Kohta lasketaan jo tunteja

Kulunut viikko on kiirehtinyt aivan mieletöntä vauhtia eteenpäin. Joulun jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että aika loppuu kesken. Olen yrittänyt nauttia täysin rinnoin laiskoista aamuista, kyläilyreissuista ystävien ja sukulaisten luona, kotiäitiydestä ja "kiireettömyydestä". Aika vaikea on kuitenkin enää tuntea itseensä kiireettömäksi, sillä huomenna on jo torstai! Enää ei ole kääntymistä takaisin, vaan kohta on painettava eteenpäin vaikka pelkän andrenaliinin voimin. En edes halua vielä ajatella, kuinka rankka tuleva kevät voi olla. Annan kaiken tulla omalla painollaan.

Tyttö sai nauttia kokonaiset kaksi yötä mummin luona tällä viikolla. Huomenna alkaa tytön tarha ja pojan harjoittelut tarhan toisessa päässä. Minä taas näin ystäviäni niin paljon kuin voin, vielä kun oli mahdollista. Tuntui kuin olisin jättänyt taas jonkinlaiset jäähyväiset. Se ei nähtävästi riittänyt, että jätin syksyllä jo yhdet heipat kaikille. Koulun alettua minun on keskityttävä täysillä opiskeluun ja muu aika menee ehdottomasti perheelle. Ikävä on jätettävä nyt syrjään ja tilaa on raivattava ensisijalla oleville asioille.



Ensi viikko on vielä verhon takana. Teoriassa tiedän kuinka kaiken pitäisi sujua. Eri asia on, kuinka kaikki sujuu ihan oikeasti. Yksi huojentava tekijä on, että mies sai luvan tehdä töitä myös kotona. Lasten ei tarvitse siis yhteen päivään viikossa olla tuhottoman kauan tarhassa. Samalla säästetään mieheltä kaksi bussimatkaa ja työaika maksimoidaan kotioloissa.



Pikkasen jännittää, että millaista ammattikorkeakoulun opiskelu oikeasti on. Olin ehkä hyvä lukiossa, mutta miten käy korkeammalla tasolla. Totuin menestyksekkääseen opiskeluun ja hyviin arvosanoihin lukiossa. Kirjoituksista tulee tänä keväänä kaksi vuotta. Pusasin synnytyssalissa varmasti viimeisetkin järjen hivenet, sillä pää tuntuu aivan ontolta. Eniten pelkään jäätyväni matematiikassa, aineessa, jossa oli L:län tasoinen oppilas. Ruokakaupassa tuntuu tekevän välillä tiukkaa, kun pitää ynnätä leipä ja juusto yhteen tai verrata kilohintoja. Osaankohan edes laskea, kuinka monta tuntia on maanantaihin.



Minulla tuntuu löytyvän näitä järjettömiltä tuntuvia pelkoja vähän joka rakoon. On se sitten itsensä nolaamisen pelkoa tai sitä, että pelkään poikani kuolevan nälkään tarhassa, tukehtuvan pikkukiveen tai kastelevansa sukkansa ja paleltuvansa lumihankeen tarhan pihalla. Kai minusta tuntuu, ettei kukaan voi hoitaa lapsiani paremmin kuin minä. Mummi jo lohdutteli, ettei kukaan ole traumatisoitunut tarhassa. Tyhmiltäkin tuntuvat pelot on voitettava. Pakkohan se koulu olisi ollut aloittaa jossakin vaiheessa. Saan olla onnellinen, että pääsin opiskelemaan. Ihan mukavilta kaikki tarhantädit tuntuivat vaikuttavan. Meidän tyttö nyt on niin reipas, että hän kuulemma jäisi tarhaan ihan asumaan. Veikkaakin hän lupasi lohduttaa, jos häneen pihalla törmäisi.



Ei tässä muu auta, kuin mennä virran mukana. Äitiys tuo kyllä pienen lisän opiskelun aloittamiseen. Miten sitä päässä liikkuukin niin naurettavilta tuntuvia skenaarioita. Täytyy minun ehkä vähän antaa itseni höpsähtää, jotta voin taas myöhemmin palata positiivisempaan todellisuuteen. Äidit nyt ovat sellaisia. Ainakin minä olen. Eiköhän kunnon yöunet, perheelle pyhitetty viikonloppu ja rentoutuminen tuo taas uutta perspektiiviä. Seuraavina päivinä halaan ja pussaan nuo naperot aivan puhki. Itsekin taidan tarvita kunnon rutistuksen.


4 kommenttia

  1. Tuttuja tuntemuksia nämä tarhahommat sekä koulu. Itseä jännitti kovasti ku meni uuteen kouluun, olen opiskellut useita eri aloja (edellen sitä omaa juttua etsien) ja menny kouluun missä ei oo ollu ketään ennästään tuttuja jne. Mutta hyvin on menny silti.

    Kun Ällä meni perhepäivähoitoon mua jännitti varmaan enemmän kun ipanaa. Mutta hyvin se siellä viihtyi ja turhaan murehdin :)

    Tsemppiä paljon! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se taitaa meilläkin mennä, että minua jännittää lapsia enemmän. Jotenkin sydäntä niin raasataa jättää tuo pienempi sinne tätien hoitoon. Nyyh.. Onneksi kaikki ovat alun jännityksestä huolimatta pärjänneet. <3 Kiitos!

      Poista
  2. Tuttuja tunteita minullekin viime elokuulta. Uusi elämänvaihe jännitti, miten kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, miten löydän paikkani töissä, miten saan äitiyden pehmentävät aivoni toimimaan taas ja miten tyttö viihtyy hoidossa.

    Pelkoni osoittautuivat kaikki turhiksi. Mutta tätähän tämä äitinä olo on. Tunteiden koko skaala ja peloista ei pääse eroon. Koskivat ne sitten itseä tai lapsia.

    Nautinnollista viikonloppua ja ihanaa unelman toteuttamisen alkua ensi viikolla! *Halit*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso hali sielunsiskolle! Kiitos tsempeistä! :-))

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!