatila täältä blogista. Ajattelin, että unohdan tämän asian ja ostan meille mieheni kanssa viiniä, suolakeksejä ja juustoa. Mies jäi viininsä kanssa sohvalle, kun minä näppäränä likkana hoidin pulmani pois alta. Eikä harmita enää puoliksikaan niin paljon kuin aikaisemmin.

Päässäni on varmaan puolet vähemmän hiuksia kuin ennen pojan synnytystä ja imetystä. Kai ne kasvaa joskus takaisin?

Koulupaikka jäi puolen pisteen päähän. Vielä on toivoa päästä varasijalta opiskelemaan unelmieni ammattia! Lasi on vielä puoliksi täynnä.





Velloo, velloo

Huom! Ei herkille lukijoille!!

Kuluva viikko piti pitää sisällään kaikkea hauskaa. Tytöllä olisi ollut tarhassa uintiviikko. Perhekahvilakin olisi ollut alkuviikosta. Ehkä vähän joululahjojen askartelua ja joulukorttien tekoa olisi ollut mielessä. Blogiin piti tulla ylistävä postaus sunnuntaisesta perhepäivästä. Niin, ja omasta ajasta elokuvissa!

Jos kukaan on käynyt blogini Facebook-sivuilla, niin sieltä on voinut saada vinkkiä siitä, että mitä meidän viikko oikeasti piti sisällään. Sitä kautta siis kannattaa meitä myös seurata, vink vink.

Kaikki alkoivat sunnuntaina, perhepäivästä keskustassa. Olimme viettäneet mukavaa aikaa naapureiden kanssa hyvää musiikkia kuunnellessa ja kotiruokaa syödessä. Askarreltiin, kahviteltiin ja hävitettiin jopa meidän poitsukin kerran ihmisvilinään. Olimme juuri lähdössä, kun ensimmäinen oire pirullisesta vatsataudista tuli esille. Pieni pelko tuli takapuoleen, mutta jaksoin silti uskoa, että se oli jotain muuta. Nyt ei saisi sairastaa, sillä minulla odotti maksettu leffalippu päivän glitterivampyyrinäytökseen. Eiköhän mieheltä tullutkin soitto heti, kun pääsin leffateatterin ovien eteen. Siis just mun tuuria! Kotona oli yksi oksentava poika, matto täynnä juuri sitä itseään ja hätää kärsivä mies. Itsekkäästi kuitenkin olin sen kaksi tuntia poissa, jonka aikana mies suoriutui sairaanhoitajan tehtävästä kympin arvoisesti. Kolme hurraa huutoa Ukolle!

Maanantai meni kotosalla, pientä potilasta sylissä pitäessä. Koskaan meidän pikkuinen ei ole ollut yhtä mittaan niin pitkiä aikoja sylissä. Menipä tämä hienosti, ehdin ajatella. Vaikka ruoka ei maanantaina maistunut, niin poitsu oli tosi reipas.

Tiistaina ehdin jo luulla, että muu perhe on säästynyt jollain ihmeen kaupalla luonnolliselta vatsahuuhtelulta. Tyttö kävi tarhassa. Minua vähän juili päässä ja mahassa. Varmaan vain stressiä, uskottelin itselleni. Kolmen aikaan miehelle alkoi sadella soittoja ja äkäisiä viestejä. Nyt pitää tulla kotiin, heti!!

Tästä eteenpäin osaatte jo arvata loput tarinasta. Mahatauti pyyhkäisi meidän perheen yli dominoefektin tavoin. Olo on kuin sisuskalut olisi väännetty ihan rutikuiviksi. Oma vatsa ei ole koskaan ollut näin litteä. Maha on varmaan syönyt itse itseään sisältä. Minä makasin koko päivän ja illan sängynpohjalla. Kun mies oli yöllä huudellut nelisen tuntia vuorostaan vessanpönttöön, niin lopulta tyttökin kävi läpi saman rumban. Onneksi itse pysyin jo tolpillani, jotta pystyin pitämään huolta meidän reippaaksi osoittautuneesta likasta.

Tässä sitä nyt toivutaan. Tuskanhiki nousee vielä otsalle, ruoka ei maistu, mutta elämä voittaa. Meillä on maailman paras naapuri, joka kävi meille eilen kaupassa! <3 Neljän tunnin koitoksen ja korkean kuumepiikin takia pitää huilia toinenkin päivä. Ihan luonnotonta minusta, mutta saapa ihan luvalla katsoa sängyssä Roswellia.

