Opiskelijaäiti kotiäidin sa(a)ppaissa

Aivan kuin tänään olisi ollut vapaapäivä - siis kuin entinen kotiäidin arkipäivä! Kahden peräkkäisen aamusta iltaan-koulupäivän jälkeen oli nautinnollista viedä lapset vasta kasiksi tarhaan. Ei ollut aamulla mitään kiirettä peilikuvan korjailun kanssa, hampaitakaan ei tarvinut itseltään pestä, tarhamatkalla sai otettua hien pintaan vetojuhtana ja kaiken huipuksi pääsin suoraan kotiin lukemaan. Vielä paremmaksi aamun teki se, että poika jäi nauraen tarhaan. Aivan käsittämätöntä! Tyttöäkin ehdin halailla ja pussailla tarhanovella rauhassa. Kävellessäni kotiin mietin, että onko nyt jo torstai. Voiko olla niin, ettei meistä kukaan ole kolmen viikon sairasteluputken jälkeen kipeänä tällä viikolla. Viikko on hujahtanut hurjalla nopeudella viikonlopun kynnykselle.


Jottei hyvä mieli olisi suinkaan loppunut siihen, niin saimme rakkaita vieraita kotipuolesta. Ystävälläni on meidän poikaa viisi päivää vanhempi prinsessa, jota olemme tavanneet aivan sylivauvaikäisistä lähtien. Tapasimme varmaan noin vuosi sitten omalla kotipihallamme, postilaatikoilla. Siitä hetkestä lähtien olemme olleet tiiviisti tekemisissä, joten ikävä on kasvanut todella suureksi meidän muuttomme jälkeen, tapaamiskertojen vähentyessä välimatkan takia. Minä pistin keiton kiehumaan matkalaisille, lasten vielä nukkuessa tarhassa päiväuniaan. Ehdimme tehdä yhdessä likkojen kesken meidän teepöytään vakiintuneita daimmuffineja, kunnes jo haimmekin reippaat tarhalaiset kotiin.


Lapsia oli ihana seurata sivusta. Leikit kehittyvät joka kerta enemmän ja enemmän. Meidän poju sai jopa suukon otsallensa! En olisi millään päästänyt vieraitamme lähtemään kotiin. Niin ison ikävän sain jo itselleni hankittua, ennen kuin kukaan kävi pukemaan päällysvaatteita yllensä. Hieman meidän herraa harmitti tarhassa saatu allerginen reaktio, tällä kertaa kalasta, joten ihottuma-alueille tippunut ruoka sai vain kovan itkun aikaan. Ehdin jo maalailla allergiavapaata tulevaisuutta hyvän tilanteen jatkuessa jo näinkin pitkään, mutta eihän näille mitään voi. Päivä taisi olla niin rankka meidän pikkuiselle, että nukkumatti kutsui heti kuuden jälkeen höyhensaarille. Itsekin olen jo aika raato rankan viikon jälkeen, mutta huomenna pitää jaksaa painaa vielä kokonainen koulupäivä.


Hyvä mieli saa luvan jatkua viikon viimeisetkin päivät. Viikonloppuna pääsen katsomaan aivan pikkuista nyyttiä! Opintojen alkumetrienkin jälkeen raskautta, synnytystä ja vastasyntyneitä katsoo eri tavalla. En malta odottaa aikaa, jolloin omat opinnot pääsevät konkreettisesti siihen kätilötyön asteelle. Vielä me kätilönraakileet rakennamme hyvää tieto- ja taitoperustaa niihin oikeisiin hommiin. Nyt tyydyn nuuhkuttelemaan ystäväni vauvoja ja kuuntelemaan synnytystarinoita.

Mukava päivä siis takana. Teki todella hyvää olla vain kotona kouluviikon keskellä. Lisään tuohon sivupalkkiin taas uusia kyselyitä, johon saa kaikki ylimääräisten klikkausten kestävät vastata.


Äitiyteen uppoutuneena

Viikonloppu oli ja meni. Huomasiko edes kukaan, että se kesti sen kaksi päivää? Minulta meni viikonloppu niin nopeasti ohitse, ettei ehtinyt edes kissaa sanoa. Tänään onneksi sain nauttia vielä viikonlopun jämistä aikaisemmalla kotiintulolla. Ihanaa oli astua ulos bussista, kun oli vielä valoisaa! Ehdin yllättää lapset ja miehen, ja hain hyväntuuliset ja reippaat muksut tarhasta kotiin. Tänään oli ollut erityisen hyvä päivä kummallakin lapsella, joka pisti heti hyvälle mielelle. Vaikka noita koulutehtäviä onkin ihan jokaiseen hetkeen ja rakoon, niin paljon kun vain jaksaa tehdä, niin ehdimme silti naureskella yhdessä iltapalapöydässä. Uskalsimme kokeilla pojalle vehnäsämpylää, sillä nyt näyttäisi siltä, etteivät vatsaoireet ainakaan vehnästä johdu. Siinä sitten syötiin sämpylää pöydässä kaikki kolme, pojun syöttäessä minulle juustonpaloja naureskellen ja tytön halaillen kättäni. Ihan mielettömän ihana tunne, kun kaikilla on hyvä olla - ainakin sen hetken iltapalalla. Tosiasia kun on se, että nyt saan tapella raha-asioista tietyn tahon kanssa, lisähöysteenä se ettei muutenkaan pätäkkää ole juuri nimeksikään, joten vääntöä saa käydä asioista myös kotona. Perheellisen opiskelijan oikeudet tuntuvat olevan joskus aika mitättömiä, vielä kun minun tapauksessani siihen liittyy aikaisemasta ammatista johtuvia terveysongelmia. Koulujuttuja on ihan mieletön määrä, perässä pitäisi pysyä ja huomisesta tulee iltaluennon kanssa todella pitkä päivä. Mies sentään otti ja lähti ostamaan minulle huomiseksi hedelmiä. Nautin nyt kuitenkin noista kahdesta aikaansaannoksestani, vaikka he ovatkin olleet untenmailla jo tovin.






Pässiä narussa

Nyt ihan oikeesti, siis ihan aikuisten oikeesti, voiko tämä olla totta?! Meillä ollaan taas kipeinä. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Meille on kolmessa viikossa ehtinyt kertyä jo ainakin puolen vuoden sairastelusatsi: oksennustautia x2, korvatulehdusta ja nyt tämä. Jokainen viikko koulun alkamisen jälkeen meillä ollaan sairasteltu. Tällä kertaa kyseessä on nuha-kuume-yskä-kombinaatio. Uhrina meidän tyttö.

