Äitiys+huoliteltu ulkonäkö=mahdoton yhtälö?

Sitä olen tässä pohtinut. Ainakin se on selvä, että äiti+kamera=lapsikatras sylissä, kuten tulette huomaamaan tulevissa kuvissa.



Tämä aamu oli kuin mikä muu tahansa aamu. Se alkoi aivan liian aikaisin, mies lähti vielä aikaisemmin töihin, lunta tuiskutti ulkona ja lapsilla kurniva nälkä. Aivan tyypillinen päivä meidän kotona. Televisiosta tuli onneksi meidän molemmat lapset hetkeksi naulitseva animaatiokimityspätkä, Touhukkaat. Vuosikas poikamme tepsuttaa alkumusiikin tahtiin yhtä nopeasti kuin siskonsa. Huokaisin helpotuksesta, kun lopuksi tuli vielä meidän likan yksi lemppariohjelmista, Bofori. Vielä piti raahata koko kööri kylpyyn aamutoimien päätteeksi.

Suihkun jälkeen mietin, että vedänkö jalkaani luottohousuni, H&M:n pitkätkalsarit ja nuhjuisen paidan, vai kaivanko kaapista kenties jotain vähän kivempaa. Jotain vähän kivempaa veti pidemmän korren. Päätin jopa vähän meikata, vaikka emme lähtisi ulos minuutiksikaan sinne lumimyräkkään. Ostin minä jopa pikkujouluihin huulipunan, ajatella! Ihan kapinahengessä laitoin vähän punaa huuliin!




Neljän vuoden äitiyden jälkeen niiden kivojen vaatteiden pukeminen päälle tuntuu ristiriitaiselta. Varsinkin, kun kukaan ei ole enää maidon lähteissä kiinni, niin päällänihän voi olla ihan mitä tahansa. Silti heti joku vähän hienompi paita käy nopeasti ahdistamaan, jos se nyt onkin liian hieno, menee likaiseksi, rikki tai joku katsoo kieroon.

Sama pätee meikkaamiseen. Jos nyt kerrankin laittaa itseensä astetta enemmän meikkiä, niin ensin voi tuntua lopputulos tosi hyvältä, mutta sitten käynkin miettimään liikaa. Ainahan olen meikkiä käyttänyt tai ollut käytämättä. Voin mennä kauppaan ilman meikkiä lenkkivaatteissa tai sitten meikattuna ja korkkarit jalassa. Viimeisen vuoden aikana olen tottunut suht meikittömään naamaan, eikä koko touhulle ole edes tuntunut olevan aikaa.

On jotenkin tuntunut helpottavalta mennä äiti-lapsiryhmiin ilman meikkiä, nuhjuisena ja äänettömästi huutaen en jaksanut! Joukkoon on helpompi soluttautua. Blogimaailmassakin tuntuu olevan juuri niitä ilman rintsikoita kauppaan laahustavia mutseja, joilla haisee tissinvälihiki (ihana Wandabe<3) tai sitten niitä, jotka lapsesta/lapsista huolimatta panostavat itseruskettaviin ja rakennekynsiin.





Kolikon kääntöpuolelta löytyy muodista kiinnostunut, laukkuja ja kenkiä hamstraava ja pidennetyistä ripsistä haaveileva nainen. Korujakin minulta löytyy vaikka millä mitalla. Kenkiä on aivan mielettömän paljon verrattuna niiden käyttökertoihin. Kadehtien katselen muotibloggareiden kuvia, joissa toinen on toistaan sädehtivämpi ja pukeutuu kauniisti. Kaapista yritän penkoa edes rahtusen kivempia vaatteita entisten rytkyjen sijasta.

Perhekahviloihin on ihan oikeasti kiva mennä myös pirteän näköisenä. Sama tyyppi siellä puuterin takana on kuin viime kerralla. Jos näen äidin, joka on laittautunut, niin ajattelen vain, että jes, you go girl! Äidit saavat näyttää hyvältä!

Vielä ennen tytön syntymää jaksoin meikata melkein joka päivä. Tukkaakin laitettiin ammattini puolesta. Ensimmäinen vuosi tytön synnyttyä meni pierukalsareissa ja toivoen entiseen vartaloon palautumista. Vuoden tytön syntymän jälkeen aloin käymään taas koulussa ja salilla. Oma ulkonäkö kävi taas kiinnostamaan. Tahdoin näyttää hyvältä ja kiinittää huomiota omaan tyyliini. Toisen lapsen raskausaikana yritin pitää kiinni samoista tavoista.