Toivottavasti huomenna saisin postissa hyviä uutisia koulusta. Lauantaina taas olisi kaupungilla vilinää. Joulun avajaiset olisivat luvassa! Enää puuttuu ohut kerros lunta! <3

Palataan taas paremmilla voimilla blogin puolelle. :-)

Hyvän mielen viikonloppu

Positiivinen ja aurinkoinen mieli vain jatkuu. Tämä viikonloppu on startannut kumman kivuttomasti. Mitä nyt poika itki kaksi tuntia yöllä, mutta nukkuipa sitten kaksi tuntia normaalia pidempään. Se nyt on sivuseikka. Tuntuu, ettei mikään voi (vieläkään) pyyhkiä tätä hymyä pois kasvoiltani. Siitä on pitkä aika, kun olen tuntenut itseni näin rauhalliseksi ja ihan todella onnelliseksi! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki minulle!

Olin oikein iloisesti yllättynyt, kun sain niin ihanaa palautetta edelliseen postaukseen. Minulla jo kauan on muhinut pääkoppani sopukoissa oman kuvan julkaiseminen täällä. Kai minä pelkäsin, että saan vain ilkeitä kommentteja, tyyliin: "ai kauhea, näkö meni!". Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan hassu pelko tuollainen. Ja toisekseen, niin paljon on bloggaajien kuvia kopioitu ja perustettu feikkiprofiileja sosiaaliseen nettiin. Ainakin yritän välttää sitä leimaamalla kuvani. Sitä kolmatta ja ikävintä vaihtoehtoa en edes ääneen sano,mutta kun blogissani käy vierailijoita jopa Kiinasta asti, niin aina on mahdollisuus, että kuvani löytää joskus joku hämärämpi tyyppi. Näillä mennään, vaikka mieskin tuossa jotain mumisi "omasta päätöksestäni".

Tänään kerättiin kimpsut ja kampsut, startattiin auto, ja suunnattiin sukuloimaan. Aika rituaaliksihan tämä viikonloppuinen reissaaminen on muodostunut. Ensi viikonloppuna tosin täällä olisi joulun avajaiset! Tonttuparaatikin taisi olla luvassa. Ehkä jäämme kerrankin tänne nauttimaan uuden kaupunkimme tarjonnasta. Tänään kuitenkin kävimme juhlimassa ihan ravintelissa asti appiukon syntymäpäiviä. Nuorekas mies tuo minun appiukkoni. En kyllä usko, että tänään tuli mittariin 70 vuotta.

Lasten kanssa käydään aina silloin tällöin ulkona syömässä. Ainoa kriteeri nykyään on, että leikkipaikka täytyy löytyä, ja mielellään ihan pöydän vierestä. Isompi napero kipitti heti leikkimään, kun pienempi olisi halunnut juosta suoraan baarin puolelle. Vuoroin miehen kanssa juostiin pojan perässä, aina sinne suuntaan, mistä kuului naurunkäkätys. Tuli myös vähän deja vu-olo, sillä söin ihan saman annoksen, jota yritin vuosi sitten pistellä poskeeni ennen kuin tuli lähtö sairaalaan. Tällä kertaa erona oli terästetty glögi (älkää seivästäkö) ja tavallinen "tähän oloon auttaa vain Activia, ei synnytys". Tykkäsin todella kovasti kyseisen raflan leikkinurkasta, jonne oli Tinttu.com:in satutaiteilija käynyt jättämässä jälkensä.

Huomenna toivotaan tämän hyvän olon jatkuvan. Aamusta lähdettään porukalla katsomaan lastenkonserttia, päivällä minä vien itseni leffaan treffeille ja ehkä illalla ollaan miehen kanssa taas kavereita. Nyt aion nauttia loput ruoanjämät, jotka kuljetin kotiin asti. Eihän hyvää ruokaa saa jättää yhtään jälkeensä. Koneeltani löysin kaikki Roswell-jaksot!! Ihanan nostalginen olo, kun varmaan yli kymmenen vuotta sitten tullut teini-ufo-sarja iskee minuun vieläkin. Tunnari on ehkä parhain ikinä. Kyseinen sarja painii mielestäni samassa liigassa nykyajan vampyyrimanian kanssa.

Mie teen nyt pesän tähän vuoteeseen ja kaivan sisäisen teinini taas esille!






