Rakkaampi toista?

Nyt pitää paneutua kerrankin äitiyden ilmiöön, jota olen tässä illan mittaan pohtinut. Edelliseen postaukseen kommentoinut sai minut miettimään ihan tosissaan, onko toinen lapsi toista rakkaampi. Tässä tapauksessa puhutaan vielä siitä, että onko pikkuveli isosiskoa rakkaampi. Ihan itsetutkiskelunkin kannalta minun on pureuduttava tähän aiheeseen omasta näkökulmasta.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin teilata koko ajatuksen siitä, että pikkuVELI veisi isomman palan äidin sydämestä kuin isoSISKO. Aivan varmasti meidänkin perheessä sorrutaan joskus siihen tyyliin, jossa pienempää sisarusta autetaan, suojellaan (tällä tarkoitan isomman turhautumiselta tai turhilta muksauksilta) ja hellitään, joten isompi saattaa jäädä pienemmälle huomiolle. Tämä johtuu varmasti siitä, kun meidän neiti on vaan niin reipas ja omatoiminen, joten sellainen hyysääminen jää vähemmälle. Tietenkin isompi lapsi saa niitä haleja ja silityksiä yhtälailla. Olen blogissakin kertonut enemmän meidän pienestä pojusta ja siitä, kuinka häntä tulee kova ikävä koulupäivinä. Ihan tottahan se on, että meidän viimeisen vauvan vauvavuoteen kiinnitti aivan eri tavalla huomiota. Isompi lapsi on eri kaliperia verrattuna mammanpoikaan, joka ei juokse tarhassa äitiä pakoon samalla tavalla kuin siskonsa. En siis tohtisi ajatella, että sukupuolella olisi jotain merkitystä tässä asiassa meidän perheen sisällä.



Olen ollut aina sellainen leijonaemo. Tytön kanssa elimme vuoden ajan tiiviissä symbioosissa, johon väliin ei aina mahtunut edes tytön isä. Halusin suojella hormonipäissäni tyttöäni kaikelta pahalta, oli se sitten isän riuskoilta tuntuvilta otteilta (siis ei niitä äidin hellanlettu keijukaisen käsiltä) tai toisilta lapsilta. Tyttö oli minulle kaikki kaikessa. Vaikka tulinkin yllätyksenä raskaaksi, oli esikoinen kultaakin kalliimpi. Jos jouduin olemaan tytöstä erossa mökkiviikonlopun ajan, itkin lohduttomasti auton takavalojen perään. Synnärilläkin tirautuin ikävissäni kyyneleitä. Minun iso ja reipas ja se niin ihana tyttö on isossa osassa sydäntäni, esikoisen paikalla. Sillä paikalla, jossa hän teki minusta äidin.

Tietenkin on ollut niitä hetkiä, jolloin pienempi sisarus on vienyt minun huomioni muualle. Jo raskautumisen toivossa surin toista lasta, jota meillä ei ollut. Vauvautumisen vaikeus muutti minua ehdottomasti joltain osin. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, kun olin joskus masentunutkin ongelmiemme varjossa, sillä silloin tytölle annettu huomio jäi vähemmälle. Raskautumisen myötä asenne ja ajatukset toista lasta kohtaan olivat heti erilaiset, kuin esikoista odottaessa. Kahden vuoden odottamisen jälkeen syntymätöntä lasta tahtoi suojella entistä enemmän, aivan kuten kävi synnytyksen jälkeenkin. Otetaan vielä huomioon se fakta, että hoidin lapsia pääsääntöisesti yksin ensimmäiset kuukaudet, joten priorisointia harrastettiin meillä paljon. Yhteinen aika pelkkään olemiseen ja vain yhteen lapseen keskittyminen oli hyvin vähäistä.