Ihan hitusen ottaa päähän tämä huono tuuri, sillä minulla menee hukkaan jälleen kerran itsenäistä opiskeluaikaa koululla. Tietenkin minulla on ensimmäinen labra, jonne on mentävä vaikka mikä olisi. Sinne olen menossakin, mutta iltapäivään varatut neljä tuntia opiskeluaikaa menee pikaiseen ruokailuun ja takaisin kotiin paluuseen. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.

Minulla menee jo kolmas tärkeä hetki lukea ja syventyä asioihin kaikkeen muuhun. Meillä ollaan oltu sairaita, minä olen istunut aivan väärässä bussissa ja koulumatkaan onkin mennyt 2,5 tuntia tai sitten minun on pitänyt antaa miehen tehdä tärkeät työjutut, jotta olemme voineet vaihtaa vahtivuoroa lennosta, että ehdin edes luennoille.

Osasin varautua siihen, että koulun aloittaminen vo olla vaikeaa perheelliselle. En nyt ihan tälläistä osannut odottaa. En enää yhtään ihmettele perheitä, joissa toinen on monta vuotta kotona hoitamassa lapsia. Eihän tälläisestä pyörityksestä selviä erkkikään. Eilen tuli tarhasta kaiken kukkuraksi lappu, jossa ilmoitettiin yhdessä ryhmässä sikiävistä päätäistä. Saisinkohan ensi maanantaiksi jo vaihdettua perhepäivähoitoon?

Rakkaampi toista?

Nyt pitää paneutua kerrankin äitiyden ilmiöön, jota olen tässä illan mittaan pohtinut. Edelliseen postaukseen kommentoinut sai minut miettimään ihan tosissaan, onko toinen lapsi toista rakkaampi. Tässä tapauksessa puhutaan vielä siitä, että onko pikkuveli isosiskoa rakkaampi. Ihan itsetutkiskelunkin kannalta minun on pureuduttava tähän aiheeseen omasta näkökulmasta.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin teilata koko ajatuksen siitä, että pikkuVELI veisi isomman palan äidin sydämestä kuin isoSISKO. Aivan varmasti meidänkin perheessä sorrutaan joskus siihen tyyliin, jossa pienempää sisarusta autetaan, suojellaan (tällä tarkoitan isomman turhautumiselta tai turhilta muksauksilta) ja hellitään, joten isompi saattaa jäädä pienemmälle huomiolle. Tämä johtuu varmasti siitä, kun meidän neiti on vaan niin reipas ja omatoiminen, joten sellainen hyysääminen jää vähemmälle. Tietenkin isompi lapsi saa niitä haleja ja silityksiä yhtälailla. Olen blogissakin kertonut enemmän meidän pienestä pojusta ja siitä, kuinka häntä tulee kova ikävä koulupäivinä. Ihan tottahan se on, että meidän viimeisen vauvan vauvavuoteen kiinnitti aivan eri tavalla huomiota. Isompi lapsi on eri kaliperia verrattuna mammanpoikaan, joka ei juokse tarhassa äitiä pakoon samalla tavalla kuin siskonsa. En siis tohtisi ajatella, että sukupuolella olisi jotain merkitystä tässä asiassa meidän perheen sisällä.



Olen ollut aina sellainen leijonaemo. Tytön kanssa elimme vuoden ajan tiiviissä symbioosissa, johon väliin ei aina mahtunut edes tytön isä. Halusin suojella hormonipäissäni tyttöäni kaikelta pahalta, oli se sitten isän riuskoilta tuntuvilta otteilta (siis ei niitä äidin hellanlettu keijukaisen käsiltä) tai toisilta lapsilta. Tyttö oli minulle kaikki kaikessa. Vaikka tulinkin yllätyksenä raskaaksi, oli esikoinen kultaakin kalliimpi. Jos jouduin olemaan tytöstä erossa mökkiviikonlopun ajan, itkin lohduttomasti auton takavalojen perään. Synnärilläkin tirautuin ikävissäni kyyneleitä. Minun iso ja reipas ja se niin ihana tyttö on isossa osassa sydäntäni, esikoisen paikalla. Sillä paikalla, jossa hän teki minusta äidin.

Tietenkin on ollut niitä hetkiä, jolloin pienempi sisarus on vienyt minun huomioni muualle. Jo raskautumisen toivossa surin toista lasta, jota meillä ei ollut. Vauvautumisen vaikeus muutti minua ehdottomasti joltain osin. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, kun olin joskus masentunutkin ongelmiemme varjossa, sillä silloin tytölle annettu huomio jäi vähemmälle. Raskautumisen myötä asenne ja ajatukset toista lasta kohtaan olivat heti erilaiset, kuin esikoista odottaessa. Kahden vuoden odottamisen jälkeen syntymätöntä lasta tahtoi suojella entistä enemmän, aivan kuten kävi synnytyksen jälkeenkin. Otetaan vielä huomioon se fakta, että hoidin lapsia pääsääntöisesti yksin ensimmäiset kuukaudet, joten priorisointia harrastettiin meillä paljon. Yhteinen aika pelkkään olemiseen ja vain yhteen lapseen keskittyminen oli hyvin vähäistä.




Minulle vauva-aika on ollut samalla maailman parasta aikaa ja samalla vaikeinta aikaa. Nautin esimerkiksi imetyksestä todella paljon kummankin lapsen kohdalla. Se oli jotain sellaista, jota ei vain voinut kokea myöhemmin uudelleen. Pieni vauva sulatti muutenkn sydämen, nukkumattomuudesta ja itkuisuudesta huolimatta. Olihan meille poika unelmien täyttymys, mutta siksi, koska halusimme toista lasta kovasti - emme juuri poikalasta. Sukupuolella ei ollut väliä, vaikka olinkin iloinen saadessani kokea kummankin sukupuolen tuomat ilot ja haasteet. En kuitenkaan koe, että järjestyksellä olisi ollut väliä. Jos esikoinen olisi ollut poika, olisin ehkä toivonut toisen lapsen olevan tyttö, mutta toinen poika (tai kaksi tyttöä) ei olisi ollut yhtään huonompi vaihtoehto.

Minä uskon, että meidän perheessä lasten temperamentilla eli luonteenpiirteillä on tässä tapauksessa suuri vaikutus. Tyttö vain sattuu olemaan itsenäistä, omatoimista, reipasta ja menevää sorttia. Poju on samalla tavalla menossa ja riehumassa siskonsa kanssa, mutta iänkin puolesta kaipaa enemmän läheisyyttä ja äidin hellyyttä. Okei, voihan se tyttökin haluta olla äidin kanssa ihan yhtä paljon - ja niinhän se tahtookin. Kuitenkin  pienempi lapsi on aina se pienempi, vielä kun on kyseessä vain muutaman kuukauden yli vuoden ikäinen nappula. Olen aina asennoitunut tyttöön sillä tavalla, että hän pärjää ja osaa myös itse, joten tyttö on saanut luottamusta toimia asioissa itsenäisesti. Vauvan kaipuussa pidän poikaamme vielä kovin pienenä, enkä aina tahdo luopua menneistä ajoista. Se ei tee tytöstämme yhtään vähempiarvoista.



