Blogisielunsiskosta

Kuluva vuosi on tosiaan tuonut minulle uusia tuttavuuksia blogin kautta. Olen todella onnellinen ja kiitollinen vakiintuneesta lukijakunnastani. Blogi on suuntaamassa hyvää vauhtia siihen kuuluvalle paikallensa, ja lukijat sen mukana ovat saaneet paremman otteen blogistani. Lukijamäärä on kasvanut minun mittapuullani räjähdysmäisesti vuoden aikana. Lukijoiden joukosta löytyy minulle hyvin tärkeiksi tulleita blogiystäviä.

Kun tulen blogiini tarkistamaan odottavat kommentit, voin jo nimimerkistä arvata, onko tulossa mieltä lämmittäviä kommentteja. Blogituttujen ihanat kommentit antavat minuun puhtia blogin kirjoittamiseen. Olen seurannut monen minun blogissani kommentoineen elämää jo hyvän aikaa heidän blogien kautta. Toisten kanssa sitä vaan ajatukset natsaavat yhteen. Tuntuu, kuin olisin löytänyt palasen omaa itseäni ruudun toiselta puolelta, toisen kirjoittajan kirjoittamana. Vaikka kirjoittajan kasvoja ei välttämättä pääse näkemään, niin pääsen tutustumaan palaan toisen elämästä. Blogiystävät tuntuvat kuin oikeilta ystäviltä.





Olen jo aiemmin tutustunutkin kahteen uuteen kaveriin blogin kautta. Viime viikolla sain vieraakseni taas uudet kasvot. Kolmet uudet kasvot, jos tarkkoja ollaan. Kyseessä on tietenkin Kahdesta kolmeksi-blogin Elli. Vaihdoimme ajatuksia ensin blogien kautta ja lopulta otimme askeleen eteenpäin. Tutustuminen jatkui Facebookin välityksellä, kunnes päätimme tavata ihan livenä. Kerran meillä oli jo aikeissa tavata pk:n suunnalla, mutta sairauden takia jouduimme perumaan. Se ei meitä kuitenkaan estänyt jatkamasta yhteisten treffien järjestämistä. Jo ennen kuin olimme nähneet toisemme ensimmäistä kertaa livenä, ostimme liput tulevan kesän keikalle.

Monta kertaa olimme päivitelleet sitä, kuinka olemme niin samanlaisia. Meitä yhdisti tietenkin myös äitiys. Meidän poika on vain muutamia kuukaisia Ainoa nuorempi. Elli kirjoitti aivan todella kauniisti meidän ensimmäisestä tapaamisestamme. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää, paitsi se on todettava, että oli aivan kuin olisin vastaanottanut vanhan tutun kylään. Iloisin mielin jatkoin viikonloppuani. Kuinka onnellinen olenkaan ihanasta uudesta ystävästäni. Kaikki on mahdollista täällä blogimaailmassa. Ruudun takaa voi löytyä toden totta tärkeitä ystäviä, joita haluaa tsempata elämässä ja joiden puolesta voi olla aidosti onnellinen.

Kiitos siis sinulle, Elli, että tulit elämääni!


Kaksituhattakaksitoista

Minua jäi harmittamaan, kun viime vuonna en jostain syystä ehtinyt tehdä blogeissa paljon ilmaantuvia menneen vuoden muisteloita. Nyt sen teen! Pistetään siis vuosi 2012 pakettiin ja muistoksi tänne blogiin.

Aivan ensimmäisenä menneestä vuodesta tulee mieleeni meidän häät. Häät vietettiin vuoden ensimmäisenä päivänä, poikamme ristiäisten ohella. Olimme pitäneet sukulaisilta salassa koko naimisiinmenon, ja vasta minun astellessani kastehuoneeseen hääpuvussa, paljastimme aikeemme. On aivan uskomatonta ajatella, että olemme olleet ihan kohta vuoden naimisissa. Onnellinen olen aviomiehestäni ja siitä, mitä elämä on minulle antanut, vaikka rankkahan koko vuosi on ollutkin. Avioliitto ja riidat sen mukana ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Vuoden vaihtuessa uusiin kuvioihin ja edellisestä vuodesta oppineena voin sanoa, että aika vankoin askelin astelemme mieheni kanssa kohti uusia haasteita.



