Uuden arjen ihmeellisyys

Pääsin vihdoin päivittämään blogia ihan oman pöytäkoneen kautta. Täällä alkaa elämä vihdoin voittamaan, ja ensi viikolla olisi edessä taas sitä uutta arkea tarhapäivineen kaikkineen. Meidän pojallahan todettiin viikon alussa taas korvatulehdus. Tällä kertaa tulehdus löytyi molemmista korvista. Olo oli itselläänkin aika pee, sillä en vaan voi käsittää, kuinka meillä aletaan juuri nyt sairastamaan ihan urakalla. Onneksi antibioottia ei ole enää jäljellä kovin moneen kertaan, joten poju alkaa olla ihan iskukunnossa. Meillä oli onneksemme Pyörämummi auttamassa kolme päivää lastenhoidossa, jotta pääsin kouluun ja mies töihin. En voi kiittää ihanaa mummiani tarpeeksi suuresta avusta!!



Olen saanut kahden viikon aikana huomata, ettei koulussa tunneilta parane olla pois. Enkä oikeasti haluaisikaan. Aika nopeasti siitä kello seiskan bussiin nousevasta äidistä kuoriutuu opiskelija, jonka rooli jatkuu joskus jopa iltaan asti, noin puoli kuuteen. Vaikka aika raastavaa onkin olla lapsista erossa niinkin kauan päivässä, niin en edelleenkään vaihtaisi uutta arkea entiseen. Vähän tietty jännittää, onko ensi viikosta tulossa taas rankka meidän pojalle, sillä tarhattomia päiviä on ehtinyt kertyä melkein viikon verran (viikonloppu mukaan lukien). Innolla kuitenkin odotan tulevia laboraatiotunteja, joihin sonnustaudutaan hoitsunasuun ja harjoitellaan hoitamista ja käytäntöä oikeita tilanteita simuloiden. Ukko on lupautunut lyhentämään työpäiviään iltapäivästä, jotta lasten ei tarvitse olla hoidossa ihan tuhottoman kauan.



Pääsinhän minä jopa maistamaan oikeita opiskelijapippaloitakin perjantaina! Tarkoituksena oli ensin käydä rastit läpi siinä parinkympin pakkasessa, mutta (minun kohdallani) veden virratessa kävin jopa vähän tanssaamassa. Tavaksi ei kyllä tälläiset riennot voi tulla, mutta jos nyt kerran-pari vuodessa pääsisi luokkakavereiden kanssa eri ympäristöön pitämään hauskaa. Rankan viikon päätteksi oli ihana kuitenkin herätä lauantaina lasten ääniin ja vain olla. Tänäänkin on aurinko paistanut niin kauniisti, että päätimme pistää Mimmin kanssa nukkekotileikit pystyyn keittiönpöydälle. Samasta hetkestä ovat nämä postauksen kuvatkin.



Aika hyvän kokonaiskuvan olen saanut vain kahdessa viikossa. Kalenteri on täynnä niitä 8.30-16.00 päiviä, mutta väliin mahtuu joskus jopa päivä, jolloin voin tehdä kotona tehtäviä. Ja niitä tehtäviähän riittää. Pelkästään anatomian ja fysiologian tenttiin on annettu materiaalia vaikka muilla jakaa. Termimääritelmiä on 162, joista viisi tulee kokeeseen. Kaiken lisäksi paremman numeron toivossa on opeteltava latinankieliset nimet ulkoa. Siihen päälle noin 30 esseekysymystä, joista tulee oikeaan tenttiin viisi. Lääkelaskennan tunnit ovat aika peace of cake, mutta ylimielinen ei saa olla, sillä koe pitää läpäistä täysin oikein. Vielä ei hirvitä. Teen niin paljon tehtäviä päivässä kuin mahdollista. Tavoite on päästä tenteistä läpi keskinkertaisesti, jotta ei tulisi haukattua liian isoa palaa. Kohta minulla alkaa myös iltaluennot, jotka verottavat jaksamista aivan varmasti. Tulee olemaan muutama päivä, jolloin olen koululla melkein kasiin asti - illalla. Ja aamuhan saattaa alkaa tuttuun tapaan 8.30. Kuulostaa aika hullulta, mutta odotan tulevaa kevättä (josta on povattu todella intensiivistä) silmät kiiluen. Varsinkin eniten odotan sitä sydänleikkelyä!!