Mutta miksi sitten kirjoitan blogiin enemmän pojastamme. Sitä en osaa varmuudella teille kertoa. Ehkä se on se kehitys, joka näkyy selvästi melkein viikoittain pojun kohdalla, ja siitä tulee jostain syystä enemmän kerrottua. Tyttökin kasvaa ja oppii kaikkea muuta, mutta ehkä haluan muistaa kummankin vauva-ajoista (siis taaperoajoista!) jotakin. Ja hei, en ole verbaalisesti niin lahjakas, että osaisin kirjoittaa tänne yhtä hienosti kuin muut äitibloggaajat. Enkä edes luokittelisi itseäni äitibloggaajaksi, joka pitää blogia lapsistaan ja perheestään. Koen kirjoittavani siitä, mitä sylki suuhun tuo ja mikä on ajankohtaista minun elämässäni juuri silloin. Poika saattaa olla mielessäni enemmän blogia kirjoittaessani, mutta se ei tee tytöstäni yhtään vähemmän rakastettua. Haluan samalla säilyttää lapsillani jonkinasteisen yksityisyydensuojan, joten en edes halua kirjoittaa kaikki asioita tytöstäni, sillä onhan hän jo kohta viisi - kovin iso likka siis! Yritän kyllä aina mainostaa, ettei tyttömme ole yhtään veikansa varjossa, vaikka kovasti ääneen ikävääni täällä huudankin.

On paljon asioita, joita tytössäni rakastan eri tavalla kuin pojussa. Isompi lapsi on osaltansa ihanampi ja helpompi, kun taas villi taapero ei tunnu pysyvän aina paikoillaan. Tytön kanssa voi pelata pelejä, leikkiä roolileikkejä ja jutella - kuvitella! Pojun kanssa keskityn siihen nyhväämiseen ja hassutteluun. Myönnän nauttivani siitä, kun lapset ovat vielä pieniä. Poju nyt sattuu olemaan se pienempi. Painotan silti, että kumpikin lapsi on yhtä paljon rakastettu. Se, mitä tänne kirjoitan, on vain murunen todellisuudesta. Suurennuslasin läpi ei koskaan kannata lukea, koska minäkin sorrun liioitteluun ja asioiden värittämiseen. Se, kun selaan koulussa kännykästä kuvia jäätelönaamaisesta tytöstäni (ennen kuin katson pojun kuvia) kertoo kyllä rakkaudestani häntä kohtaan. Sydämeni särkyisi, jos tyttöni ikinä kokisi olevan vähemmän rakastettu.

Ehkä tämä meni nyt selittelyksi ja puolusteluksi. Mitään varmaa en uskalla sanoa, onko sukupuolella ja lasten järjestyksellä väliä meidän tapauksessa. Haluan uskoa, että ei ole. Kumpikin lapsi saa huomiota ja rakkautta. Kehityksellä on iso merkitys. Pienempi ei vaan ymmärrä, että äiti tulee hakemaan tarhasta puoli viisi. Isompi lapsi sen jo osaa käsittää, että kyllä se äiti tulee. Lapset tarvitsevat eri tavalla huomiota. Mammanpoika kaipaa syliä tarhasta tullessaan, kun isompi jaksaa odottaa kainalopaikkaa siihen asti, kunnes veikka on käynyt nukkumaan. Kumpikin hetki koulusta päästyäni on yhtä tärkeä.


Uuden arjen ihmeellisyys

Pääsin vihdoin päivittämään blogia ihan oman pöytäkoneen kautta. Täällä alkaa elämä vihdoin voittamaan, ja ensi viikolla olisi edessä taas sitä uutta arkea tarhapäivineen kaikkineen. Meidän pojallahan todettiin viikon alussa taas korvatulehdus. Tällä kertaa tulehdus löytyi molemmista korvista. Olo oli itselläänkin aika pee, sillä en vaan voi käsittää, kuinka meillä aletaan juuri nyt sairastamaan ihan urakalla. Onneksi antibioottia ei ole enää jäljellä kovin moneen kertaan, joten poju alkaa olla ihan iskukunnossa. Meillä oli onneksemme Pyörämummi auttamassa kolme päivää lastenhoidossa, jotta pääsin kouluun ja mies töihin. En voi kiittää ihanaa mummiani tarpeeksi suuresta avusta!!



Olen saanut kahden viikon aikana huomata, ettei koulussa tunneilta parane olla pois. Enkä oikeasti haluaisikaan. Aika nopeasti siitä kello seiskan bussiin nousevasta äidistä kuoriutuu opiskelija, jonka rooli jatkuu joskus jopa iltaan asti, noin puoli kuuteen. Vaikka aika raastavaa onkin olla lapsista erossa niinkin kauan päivässä, niin en edelleenkään vaihtaisi uutta arkea entiseen. Vähän tietty jännittää, onko ensi viikosta tulossa taas rankka meidän pojalle, sillä tarhattomia päiviä on ehtinyt kertyä melkein viikon verran (viikonloppu mukaan lukien). Innolla kuitenkin odotan tulevia laboraatiotunteja, joihin sonnustaudutaan hoitsunasuun ja harjoitellaan hoitamista ja käytäntöä oikeita tilanteita simuloiden. Ukko on lupautunut lyhentämään työpäiviään iltapäivästä, jotta lasten ei tarvitse olla hoidossa ihan tuhottoman kauan.



Pääsinhän minä jopa maistamaan oikeita opiskelijapippaloitakin perjantaina! Tarkoituksena oli ensin käydä rastit läpi siinä parinkympin pakkasessa, mutta (minun kohdallani) veden virratessa kävin jopa vähän tanssaamassa. Tavaksi ei kyllä tälläiset riennot voi tulla, mutta jos nyt kerran-pari vuodessa pääsisi luokkakavereiden kanssa eri ympäristöön pitämään hauskaa. Rankan viikon päätteksi oli ihana kuitenkin herätä lauantaina lasten ääniin ja vain olla. Tänäänkin on aurinko paistanut niin kauniisti, että päätimme pistää Mimmin kanssa nukkekotileikit pystyyn keittiönpöydälle. Samasta hetkestä ovat nämä postauksen kuvatkin.