Viime talven pakkasten paukkuessa meillä kärsittiin pojan vatsaongelmista ja tolkuttoman huonoista öistä. Yritimme hoitaa poikaa vyöhyketerapian avulla. Minäkin olin maidottomalla linjalla yli kolme kuukautta. Olin todella väsynyt koko ajan. Miehellä oli taas toisella paikkakunnalla meneillään gradun teko ja pitkät työpäivät. Vielä tällöin ei ollut tietoakaan uudesta asunnosta tai minun opiskeluista. Kävin myös valmistautumaan kätilökoulun pääsykokeisiin näillä main. On pakko tunnustaa, että onneksi se rankka vauvavuosi on ohi. Poika oli aivan mielettömän ihana vauva, mutta kyllä oli ihan pirun rankkaa. Pitkälle venyneet illat, sängyssä tai tissillä venkoileva vauva ja huolestuttavan usein (ja paljon) puklaileva pienokainen toi joskus kyyneleetkin silmäkulmiin. Aamun lastenohjelmat ja kello viiden Pikku Kakkonen oli pelastukseni isomman lapsen kohdalla. Jälkeenpäin ajateltuna koen suurta syyllisyyden tunnetta siitä, kuinka huono ja väsynyt äiti olin tytölle. Kun pojan sai edes hetkeksi nukkumaan, oli minunkin pakko levähtää. Odotin perjantaita kuin kuuta nousevaa, sillä silloin isi tuli kotiin, lähteäkseen taas maanantaiaamuna takaisin töihin.





Koko viime kevät meni jossain sumussa, niin kuin talvikin. Luin pääsykokeisiin, yritin selvitä nukumattoman vauvan ja uhmakkaan neidin kanssa. Etsimme asuntoa, ostimme auton, vaihdoimme nukkumisjärjestelyjä kaksiossamme. Kerroin muutamalle ystävälleni ja sukulaiselleni blogistani. Tein myös uuden ja rakkaan ystävyyssuhteen. Loppujen lopuksi keväästä löytyy niitä valitusta täynnä olevia postauksia aika runsaasti. Olin kai tammikuussa päättänyt, että kesäksi  me varmasti jo muutetaan asumaan yhteen. Kun asuntorintamalla näytti huonolta, niin pudota mätkähdin pilvistä kovaan maahan. Jouduin selviämään ja hoitamaan lapseperheen arkea yksin vielä määrittelemättönä ajan. Kuitenkin siitäkin jotenkin selvittiin. Imetyshormonit ja ystävien seura pitivät minut vauhdissa mukana. Kaikki kunnia ihanille ystävilleni ja Pyörämummille, joka hoiti meidän neitiä paljon!




Kesäkuussa kävin ensimmäisen kerran pääsykokeissa. Tykkäsin kesästä sen vuoksi todella paljon, koska lasten kanssa oli heti helpompi lähteä ulos. Viime kesä oli aika viileä, mutta kotona ei ahdistanut olla läheskään niin paljon, koska ulkona oli helpompi olla. Myös ne hirvittävät kauppareissut toppapuvussa huutavan vauvan kanssa olivat historiaa. Kesällä jouduin vieläkin juoksemaan kaupan läpi, sillä herra oli aina kovin tyytymätön, mutta sentään sain syödä jätskiä joka kerta, kun kaupasta ulos päästiin.



Kesällä kävin toisen kerran elämässäni Porvoossa. Ei ollut tällä tytöllä hajua edelleenkään, että samoilla nurkilla tulisin kävelemään syksyllä useasti. Kesällä meillä ei enää ollut sitterissä tuhisevaa vauvaa, vaan pojasta alkoi kuoriutua aikamoinen menijä. Lattialla tutki innostunut ja kovaan ääneen huuteleva vauva, joka tahtoi tankata äidin läheisyyttä usein. Vietimme kesällä myös tyttömme 4-vuotissyntymäpäiviä! Mies otti tytön mukaan kesällä mökille, jona aikana nautin suunnattomasti omasta jylhästä yksinäisyydestäni kaksin pojan kanssa.



Miehen viettäessä viimeisiä lomapäiviään, kävimme katsomassa nykyistä asuntoamme. Muutkin olivat kovin kiinnostuneita asunnosta ja murheen murtamina ajoimme takaisin kotiin. Päätin kuitenkin yrittää ja lähetin välittäjälle sähköpostilla lyhyen esitelmän perheestämme, joka osoittautui nappivalinnaksi. Saimme myöhemmin kuulla, että meistä oltiin todella kiinnostuneita ja saimme kuin saimmekin haluamme asunnon. Siitä ne pyörät lähtivätkin rytinällä pyörimään eteenpäin. Vietimme syksyn korvalla tunteikkaat läksiäiset, jotka koskettavat minua vieläkin. Ystävieni jättäminen kilometrien taakse tuntui murtavan minut täysin. En osannut sopeutua ajatukseen yhtään. Masennuin jopa hieman. Vasta nyt muutaman kuukauden jälkeen pystyn nielemään totuuden, etten näe ystäviäni enää läheskään niin paljon kuin ennen.



