Olen Eevi ja olen diplomaattisesti tossun alla (oikeasti olen marttyyri)

Tiedättekös, minun on tunnustettava yksi asia. Mieheni piloille passattuna olen edelleen se kotiäiti uudesta opiskelijan statuksesta huolimatta. Pesen ja viikkaan perheen pyykin. Kuljetan jopa ne likaiset vaatteet ihan pyykkikoriin asti. Eilenkin noukin likaisen sukkaparin kylpyhuoneen vessapaperirullakorin päältä. Etsin sängyn alle piilotetut t-paidat edelliselta viikolta. Vaihdan puhtaat kylpypyyhkeet naulaan. Korjaan epämääräiseksi möykyksi jätetyn ison talvitakin rattaiden päältä vaatekaappiin. Koulusta kotiin tultaessa löydän myös lasten ulkovaatteet usein märkinä eteisen lattialta tai penkin päältä. Laitan ne nätisti kuivumaan seuraavaa päivää varten.

Iltaisen parisuhdetaistelun jälkeen pistän aamiaispöytään vähän jotain parempaa kuin pelkät murot jogurtilla, jotta koko perhe voisi istua samaan pöytään (yhtä aikaa). Kysyn sohvalla röhnöttävältä mieheltä joko hänen lautasensa ja mukinsa saa viedä astianpesukoneeseen. Laitan lapsille tarha-aamuksi päivävaatteet valmiiksi, hammasharjat odottamaan ja siivoan lelut lattialta. Lapset syötän ja pesen aamulla ennen tarhaa, jotta mies pääsee suihkuun. Koulukirjat kainalossa vedän kaksi topattua pientä ihmistä tarhaan pulkassa. Listaahan voisi jatkaa loputtomasti.


Jos minulla olisi tässä huushollissa jotain valitettavaa, olisi se juuri kotitöistä ja yleisesti tasa-arvosta. Kahden yksitoistatuntisen koulupäivän jälkeen teki jo aika tiukkaa pitää kielenkannattimet kiinni siivotessani vielä iltakympin aikaan. Koko päivän kovettunut ruoka pojan ruokalapussa pisti hikikarpalot otsalle. Haisevat ja likaiset sukat vessapaperien päällä otti aivoon niin jumalattomasti. Pesemätön pyykki, koko päivän kertyneet likaiset astiat ruoka- ja tiskipöydällä. Tyhjä jääkaappi. Pesemätön antibioottiruisku. Väsymys oli sanoinkuvaamaton, mutta neuroottisen luonteen omaavana minun oli pakko siivota edes murto-osa ennen aamua. Monta kertaa suustani sähähti "etkö sinä v*** osaa mitään tehdä itse". Eilinen väsymys kirvoitti mieleeni monia erilaisia voimalauseita, joilla takoisin sohvalla nenää kaivavan miehen kupoliin edes jotain: "tiedätkö mikä tämä on - no se on tiskirätti - sillä voi pyyhkiä nuo kaikki makaronit ennen kuin ne kovettuvat lattialle", "voidaan jäädä odottamaan jospa pyykit kävelisi itse koneeseen pestäväksi, kun ei ne muuten tunnu sieltä pyykkikorista katoavan", "nämä lasten hanskat voisi laittaa kuivumaan nätisti näääin, ellet tahdo että käyn huitomaan sinua näillä" tai "osaathan sinä nyt p****** tehdä jotain kotityötä, osaathan?".


Tästä saisi sen ikuisuusriidan aikaiseksi, jos vaan jaksaisi räyhätä. Ensimmäisenä pitäisi kuitenkin räyhätä omalle peilikuvalle, kun on antanut hiirien juosta pöydällä vähän liikaakin. Lapsesta asti olen hoitanut kotia. Lapsesta asti olen ollut äidin roolissa. Minun ollessani kotona lasten kanssa Ukko tuli kotiin vasta kuuden-kahdeksan välillä illalla, joten mitään tehtävää ei enää ollut jäljellä. Eräs luokkakaverini kutsui luonnettani diplomaattiseksi, ystävälliseksi ja kiltiksi, kun hän oli kuullut osan minun ja Ukon puhelinkeskustelusta, jossa arvoimme kumman täytyy hakea vatsaoireinen poika tarhasta heti aamusta.