No, ensimmäinen vuosi meni taas siinä vauvahormonihumussa. Entise farkut istuivat huonosti jalkaan ja paino junnasi. Tukkakin kävi tippumaan päästä. Kampaajaa näin kerran-pari vuodessa. Elämä oli vain imettämistä ja kodin hoitamista. Villasukat, pitkikset ja t-paita oli tiukkoja leggareita mukavampi yhdistelmä.



Nyt kuitenkin vauvavuodesta henkisesti ja fyysisesti palautuneena olen alkanut kiinnittämään huomiota itseeni. Vaikka salilla en vielä ole päässyt käymään, niin ruotu on palannut entiseen elopainoon - ainakin hetkellisesti. Kun vielä pääsisi kunnon spinningiin ja joogaan. Tukankin sain juuri värjättyä ja leikattua. Uusi huulipuna oli tänään käytössä, vaikka siihen ei kukaan muu, minua lukuunottamatta, kiinnittänyt huomiota. Kaivoin vaatekaapista aikuiskouluaikoina käyttämäni paidan, muutamat korut ja lempparihousuni. Jos olisi ollut kevät, niin ulkona jalassa olisi varmasti ollut korkeakorkoiset kengät.


Lapsiperheen arki verottaa, vaikka kuinka sitä haaveilee kiillotetummasta ulkokuoresta. Korut saivat nopeasti kyytiä, kun pojalle tuli toinen kakka aamulla vaippaan. Paidassa oli kuuma ja housuissa ei ollut niin kiva röhnöttä sohvalla kuin lökäpöksyissä. Olo oli kuitenkin aika kiva. Aamulla hailakan väriset kasvoni saivat väriä, ripset tulivat näkyviin mustina ja pitkinä, poskipuna näkyi hennosti poskiltani ja tukankin sain föönattua. Olo oli heti pirteämpi ja mukavampi.

Pidän kiinni itsepintaisesti pinnallisesta puolestani. Äitiys ei ole tehnyt minusta hetkessä itseään kohtaan piittaamatonta joojottelijaa. Varsinkin lasten kasvaessa panostan enemmän itseeni, tarkoittaen salitreeniä ja vaikka kampaajalla käyntiä ehkä kolme kertaa vuodessa. Voin yhtä hyvin olla päivän tukka likaisena ja piereskellen, mutta sitten on niitä päiviä, kun on kiva laittautua.


Niinhän tuo meidän likkakin leikkii milloin mitäkin prinsessaa tai hienoa ladya. Kyllä se mieskin arvostaa, kun jaksaa pitää itsestään huolta. Liiallisuuksiin ei pidä mennä. Lastenkin täytyy saada oikea ja terve kuva omista ulkonäöistään, eikä tulla liian pinnallisiksi. Minun tyttöni saa luvan meikata vasta yläasteen jälkeen, sillä hän on niin kaunis aivan sellaisenaan. Kerronkin tämän monesti hänelle.

Äidin kanssa on siitä huolimatta joskus kiva meikata. Äiti tuputtaa hassulla tyynyllä nenänpäähän ja otsalle. Huulikiiltoa ja kynsilakkaa. Silti meidän tyttö ottaa peilin edessä hassuja merirosvoirvistysilmeitä, oli kynsilakkaa tai ei. Jos vertaa meidän tytön saamiin muistoihin minun laittautumisesta, niin ovat ne paljon onnellisempia kuin omani. Meillä äidin laittautuminen merkitsi pitkää viikonloppua mummilassa, se oli jopa ahdistavaa.

Eli ei, äitiys ja huoliteltu ulkonäkö ei välttämättä ole aivan mahdoton yhtälö. Se vain pitää osata ratkaista itselleen sopivalla tavalla. Ulkonäkö kun voi merkitä toiselle toista ja toiselle toista asiaa. Minusta äidit saavat välillä höpsötellä ja leikkiä prinsessaa kotipäivinä. Niin minä ainakin tein.


14 kommenttia

  1. Ihana postaus, kiitos! Itse saman aiheen kanssa painin ja erityisesti koska oma kroppa ei vielä tunnu omalta niin ei hirveästi kiinnosta sulloutua muuhun kuin verkkareihin ja huppariin. Kiva kuulla että joku muukin pohtii samoja asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että löytyy hengenheimolaisia. Tietenkin olisi mukavampi, ettei tälläisen asian kanssa tarvitsisi painia kaiken muun lisäksi. Varmasti sinullakin kroppa palaa omalla tahdilla entiseen, ja sitten onkin kiva pukea yllensä niitä lempparivaatteita. Tai hei, käy ostamassa ihan uusia! ;-)

      Poista
  2. Sä olet luonnonkaunis, ei sulla oo mitään hätää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, PeNa!! Ihan tässä jo punastuu. :-)