Tietenkin tällä ainaisella opiskeludraivilla on huonotkin puolensa. Minulta meni meidän kuudes vuosipäivä ihan sivu suun, ja onhan noita lapsia ollut aika iso ikävä. Tänään tuntui todella ihanalta halailla sohvalla pojun kanssa tai leikkiä Mimmin kanssa. Mummin ollessa hoitajana olin huolettomin mielin koulussa, sillä tiesin lasteni pärjäävän. Huomenna pitää varmasti taas nieleskellä kyyneliä, kun tiedän Ukon jättävän itkevän pojan tarhaan. Ja tietysti tulee ikävä myös sitä kikkarapäätä, joka osaa päivä päivältä enemmän minua naurattaa. Tälläkin viikolla Mimmi tokaisi meidän aikuisten puhuessamme Ukon korvatulehduksista lapsena, että onko isillä ollut lapsena väärät lääkkeet, koska on nyt niin kärttyinen! Parasta tilannekomiikkaa aikoihin.

Toivottavasti aikaa riittää jatkossa blogin ylläpitämiseen. Kova halu olisi kirjoittaa, mutta aika ja jaksaminen on rajallinen. Tuntui todella kivalta huomata, että lukijamäärä on kasvanut minun ollessani muualla. Toivottavasti jaksatte pysyä matkassa hidastuneesta tahdista huolimatta. :-) 


11 kommenttia

  1. Hei!

    Löysin blogiisi googlen kautta ja vuorokauden mietittyäni uskaltaudun kysymään aiheesta, josta herättelin keskustelua Valeäiti-nimisessä blogissa.

    Odotan toista lasta ja esikoistyttömme on vielä ainokainen. Pikkuveljeksi povattu tapaus syntyy keväällä.

    Olen ollut jo muutamia kuukausia valtavan peloissani tulevasta, ajoittain vähemmän ja ajoittain enemmän. Kuopuksen odotuksen alussa eksyin kahden lapsen arkea käsitteleviin blogeihin, joista viimeisinnä Valeäidin blogi pisti vaiteliaaksi. Hän kertoi, että kuopuspoika on usein rakastettavampi kuin heidän esikoistyttärensä ja että tuntee suosivansa tätä ajatuksissaan.

    Kirjoitin tuohon blogiin kommentin, jossa valeäiti vastasi omaan huoleeni aika ihanasti ja rauhoittavasti. Että esikoistytöt eivät muutu äidin mielessä vastenmielisiksi pikku-ukon synnyttyä.

    Koska se on pahin pelkoni, sillä olen kuullut, että joskus niin tapahtuu. Että kuopuksesta tulee usein se, jota äiti ajattelee ja unohtaa esikoisen.

    Mutta eilen luin tätä blogia ja tuntui taas, että epäusko omista äitiyden kyvyistä valtasi mielen. Miksi KUKAAN äiti tässä maailmassa ei näytä pystyvän palvomaan tytärtään yhtä paljon kuin kuopuspikkuveljeä? Onko se mahdotonta? Miltä tyttärestäni, maailmani keskipisteestä, tulee tuntumaan, kun halittelen mieluummin hänen pikkuveljeään kesän korvalla? Pystynkö parempaan, kun kukaan ei näytä blogitekstien perusteella pystyvän?