Minulle vauva-aika on ollut samalla maailman parasta aikaa ja samalla vaikeinta aikaa. Nautin esimerkiksi imetyksestä todella paljon kummankin lapsen kohdalla. Se oli jotain sellaista, jota ei vain voinut kokea myöhemmin uudelleen. Pieni vauva sulatti muutenkn sydämen, nukkumattomuudesta ja itkuisuudesta huolimatta. Olihan meille poika unelmien täyttymys, mutta siksi, koska halusimme toista lasta kovasti - emme juuri poikalasta. Sukupuolella ei ollut väliä, vaikka olinkin iloinen saadessani kokea kummankin sukupuolen tuomat ilot ja haasteet. En kuitenkaan koe, että järjestyksellä olisi ollut väliä. Jos esikoinen olisi ollut poika, olisin ehkä toivonut toisen lapsen olevan tyttö, mutta toinen poika (tai kaksi tyttöä) ei olisi ollut yhtään huonompi vaihtoehto.

Minä uskon, että meidän perheessä lasten temperamentilla eli luonteenpiirteillä on tässä tapauksessa suuri vaikutus. Tyttö vain sattuu olemaan itsenäistä, omatoimista, reipasta ja menevää sorttia. Poju on samalla tavalla menossa ja riehumassa siskonsa kanssa, mutta iänkin puolesta kaipaa enemmän läheisyyttä ja äidin hellyyttä. Okei, voihan se tyttökin haluta olla äidin kanssa ihan yhtä paljon - ja niinhän se tahtookin. Kuitenkin  pienempi lapsi on aina se pienempi, vielä kun on kyseessä vain muutaman kuukauden yli vuoden ikäinen nappula. Olen aina asennoitunut tyttöön sillä tavalla, että hän pärjää ja osaa myös itse, joten tyttö on saanut luottamusta toimia asioissa itsenäisesti. Vauvan kaipuussa pidän poikaamme vielä kovin pienenä, enkä aina tahdo luopua menneistä ajoista. Se ei tee tytöstämme yhtään vähempiarvoista.



Mutta miksi sitten kirjoitan blogiin enemmän pojastamme. Sitä en osaa varmuudella teille kertoa. Ehkä se on se kehitys, joka näkyy selvästi melkein viikoittain pojun kohdalla, ja siitä tulee jostain syystä enemmän kerrottua. Tyttökin kasvaa ja oppii kaikkea muuta, mutta ehkä haluan muistaa kummankin vauva-ajoista (siis taaperoajoista!) jotakin. Ja hei, en ole verbaalisesti niin lahjakas, että osaisin kirjoittaa tänne yhtä hienosti kuin muut äitibloggaajat. Enkä edes luokittelisi itseäni äitibloggaajaksi, joka pitää blogia lapsistaan ja perheestään. Koen kirjoittavani siitä, mitä sylki suuhun tuo ja mikä on ajankohtaista minun elämässäni juuri silloin. Poika saattaa olla mielessäni enemmän blogia kirjoittaessani, mutta se ei tee tytöstäni yhtään vähemmän rakastettua. Haluan samalla säilyttää lapsillani jonkinasteisen yksityisyydensuojan, joten en edes halua kirjoittaa kaikki asioita tytöstäni, sillä onhan hän jo kohta viisi - kovin iso likka siis! Yritän kyllä aina mainostaa, ettei tyttömme ole yhtään veikansa varjossa, vaikka kovasti ääneen ikävääni täällä huudankin.

On paljon asioita, joita tytössäni rakastan eri tavalla kuin pojussa. Isompi lapsi on osaltansa ihanampi ja helpompi, kun taas villi taapero ei tunnu pysyvän aina paikoillaan. Tytön kanssa voi pelata pelejä, leikkiä roolileikkejä ja jutella - kuvitella! Pojun kanssa keskityn siihen nyhväämiseen ja hassutteluun. Myönnän nauttivani siitä, kun lapset ovat vielä pieniä. Poju nyt sattuu olemaan se pienempi. Painotan silti, että kumpikin lapsi on yhtä paljon rakastettu. Se, mitä tänne kirjoitan, on vain murunen todellisuudesta. Suurennuslasin läpi ei koskaan kannata lukea, koska minäkin sorrun liioitteluun ja asioiden värittämiseen. Se, kun selaan koulussa kännykästä kuvia jäätelönaamaisesta tytöstäni (ennen kuin katson pojun kuvia) kertoo kyllä rakkaudestani häntä kohtaan. Sydämeni särkyisi, jos tyttöni ikinä kokisi olevan vähemmän rakastettu.