Kuljimme muuton jälkeen kerran viikossa entiselle paikkakunnallemme. En halunnut päästää irti entisestä elämästäni, mutta en tuntenut enää kuuluvani entiseen ympäristöön. En liioin tuntenut kuuluvani Porvooseenkaan. Itkin useita kertoja viikossa ikävääni. Kerran mieheni haki minut lastenhuoneen teltasta itkemästä. Samalla luin toisen kerran pääsykokeisiin. Pojan nukkuminen uudessa kodissa oli entistä järkyttävämpää. Omat voimani olivat aivan lopussa. Mieskään ei vaikuttanut miltään enkeliltä. Entisen doulani ottaessa muissa asioissa yhteyttä sain varattua poitsulle ajan unikouluun. Se oli parhain päätös ikinä!



Ei mennyt aikaakaan, kun tapasin läheisessä perhekerhossa naapurini. Naapurini, josta tuli heti minulle kovin läheinen. Hän oli linkki entiseen elämääni. Siihen elämään, jossa tapasin ystäviäni joka päivä. Olen kovin onnellinen, kun sain itselleni uuden ystävän. Vaalin tätä(kin) ystävyyttä varmasti paljon, vaikka elämä viekin minua taas eteenpäin koulumaailmaan.


Elämä uudella paikkakunnalla jatkoi kulkuaan. Hain hävyttömästi isommalle tytölle paikan osa-aikaiseen hoitoon. Kävimme paljon kävelyillä Vanhassa Kaupungissa. Tutustuimme lisää uuden ystäväni kanssa. Haimme seuraa ja vertaistukea perhekahvilasta. Välillä saimme iloksemme ystäviä kylään tai kyläilimme vuorostamme heidän luonaan. Elimme elämäänne niin hyvin kuin vain voimme. Mieskin ehti tuossa jossain välissä valmistua koulustaan ja hakea jatko-opiskelijaksi.


Joulukuussa sain lopulta tietää pääseväni opiskelemaan. Tässä vaiheessa viimeistään elämä muuttui todenteolla. Alun innostuksen, pelkotilojen ja riitojen jälkeen olemme hyvällä mallilla uuden elämän vastaanottamisen kanssa. Bussikortistakaan ei enää tarvitse riidellä, sillä saankin aivan saman kortin kuin mieheni - joka siis oli riidassamme iso tekijä ennen huojentavaa tietoa. Sain hyväksymiskirjeen mukana kasan läksyjä, joita olen miehen loman aikana yrittänyt tehdä. Viikko on enää aikaa levätä laakereilla ja hoitaa viimeiset asiat kuntoon ennen koulun alkua.


 Vuosi 2012 oli paljon muutoksia täynnä. Olen taas kasvanut hieman ihmisenä. Välimatka ystäviini on kieltämättä muuttanut minua hiukan. Olen entistä kiitollisempi tukiverkostostani, mutta samalla vähän kapinahenkinen, sillä tyylillä, että yksinhän täällä on nökötettävä. Sain vuonna 2012 paljon, mutta jouduin myös luopumaan paljosta. En ehkä koskaan siitä palaudu, mutta kulunut viikko miehen ollessa kotona on todistanut minulle, että osaame olla keskenämme stressin alla aika siivosti. Perjantainen kahdenkeskinen ilta ravintolassa ja tanssilattialla lähensi meitä kummasti. Ihanan sielunsiskon vierailu todisti minulle, että uusia ystäviä löytyy myös toiselta puolelta Porvoota. Vaikka tulen viettämään suurimman osan viikoistani aivan toisessa kaupungissa, niin luotan vahvasti siihen, että ystäviä löytyy sieltäkin.

Kuluneesta vuodesta jää ilmoille kolme avainsanaa: perhe, avioliitto ja ystävät. Kaikki ovat olleet koetuksella. Uusia väyliä ja mahdollisuuksia on ilmaantunut. Uusia tapoja selvitä asioista. Uutta puhtia ja innostusta. Olen valmis vastaanottamaan vuoden 2013!