Aika hyvän kokonaiskuvan olen saanut vain kahdessa viikossa. Kalenteri on täynnä niitä 8.30-16.00 päiviä, mutta väliin mahtuu joskus jopa päivä, jolloin voin tehdä kotona tehtäviä. Ja niitä tehtäviähän riittää. Pelkästään anatomian ja fysiologian tenttiin on annettu materiaalia vaikka muilla jakaa. Termimääritelmiä on 162, joista viisi tulee kokeeseen. Kaiken lisäksi paremman numeron toivossa on opeteltava latinankieliset nimet ulkoa. Siihen päälle noin 30 esseekysymystä, joista tulee oikeaan tenttiin viisi. Lääkelaskennan tunnit ovat aika peace of cake, mutta ylimielinen ei saa olla, sillä koe pitää läpäistä täysin oikein. Vielä ei hirvitä. Teen niin paljon tehtäviä päivässä kuin mahdollista. Tavoite on päästä tenteistä läpi keskinkertaisesti, jotta ei tulisi haukattua liian isoa palaa. Kohta minulla alkaa myös iltaluennot, jotka verottavat jaksamista aivan varmasti. Tulee olemaan muutama päivä, jolloin olen koululla melkein kasiin asti - illalla. Ja aamuhan saattaa alkaa tuttuun tapaan 8.30. Kuulostaa aika hullulta, mutta odotan tulevaa kevättä (josta on povattu todella intensiivistä) silmät kiiluen. Varsinkin eniten odotan sitä sydänleikkelyä!!



Tietenkin tällä ainaisella opiskeludraivilla on huonotkin puolensa. Minulta meni meidän kuudes vuosipäivä ihan sivu suun, ja onhan noita lapsia ollut aika iso ikävä. Tänään tuntui todella ihanalta halailla sohvalla pojun kanssa tai leikkiä Mimmin kanssa. Mummin ollessa hoitajana olin huolettomin mielin koulussa, sillä tiesin lasteni pärjäävän. Huomenna pitää varmasti taas nieleskellä kyyneliä, kun tiedän Ukon jättävän itkevän pojan tarhaan. Ja tietysti tulee ikävä myös sitä kikkarapäätä, joka osaa päivä päivältä enemmän minua naurattaa. Tälläkin viikolla Mimmi tokaisi meidän aikuisten puhuessamme Ukon korvatulehduksista lapsena, että onko isillä ollut lapsena väärät lääkkeet, koska on nyt niin kärttyinen! Parasta tilannekomiikkaa aikoihin.

Toivottavasti aikaa riittää jatkossa blogin ylläpitämiseen. Kova halu olisi kirjoittaa, mutta aika ja jaksaminen on rajallinen. Tuntui todella kivalta huomata, että lukijamäärä on kasvanut minun ollessani muualla. Toivottavasti jaksatte pysyä matkassa hidastuneesta tahdista huolimatta. :-) 


Sairasta menoa

Perheellisen arkeen taitaa kuulua vain tietty määrä hyvää. Jokin ihme universumin taho pitää huolen siitä, että tasavertaisuuden nimissä arkea sekoittamaan tulee myös aimo lastillinen realismia. Missä ihmeen vääristyneessä maailmassa lapsi joutuu sairauskierteeseen juuri nyt?! Miksi juuri minun lapseni, joita ei ole vaivannut ne kuuluisat korvatulehduskierteet, krooniset flunssat tai näppylät, sairastuvat juuri tällä hetkellä kaikkeen mahdolliseen? Tarha on ihan tuttu paikka. Lapseni ovat nuolleet sisuksiinsa isoja määriä erilaisia bakteereja, joiden aiheuttamiin sairauksiin olisi ollut aikaa vaikka vielä jouluna. Todella huonoa tuuria, täytyy sanoa.

Ehkä hehkutin liikaa viime viikkoa ja opiskeluintoani. Eilen hymyilin innosta anatomian tunnilla, sillä pääsemme tutkimaan oikeaa sian sydäntä! Intoa kyllä vielä löytyy, mutta aika lähteä koululle suunnitellusti valui käsistäni eilen yöllä. Puoliltaöin möröt kävivät piinaamaa minua tyttömme oksentaessa huoneensa oven eteen (tietty matolle ja oveen tähdäten) ja lopuksi koko kylpyhuoneen lattian täyteen. Jynsäämistä, pesemistä ja järjestelemistä jatkui yli kahteen. Toinen silmä auki nukuin puoli viiteen asti sohvalla käppyrässä, kunnes poika päätti herätä (kouluni aloittamisen jälkeen) tuttuun tapaan huutoitkemään.

Minä olen vasta nyt matkalla kouluun. Aamuinen tekstiviestirumba tuotti luokkalaisille tulosta ja pääsen päiväni ainoan luennon jälkeen työstämään kotiryhmätenttiä. Sinne meni likaviemäriin "ruokaoksennuksen" mukana neljä tunti koululla tarkoitettua itsenäistä opiskelua, mutta jostain se on uhrattava. Mies on parasta aikaa lääkärillä lasten kanssa. Nuha, kärttyisyys ja yöheräily ajoi meidät tarkistuttamaan vihdoin pojun ensimmäisen korvatulehduksen jälkimainingit. Sormet ristissä odotan uutisia. Onneksi Pyörämummi rientää hätiin, jos tulee näyttämään siltä, ettei ilman apuvoimia huomenna kouluun päästä.

Elämä tuntuu joskus surkuhupaisalta komedialta!

Kolminkertainen haaste

Nyt kun kolmatta päivää olen ollut jalka vessanoven välissä, joutumatta kuitenkaan vatsataudin pyörteeseen, uskallan jo hengittää vapaasti. Minulle on tupsahtanut viikonlopun aikana kaksi uutta haastetta yhden jo (kuukausi sitten) tulleen haasteen jatkoksi. Kiitos teille, MulperiPeriaatteen nainen ja Hanna. Laskeskelin, että minun pitäisi kertoa yhteensä KOLMEKYMMENTÄ juttua itsestäni, mutta taidan lyhentää hieman listaa. Kahden haasteen mukana tuli nimittäin hiukan kysymyksiäkin, joten etteköhän te saa aika kattavan katsauksen vähemmälläkin. 

Ohjeet tähän haasteeseen ovat seuraavat
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastettu keksii myös 11 kysymystä, joihin muut hänen haastamansa vastaavat
4. Haasta 11 blogia, joissa on alle 200 lukijaa

Monessa blogissa näitä haasteita on jo ollut, mutta meni syteen tai saveen, laitetaan haaste seuraaville: Home Sweet EnglandKahdesta kolmeksiMaalla melkein kaupungissaNyt kun olet siinäRiinan riemu. Hyi, olen laiska ja saamaton, enkä haasta enempää. 

11 asiaa minusta

-Vasta nyt amk:ssa osaan arvostaa ilmaista kouluruokaa. Se on iso juttu se.

-Jos nukahdan autoon tai bussiin, minulta loksahtaa suu todella kauniisti auki ja sieltä saattaa kuulua epämääräisiä ääniä, joihin lopulta herään itse pelästyneenä.