Tossun alla minä olen. Minä palvelen, passaan ja puunaan. Turha se on jupista matkalla astianpesukoneelle, jos kädessä on jo toisen lattialle jätetty likainen lautanen. Kahden kuukauden aikana on tullut väännettyä kättä jo ihan tarpeeksi kaikista asioista, että enää ei jaksa. Se on tyydyttävä kohtaloon 50-luvun vaimona, joka imuroi, tekee ruokaa ja opiskelee samalla. Lapset hoidetaan siinä samalla myös. Olisihan se ihana tulla kotiin edes rahtusen siistimpään kotiin - kuten tänään esimerkiksi. Mies totesi, että eilisestä saamattomuudesta oli otettu hetkellisesti opiksi. Kotona ei siis odottanut nyt ihan niin kamala näky kuin olisi voinut. Sisäsiistiä ei tuosta miehestä kuitenkaan saa. Perheen hyvinvoinnin ja diplomatian nimissä julistaudun tossun alla oleilevaksi, välillä sieltä vähän ärähteleväksi naiseksi, joka haluaa joskus olla se moderni nainen


Aina sama laulu

Juu, nyt ei puhuta niistä vauvoille ja masukeille lauletuista Ultra Bran biiseistä tai muista lastenlauluklassikoista. Nyt puhutaan siitä samasta virrestä, joka on tässä vähän jo vuoristoratakyydiltä tuntuvassa blogissa soinut ennenkin. Arvaatteko? No miepä kerron: lasten sairastaminen. Vielä tarkemmin ilmaistuna meitä piinaa jo kolmatta kertaa tänä vuonna korvatulehdus.


Aamu lähti käyntiin ihan samalla kaavalla. Pienellä armeijahenkisellä liikkuu, liikkuu, liikkuu aamutoimien suorittamisella, joka päättyy ennen hikijuoksuun pakkasessa ulkovaatteiden pukemiseen. Röyhtäys varren kanssa. Mitä hittoa? Nyt tuli pojalta puklu. Vaatteet vaihtoon, ehkä tämä oli vain joku ihan normaali juttu. Uudet vaatteet päällä ulkohaalareiden laittoon. Nyt on vaatteet ja ulkohaalari maidonsekaisessa eritteessä. Ja äiti ja poika jää kotiin.



Käynti päivystyksessä. Vastassa on joku lääkärinaikkonen, harjoittelija ihan selvästi. Ihan pätevä, vaikka tekikin vielä yhden tutkimuksen terveysaseman käytävällä. Kummatkin korvat tulehtuneina. Samaa antibioottia kolmannen kerran. Väläytellään sanaa putkitus. Ulkona tyypillinen jäpätyssoitto miehelle, joka ei olisi millään uskonut pojan olevan taas kipeänä. Minähän sanoin, että olisi pitänyt viedä aikaisemmin, kuuluu noita-akkamainen mäkätys. Ja ei kun kaupan karkkihyllyn ja apteekin kautta kotiin.



Itkuinen poika, Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, yhteiset päikkärit ja hellää hoitamista.

No mutta, ei tässä mitään. Tää nyt on tätä - elämää.


Sylivauva(t)

Meille on tämän kouluni aloittamisen jälkeen kehittynyt aika vedenpitävät iltarutiinit. Tänäänkin sain huomata tullessani koulusta lasten äänien täyttämään kotiin, että vastaan juoksi tuttuun tapaan hymyilevä ja syliin haluava pieni poika. "Äittii", se pyytää, nostaa kädet ylös, tekee jotain tuiki tuiki tähtönen-liikettä ja pitää komentavaa ääntä. Syliin on päästävä. Äiti saa juuri ja juuri pestyä kädet ja vaihdettua kouluvaatteet yökkäriin. Sitten siinä ollaan tunnin verran. Sylissä nimittäin. Jos on minun vuoroni hakea lapset tarhasta, niin häthätää poika suostuu syömään ruoan, kunnes on päästävä taas syliin. Siskon tai isin ilmestyminen lähimaillekkaan äitiä, saa pojan yllä syttymään paloautoon verrattavissa olevan hätävalon, ja jo on pienet kädet repimässä muita pois äidin luota.