    Luin tekstejäsi eilen oikein suurennuslasin kanssa ja ahdistuin koko ajan enemmän. Toivon todella, että kyse on omista epävarmuuksistani, mutta näin vain paljon "rakkaan ihanan naantalin auringon pojalle" osoitettuja helliä sanoja ja esikoistytöstä oli kirjoitettu vain "ihana ja reipas". Näin kauhuissani, kuinka kirjoitit odottavasi että saat rutistaa pienen poikasi syliin ja tyttö viiletti päiväkodissa samaan aikaan omissa oloissaan. Onko pojalle helpompi sanoa, että tätä rakastaa hurjasti? Miksi tytöistä kirjoitetaan jotenkin laimeammin? (esim. Pikkuseikkailija-blogissa äiti kirjoitti juuri, tyttären saatuaan, kuinka halusi oikein syödä poikansa, kun esikoispoika on niin suloinen)
    Näin, kuinka kirjoitit että veljen syntymä oli suuren haaveen toteuminen, mutta en nähnyt samaa isosiskosta.

    Projisoin näihin teksteihin paljon omia pelkojani, ja nyt tuntuu, että koko blogimaailma toistaa samaa kaavaa (Valeäidin blogi, Pikkuseikkailija -blogi, tämä). Että pikkutytöt jotenkin eivät vain saa sijaa äidin mielessä.

    Olen miettinyt muita selityksiä. onko niin, että tyttö on enemmän äidin kaltainen ja siksi äiti ei mielellään kehu tytärtään, koska se kuulostaisi "omakehulta"?

    Pahoitteluni näin ahdistuneesta tekstistä, mutta neuvolassa ei oikein osattu auttaa minua tässä pelossani. Toivon, että Sinulla olisi kenties jotain rauhoittavaa sanottavaa, koska blogihan näyttää vain yhden puolen arjesta, ja ehkä se rakkautta pulppuava esikoistyttären osa on vain jäänyt näkemättä.

    Olisin tosi kiitollinen pienestä tsemppauksesta kaltaiseni, itsensä epävarmaksi tuntevan äiti-ihmisen kohdalla. Pelkään, että pojasta syntyy jotenkin "enemmän haliteltu", kun blogien perusteella niin käy vähän joka paikassa.

    -Vinha

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, Vinha!

      Herätettelit minussa todella paljon ajatuksia ja pistit miettimään! Toivottavasti saat kommentistani jotain voimaa ja toivoa. :-)

      Kiitos siis todella paljon kommentistasi, on todella hyvä, että uskaltauduit tästä asiasta puhumaan. Olen aivan itsekin miettinyt tätä samaa asiaa, että kuinka sitä tuleekin kirjoitettua enemmän siitä pienemmästä lapsesta. Se on varmasti vain sattumaa, eikä suosimista, sillä kirjoitan aika paljon vähän kaikesta.

      Uskon, että minulla on tähän "suosivaan" kirjoittamistyyliin syynä jonkinlainen suojelun halu isompaa lasta kohtaan blogissa. En julkaise tytöstä kovinkaan paljastavia kuvia kasvoista. Kai ajattelen, että vauvat (tässä tilanteessa meidän poika) ovat saman näköisiä. Mutta enhän minä muutenkaan kovin montaa kuvaa julkaise lapsista, ihan sen yksityisyyssuojan takia.

      Tämä nyt oli sivuseikka. Jos löysit postauksia vielä minun raskausajastani, niin siellä pelkäsin, että kuinka saan raivattua tilaa sydämeeni toiselle lapselle. Itkin sairaalassa ikävääni, kun jouduin olemaan tytöstä niin kauan erossa. Esikoinen on aina esikoinen. Elimme tytön kanssa ensimmäisen vuoden kahden hengen symbioosissa, johon ei aina edes isällä ollut asiaa tulla häiritsemään.