Valoa kohti

Jaa, se ois huomenna sitten jouluaatto. Ei kyllä tunnu yhtään joululta. Minä, joka olen joka ikinen vuosi odottanut aattoa kuin kuuta nousevaa, on nyt ihan muissa maailmoissa. Onnea, jännitystä, innostusta, ahdistusta, eripuraa ja haikeutta. Pieneen ihmiseen mahtuu tavattoman paljon tunteita. Joulu on ollut viimeisenä mielessä, sillä ajatukset liitävät jo muutaman viikon päästä alkavassa koulussa.

Minulla oli tässä jo kilometrin mittainen postaus siitä, kuinka minun ja miehen välejä raastaa isot muutokset. Sen verran terapeuttista taisi luonnoksiin jäänyt kirjoitus olla, että siitä aiheutuvan tunteenpurkauksen johdosta puhdistimme miehen kanssa ilmaa sängyssä maaten. Ensin tuli itku, sitten muutama lohtuttava sana, iso halaus ja kauan kaivatut kolme sanaa. Juuri ennen päivän vaihtumista jouluaattoon, olemme taas ystäviä.


Meidän perheen keskinäisiä liitoksia on siis koetellut tulevat muutokset. Jos olisin antanut paukkua vapaasti hetki sitten pinnalla olevat fiilikseni, niin siinä olisi mennyt ne viimeisetkin jouluiset tunnelmat kaikilta. Plus vielä se, että täällä käy lukemassa jo yksi sun toinen tuttu (anoppi sun muut) tai tuntemattomana pysyttelevät lukijat, että en edes voi (vaikka haluaisinkin) päästää kaikkea ulos. Eikä ehkä miehen julkinen kivittäminen toisi loppujen lopuksi minulle suurta mielihyvää.




Pääpiirteittäin jokainen parisuhteessa oleva voi seuraavista avainsanoista päätellä, että mistä se kenkä puristaa. Kuvitelkaa nämä seuraavat asiat tulevan hyvin itsepäisen, itsekkään ja inhottavan pippurisen avioparin suusta.

Ensimmäistä riidan aiheuttajaa ei tarvitse kauaa miettiä. Tiddididiididii: RAHA! Kuinka se elämä olisikin helpompaa lottovoittajana. Tai edes muutaman satasen enemmän tienaavana perheenä. Mikään muu ei ole ongelmana tämän hetken suunnitelmissa, kuin matkustamiseen kuluvat kustannukset. Mie kyllä kohta vaikka kävelen täältä Helsinkiin, jos ei tähän keksitä mitään muuta ratkaisua. Ongelma on seuraava: ostanko bussikortin koko kuukaudelle ja maksan parin-kolmen viikon ruokarahoilla mokoman läpyskän. VAI ehkäkö sittenkin kaksi viikkoa kestävän kortin (siis 20 matkaa), joka on vähän siedettävämmässä hintaluokassa ja kuljetaan muut matkat autolla. Vielä päälle se, että Hesan päässä on kuljettava julkisilla koululle. Autolla ei kuulemma voi kauheasti matkustaa, sillä auton ylläpito ei kuulemma ole halpaa. Suprise, suprise! Imagine my astonishment. Tätä kamalaa hässäkkää huojentaa tieto siitä, että minulla on aika paljon opiskelujaksoja työharjoitteluna, jotka voin vain onnen niin suodessa suorittaa lähimaastossa.




Matkustamiseen kuluu sitten sitä aikaa. Jokainen taitaisi haluta päiviin edes muutaman tunnin enemmän. Niin minäkin. Jo muutenkin ajatus lasten lykkäämisestä tarhaan ahdistaa, niin entäs sitten se, kun vanhemmat lähtevät melkein koko päiväksi toiselle paikkakunnalle. Siihen ratkaisuun jo päädyttiin, että lapset viedään vasta seiskaksi tarhaan, haetaan viimeistään puoli viisi. Ihan hiton pitkä päivä. Meidän pieni poika kyllä kostaa nuo tunnit meille kotona. Tyttö jo pärjäisi tarhassa vaikka kuudesta kuuteen, mutta tuo mammanpoika on eri maata. Eiköhän tänään miehen kanssa käytykin hieman äänekäs keskustelu siitä, että kuka vie ja hakee  lapset - kenen työ tai opiskelu on tässä asiassa etusijalla.