Ehkä tämä meni nyt selittelyksi ja puolusteluksi. Mitään varmaa en uskalla sanoa, onko sukupuolella ja lasten järjestyksellä väliä meidän tapauksessa. Haluan uskoa, että ei ole. Kumpikin lapsi saa huomiota ja rakkautta. Kehityksellä on iso merkitys. Pienempi ei vaan ymmärrä, että äiti tulee hakemaan tarhasta puoli viisi. Isompi lapsi sen jo osaa käsittää, että kyllä se äiti tulee. Lapset tarvitsevat eri tavalla huomiota. Mammanpoika kaipaa syliä tarhasta tullessaan, kun isompi jaksaa odottaa kainalopaikkaa siihen asti, kunnes veikka on käynyt nukkumaan. Kumpikin hetki koulusta päästyäni on yhtä tärkeä.


10 kommenttia

  1. Ajattelen aika samoin, näen kummatkin lapset eri lapsina, jotka tarvitsevat eri juttuja ja tykkäävät eri asioista. Yritän olla kummallekin hyvä äiti ja antaa sitä mitä he minulta kulloinkin tarvitsevat. Sisarussuhteen seuraaminen on itsessään mielestäni mielenkiintoista, eikä sukupuolilla ole väliä. Kaikki lapset ovat mielestäni yhtä arvokkaita.

    On mukavaa ja piristävää lukea sinun uudistunutta opiskeluarkea, olen innokas oppimaan uutta, niin tunnistan intosi hyvin :)!

    (tein muuten itsekin sinun innostamana sellaisen pehmokirjan :) sitä oli hauska tehdä :) ! )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Samanlaisia ajatuksia siis meillä kummallakin. Tähän oli pakko tarttua, sillä kerrankin kävin pohtimaan tätä asiaa ihan ajatuksella. Se on totta, että lapset ovat erilaisia ja omaavat erilaisia tarpeita, että itsekin asennoituu eri tavalla kumpaakin. Kumpikin on tietty yhtä rakkaita. :-)

      Tuli pehmokirjasta kiva? Tosi hauska kuulla, että sait minulta inspistä. ;-)

      Poista
    2. Kiitos kysymästä :), kirjasta tuli hassu ja muistoja vaaliva. Itse asiassa tein juuri siitä postauksen blogiini jos haluat käydä kurkkaamassa :D. Mukavaa loppuviikkoa ja mielenkiintoisia opiskelupäiviä!

      Poista
    3. Tulenkin heti kurkkaamaan!

      Poista
  2. Olipa hyvä teksti, kosketti niin monella tavalla. Itselle kovin ajankohtainen aihe kun esikoinen, tuo silmäteräni, on niin pitkään ollut ainokaisemme ja nyt tyttöjä on kaksi. Kuopus on vielä niin pieni etten ole osannut muodostaa häneen sitä sidettä mikä minulla on esikoiseen, mutta rakkaus on yhtä lujassa. Tässä vaan vielä tutustutaan toisiimme :) Olisi niin paljon ajatuksia aiheesta mutta uni kutsuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän aiheeseen pitäisi ihan kunnolla paneutua itsekin. Aihe koskettaa joka päivä, jos huomaa suosivansa vain toista lasta ja se toinen tekeekin jotain ärsyttävää.

      Minulla kyllä roihahti aivan uudenlainen rakkaus poikaa kohtaan, kun hän syntyi. Rakastin häntä todella paljon jo silloin, kun sain edes pienen katseen. Tietenkin toiseen tutustuttuani rakkaus on yhtä vahvaa, mutta erilaista. Olihan se eka kuukausi aika pelottavaakin vastasyntyneen kanssa.

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!