-Aloitan koulun kuntosalilla käymisen, jotta pääsisin edes jonkinlaiseen kesäkuntoon. Jos raudan pumppaaminen ei kuitenkaan innosta, niin ainakin salille voi lähteä ensihoitajaopiskelijoiden tarjoaman silmänruoan toivossa. ;-)

-Olen samalla hiukan hippi, hienostelija ja jonkin sortin mustiin pukeutuva rokkari. Ainakin, jos uskoo vaatekaappiani. Pukedun aikalailla mielialan mukaan. Joten yhtenä päivänä olen tätä ja seuraavana tuota.

-Olen ollut tutorina yläasteelta lähtien. Toivoisin nytkin saavani lukujärjestykseen aikaa, jotta voisin olla uudessa koulussanikin tutorina. 

-Minulle saattaa iskeä salamana kamala makeanhimo. Jos saan vain käteeni jotain makeaa, niin ahmin sitä hetken sisuksiini, kunnes tulee ehdoton stoppi ja herkut jäävät siihen. Sama pätee sipseihin tai pähkinöihin.

-Minua joskus ärsyttää aivan kamalasti, kun mieheni korjaa sanomisiani (tai kirjoittamisiani). Saatan taivuttaa jonkun sanan vahingossa väärin, joka johtuu puhtaasti vain nopeasta pöpötyksestäni. Mieheni on heti päästävä siitä huomauttamaan. Toivonkin, että joskus MINÄ pääsisin korjaamaan mieheni sanomisia, ihan tasavertaisuuden nimissä. Tai kunhan pääsisin antamaan potut pottuina.

-Minulla on taas maapähkinävoileipä-kausi meneillään. Mikään ei maistu paremmalta, kuin paahdettu venhäleipä, voi ja maapähkinävoi siinä päällä. Pelastaa päivän kuin päivän.

-Olen koukuttunut Hay Day-nimiseen peliin, jota pelaan iPhonellani. Pelissä ylläpidetään omaa farmia, kasvatetaan erilaisia viljoja ja kasviksia, tehdään leipää ja jopa jäätelöä, myydään tuotteitansa muille ja edetään kokemuspisteiden avulla eteenpäin. Todella simppeliä ja todella koukuttavaa.

-Jännittävissä tilanteissa minulla voi olla kylmä ja hiki samaan aikaan. Ei mikään mukava yhdistelmä. Hermostuneena puhun myös mitä sattuu, nauran röhähdellen (ainakin se siltä kuulostaa), enkä yleensä jälkikäteen muista mitään siitä tilanteesta.

-Nyt toivon, että olisimme kuvanneet edes yhden lapsemme syntymän. Olisi ihana elää ne hetket uudestaan televisiosta katsellessa.

11 + 11 vastausta

Hanna haluaa tietää mitä...

1. Toivot
Tällä hetkellä sitä, että uusi arki menee yhtä kivuttomasti jatkossakin. Toivon voivani yhdistää opiskeluelämän ja perheen.

2. Rakastat
Salmiakkia, nettiä puhelimessa, kauniita asioita, positiivisuutta ja uusia verhoja.

3. Inhoat
Korkeita paikkoja, myöhästymistä, vessahätää väärissä paikoissa, itsensä kuralle vetäneitä ihmisiä ja räkää.

4. Halveksit
Tekisi mieli sanoa ilkeitä ihmisiä, mutta halveksiminen on jotenkin mielestäni niin ruma asia. En halua halveksia ketään. Paitsi ehkä sitä henkilöä, joka vie roskiksen liian täynnä olevaan astiaan, jonka linnut nokkii auki ja sieltä tippuu maahan kaiken kansan nähtäville jotain terveyssiteitä - käytettyjä!

5. Haluaisit
Ehkä ihan vähän enemmän rahaa kuukausittain. Tällä hetkellä haluaisin hieronnan ja maapähkinävoileivän.

6. Ketä ihailet
Ihmisiä, jotka näkevät kauneuden muissa ihmisissä ehdoitta.

7. Ketä kaipaat
Isääni.

8. Keneen luotat eniten
Pakko se on sanoa, että tuohon mieheeni. Tai Pyörämummiin.

9. Kuka saa hyvälle tuulelle
Lapset, ehdottomasti. 

10. Milloin olet huonoimmillasi
Vatsataudissa tai pahassa päänsäryssä.

11. Milloin parhaimmillasi
Kun on ihan tosi hyvä päivä!

Mulperia taas kiinnostaa..

1. Mitä kieliä puhut?
Mie ja sie murretta, englantia ja jag talar inte svenska. Min svenska är jätte daligt.

2. Tilaatko jotain lehteä, mitä?
Anoppi tilasi minulle muutamaksi kuukauden Kodin kuvalehden(?). :-D

3. Mitä katsot telkkarista?
Huippumalli haussa, Selviytyjät, Glee, Frendit, Madventures, The Walking Dead ja kaikki synnytys- ja vauvaohjelmat.

4. Vietätkö paljon aikaa tietokoneella?
Jos lataan kuvia koneelle tai kirjoitan blogia, niin kyllä siinä menee tunti tai pari. Muuten surffailen bussissa tai sopivalla hetkellä puhelimella nettiä.

5. Suklaa vai salmiakki?
SALMIAKKI

6. Onko sinulla lemmikkiä?
Ei ole, eikä enä voi tullakkaan astman ja allergian takia. Minulla on ollut kaksi kissaa, Rusina ja Nipa. 

7. Minne haluaisit matkustaa?
Tongalle.

8. Minkä elokuvan olet käynyt viimeksi katsomassa elokuvissa?
Twilight

9. Luetko kirjoja?
Kyllä!

10. Käytkö kesäisin uimassa järvessä?
Mökillä kyllä.

11. Kuinka kauan olet pitänyt blogiasi?
Syksystä 2011 asti.

Minun 11 kysymystä haastetuille
1. Mitä söit aamupalaksi?
2. Millaista unta näit viimeksi?
3. Vaatekaappisi lempparivaate?
4. Mikä kappale saa sinut hymyilemään?
5. Mitä meikkipussisi sisältää?
6. Laulatko suihkussa?
7. Koska olet tanssinut viimeksi?
8. Mottosi huonojen päivien varalle?
9. Parhain luonteenpiirteesi?
10. Huonoin luonteenpiirteesi?
11. Lempiaineesi koulussa?