MOi

Olen taas vaihteeksi kamppaillut tämän blogin kanssa. Jotain kasvukipuja kai havaittavissa. Kun on itse pikkasen kasvanut, ja bloggaaminen on tuonut lisää varmuutta ja kokemusta, niin väkisinkin sitä on miettinyt tämän koko touhun tulevaisuutta. Moni blogi on lopettanut tai vastaavasti saanut upeita ja uusia mahdollisuuksia bloggaamiseen. Itse olen vielä kahden vaiheilla - siis lopettaisiko vai jatkaisiko. Lähdin aluksi bloggaamaan näkymättömissä ja nimettömänä. Jotenkin pelkäsin ns. väärien ihmisten löytävän blogini, vaikka halusin jakaa paloja arjestani. Pelkäsin (ja pelkään edelleen) hieman niitä kasvottomia ja ilkeitä anonyymejä. Keskustelupalstat täyttyvät tyhmien ihmisten aivopierujen takia loukkaavista kommenteista bloggaajia kohtaan. Joskus mukaan soppaan vedetään bloggaajien lapsetkin. Oksettaa..

Minun blogin suunta on aika vahvasti tullut tähän pisteeseen, jossa kerron joskus lapsista, äitinä olemisesta, yli kiehuneista (pää)höyryistä, käsitöistä ja yrityksestäni kehittyä edes siedettäväksi valokuvien ottajaksi. Pidän kai eräänlaista muistojen nettikirjaa, jotta voin palata blogin mahdollisen sulkemisen (se tulee väistämättä joskus eteen) jälkeen ajassa taaksepäin.

Lapsieni yksityisyydestä olen ollut tarkkana. En täällä edes kerro oikeaa nimeäni, joten miksi kertoisin lasteni nimeä. Moni on jo varmasti osannut laskea yksi plus yksi, ja tietää meidän asuvan Porvoossa. Mieheni yksityisyydestä olen myöskin tosi tarkka, vaikka joskus jotain ämmäilenkin hänestä täällä. Haluaisin kovasti julkaista teille kaikille kuvia lapsistani, jotka ovat ehkä maailman kauneimpia. Olen yrittänyt kompensoida sitä ottamalla kuvia sieltä täältä ja ympäri päätä. Ehkä ette tee mitään kuvalla, jossa näkyy puoliksi poikani poskea ja vähän nenää. Näitä epämääräisiä puolitakaraivokuvia tulette kuitenkin jatkossakin näkemään.

En ole vuodattanut tänne mitään kovin syvällisiä asioita itsestäni. Aluksi minulla oli ajatuksena kertoa jotain lapsuudestani, teiniangstistani, kamalista asioista, joita olen joutunut kohtaamaan ja vähän enemmän siitä meidän lapsettomuudesta. Ehkä ihan hyvä loppujen lopuksi näin, että jätin kipeimmät muistot jakamatta julkisesti, vaikka siitä olisi jollekin voinut olla apua ja vertaistukea. Keskityn nyt minun ja perheeni tulevaisuuteen ja siihen, että kurjasta lapsuudesta huolimatta voi päästä oman elämän herraksi. Kaikki kääntyy tavalla tai toisella hyväksi. Tahdon elää tässä ja nyt. Oma aika suihkussa tai postia hakiessa ovat nyt niitä päivän kohokohtia. En mieti aikaa, jolloin minulla ei tuntunut olevan mitään. Olen tässä ajassa, jossa minulla on kaikki!

Siksi tahdonkin, myöhemmistä katumuksista huolimatta, näyttää teille, kuka täällä kirjoittaa. Tuntuu vähän tyhmältä julkaista (takaraivo+poski)kuvia lapsistani, mutta en voi näyttää omia kasvojani, sillä pelkään paljastuvani julmalle maailmalle. Nämä kuvat saattavat jäädä viimeisiksi, kuka tietää. Blogini on ollut suht pintaliitopainotteinen siitä lähtien, kun tästä kerroin mummilleni. Mitään hurjia paljastuksia täällä ei siis koskaan tulla näkemään. Siksi koenkin, että voin yhtä hyvin näyttää kasvoni. Oikean nimeni pidän silti visusti piilossa, vaikka moni voi minut tästä lähtien tunnistaakin.

Vielä vähän vapisen jännityksestä, että onko tämä hyvä juttu vai hurjan hyvä juttu. Kertokaa te?







