Ei kuulu mitään, mutta silti kuuluu vähän kaikkea

Olen jotenkin henkisesti jumissa. Tuntuu siltä, kuin aivoni tarvitsisivat kokonaisvaltaisen hieronnan. Asiat kyllä rullaavat täällä hyvällä vauhdilla eteenpäin. Silti tuleva vuosi vielä jännittää. Eniten tässä nyt junnaa minua se koulupaikka. Olen tällä hetkellä kolmannella varasijalla. Perjantaina voin soittaa hakutoimistoon ja tiedustella mahdollisesta pääsystäni kouluun. Se on todella hieno juttu!


Koulua varten hoidettavat asiat ovat myös hyvällä tolalla. Koska en astman ja allergian vuoksi voi tehdä enää parturi-kampaajan töitä täysipäiväisesti, niin mahdollista rahallisesti suurempaa opintotukea varten on saatava lääkärinlausunto. Kirje sairaalasta tuli tänään postissa. Ensi viikolla minulta otetaan verikokeita, allergiatestit ja puhalluskoe (se oikea sana oli kovin vaikea muistettavaksi). Pääsen koeteltavaksi vielä uudestaan tammikuussa, jolloin on aika lääkärillekin.


Lapsille on tarhapaikka odottamassa kaiken varalta. Kerran jo pojan kanssa kävimme tutustumassa täteihin ja paikkoihin. Enää puuttuu pojan ruokailua varten lääkärinlausunto tarhan keittiöön. Epäonnekseni tarhantätien tai edes vanhempien sana ei paina tarhan keittiössä, joten vääränlaista ruokaa on luvassa, ellei ole todistettavissa lääkärinlausonnolla toisin.

Koska koulupaikka ei ole vielä varmistunut, niin en pysty suunnittelemaan tulevaa vuotta. Sen tiedän, että ellen tällä(kään) kertaa saa koulupaikkaa, niin jään vielä syksyyn asti kotiin. Aloitan pääsykokeisiin lukemisen jo tammikuussa, jotta olen mahdollisimman hyvin valmistautunut. Syksy on ehdoton takarajani olla kotiäitinä.


Toisaalta tammikuu pelottaa ja jännittää senkin vuoksi, koska pelkään kuinka hommat käyvät sujumaan minun ehkä opiskellessa. Kuinka jaksan tehdä läksyni. Miten lapset suhtautuvat uusiin järjestelyihin. Olemmeko miehen kanssa toistemme kurkuissa kiinni kaiken sen stressin ja väsymyksen takia. Pystyykö tällä hetkellä jatko-opiskelijan statuksella töitä tekevä ja työllensä elävä höllätä. Kauan lapset joutuvat päivisin olemaan tarhassa. Kuinka jaksan. Kuinka me jaksamme sen kaiken. Pärjäämmekö rahallisesti. Pärjäänkö koulussa. Miljoonia kysymyksiä. Jotkut aiheettomia, mutta toiset ihan aiheellisia.


Yksinäisyys painaa minua vieläkin. Senkin vuoksi koulun aloitus tekisi minulle hyvää. Olen jo alkanut hyväksymään sen, etten näe ystäviäni tai sukulaisiani enää usein. Olisi pitänyt vaalia ja arvostaa sitä aikaa läheisteni ympärillä, kun vielä oli mahdollisuus. Isompi murhe tässä on tuon känkkäisen miehen kaipuu. Ymmärrän sen, että työ ja jatko-opiskelut on hoidettava kunnialla. Hyvinhän se mies työt tekeekin. Taitaa minun mieheni olla yksi parhaimmista opiskelijoista alallaan. Ikävä häntä kuitenkin on. Saan muistutuksia tästä toisesta puoliskostani pyykinpesun ja jälkien korjaamisen muodossa. Hikiset sukat löytyvät illalla lattialta, lautasia sohvalta ja huiskin haiskin heitettyjä vaatteita hyvin randomeista paikoista ja kenkäpareja, joihin kompastuu matkalla yöpissille. Väsymys painaa miestä, joka purkautuu tavalla tai toisella. Ikävä silti on. Niin kova ikävä, että välillä ihan itkettää.