      Aivan varmasti minulla vaikuttaa tähän blogi-asiaan se, että toista raskautta jouduimme yrittämään kauan. Tyttö tuli todella yllätyksenä, minun vielä ollessani 19v. Toinen merkittävä juttu on varmasti se, että lapsilukumme on nyt täynnä ja yritän pitää kiinni siitä vauvasta, joka on jo taapero. Ehkä olen välillä pitänyt tyttöä jo "niin isona" että hän kyllä pärjää. Pienempi lapsi taas tuntuu aina siltä enemmän apua tarvitsevalta. Siksi se pienempi on kai ajatuksissani enemmän blogia kirjoittaessa.

      Kuinkahan saisin sinulle kerrottua ajatuksiani niin, etten vaikuta suosivan poikamme enemmän kuin esikoista? Niin ei siis kuitenkaan ole. Voisin yrittää tehdä tästä ihan oman postauksensa, jotta saisin ajatuksia ylös jäsennellymmin.

      Uskon, että tässä on vain ollut kyse siitä, kun sitä pienempää pitää niin pienenä ja isompi on se reippaampi. Eihän näin aina ole, vaan nyt sen rankan vauvavuoden jälkeen olen myös kahden tytön kanssa, kun poika käy nukkumaan aikaisemmin. Nyt on enemmän jaksamista keskittyä lapsiin tasapuolisesti, vaikka koulu alkoikin juuri. Nytkin olemme tässä sohvalla tytön kanssa saman viltin alla.

      En usko, että kyse on sukupuolesta. Minulla se on ollut sitä toinen on niin pieni ja toinen isompi (eli reipas). Vauvavuosi oli meillä rankka, hoidin lapsia pääasiassa yksin, joten aikaa ei ollut jakaa lapsille aluksi tasapuolisesti. Esikoisen vauvavuosi tuntuu olevan jo unohduksissa, joten pojan kasvua vain ihmettelee. Tietenkin tyttö kasvaa yhtälailla ja nythän tuo leikki-ikäinen tarhalainen vasta mainio tapaus onkin. Pitäisi ottaa ihan asiaksi huomioida tyttöä täällä blogin puolella enemmän, aivan kuten huomioin todellisuudessakin.

      Blogit ovat vain osa elämää, ja teksteihin ei saa liitettyä läheskään kaikkia tunteita, jotta ei vaikuttaisi suosivan jotakuta tiettyä. Ihan varmasti on ollut aikoja, jolloin se vauva on vienyt voiton, mutta nyt on tilanne onneksi eri. Minä kuitenkin kirjoitan yleensä ihan mututuntumalta, joten tänne sitten päätyykin ne tuoreessa muistissa olevat asiat.

      Älä siis huoli, uskon vahvasti, ettei sinulle käy niin, että esikoisesi jäisi jotenkin kakkoseksi. Onko lähipiirissäsi muita samanlaisessa tilanteessa olevia? Jos sinusta tuntuu, niin voin jatkossa vaihtaa kanssasi ajatuksia vaikka sähköpostitse. :-)
      Toivottavasti sait tästä jotain irti. Ja otan tästä neuvosta vaarin ja huomioon jatkossa enemmän miten paljon täällä kirjoitan lapsista ja missä suhteessa. :-)

      Poista
    2. Ja laita ihmeessä linkkiä noihin muissa blogeissa olleisiin keskusteluihin?!

      Poista
    3. Jo vuorokauden on pitänyt vastailla takaisin ja kiittää tästä ja siitä uudesta postauksesta. Kiitos paljon!

      Oli helpottavaa lukea tällaista rauhoittavaa tekstiä asiasta, joskin en ihan vieläkään ole päässyt omasta pelostani 100-prosenttisesti eroon. Toivon kovasti, että kun vauva syntyy ja arki tasaantuu, niin pelkokin häviää.

      Erityisen paljon odotan hetkeä, kun esikoinen tulee hakemaan sairaalasta (olen lukenut, että siinä hetkessä joillakin äideillä esikoinen näyttää valtavalta, ja jopa vastenmieliseltä/oudolta ja että voi kestää pari viikkoa että hormonit tasoittuu).