Minua tämä sylittely ei oikeastaan haittaa yhtään. Poika ei yleensä jaksa olla hereillä edes kahta tuntia kotiuduttuamme, joten otan irti kaiken yhteisen ajan hänen kanssaa. Mimmi jaksaa taas odottaa omaa vuoroaan, joka koittaa heti veikan käytyä nukkumaan. Tunnen pistoa rinnassani, kun lapset joutuvat viettämään niin pitkiä päiviä tarhassa päiväkodissa. Nuuskutan, pusutan, halaan ja heijaan pienempää. Silitän, rutistan ja juttelen isomman kanssa. Tieto siitä, ettei kesällä tule olemaan viikkoa pidempää kesälomaa saa piston yltymään. Siksi olen heti koulusta kotiin tultuani valmis jättämään koulukirjat nurkkaan ja lämmin ruoka saa odottaa. Pääasia on, että lapset saavat huomion. Mimmi sai pienempänä enemmän huomiota. Minun opiskellessani oli Pyörämummi illat tytön kanssa. Päiväkoti painii ihan eri sarjassa kotioloihin verrattuna. Vaikka syliä ja huomiota lapset saavat siellä tarhassakin, ei mikään voita kotona äidin (tai isän) jakamatonta syliä. Mikään ei tunnu äidistä paremmalta, kuin syliin kaivautuva pieni pää, johon saa annettua ainakin sata pusua ennen nukkumaanmenoa. Samalla voidaan vähän kutitella, naureskella äidin silmälaseille ja hassuille ilmeille, lauleskella ja katsoa toisiaan.

Bussissa hiipinyt väsymys kaikkoaa, kun vierellä on oma pieni vauva. Toinen isompi vauva on yhtä tärkeä. Näitä tunteita kaipaan näin opiskelijana eniten. Ilon, rakkauden ja silkan onnistumisen tunteita asiasta, joka voi vain tulla siitä, että toinen on onnellisempi kuin koskaan omassa sylissä.


Pilkahduksia

Positiivisesti varautunut etäpäivä kotona. 
Ja kyllä, lapset olivat tarhassa (sanooko kaikki muut, että päiväkoti?) ja äiti oli lukemassa tulevaan ihka ensimmäiseen tenttiin kotisohvalla. 



Aurinko suvaitsi paista mollottaa pilvettömältä taivaalta. 
Mieli oli suht korkealla. 
Lapsetkin pääsivät ajoissa kotiin ja kurvattii leikkipuiston kiikkujen kautta. 



Nyt on yksi stressinaihe vähemmän tässä perheessä.


Kesän toimeentulo turvattu mustaa valkoisella.


Ainoa miinus puoli tällä hetkellä on se, että minulla on vain puolitoista viikkoa lomaa koko kesässä, mutta varmasti sitäkin antoisampi kesä oman alan hommissa. Ei nyt ihan kätilönä vielä, mutta sisar hento valkoisen tapaan hoitamista kuitenkin. Jalka on saatu kuulemma sellaisen oven väliin, että varmasti on mahdollista keikkailla koulunkin ohella.

Varsinaisia elämän pilkahduksia.


Liian lyhyet viikonloput

Viikonloput ovat ihan naurettavan lyhyitä. Uudessa arjessa kaksi vapaapäivää tuntuu muuttuvan yhdeksi, joskus jopa puoleksi päiväksi. Lauantaiaamuna voi hieman huokaista helpotuksesta, kun tietää saavansa oleskella vielä seuraavana päivänäkin yöpuvussa, kunnes huomaakin pakkaavansa jo maanantaita varten tavaroita koululaukkuun. Viikonloppua ei edes huomaa, eikä todellakaan saa tehtyä mitään kokonaan, vaan aina joku jää roikkumaan arjen kiusaksi. Viikonloput tuntuvat menevä niin nopeasti, ettei niihin osaa edes asennoitua oikein. Kun maanantaista perjantaihin painelee aamuseiskan bussiin ja palaa yleensä kotiin vasta viiden jälkeen, jää perjantai-iltaan jonkinlainen draivi päälle. Viikonloput pitäisi osata käyttää hyödyllisesti rentoutuen, opiskellen, kotitöitä tehden, lasten kanssa oleskellen ja välillä kyläillen. Vielä en ole saanut minkäänlaista tuntumaa siihen, kuinka käyttää viikonloput tehokkaasti ja kaikkien osapuolien kannalta mielekkäästi.

Kuten jo edellisistä tunteenpurkauksista voi päätellä, on meillä viikonloput olleet niitä akilleenkantapäitä. Yleensä viikonlopun alun kunniaksi jollain on paha mieli, väsy tai aivan erilaiset odotukset tulevasta hengähdystauosta. Opiskelijalla painaa tehtävät päälle. Äidillä on iso ikävä lapsia, joiden kanssa haluaisi vain nuuskutella ja loikoilla sohvalla. Isiä väsyttää. Aviopuolisot eivät ole olleet kahdestaan pitkään aikaan. Työnarkomaani-jatko-opiskelija sekoituksella on hampaankolossa omat asiansa. Lapset kaipaavat vanhempiaan ja huomiota. Harrastuksiin ei ole aikaa. Kaiken kukkuraksi on tietenkin se kodinhoito ja taloudellinen puoli.