Elämä nyt on tätä. Sille ei voi mitään. Onnellinen olen kuitenkin kaikesta saamastani. Olen onnellinen hyvästä sijoituksestani kouluun, tarhapaikasta, terveydestä, uusista verhoistani (kuvissa), joulusta (vaikka aika vararikossa olenkin), monista asioista. Kunhan tämä jännitys omalta osaltani laukeaisi, niin osaisin keskittyä tulevaan. Olen jonkinlaisessa tyvenessä, josta ei tunnu pääsevän yli. Olen samalla onnellinen, mutta myös jännittynyt ja murheissani. Elämä on välillä ristiriitaisia tunteita täynnä. Eniten varmaan vaan nyt kaipaan juttukaveria. Luojalle kiitos tytön tarhapaikasta, jossa saan edes hitusen ihmiskontaktia. Tytön tarhakaverin isä on monesti minun kanssani jutellut matkalla tarhaan tai kotiin, joka on tuntunut todella kivalta. Sellaista pinnallista hyvää päivää, mitä kuuluu-small talkia olen kaivannutkin. Naapurinikin lähti viettämään perheen kanssa laatuaikaa maalle, joten sekin pieni auringonsäteeni on poissa vielä hetken.


Onneksi on vielä Roswellia jäljellä. Lapset ovat iloisia, vaikka välillä koettelevatkin. Poika on oppinut hurjasti kaikkea uutta. Puheen ymmärtäminen on aivan mielettömän hyvässä noususuhdanteessa tällä hetkellä. Ei tarvitse sanoa enää kuin mennään pesulle, niin jo pienet jalat viipottavat kohti vessaa. Olen aivan hämilläni! Ihana ihmeeni! Tyttökin yllättää joka päivä jutuillaan ja taidoillaan. Tarha on tehnyt hyvää, sillä nyt tyttömme tekee niin hienoja piirustuksia, että pois alta! Ja onneksi tulee miehellä pieni breikki jouluna. Meidän on tarkoitus lomalla viettää ensimmäistä hääpäivää kahdestaan, kun Pyörämummi saapuu yökylään lasten unta kaitsemaan. Kaikkea kivaa on luvassa, vaikka välillä tuntuisikin aivan muulta.





6 kommenttia

  1. Niinkuin itse sanoit, elämä on nyt tätä, niin sitähän se aika-ajoin on. Kaikkia mahdollisia tunnetiloja ja oloja koetellaan. Joskus kun tuntuu siltä, että loppua ei näy ja syvällä mennään, niin yhtäkkiä helpottaakin tavalla tai toisella ja sitten ihmettelee, että mitä sitä silloin niin lujille ottikin.

    Sinulla siellä tosiaan paljon asioita pohdittavana. Mutta kyllä kaikki vielä loksahtaa paikoilleen.

    Tsemppiä kauheasti ja terkkuja! <3
    Tulisin juttukaveriksi vaikka puistoon tai kävelylenkille jos asuttaisiin lähekkäin. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon ihanasta kommentistasi! Piristi todella paljon mieltäni! <3

      Olisi kyllä ihana nähdä, jos vaan yhtään lähempänä oltaisiin. Mutta ajatuskin jo lämmittää. :-)

      Kunhan tämä kouluasia ratkeaa, niin on helpompi keskittyä tulevaan.

      Poista
  2. Ihanaa, että sait hyviä uutisia! Niin ne muutkin asiat loksahtavat paikalleen. Itsellä tuo odottaminen on kaikista vaikeinta.

    VastaaPoista
  3. Mua tietty - perusuteliaana - heti kiinnostaa uusi ala ja koulu. :)

    Nää on monella tapaa vähän raskaita aikoja, kun yrittää hallita montaa asiaa ja kaikki on vähän kesken ja jostain on pakko joustaa - yleensä omasta ajasta, ja parisuhteesta.
    Ruuhkavuodet indeed.

    Mä olen ollut positiivisesti yllättynyt ettei imetys ja raskaudet olleetkaan lopullisesti syövyttäneet mun aivoja, ja opiskelukavereiden näkeminen on piristävää, koska siellä juuri kukaan ei tahdo puhua lapsijutuista. Mahtavaa (aina välillä).

    Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie tuun varmasti kertomaan lisää tuosta koulusta myöhemmin. Stay tuned!

      Sitä kyllä toivon, ettei mun viimeisetkin järjenrippeet ole kadonneet jonnekin kakkavaippojen joukkoon..

      Hyvää viikonloppua myös sinne, PeNa! ;-)

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!