      Tässä on se blogiteksti, jonka kirjoittajalta kysyin samanlailla jotain viisaita ajatuksia - ja hänkin kirjoitti blogissaan myöhemmin ihan oman postauksen aiheesta.

      http://www.valeaiti.blogspot.fi/2013/01/kakkonen-10kk.html

      Minua lohdutti varsinkin se pointti, kun kirjoitit, että kuopuksen kanssa kasvua ja kehitystä haluaa "pysähtyä" seuraamaan (=pitää vauvavaiheesta kiinni). Yritin ajatella esim. isovanhempia, jotka sanovat, että lapsenlapsen kanssa kehitystä ei ole pakko kiirehtiä ("osaisipa jo kävellä", "oppiikohan se istumaan ollenkaan"), vaan voi nauttia vain olemisesta ja ihmetellä. Ehkä kuopuksen kanssakin tapahtuu jotain samaa - on uskallusta pysähtyä ihmettelemään? Se kuulostaa järkevältä selitykseltä.

      Toinen millä olen yrittänyt lohduttaa itseäni, on se, että ehkä lapsen pienuuden tajuaa (esikoisen kohdalla) vasta jälkeenpäin? Olen itse ainut lapsi ja nyt tyttäreni on saman ikäinen kuin minä olin mennessäni päiväkotiin 80-luvulla. Sanoin tästä äidilleni, että "Linda on nyt muuten juuri sen ikäinen kun olin, kun te jätitte minut tarhaan ensimmäisen kerran". Äitini katsoi epäuskoisena ja lähes kauhuissaan, ensin tytärtäni ja sitten minua, että olinko minä todella _noin pieni_ kuin tyttäreni. Tuolloin hän piti minua "isona tyttönä". Eli ehkä esikoisen pienuutta ei näe niin kuin kuopuksen, ja siksi jälkimmäistä suojelee pidempään (samoin kuin lapsenlasta)?.

      Tässä tuli vähän omaa pohdintaa, eikä tätä tarvitse kommentoida sen kummemmin.

      Mutta nyt tuntuu, että olen saanut jonkinmoisen rauhan asiassa. En ihan sataprosenttista, mutta ainakin stressi on vähän helpottanut.

      Paljon tsemppiä kevään opintoihin ja kiitos vielä!

      -Vinha

      Poista
    4. Kiva kuulla, että sait tästä edes hitusen voimaa. :-) Kävin itsekin lukemassa Valeäidin kirjoittaman postauksen. Aika samanlaisia ajatuksia on myös minulla, mutta en osannut pukea niitä niin hienosti lauseiksi.

      Minuta tyttö näytti vain tosi isolta, kun hän tuli ensimmäisen kerran sairaalaan. En todellakaan tuntenut vastenmielisiä ajatuksia. Tuntuu aika hurjalta, jos jollakin on sellaisia ollut. Hormonit tosin voivat sekoittaa pään ihan täysin.

      Löydät varmasti rauhan arjen asettuessaan uomiinsa. Omat lapset ovat aina niitä omia ihania ja rakkaita. Pienempi vei ensiksi sen voiton avuttomuudellaan ja minäkin vaadin tytöltä (veikan synnyttyä 3v 4kk) paljon omatoimisuutta. Kunhan rutiinit tulevat ja lasten rooleihin ja luonteenpiirteisiin on tutustunut (isompi voi muuttua paljonkin sisaruksen synnyttyä) niin löydät itsesi pelon keskeltä. Ehkä huomaat sitten, että pelot olivat turhia ja kaikki menikin hyvin - eli rakkautta riitti. ;-)

      Meillä alkoi paha uhma keväällä, joka tietenkin pisti minut koville, pojan ollessa vain se ihana ja hymyilevä. Myös kaikki kipuilut ja allergiat ovat pistäneet minut herkille. Nyt onneksi arki menee omalla painollaan paljon paremmin.