Huh, oli pitkä haaste! Olen aivan puhki. Kiitos kuitenkin haasteista. :-)













Ensimmäisen viikon tilinpäätös

Täällä ollaan jälleen, ensimmäisen kouluviikon tunnelmia päivittämässä. Pakko sanoa, että tällä viikolla riitti ohjelmaa vaikka koko kuukaudeksi. Ihan pelkällä kotirintamalla on sattunut ja tapahtunut vaikka ja mitä. Ihan juuri tällä sekunnilla kuuntelen vatsaani, jossa muhii luultavimmin (vatsasta kantautuvista äänistä päätellen) meidän tytön tarhasta tuoma noro. Eilen sain siivota likan sängystä päivän menun. Kauhulla ja tuskanhiki otsalla odotan, koska käyn taas itse jättämässä kaksi kiloa vessanpönttöön. Edellisestä vatsataudista on niin lyhyt aika, ettei paino ole vieläkään palautunut entiselleen - eikä kantti riittäisi uuteen viiden päivän krooniseen pahoinvointiin..

Jos palataan eriteasioista alkuviikkoon, jolloin aloitin opiskeluni kätilöksi. Aika paljon ensimmäiset tunnit olivat sitä perehtymistä koulun käytäntöihin ja orientoitumista amk-opiskeluihin. Paljon uusia ihmisiä, esittäytymisiä ja informaatioähkyä. Luokkalaiset vaikuttavat todella mukavilta. Vähän voin samaistua yhteen luokkakaveriini, joka jännitti opiskeluja pelkän akkavallan kanssa. Onneksi jokainen tuntui tulevan hyvin toimeen keskenään. Rahaakin on palanut ennätystahtia opiskelijakortteihin, ruokalippuihin, bussikorttiin, labra-asuun ja mihin vielä. Silti olen intoa täynnä kuin ilmapallo. Tuntuu käsittämättömältä olla koulussa, unelmieni alalla!

Lapsetkin ovat ottaneet uudet tuulet vastaan kohtalaisen hyvin. Tyttö ei vieläkään lähtisi tarhan alueelta kulumallakaan. Poitsun lohduttomista itkuista huolimatta tarhassa ollaan viihdytty - pupu kainalossa. Aika hyvin olen selvinnyt koulumatkasta, vaikka taakseni on jäänytkin itkemään minun pieni kultani. Yksi viikko tarhassa on ikävästä huolimatta koulinut kasvattanut henkisesti itsenäisesti syövän, ilman maitopulloa nukahtavan ja ulkona tepsuttelevan ison pojan. Kotona harrastetaan kaikkea muuta samaa, paitsi nukkumaan ei mennä ilman maitoa. Muutoksista johtuen olemme palanneet kello viiden herätyksiin, jolloin makkarista kuuluu vaativaa itkua. Muuten olen todella tyytyväinen valintaani vaihtaa kotiäidin verkkarit ja tumppuhanskat vanhaan hienoon laukkuuni ja ulkonäköön paneutumiseen. Tietenkin opiskelu tulee ensimmäisenä.

Tällä viikolla vietettiin koruttomasti korvapuusteilla minun synttäreitäni. Mies osti jopa minulle lahjan: uuden putken kameraan!!! Syntymäpäivillä koin myös hiukan murheita, sillä minulla todettiin keskivoimakas astma. Ei tullut yllätyksenä, eikä tämä ole mikään maata mullistava asia, mutta vaatii hoitoa aamuin ja illoin. Elämääni tämä ei rajoita mitenkään, paitsi keventää hieman kukkaroani kerran kuussa. Hopeinen pilvenreunus tälläkin, sillä sama lääkäri pistää minut luultavasti siedätyshoitoon siitepölyallergiani takia. Olisi ihanaa olla yli viiteen vuoteen kesällä ilman sitä kamalaa nuhaa, kutinaa ja ahdistusta! Ihan loistojuttu, vaikka siedätyshoito onkin pitkä prosessi.

Jotta tämä ei menisi pelkäksi sairauskertomukseksi, niin palataan tämän viikon hienoihin asioihin. On aivan mahtavaa olla opiskelija! Tänään tuli jopa hieman eroahdistusta, kun en sairastuvalta päässyt kouluun asti. Kuulostaa ihan hullulta, mutta toivon saavani vatsataudin itselleni juuri tänään, jotta olisin iskukunnossa maanantaina ensimmäiselle tärkeälle luennolle. Aivan mieletöntä intoa ja motivaatioa puhkuen tein tänään vapaaehtoisia tehtäviä, sillä kevään tulevat tentit ovat aivan eri maata lukion kokeisiin verraten. Äitiyslomalla pölyttyneet aivosoluni oikein huutavat pääsevänsä takaisin töihin. Palava halu on taas loistaa, tai kunhan en ole ihan häntäpäässä. Varmasti kuukauden päästä saan huomata millaista opiskeluelämän ja perheen pyörittämisen yhdistäminen oikeasti merkitsee. Nyt vain sinisilmäisesti odotan kieli pitkällä sairastumista viikonloppuna, jotta arkena taas olisi terveenä.

En vaihtaisi elämääni juuri tällä hetkellä mihinkään, en edes loton jättipottiin. Olen onnellinen kaikesta tässä ja nyt. Pitäisi ihan taputtaa itseään olalle ja sanoa hyvä minä. Vaikka ajan myötä voi tulla vastoinkäymisiä, niin myöhemmin voin kiittää itseäni. Kunhan mikään ei ota tätä minulta pois. Pidän kiinni unelmistani ja niiden toteuttamisesta kynsin ja hampain. Olen tämän ansainnut! Mieletön fiilis, sanoinko sen jo?


Viimeinen viikonloppu

Nyt on jo haikea mieli. Jopa surullinen. Huominen muuttaa kaiken elämässäni. Odotan huomista innolla ja pelolla. Innokkaasti aloitan uuden koulun - koulun, josta olen aina haaveillut. Peloissani jätän pienen vauvani tarhaan. Tätä pelkoa ei yhtään helpota se, että meidän poitsu on tänään ollut kovin itkuinen. Osaako hän aavistaa tulevat muutokset vai olisiko se korvatulehdus tehnyt paluun. Tässä tilanteessa toivon vain itkun aiheutuvan muutoksista, sillä millään en haluaisi pyytää mummia meille heti ekalla viikolla lapsenvahdiksi, vaikka se vaihtoehto tuntuisikin helpommalta. Enkä edes tiedä, missä vaiheessa sitä poikaa käyttäisin lääkärissä.


Pieni on tämä murhe, sillä sisälläni käyn kovaa taistelua kyyneliä vastaan. Koko viikonloppu meni täydessä sumussa. Minuakin on kaksi viimeistä päivää stressannut niin paljon, että jotkut lauseet tuli tiuskaistua, eikä sanottua nätisti. Onneksi edes toinen lapsista on reipas, sillä en kestäisi jättää kahta itkevää lasta taakseni. Minun on yritettävä kerättävä rohkeutta. Viikonloppuna teimme kaikkea kivaa. Oikeastaan söimme kaikkea kivaa. Eilen teimme itse hampurilaisia ja (kaupan) ranskalaisia. Illalla nautittiin miehen kanssa vähän viiniä ja komedioita. Tänään lettuja kermavaahdolla ja marjoilla, lastenelokuva salmiakkikarkeilla. Eivät ne kuitenkaan vie sitä ikävää ja haikeutta minusta pois.