Arjen enkeleistä

Pikkuhiljaa tässä alkaa kotiutumaan uuteen kotiin, eikä entistä kotia ja ympäristöä ole enää niin iso ikävä. Ystäviä kylläkin on iso ikävä aina, mutta vanha koti on kohta enää muisto vain. Varsinkin, kun poika nykyään nukkuu sen 12 tuntia putkeen, niin oma ajatusmaailma on avartunut kummasti. Oma olo ja ajatukset ovat positiivisia, koska arki rullaa uudella ja omalla painollaan, itse saa nukutuksi ja lapset (ja sitä mukaan koko perhe) ovat iloisempia. Vaikka meillä elämä on ihan tavallista arkea omine vastoinkäymisineen, niin nyt elämä oikein loistaa. Kyllähän sitä sitten taas mätkähtää täältä pilvistä maankamaralle, kun miehen paasaus rahasta, tytön vänkääminen vastaan puettavan paidan väristä tai pojan ilkikurinen hymy hänen juostessaan sohvalla nostavat päätään. Nyt tällä hetkellä hymyäni ei vie mikään pois.




Tänään koin olevani uudessa kodissa aivan järjettömän onnellinen. Siis ihan oikeasti tosi tosi onnellinen.
Sain hyviä uutisia tulevasta tarhapaikasta lapsille. Jos ja kun aloitan koulun tammikuussa, niin lapset pääsevät hakemaani tarhaan. Tyttö jo on samassa tarhassa osa-aikaisena. Tytteli jatkaisi ensi vuonna samojen tarhantätien kanssa, samassa ryhmässä, samassa huoneessa. Aivan mielettömän ihanaa! Tytön tarhatädit ovat olleet minulle tämän kaupungin ensimmäiset sosiaaliset (aikuis)kontaktit. Tarhasta ja tädeistä on tullut minulle kuin turvasatama. Sydämeni aivan pakahtui onnesta, kun saimme mieluista postia tarhapaikoista. Poitsu pääsee kahdeksan vaaperon ryhmään, toiselle puolelle tarhaa - ei toiselle puolelle kaupunkia. Jes! Enää vain puuttuu kirje koulusta.




Jos tytön tarhantädit ovat niitä pienen matkan päässä olevia arjen enkeleitä, niin kyllä sellainen löytyy ihan meidän naapuristakin. Kahden kuukauden tuntemisesta huolimatta, olen löytänyt itselleni todella hyvää kahvi (ja mokkapala) seuraa. Jotenkin minulla ja tällä arjen enkelillä vain loksahti kemiat yhteen. Aivan kuin olisimme tunteneet paljon kauemmin. Vaikka olenkin täysin tyytyväinen ja onnellinen entiseen ystäväpiiriini, niin yksi ihana ihminen lisää on vain pelkkää plussaa! Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta en tiedä, miten olisin selvinyt muuton aiheuttamasta stressistä ja unettomuuden tuomasta ahdistuksesta ilman kahvikupin ääressä saatavaa sielunhoitoa.



Ikäero on vain numeroita, aivan kuten muidenkin ystävieni kanssa. Onhan minulla niitä minun kanssani samoissa numeroissa pyöriviä (lapsettomia) ystäviä, mutta kaikki paitsi yksi lapsellinen ystävä on minua enemmän tai vähemmän vanhempi. Vaikka meillä on vielä paljon tutustuttavaa, niin jotenkin uuden ystäväni kanssa on vain niin helppo olla. Minusta on ihanaa, kun toisen ihmisen seurasta voi vaan nauttia, joskus ihan hiljaakin. Toisen aloittamasta lauseesta voi jo päätellä lopun. Yksi sana tai katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.  Äitiyden koukeroisessa maailmassa ei selviydy ilman sotakumppaneita. Toisen läsnäolosta saa todella paljon voimaa. Teiden eroaminen muutamaksi päiväksi tuntuu joskus liian vaikealta. Toisen mielestä turhalta tuntuva ilmoitus: "meidänkin sähkölasku oli näin paljon", tuntuu minusta hyvinkin tärkeältä. Minä tunnun tärkeältä, kun saan jakaa toisen kanssa omia arjen murusia. Tunnen itseni tärkeäksi, kun MINULLE halutaan kertoa jotain ihan vain pientä. Tunnen itseni kovin suureksi ja merkitykselliseksi.



Jokainen ystäväni on erilainen, aivan kuin eri tilanteeseen ja mielentilaan sopiva. Minulla on ihania arjen enkeleitä. Olen löytänyt taas yhden sellaisen. En voisi pyytää yhtään enempää. Miten tämä onkaan muuttanut omaa oloani tänne muuttomme jälkeen. Kun luet tämän, niin tiedäthän, että täältä saa heti lisää mokkapaloja! Olet tuonut valoa tähän arkeen, kiitos!


