Toivoa on

Tänään meillä syötiin iltapuuro viiden maissa. Hämmästyksekseni poika söi enemmän puuroa kuin minä. Myös yksi hedelmäsose upposi masuun puuron mukana. Sydän pamppaillen jännitin illan kriittisintä hetkeä: nukutusta. Iltapesut, hampaiden harjaus, vaipan vaihto ja yöpuku päälle. Jysk, jysk, jysk. Kohta se pitää laittaa nukkumaan. Poika makaa raukeana sylissäni ja juo maitoa. Normaalisti iltapala ei kelpaa, vaan mahaan uppoaa senkin edestä helposti yli kaksi desiä maitoa. Nyt poika jaksaa juoda ehkä desin. Kello on vasta 17.15. Uninen poju hieroo silmiään ja haukottelee. Unikoulussa sanottiin, että nukkumaan voi laittaa jo 17.30, jopa aikaisemminkin. Poika on pakko laittaa unille, ennen kuin Ukko tulee töistä. Vien unisen pojan huoneeseensa, lasken vuoteeseen, peittelen ja silitän hetken. Ovelta huikkaan vielä viimeiset hyvät yöt. Oven takaa kuuluu itkua, joka vaimenee aina hetkeksi. Sääntöjen mukaan pojan luokse ei saa tässä tapauksessa mennä. Puran viimeisetkin reissutavarat vessassa. Itkua ei enää kohta kuuluu. Jäikö se sinne ihan oikeasti?!



Minun tekisi mieli itkeä. Viimeisten viikkojen yöt pojan kanssa ovat olleet henkisesti hyvin raskaita. Sunnuntai-maanantai välinen yö oli yhtä helvettiä. Minun olisi ensinnäkin tehnyt mieli tirvaista perheemme isompaa miestä kuonoo. Olisin halunnut huuttaa, että pidä jo suusi kiinni, tossa on ovi ja tervemenoa. Kyllä minä jotain jupisinkin, mutta sisälläni huusin. Poika ei taas millään rauhoittunut nukkumaan, vaan huoneessa sai pomppia tunnin välein. Aamulla mies lähti töihin viileissä tunnelmissa. Viimeinen oljenkorteni, unikoulu, voisi enää pelastaa minut uppoamasta. Muutto, pääsykokeet, tytön uhma, avioliitto ja vuoden unettomuus tuntuivat minusta jo aivan liian työläiltä kahlata läpi. En tiedä missä vika. Minussahan se. Tunsin itseni avuttomaksi, väsyneeksi, epäonnistuneeksi ja itkuiseksi. Ystävilleni ja neuvolaan nauroin, että kyllä tämä tästä. Oikeasti olen ollut todella hajalla. Nyt sen vasta ymmärrän.

Nyt silmissäni kihelmöivä itku on osaksi jo onnenkyyneliä, vaikka yö ei ole vielä edes päässyt alkuun. Odotan vain, että tyttökin käy unille, mies tulee kotiin ja avaan pakastimessa odottavan jäätelöpurkin. Tahdon päästää kaiken ulos, jotta voin jatkaa eteenpäin. Olen aina ollut se, joka kantaa toisia. Lapsena olin äidilleni äiti. Raskausaikoina olen huolehtinut kaikista hankinnoista ja suunnitellut kaiken valmiiksi. Neljä vuotta hoidin yksin lapsia arkisin. Muuton jälkeen annoin miehen huolehtia vain työstään. Olen aina ottanut isoimman vastuun. Nyt minusta tuntuu, että täytyy hengähtää. Jos saan vielä pojan nukkumaan yöt hyvin, niin uskallan höllätä hieman. Minulla on vahva olo, että pojan nukkuminen aloittaa tässä perheessä onnellisen dominoefektin. Sitten mieskin on jo pirteämpi, en enää ole itsekään niin kireä, jaksan kuunnella uhmaa paljon paremmin, tunnen itseni kokonaisvaltaisesti onnelliseksi ja koko perhe voi hyvin.



Toivoa siis on. Unikoulu alkoi paljon paremmin kuin osasin uneksiakaan. Nyt vain pää kylmänä, että kotonakin homma hoituu mallikkaasti. Jo tämä pieni purkautuminen tänne piristi mieltäni. Huomasin myös unikoulussa, että mieleni oli tyyni turvallisessa ympäristössä. En edes itkenyt, kun jouduin olemaan ensimmäistä kertaa erossa pojasta - jopa silloin, kun poju täytti kellontarkasti yksi vuotta!! Pystyin käydä nukkumaan ilman stressiä yön tuomista huutokonserttihelvetistä pojan tai miehen+minun osalta. Sen kyllä myös huomasin itsestäni, kuinka tarvitsin kipeästi juttutuokiota jonkun ulkopuolisen kanssa, sellaisen, joka ymmärtää ja tsemppaa eri tavalla kuin läheiseni. Ilmoitinkin itseni heidän järjestämään ryhmään, jossa pääsee juttelemaan luottamuksellisesti muiden naisten kanssa. Toivottavasti saamme minulle mahdollisuuden ja ajan siihen osallistua.



Sydän hieman rauhallisemmin pamppaillen jään nyt odottamaan yötä. Toivoa on, siihen jaksan vielä uskoa!


8 kommenttia

  1. Täällä ollaan peukut pystyssä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita vielä varuiksi ukkovarpaatkin pystyyn. ;-)

      Poista
  2. Olet oikeasti ollut tosi kovilla. Hienoa, että uskallat sanoa sen ääneen. Äitinäkin voi väsyä ja uupua. Silloin on tärkeää, että on voimia hakea apua. Pidän peukkuja hyville öille ja lähetän virtuaalisen halin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, Elli! <3
      Tästä on suunta vain ylöspäin. Yö meni paremmin kuin uskalsin toivoa!!

      Poista
  3. Tsemppiä! Meidän muksut ovat kaikki unikoulun kautta oppineet nukkumaan! Kyllä se siitä. Siitä hetkestä kun tunnustaa ja tunnistaa olevansa poikki, alkaa suunta ylöspäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Kunhan yöt alkavat sujua, niin voi uskoa hyvään tulevaisuuteen. Ihana kuulla, että on saman rumban läpikäyneitä, vaikka tätä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Sen verran rankkaa on ollut.
      Kiitos tsempeistä!! :-)

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!