      Tule ihmeessä kertomaan, että kuinka arki on lähtenyt sujumaan ja oletko löytänyt rakkautta kaikille tasapuolisesti. :-) Olisi kiva kuulla kuulumisia myöhemmin, ihan oikeasti.

      Poista
    5. Hei. Mun on ihan pakko vastata tähän ihan pikkuisen, kun huomasin, että olit blogini maininnut esimerkkinä. Musta kuulostaa yhtäkkiä ihan hassulta koko ajatus, että poika veisi äidin sydämen enemmän kuin tyttö. Kyllä, mä rakastan mun poikaa aivan käsittämättömän paljon ja se varmasti huokuu blogissakin, mutta kyllä tuo tyttökin varmasti raivaa sen saman tilan mun sydämmessä. Tällä hetkellä voin ihan myöntää, että Pojua kohtaan löytyy paljon enemmän tunteita ja rakkautta, mutta se johtuu ihan vain siitä, että hänen kanssaan on saanut jo elää kohta kaksi vuotta ja tutustua hänen joka ikiseen hassuun piirteeseensä, kun taas tuota tyttöä on saanut ihastella vasta kaksi viikkoa, ja hän tuntuu vielä vähän vieraalta, muttakin rakkaalta. :)

      Oikeastaan mä olen aina toivonut itselleni tytärtä ja olisin ollut valmis tekemään vaikka kymmenen lasta, että saisin myös sen yhden pienen tytön. Molemmat sukupuolet on ihania, mutta oman tyttären saaminen tuntui itselleni paljon tärkeämmältä kuin pojan saaminen, vaikka poika onkin aivan käsittämättömän rakas. Mutta uskon siis, että tuo tyttö tulee saamaan aivan sen saman rakkausmäärän kuin poikakin on saanut. Ja se tulee varmasti näkymään vielä blogissakin, vaikka tällä hetkellä ajatukset ja kirjoitukset pyöriikiin siinä, kuinka tytär valvottaa ja on ongelmia, kun taas poika on syötävän suloinen uusinen hiuksineen. :)

      Mutta siis. Jotenkin pitkän kautta ja varmaan aiheesta ohi mennen yritän vielä sanoa, että en itse usko siihen, että pojat veisi äidin sydämen kun tyttäret taas jäisi vähemmälle. Molemmat ne on yhtä tärkeitä sukupuolesta riippumatta. Meillä poika on ylirakas vain koska on esikoinen, mutta kyllä tuo tyttökulta tulee nousemaan ihan samalla tasolle, kunhan vain päästään kunnolla häneen tutustumaan. :) Joten älä huoli etteikö esikoistyttäresi olisi vielä pikkuveljen jälkeenkin ihan yhtä rakas ja tärkeä :)

      Poista
    6. Komppaan tätä!

      Kiva, kun tulit kertomaan omia ajatuksiasi. Sehän ne näissä blogeissa on, kun ei pääse toisen pään sisään, vaan nähdään vain se mitä on kirjoitettu. Siis ihan hyvällä tämän sanon. :-) Jokainen meistä on yksilö, joten ne tunteet ja rakkaus on muuttuvaa koko ajan.

      Aivan varmasti jokainen tervejärkinen löytää oman kultaisen keskitiensä. :-)

      Poista
    7. Tai ehkä me äidit ollaan vähän hullun hassuja kaikki. ;-)

      Poista
  2. Aikamoisia päiviä. Tulee mieleen oma opiskeluaika, kun tiristin amk-tutkinnon 2½ vuoteen (vuotta normaalia lyhyemmässä ajassa). On se jännä, kun sydämessä palaa into oppia uutta, tehdä haaveista totta, silloin sitä jaksaa ja tsemppaa. Oikein isot tsemppihalit täältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän päälle vielä yksi Ruotsin valmennuskurssi, ugh.. Pitää ottaa tukiopetusta tuolta minun hullulta naapurilta. ;-)

      Kiitos haleista, ne lämmittivät. <3

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!