Jos vielä hetki sitten hypin ja pompin ilosta uuden koulupaikkani johdosta, niin nyt enemmän ahdistaa - tai näin minusta äsken tuntui. Kouluun kyllä menen ja syön vaikka kynsiä, jos niikseen tulee. Eniten minua vaivaa se, että nämä asiat ovat olleet tiedossa meillä jo kauan. Tämä asunto ja paikkakunta valittiin juuri moottoritien läheisyyden takia. Meiltä kuluisi jopa pidempi aika kulkea töihin ja kouluun, vaikka asuisimme mukamas lähempänä pääkaupunkia. Asuntojen hinnat ovat sitä järkyttävämpiä, mitä lähemmäs keskustaa mennään. Minä olen oikein tyytyväinen nykyiseen asuntoon ja miljööseen. Yhdessä me kaikki päätökset olemme tehneet. Siksi me muutettiin tähän, sillä menot olisivat isot vaikka asuisimme missä.



Muistan elävästi miehen lupaukset ja vakuuttelut vuosi sitten siitä, että hyvin me pärjätään, kun minä aloitan koulun. Aina keksitään joku ratkaisu, mies lupasi silloin. Tuntuu jotenkin siltä, että olisin tehnyt jotain väärin, kun pääsenkin toteuttamaan unelmaani. Olisiko vain ollut parempi, että jäisin tänne siivoamaan jotain vessoja tai paistamaan hamppareita.. Jos tarpeeksi kauan tämä kädenvääntö olisi jatkunut, niin minulta olisi päässyt suustani sammakko tai toinen. Ihan heti herättyäni en jaksaisi kuulla siitä, kuinka mikään ei ole hyvin. Pidän itseäni aika positiivisena ihmisenä. Sellaisena, joka ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat, vaikka vähän niistä valittaisikin. Mies on taas pessimisti realisti. Ei oikein sovi yhteen. Luulin ensin, että isommat kamppailut käyn surun kanssa, kun joudun lapseni jättämään tarhaan. Olin väärässä. Isoin vastustajani olikin oma mieheni. Vaikka kuinka asioita pitääkin katsoa realistisesti, niin kyllä joskus voisi tulla vastaan ja pistää omalta osaltaan hommat pyörimään. En haluaisi mennä sille tielle, jossa minusta tulee marttyyri, joka heittää naamalle viimeiset viisi vuotta. Ne viisi vuotta, jotka annoin miehen opiskella toisella paikkakunnalla rauhassa, jotta hän valmistuisi ennätysajassa ja ennätystuloksin! Siihen en halua ryhtyä.



Otsikosta voi kuitenkin päätellä, että ehkä tästä suosta noustaan - voittajina. Kompromisseja on tehtävä. Asiat järjestyvät kyllä aikanaan. Mummikin on lupautunut tulemaan hädän keskellä lastenvahdiksi. Mies yrittää saada lupaa yhteen etäpäivään viikossa. Kunhan arki alkaa rullaamaan, niin sittenhän sen todellisuuden näkee. Kunhan vielä töitä saisin kesäksi, niin kaikki olisi todella hyvin, ellei jopa parhaiten koko maailmassa. Pieni stressi ja realismi on aina hyvästä. Itsekin voisi olla vähemmän sitä sorttia, joka ottaa jokaisen kommentin henkilökohtaisena loukkauksena. Nyt on ihan oikeasti nautittava näistä päivistä lasten kanssa! Minun pienet nuppuni. <3 Huomenna kaivan sitä joulumieltä, vaikka kaivuria käyttäen. Lahjat odottavat tuossa vieressä saajiansa. Ruokaa taitaa olla vielä kaapissa. Vähän namiakin löytyy. Esteet on tehty voitettaviksi.

Myöhemmin voi palata näihin päiviin ja muistella, kuinka ennen kaikki tuntui kovin vaikeilta. Jokaisesta vastoinkäymisestä on opittava. Tästä kun selvitään, niin me kasvetaan mieheni kanssa hurjasti. Oli todella koskettavaa, kun näin äsken miehessäni aivan uudenlaisen puolen. Ihan itku tuli. Vaikka olisinkin tänään halunnut heittää sitä mokomaa lumipallolla naamaan, niin lopulta minä häntä niin kamalasti rakastan. Yritän tehdä tästä joulusta kaikille rauhallisen ja ikimuistoisen.

Hyvää joulua myös jokaiselle lukijalleni! Yritän pitää huomenna kameran koko päivän vierellä, jotta tännekin saataisiin välillä vähän sokerista lärpätystä tästä joulusta. Kuusta meillä ei tosin ole, tonttulakkiakaan ei löydy, mutta torttutaikinaa ja kinkkua sitäkin enemmän!