      Poista
  3. Kaunis naapurini! Mielestäni on ihanaa, kun saa laittautua. Ja huonon yön jälkeen meikki on minulle ihan must have. You go girl!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme tässäkin asiassa kuin paita ja peppu! ;)

      Poista
  4. Kunpa näyttäisikin noin freesiltä... Mutta kun on isot ihohuokoset, naama kirjava, kiitos talven innostaman couperosan, punoittavat silmät ja tummat silmänaluset. Mutta onneksi meikillä ja silmätipoilla saa ihmeitä aikaiseksi. Töissä ei suurin osa kollegoista osaa (onneksi) edes arvata, kuinka olmilta herättyäni näytänkään. Mökillä ja kotona en todellakaan jaksa pyntätä, mutta lähikauppaan laitan edes peitevoiteen ja ripsarin. Tulee itselle parempi fiilis. En halua kuulla enää isoäitini kommentteja (meikittömistä kasvoistani): "Oletko jotenkin vakavasti sairas?". Juu, kiitos kysymästä, en ole. Olen vain suvun valkoinen lammas, muut ruskettuvat minun jäädessä lakanankalpeaksi. Onpahan sukupotreteista ainakin helppoa löytää itsensä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä on minunkin naamassani tuijottamista meikittä. Pakko se on vain mennä niillä eväillä, jotka Luoja on suonut. :-) Onneksi on meikkivoide, peitepuikko, valokynä ja puuteri!! Niin, ja poskipuna! ;-)

      Poista
  5. Nolottaa, mutta menin tänään K-markettiin yökkärinhousuissa... miten alas voi kotiäiti vajota!?

    VastaaPoista
  6. Uusi lukija ilmoittautuu:)

    Hieno postaus. Olin itsekin ajatellut kirjoitella tästä kyseisestä aiheesta joskus, tää tuli kivasti muistinvirkistämiseksi, millaista se aika pienen lapsen kanssa oli silloin kun imetys oli vielä kuvioissa jne. Nytten jo jaksaa/ehtii tehdä omalle naamalle enemmän jotain kuin silloin joskus, ipana kun on jo viisvee. Toista tässä toivotaan, joten saa nähdä miten sitten jaksaa pitää yllä huoliteltua ulkonäköä kun on väsy ja +20kg painoa (jos käy sama ku viime raskaudessa :O). Mutta joo, ei oo mahdoton yhtälö toi, muttei mitenkään pakollinenkaan. Silloin laittaudutaan nätiks ku ittestä tuntuu.

    - Revontuli

    http://pitkaonaika.blogspot.fi
    http://onnellinennyt.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!
      Todella kiva, kun liityit lukijaksi ja jaksoit noinkin pitkän kommentin kirjoittaa. Mie kattelinkin jo aiemmin, että sun nimi näkyi tuolla hallintapaneelissa ja ihasteli sun hienoa nimeä. ;-)

      Todellakin siitä ulkonäöstä pidetään huolta siinä mittakaavassa, kun itse jaksaa ja haluaa. Mulle ei laittautuminen ole välttämättömyys, mutta on kivaa, kun välillä jaksaa panostaa enemmän.

      Minullakin kesti yli vuosi, että pääsin takaisin synnytyksen ja vauvavuodeajan jälkeen siihen entiseen itseensä.

      Poista
  7. Paljon samoja ajatuksia kuin mulla. :) Nyt oon itse niin jumissa tässä vauvavuodessa, että ehkä mä otan kehitysharppauksen vasta ensi kesänä, jos saan tissitakiaisen vieroitettua. Nyt en vielä edes halua. :)

    Vaatteiden kanssa tuskailen nyt eniten. Paino ei ole samassa kuin ennen raskauksia, mutta alempana kuin ennen viimeisintä. Joten sopivia vaatteita ei löydy. Ja kun en tiedä mihin paino tästä asettuu, niin uusia vaatteita ei viitsi hirveästi ostella.

    Pitää olla itselle armollinen ilmeisesti. Sä ainakin näytät kauniilta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kai äitien ikuinen ongelma. Onneksi kuitenkin aika näyttää mihin jaksaa panostaa, mihin se vartalo muotoutuu ja jossakin vaiheessa tulee se uudistautumisen into. ;-) Minulla kesti yli vuoden innostua taas omasta ulkonäöstä. Ihan suht olen siis omasta ulkonäöstä. Tämän tarkoitus olikin vin palauttaa mieleeni niitä entisiä aikoja, jolloin meikkupussia kahisteli enemmän kuin tuttipulloja ja kakkaroskista.

      Ja kiitos kehuista, ne tuntuivat todella hyviltä!! :-) Olen blogistasi katsonut sinusta kuvia ja olet näyttänyt olevan huippukunnossa!

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!