Minun pieni hikivarpaani jää huomenna pupu kainalossa seiskalta tarhaan. Pienen pieni poikani, josta kauan haaveilin ja jota kauan yritettiin. Pieni poikani, ihana naantalin aurinko, joka halatessaan minua sanoo ooooi. Pieni pellavapääni, joka rakastaa vedettäviä leluja. Osaako kukaan muu hoitaa häntä oikein. Tietävätkö he, mikä itku tarkoittaa mitäkin. Meidän reipas tyttö osaa puhua ja selittää, jos joku on vikana. Meidän pieni poika ei. Pikkuinen vauvani, joka iltaisin vaatii päästä unipussiin ja isin vatsan päälle nauttimaan vauvamisesti iltamaidon. Ihana  Titiuu, jota niin paljon rakastan.


Ihana on myös Mimmi, iso ja reipas mielikuvituksellinen tyttö, jolla on aina sana hallussa. Ei tämä tuntunut silloin niin pahalta, kun tyttö piirun yli vuoden vanhana jäi mummin hoteisiin minun aloittaessani iltakoulun. Silloin se irroittatuminen sujui huomaamatta, turvallisesti. Nyt tuntuu kuin minulta revittäisiin sydän juurineen rinnasta. Miten voin ikävöidä lapsiani jo nyt, tässä vaiheessa, vaikka he nukkuvat ihan tuossa seinän takana.


Huominen tulee kovaa vauhtia. Aamulla on oltava rohkea! Olen kuitenkin pirun ylpeä siitä, että elämäni on kulkenut viimeiset kuusi vuotta aina vain parempaan suuntaan. Tämä opiskelupaikka oli kyllä viimeinen silaus tässä kaikessa! Todellakin myös hyvällä tavalla.


Nyt on yöpuku jo päällä, hampaat pestynä (ja silti syön niitä salkkareita), kaikki suht koht valmiina huomiseksi. Kello herättää 05.30. Sydän pamppaa ja vatsassa kurisee. Ensimmäinen askel on vaikein.


Kyllä minä pärjää..


Viimeinen hengenveto ennen tositoimia

Nyt vaivun sohvalle viikonlopun viettoon. Jännitys on lauennut niskajumina ja jomottavana päänsärkynä. Lapset ovat onneksi palautuneet tämän päivän harjoituksista tarhassa. Pojalla oli ollut rankkaa koko viisi tuntinen, mutta onneksi äidin syli lohdutti, kun vihdoin pääsin lapsia hakemaan. Siskon näkeminen pihalla oli vain yllyttänyt itkemään entistä lohduttomammin. Eihän tälle mitään voi, vaikka olisin halunnut napata pojan syliini heti, kun jouduin lähtemään portista ulos. Unipupun pienempi versio oli onneksi kulkenut matkassa jopa ruokapöytään asti. Olo on ristiriitainen. Siksi hiljennynkin hetkeksi ja yritän ottaa ensi viikon haasteet vastaan positiivisin mielin.





Toivotan teille hyvää viikonloppua!


Nippelitietoa blogista

Olen nyt muutaman kuukauden ajan seuraillut Google Analyticsin kautta blogini kävijämääriä ja paljon muuta hauskaa, mitä edellä mainitun kautta voi omasta blogistaan vaan saada tietää. Suosittelen jokaiselle lukijakunnastaan kiinnostuneita seuraamaan blogin tilastoja tämän kautta. Kyllähän Blogger tarjoaa omat tilastonsa, mutta se tarjoaa vain lusikallisen Analyticsiin verrattuna. Haluan jakaa myös teille nippelitietoa blogistani. Tilastojen seuraamiseen jää ihan koukkuun!

Kyseiset tiedot ovat viimeisen kuukauden ajalta.

Viimeisen kuukauden aikana blogissa sivun katseluja on kertynyt yhteensä 5937! Yksittäisiä lukijoita tästä on melkein 900. Huh huh! Siis 900 yksittäistä lukijaa/ohimennen piipahtanutta tyyppiä kuukaudessa. Aika kova luku minusta. Blogissani käydään myös tarkistamassa tiuhaan uusia postauksia ja kommentteihin vastauksia. Ei ole kulunut edes päivääkään, kun yli 1400 käyntiä on kilahtanut mittariin. Vain 146 käyntiä rekisteröidään tilastoihin, kun edellisestä kerrasta blogini parissa on kulunut yksi päivä. Moni ei siis jaksa millään odottaa seuraavaan päivään. <3

Lukijani koostuvat luonnollisesti suomalaisista. Hauskaa on myös huomata, että minulta löytyy myös tirkistelijöitä Ruotsista, Englannista ja USA:sta. Jopa 60% Englantia hakukoneessaan käyttävistä blogiini eksyneistä tulevat takaisin. Voi olla, että vain sattumalta. Olisihan se kiva ajatella, että heitä kiinnostaa kuvat (kopioimismielessä)? Ruotsalaisista vain 20% palaa takaisin. Ulkomaalaisten käyntien keskimääräinen aika sivuillani on voi olla jopa 4 minuuttia.

Lukijakuntani koostuu pääosin Hesalaisista.Yli puolet Helsinkiläisistä blogiini eksyneistä palaavat takaisin. Pääkaupunkiseutulaiset jaksavat lukea blogiani noin 2 minuuttia ja 12 sekunttia kerrallaan. Sivuja te ihanat luette noin 3,17 yhdeltä istumalta. Kotka tulee hyvänä kakkosena. Kotkalaisista uusista kävijöistä kuitenkin vain 10% palaa takaisin, ja he lukevat kerrallaan vain puolitoista minuuttia ja piirun alle 3 sivua. Kolmannella sijalla tulee Porvoo. Porvoolaiset ovat taas Kotkalaisia kivempia, sillä yli 40% palaa takaisin, Porvoolaiset lukevat yli 4 sivua kerrallaan ja viihtyvät blogissani yli viisi minuuttia!! Jee, Porvoo! Yhteensä blogissani on käyty 69. eri kaupungista. Yksi Alajärveläinen luki kerrallaan melkein 10 minuuttia blogiani ja palasi vielä takaisinkin! <3 Pohjoisimmat lukijani löytyvät Rovaniemeltä, josta puolet ovat palanneet takaisin blogini pariin.