Ajatusten palapeli, juhlat ja kysymyksiä lukijoille

Sieltä se hyväksymiskirje kouluun lopulta tuli. Vastaus lähti jo alkuviikosta pikana takaisin. Nyt yritän saada palapelinpaloja yhteen, jotta asiat olisivat hyvällä mallilla tammikuun alussa. Joitakin paloja pitää vielä etsiä. Toisia paloja ei vielä saa. Muutama pala on sellainen, ettei tiedä mihin kohtaan se tulisi. Kuitenkin aika moni palanen odottaa jo kokoojaansa.



Mielessäni pyörii nyt aivan liikaa ajatuksia. Käyn jatkuvasti itsekseni ajatuksiani läpi, aihe aiheelta. Silti yhtäkään niistä en saa järkevästi kirjoitettua ylös. Tämä uusi tilanne tuntuu jopa hieman liian yksityiseltä ja pelottavalta, etten tiedä haluanko niistä kirjoittaa. Toisaalta en juuri nyt jaksakaan. Hyvällä mallilla kaikki asiat ovat ainakin toistaiseksi. Ympärillä tapahtuu aivan liikaa asioita ja aivan liian nopeasti. Tuntuu, etten osaa pysähtyä ja hengähtää. Se tuntuu samalla todella hyvältä. Toisaalta tuntuu hyvin jännittävältä ja hurjalta, pelottaakin hiukan. Menen tukka putkella päivästä toiseen. Kontrollifriikki kun olen. Pysähtyminen on vaikeaa. Kaikki asiat pitäisi olla jo minulle selkeitä ja hoidettuna, jotta mitään ei jäisi viime tinkaan. Laput silmillä säntään asiasta toiseen ja paikka aasta paikka beehen.



Tällä viikolla oli onneksi yksi aivan erityinen arjesta irroittautuminen. Juhlimme mieheni valmistumista pienessä tilaisuudessa ja nopealla burgerilla. Aika korutonta, mutta kuuluu miehen tyyliin. Tietenkin työmaalle piti palata tilaisuuden jälkeen. Kuulemma iso kiitos miehen urakan valmistumisesta kuului minulle. Sain siitä hyvästä ruusun, jonka taas mieheni sai tilaisuudessa. En silti ota yhtään kunniaa niin hienosta saavutuksesta. Kovillehan miehen opiskeluaika otti minullekin, enkä aina jaksanut sitä peitellä. Nyt muistot arkiyksinhuoltajuudesta ovat vain niitä muistoja vain. Käännän katseeni jo omia opintojani kohti.




Koska ajatusteni sillisalaatista en saa tällä hetkellä mitään irti, niin kokeilen, saisinko teistä lukijoista mitään irti. Olen nimittäin unohtanut kiittää teitä lukijoita siitä, että olette pysyneet matkassa mukana. Uusia lukijoitakin on aina silloin tällöin tullut lisää, iso kiitos teille. Jokainen käynti tai kommentti pitää mielenkiintoni yllä tätä harrastusta kohtaan. Kommentit piristävät ja ilahduttavat minua enemmän kuin arvaattekaan. Vaikka aina ajattelen, että kirjoitan vain itselleni ja vain niistä asioista, jotka minua kiinnostavat, niin silti haluaisin jotenkin palkita lukijoitani. Ehkä joku kerta taas arvonnan muodossa suoritan tämän lahjomisen, mutta nyt olisi mielessä jotain muuta. Olisiko teillä mielessä joku juttu, josta haluaisitte lukea? Kaihertaako mieltäsi jotkut kiperät tai kepeät kysymykset? Nyt varsinkin uuden elämäntilanteen edessä jutun juurta varmasti saa monestakin asiasta. Olisi myös ihana kuulla onko lukijoiden joukossa äitejä, jotka ovat vasta aloittaneet samanlaisen tarharumban? Sana olisi nyt vapaa. Sitä kannattaa hyödyntää. ;-) Ja ihan vielä sokerina pohjalla tahtoisin tietää, että hiveleekö blogini teitä visuaalisesti? Eli nyt yli vuoden kameran kanssa ahkerasti heiluneena mielenkiinnosta utelen, että kelpaako kuvia katsella?