Fisustelua

Vaikka me nyt ollaankin koko perhe saman katon alla, niin arkisin meillä ei ole perheen yhteistä aikaa juuri nimeksikään. Poika kun käy nykyään nukkumaan klo 17.30-18.00, niin isi ei edes aina ehdi nähdä poitsua arki-iltaisin. Muutenkin kaikki ovat jo aika väsyneitä kuuden jälkeen, ettei mitään ihmeellistä jaksa tehdä. Viikonloput ovat siksi meille tärkeitä. Yleensä tyttö menee viikonloppuna yhdeksi yöksi mummilaan, mutta yritämme silti tehdä jotain yhdessä, ihan vain nelistään.

Viime lauantaina, ennen tytön viemistä yökylään, kävimme katsomassa kotimaisia fisuja. Tyttö kysyi minulta silmät selällään, että mikä kumma on FISU!? No, kalojahan ne. Meidän entiseltä kotipaikalta löytyy rakennus täynnä suomuveijareita. Eri kokoisissa ja eri aihepiireissä olevissa altaissa löytyy varmaan kaikki Suomen kalat(?). Lapset olisivat saaneet jopa pukeutua kala-aiheisiin naamiaisasuihin akvaariokierrosta varten. Meno oli sen verran villiä ja vauhdikasta, ettei mitään rynttyitä ehditty päälle laittaa. Yksi nelivuotias papupata ja yksi vuosikas vauhtihirmu pisti kyllä vipinää kierrokseen. Ukko tokaisikin, että siinä taisi olla kallein vartti (ja rapiat päälle) pitkään aikaan.

Ihan mukavaa kuitenkin kaikilla oli. Poikakin jaksoi tarkkailla altaissa uiskentelevia kaloja aina hetken kerrallaan. Onneksi tuohon aikaan (ihme kyllä?!) oli todella hiljaista. Poika sai juosta ympäriinsä siskon perässä. Minulta meni ikävä kyllä kalat vähän ohi, sillä heiluin kamera kaulassa. Onneksi olen aikaisemminkin kyseisessä akvaariossa piipahtanut. Lasten ilakointi oli tärkeämpää. Kierroksen päätteeksi olisi kyllä maistunut vaikka fish and chips. Vaikka kasvissyöjä olenkin, niin kaloja kyllä vetelen aina välillä huiviin. Jotkut kalat olivat kyllä sen verran rumia, etten varmasti söisi, vaikka annoksen olisi tehnyt itse Jamie Oliver. Yhdelläkin käytävällä oli seinässä iso ulkoneva ikkuna, josta kaikki pääsivät pälyilemään sisään. Minua tuo ikkuna vain hirvitti, sillä siinä puolipallossa oli niin paljon jotain viiksekkäitä imukuppikaloja, että ihan hirvitti! :-D Enkä sen ison ravun nähtyään syö taas vähään aikaan edes katkarapua.









Tunnelmaa iltojen iloksi

..tai kulhollinen valopalloja, miten sen nyt ottaa.

Koska tänä jouluna meille ei mahdu mitenkään joulukuusta (ihan hirveetä!!), niin tunnelmaa vuoden parasta ilakointia varten täytyy hakea jostain muualta. Pallot löytyivät alle kahdenkympin hintaan Prismalta (rakastan mun entistä kantakauppaani) ja kulho onkin Pyörämummilta saatu, joka taisi olla isomamman peruja?

Kyllä nyt kelpaa!







Joulun ensimmäinen

Johan mie oon joulukorttitehdasta pitänyt pystyssä vaikka kuinka kauan (lue: viikon, kaksi), mutta tässä tulee joulun ensimmäinen kortti, jonka julkaisen täällä. Jokaista korttia en tule julkaisemaan erikseen, enkä näin tarkasti, vaan tähänkin on syy. Annan aarteet-blogi järjesti ihanan timanttisen arvonnan, johon pääsi osallistumaan vain askartelemalla jotain timanttista. Tässä minun askareeni.







Jotta mitään ei unohtuisi-taulu

Meillä on vähän turhan tylsä eteinen. Katselin jo jonkin aikaa kaiholla Vanhasta Kaupungista liitutaulu-avainnaulakko-tilpehööri-taulua, kunnes Pyörämummin toimesta sain kotiutettua sen vihdoin. Nyt on eteisessä edes jotain nättiä, kun valkoiset seinät ja musta matto eivät ole mitään esteettisesti kauniimpia näkyjä, plus että oven edessä pojan rattaat vain lisäävät estetiikkaa. Avaimet ovat meillä aina hukassa, hyvä etteivät päätkin unohdu ulos lähtiessä. Nyt avaimet (ja päät) roikkuvat nätisti naulassa. Tyttö sai piirtää tauluun muistutukseksi kaiken tärkeän, jotka pitää ottaa mukaan. Mitä kaikkea sieltä löytyy?