Kaikki on kuitenkin kiinni asenteesta. Vaikka tämä viikonloppu meni koko perheen yhteisen ajan kannalta huonosti, sai kuitenkin perheen arvokkaimmat, lapset huomiota vuoroin kummaltakin vanhemmalta. Matka entiselle kotipaikkakunnalle mummilaan on pitkä, mutta jokaisen hermoparkojen vuoksi autolla ajelu sukulaisiin oli sen arvoista. Lauantaina sai äiti olla opiskelija, kun lapset isänsä kanssa saivat olla keskenään nauttimassa mummilan antismista. Tyttö sai jäädä vielä toiseen mummilaan yökylään, joka oli kuulemma ihan tosi hauska ja hyvä juttu. Tänään sain minä vuorostani olla poissa kotoa ja kävimme leikkimässä ja opiskelemassa Pyörämummilla.


Voihan nämä viikonloput käyttää näinkin, eikä se ole todellakaan huono juttu. Joku asia jää väsitämättäkin pienemälle huomiolle, mutta asioita on hyvä joskus priorisoida. Lapsille annettu maksimaalinen huomio tänä viikonloppuna voi joskus antaa takaisin mahdollisen äidin ja isän oman ajan. Kun toisen nenä käy ärsyttämään, on ihan hyvä ottaa konkreettista välimatkaa, jotta kotiinpaluu olisi astetta rennompaa. Viime reissulla entisille kulmille tapasin ystäviäni, ja nyt halusin antaa aikaa isovanhemmille. Tärkein asia on kuitenkin perheen yhteinen aika ilman turhia tunteenpurkauksia. Seuraavana viikonloppuna pyhitetään aika kotona olemiselle tai sille, mikä nyt tuntuu olevan sillä hetkellä tärkeintä.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettei meillä ole tarkoin määriteltyä aikataulua viikonlopuille. Arkena saa aivan tarpeeksi olla kalenterin orja, joten ekstempore sovittu reissu mummilaan on juuri sitä, mitä tarvitaan. Tietenkin on hyvä pitää joskus niistä omista menoista kiinni ja sopia ne etukäteen, mutta sopiva kaoottisuus on vain se meidän perheen juttu. Saatan joskus mielessäni marmattaa, että miksi meidän viikonloput menevät aina näin, mutta olen siitä silti hyvin onnellinen. Lapset ovat tottuneet hippaamaan yökkäreissä puoleen päivään asti ja vaihtamaan vaatteet nopeasti juuri päähän tulleen idean takia. Kuudeksi aikataulutetut aamutoimet tällä mammalla vaihtuvat viikonlopun meininkiin, jossa hammasharja muistetaan vasta lounaan jälkeen.

Viikonloput ovat liian lyhyitä, mutta niissä on sitä omaa taikaa stressistä huolimatta. 


Kissoja pöydällä, koneiston huoltamista ja lohtushoppailua

En voi muuta kuin kiittää kaikista teidän tsempaavista kommenteistanne ja puhelimeeni saapuneista viesteistä. Oli kyllä vähän erilaisempi ystävänpäivä kuin olin kuvitellut, mutta rajansa se on kaikilla. Jonkinlainen välirauha on saapunut tähän talouteen, kissoja on nostettu pöydälle ja oma sisäinen rauhakin on palautumassa tiukkojen viikkojen jälkeen. Ja ei, en ole lopettamassa kouluani. Sen verran itsekäs on oltava, että nyt on ihan oikeasti minun vuoroni ottaa sitä aikaa oman itsensä toteuttamiseen ja tulevaisuudesta huolehtimiseen. Valtakunnassa on siis kaikki hyvin.

Viimekertainen purkaus oli monen asian summa, jonka laukaisi pieni katse ja tiuskien sanottu asia. Monen päivän kestänyt stressaantunut ilmapiiri alkoi käydä minulle liian raskaaksi. Olen tottunut kannattelemaan toisten murheita hartioillani, hoitanut enemmän kuin minun pitäisi ja ottanut vastaan vähän sitä sun tätä toisilta osapuolilta. Omalla menneisyydellä on hyvin paljon vaikutusta tämän hetkiseen sietokykyyni. Olen samalla todella vahva, mutta samalla haluaisin, että joku kannattelisi välillä minua. Kun omassa päässään odottaa saavansa kehuja, lämpöisiä sanoja tai pieniä ihania tekoja, voi todellisuus tulla yllätyksenä. Kaksi hyvin kipakkaa luonnetta törmäävät helposti arjen tiukoissa aikatauluissa ja kotiaskareissa yhteen kipinöiden. On minun odotukseni ja hänen odotukset. Kun itsellään alkaa loppua hymy ja optimismi, ei enää jaksa kuunnella sanaakaan. Silloin itsestääkin tulee nopeasti itse pirulainen. Loppua tarinasta ei ole vaikea arvata.