Ja rakkaat anonyymit, klikatkaan itsenne läsnäolevaksi. Oikeasta reunasta löydätte vain teille tarkoitetun kyselyn. Pistin ihan mielenkiinnon vuoksi uuden kyselyn joukkoon mukaan. Olen seurannut blogini kävijämääriä ja tilastoja Google Analyticsin kautta, mutta yhtä asiaa se ei minulle kerro: oletko lukijani mies vai nainen. Ainakin muutama herrashenkilö täällä nimittäin käy vakoilemassa, näin minulle on kerrottu. ;-) Aika hauskaa! 


Ilotulitus sisälläni

Yksi puhelinsoitto. Ääneen sanottu lupaus tulevaisuudesta. Mustaa valkoisella tulossa postissa alkuviikosta. Onko onni vieläkin minun puolellani? Vannoin ennen, että jos tulen vielä toisen kerran raskaaksi, niin lakkaan toivomasta suuremmalta taholta mahdottomilta tuntuvia asioita. Silloin onni hymyili minulle, kun sain sen mitä halusin: kaksi lasta ja perheen. Asioilla on tapana järjestyä, kuulostaa hyvin kuluneelta sanonnalta, jota vain kaikista onnekkaimmat hokevat. Miksi minulle enää tulisi vastaan suurempaa onnea? Onni on nyt kuitenkin puolellani, niin minulle luvattiin.






Isot pyörät lähtivät pyörimään. Asioita järjestellään. Taloudellisesta selviytymisestä jatkossa käydään äänekkäitäkin pohdintoja. Kesäksi on pakko löytää töitä, jotta selvitään. Lääkäriaikoja. Kelan kanssa asiointia. Paljon asioita hoidettava ennen joulua, ennen uutta vuotta ja ennen kuin uusi elämä alkaa.

Sain mitä toivoin. Ääneni kuultiin. Toiveeseeni vastattiin. Minä tein sen. Saan kiittää tästä sitä yhtä henkilöä, joka jäi varasijalistalta pois. Kiitos hänen, minä pääsin sisään. Minusta tulee kätilö. Sisälläni käydään suurta ilotulitusta ja kamppailua. Olen samalla maailman onnellisin, samalla haikein mielin. Jatko tulee varmasti olemaan vaikeaa, mutta toivon onnen olevan vielä myöhemminkin puolellani. Juhlin sitten rajusti, kun saan kaipaamani todisteen kirjeenä. Perkules, sanon vaan!!


Ei kuulu mitään, mutta silti kuuluu vähän kaikkea

Olen jotenkin henkisesti jumissa. Tuntuu siltä, kuin aivoni tarvitsisivat kokonaisvaltaisen hieronnan. Asiat kyllä rullaavat täällä hyvällä vauhdilla eteenpäin. Silti tuleva vuosi vielä jännittää. Eniten tässä nyt junnaa minua se koulupaikka. Olen tällä hetkellä kolmannella varasijalla. Perjantaina voin soittaa hakutoimistoon ja tiedustella mahdollisesta pääsystäni kouluun. Se on todella hieno juttu!


Koulua varten hoidettavat asiat ovat myös hyvällä tolalla. Koska en astman ja allergian vuoksi voi tehdä enää parturi-kampaajan töitä täysipäiväisesti, niin mahdollista rahallisesti suurempaa opintotukea varten on saatava lääkärinlausunto. Kirje sairaalasta tuli tänään postissa. Ensi viikolla minulta otetaan verikokeita, allergiatestit ja puhalluskoe (se oikea sana oli kovin vaikea muistettavaksi). Pääsen koeteltavaksi vielä uudestaan tammikuussa, jolloin on aika lääkärillekin.


Lapsille on tarhapaikka odottamassa kaiken varalta. Kerran jo pojan kanssa kävimme tutustumassa täteihin ja paikkoihin. Enää puuttuu pojan ruokailua varten lääkärinlausunto tarhan keittiöön. Epäonnekseni tarhantätien tai edes vanhempien sana ei paina tarhan keittiössä, joten vääränlaista ruokaa on luvassa, ellei ole todistettavissa lääkärinlausonnolla toisin.

Koska koulupaikka ei ole vielä varmistunut, niin en pysty suunnittelemaan tulevaa vuotta. Sen tiedän, että ellen tällä(kään) kertaa saa koulupaikkaa, niin jään vielä syksyyn asti kotiin. Aloitan pääsykokeisiin lukemisen jo tammikuussa, jotta olen mahdollisimman hyvin valmistautunut. Syksy on ehdoton takarajani olla kotiäitinä.