Yli puolet blogiini tulevista palaavat takaisin, eli ovat niitä vakituisia tai harvemmin vakituiseen lukevia lukijoita. Uusia käyntejä on ollut kuukauden aikana vain piirun alle 50%. Blogistani poistuu välittömästi vain 10%. Keskimäärin sivuilla hengataan 2 minuuttia ja sivuja luetaan about kolme kappaletta per istunto. Vannoutuneimmat lukijat käyttävät Mozillaa, Operaa, Firefoxia ja Chromea. Elisa ja Dna ovat lukijoitteni suosituimmat liittymät. Suosituimmat laitteet, joita lukijani käyttävät, ovat Apple iPhone ja iPad, Nokia Lumia 800, Samsung GT-19100 Galaxy S II ja Samsung GT-P7500 Galaxy Tab 10.1.

Bloggerin kautta lukevia on 212, Blogilistalta tulee 188. Suurin osa tulee blogiini kuitenkin googlettamalla, siksi nuo luvut ovat pieniä.

Erilaisilla hakusanoilla siis päädytään blogiini. Tässä niistä pieni lista: muumitalossa, sydämen asialla, muumitalossa blogi, läksiäislahja, sydämen asialla blogi, marimekko rahi, elämän suola ja sokeri, ongelmavanhemmat, saunan lauteet, sermi, alkuraskauden oireet, alkuraskaus vauvamaha, huis pieni pajukori, hortonimi, ice age 4 sid suolasta, ilman rintsikoita blogspot, itsekäs tunteenpurkaus, kummasta reunasta tapetoinnin aloitus, kunnon sauna, synnytyskertomus, villatakit. Todella moni lukijani tulee blogiini googlettamalla blogini nimen. Nuo muut ovat joko yhden/muutaman henkilön hakusanoja, joilla blogiini on päädytty.

Koukuttavaa puuhaa tosiaan näiden tilastojen seuraaminen. Onhan tämä bloggaaminen aika tylsää puuhaa, jos ei tiedä yhtään mitään lukijoistaan. Tänne sitä vaan vuodatetaan kaiken maailman riidat aviomiehen kanssa pieruista tai rahasta, äitiyden vaikeudesta, ärsyttävästä uhmasta, omista peloista tai iloista. Jos nyt kukaan teistä tunnistaa itsensä edellä olevista tiedoista, niin huikatkaa. :-) Ja edelleen saa toivoa postauksia tai esittää kysymyksiä, jos niitä vaan sattuu olemaan.

Olette kaikki kovin ihania!





Kohta lasketaan jo tunteja

Kulunut viikko on kiirehtinyt aivan mieletöntä vauhtia eteenpäin. Joulun jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että aika loppuu kesken. Olen yrittänyt nauttia täysin rinnoin laiskoista aamuista, kyläilyreissuista ystävien ja sukulaisten luona, kotiäitiydestä ja "kiireettömyydestä". Aika vaikea on kuitenkin enää tuntea itseensä kiireettömäksi, sillä huomenna on jo torstai! Enää ei ole kääntymistä takaisin, vaan kohta on painettava eteenpäin vaikka pelkän andrenaliinin voimin. En edes halua vielä ajatella, kuinka rankka tuleva kevät voi olla. Annan kaiken tulla omalla painollaan.

Tyttö sai nauttia kokonaiset kaksi yötä mummin luona tällä viikolla. Huomenna alkaa tytön tarha ja pojan harjoittelut tarhan toisessa päässä. Minä taas näin ystäviäni niin paljon kuin voin, vielä kun oli mahdollista. Tuntui kuin olisin jättänyt taas jonkinlaiset jäähyväiset. Se ei nähtävästi riittänyt, että jätin syksyllä jo yhdet heipat kaikille. Koulun alettua minun on keskityttävä täysillä opiskeluun ja muu aika menee ehdottomasti perheelle. Ikävä on jätettävä nyt syrjään ja tilaa on raivattava ensisijalla oleville asioille.



Ensi viikko on vielä verhon takana. Teoriassa tiedän kuinka kaiken pitäisi sujua. Eri asia on, kuinka kaikki sujuu ihan oikeasti. Yksi huojentava tekijä on, että mies sai luvan tehdä töitä myös kotona. Lasten ei tarvitse siis yhteen päivään viikossa olla tuhottoman kauan tarhassa. Samalla säästetään mieheltä kaksi bussimatkaa ja työaika maksimoidaan kotioloissa.



Pikkasen jännittää, että millaista ammattikorkeakoulun opiskelu oikeasti on. Olin ehkä hyvä lukiossa, mutta miten käy korkeammalla tasolla. Totuin menestyksekkääseen opiskeluun ja hyviin arvosanoihin lukiossa. Kirjoituksista tulee tänä keväänä kaksi vuotta. Pusasin synnytyssalissa varmasti viimeisetkin järjen hivenet, sillä pää tuntuu aivan ontolta. Eniten pelkään jäätyväni matematiikassa, aineessa, jossa oli L:län tasoinen oppilas. Ruokakaupassa tuntuu tekevän välillä tiukkaa, kun pitää ynnätä leipä ja juusto yhteen tai verrata kilohintoja. Osaankohan edes laskea, kuinka monta tuntia on maanantaihin.



Minulla tuntuu löytyvän näitä järjettömiltä tuntuvia pelkoja vähän joka rakoon. On se sitten itsensä nolaamisen pelkoa tai sitä, että pelkään poikani kuolevan nälkään tarhassa, tukehtuvan pikkukiveen tai kastelevansa sukkansa ja paleltuvansa lumihankeen tarhan pihalla. Kai minusta tuntuu, ettei kukaan voi hoitaa lapsiani paremmin kuin minä. Mummi jo lohdutteli, ettei kukaan ole traumatisoitunut tarhassa. Tyhmiltäkin tuntuvat pelot on voitettava. Pakkohan se koulu olisi ollut aloittaa jossakin vaiheessa. Saan olla onnellinen, että pääsin opiskelemaan. Ihan mukavilta kaikki tarhantädit tuntuivat vaikuttavan. Meidän tyttö nyt on niin reipas, että hän kuulemma jäisi tarhaan ihan asumaan. Veikkaakin hän lupasi lohduttaa, jos häneen pihalla törmäisi.



Ei tässä muu auta, kuin mennä virran mukana. Äitiys tuo kyllä pienen lisän opiskelun aloittamiseen. Miten sitä päässä liikkuukin niin naurettavilta tuntuvia skenaarioita. Täytyy minun ehkä vähän antaa itseni höpsähtää, jotta voin taas myöhemmin palata positiivisempaan todellisuuteen. Äidit nyt ovat sellaisia. Ainakin minä olen. Eiköhän kunnon yöunet, perheelle pyhitetty viikonloppu ja rentoutuminen tuo taas uutta perspektiiviä. Seuraavina päivinä halaan ja pussaan nuo naperot aivan puhki. Itsekin taidan tarvita kunnon rutistuksen.