Toisaalta tammikuu pelottaa ja jännittää senkin vuoksi, koska pelkään kuinka hommat käyvät sujumaan minun ehkä opiskellessa. Kuinka jaksan tehdä läksyni. Miten lapset suhtautuvat uusiin järjestelyihin. Olemmeko miehen kanssa toistemme kurkuissa kiinni kaiken sen stressin ja väsymyksen takia. Pystyykö tällä hetkellä jatko-opiskelijan statuksella töitä tekevä ja työllensä elävä höllätä. Kauan lapset joutuvat päivisin olemaan tarhassa. Kuinka jaksan. Kuinka me jaksamme sen kaiken. Pärjäämmekö rahallisesti. Pärjäänkö koulussa. Miljoonia kysymyksiä. Jotkut aiheettomia, mutta toiset ihan aiheellisia.


Yksinäisyys painaa minua vieläkin. Senkin vuoksi koulun aloitus tekisi minulle hyvää. Olen jo alkanut hyväksymään sen, etten näe ystäviäni tai sukulaisiani enää usein. Olisi pitänyt vaalia ja arvostaa sitä aikaa läheisteni ympärillä, kun vielä oli mahdollisuus. Isompi murhe tässä on tuon känkkäisen miehen kaipuu. Ymmärrän sen, että työ ja jatko-opiskelut on hoidettava kunnialla. Hyvinhän se mies työt tekeekin. Taitaa minun mieheni olla yksi parhaimmista opiskelijoista alallaan. Ikävä häntä kuitenkin on. Saan muistutuksia tästä toisesta puoliskostani pyykinpesun ja jälkien korjaamisen muodossa. Hikiset sukat löytyvät illalla lattialta, lautasia sohvalta ja huiskin haiskin heitettyjä vaatteita hyvin randomeista paikoista ja kenkäpareja, joihin kompastuu matkalla yöpissille. Väsymys painaa miestä, joka purkautuu tavalla tai toisella. Ikävä silti on. Niin kova ikävä, että välillä ihan itkettää.


Elämä nyt on tätä. Sille ei voi mitään. Onnellinen olen kuitenkin kaikesta saamastani. Olen onnellinen hyvästä sijoituksestani kouluun, tarhapaikasta, terveydestä, uusista verhoistani (kuvissa), joulusta (vaikka aika vararikossa olenkin), monista asioista. Kunhan tämä jännitys omalta osaltani laukeaisi, niin osaisin keskittyä tulevaan. Olen jonkinlaisessa tyvenessä, josta ei tunnu pääsevän yli. Olen samalla onnellinen, mutta myös jännittynyt ja murheissani. Elämä on välillä ristiriitaisia tunteita täynnä. Eniten varmaan vaan nyt kaipaan juttukaveria. Luojalle kiitos tytön tarhapaikasta, jossa saan edes hitusen ihmiskontaktia. Tytön tarhakaverin isä on monesti minun kanssani jutellut matkalla tarhaan tai kotiin, joka on tuntunut todella kivalta. Sellaista pinnallista hyvää päivää, mitä kuuluu-small talkia olen kaivannutkin. Naapurinikin lähti viettämään perheen kanssa laatuaikaa maalle, joten sekin pieni auringonsäteeni on poissa vielä hetken.


Onneksi on vielä Roswellia jäljellä. Lapset ovat iloisia, vaikka välillä koettelevatkin. Poika on oppinut hurjasti kaikkea uutta. Puheen ymmärtäminen on aivan mielettömän hyvässä noususuhdanteessa tällä hetkellä. Ei tarvitse sanoa enää kuin mennään pesulle, niin jo pienet jalat viipottavat kohti vessaa. Olen aivan hämilläni! Ihana ihmeeni! Tyttökin yllättää joka päivä jutuillaan ja taidoillaan. Tarha on tehnyt hyvää, sillä nyt tyttömme tekee niin hienoja piirustuksia, että pois alta! Ja onneksi tulee miehellä pieni breikki jouluna. Meidän on tarkoitus lomalla viettää ensimmäistä hääpäivää kahdestaan, kun Pyörämummi saapuu yökylään lasten unta kaitsemaan. Kaikkea kivaa on luvassa, vaikka välillä tuntuisikin aivan muulta.





Toisessa ulottuvuudessa

Kävin. Tulin valitettavasti takaisinkin. Kädet hellänä armottomasta aploodaamisesta. Jalka hakkaa edelleen tahtia. Olo on ihan kuin alkukantaisella meduusalla. Menin vain musiikin mukana. Enkä saanut tarpeeksi. Kaksi tuntia tuntui viideltä minuulta. Kävin jossain muualla. Menen uudestaan heti kesällä!