Nyt kuitenkin muutaman valitun sanan (ja ehkä kyyneleenkin) vuodattaneena olen taas optimistinen arjen suhteen. Omaa käytöstään pitää myös tarkastella kriittisesti, etsiä samalla niitä hyviä puolia toisesta ja antaa joidenkin asioiden vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Uuden elämän pyörittäminen on vaikeaa, varsinkin, jos ennen on totuttu pidempiin työvuoroihin ja siistimpään kotiin. Vapaa-aikaa ei juuri ole, eikä parisuhteelle varsinkaan jää aikaa nimeksikään. Meidänkin tilanteessa kärpäsestä syntyi härkänen. Kaiken keskellä pitäisi muistaa niinkin yksinkertainen asia kuin rakkaus. Lasten kanssa viikonloppuaamuna vietetty aika nauraen ja kutitellen pyyhki turhat murheet pois - mistä kaikki edes alkoi? Puhuminen on tärkeää. mutta niin on se kuunteleminenkin.

Suklaa-addiktina ja materialistina lohdutin itsenäni ennen viikonloppua - milläs muullakaan kuin suklaalla ja uusilla vaatteilla. Hymykin alkoi tänään vilahtamaan, kun mies otti kaikessa rauhassa ja sovussa lapset ja lähti mummolaan. Minulla on kynä viuhunut kädessä anatomian tehtäviä tehden ja sivusilmällä lemppariohjelmia katsellen. Huomenna nautin täysin rinnoin Pyörämummin paistamista letuista. Kouluhommat eivät tietenkään mihinkään katoa, vaan annan Ukolle omaa aikaa ja luen mummilassa lasten kanssa.


Koneisto

Elämä on kuin koneisto, jossa jokaisella rattaalla ja osalla on oma paikkansa, oma suuntansa pyöriä. Jotta koneisto toimisi, pitää sitä välillä huoltaa, öljytä, kiristää, höllätä tai osia vaihtaa. Väärään suuntaan pyörivä ratas aiheuttaa kipinää ja haittaa koko koneiston pyörittämistä sujuvasti.

Minä lisäsin omaan elämääni uuden palasen: koulun. Haaveissani kuvittelin kouluni palasen sopivan koneistooni kuin nakutettu. Kaikki olisivat tyytyväisiä, koneisto pyörisi mutkitta, eikä mikään palanen panisi uutta muutosta vastaan kapuloita rattaisiin.

Uusi elämäni opiskelijana on kuitenkin aiheuttanut kitkaa, mielipahaa ja stressiä. Koneistossa kipinöi muutama palanen minun odotuksiani vastaan, eikä arki enää tunnukaan kotona ruusuiselta. Ajatus oman unelmani toteuttamisen lopettamisesta on käynyt mielessä, sillä muiden mielipaha tuntuu tärkeämmältä hoitaa pois, kuin oman itseni toteuttaminen - minun unelmani toteuttaminen.

Koneistomme käy tällä hetkellä ylikierroksilla, se pyörii yskähdellen tai aivan väärään suuntaan. Kaikkea samaan aikaan. Kotona kipinöi niin, että oma olo alkaa käydä hymyn alla tukalaksi. Hammasta purren yritän hoitaa koneistoamme parhaani mukaan. Yritän saada sen toimimaan. Yritän sovittaa siihen oman unelmani - minut itseni uudessa roolissa, uutena ihmisenä. Olen aina ollut se, joka kasaa kaiken sen kipinän ja mielipahan takaraivoni sopukoihin, jotta en itse omalla käytökselläni aiheuttaisi enempää kipinää. Yritän nähdä elämän valoisan puolen. Kuitenkin kipinää ja kirskettä aiheuttava ratas saa mieleni maahan.

En tiedä, mitä tehdä.



Totuuksia ja sydämiä

Ja se on taas sunnuntai. Miten tämä aika meneekin niin nopeasti, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan talvessa mennä yhtään eteenpäin. Blogi reppana on joutunut taas viimeiseksi tärkeyslistalle elämässäni, vaikka tätä harrastusta vaalin ja tarvitsen arjen kovasta pyörityksestä huolimatta. On ihana kuitenkin huomata arjen puristaessa minusta viimeisiä tippoja lukijapaneelissa uusia kasvoja ja tunnustuksia satelevan kuin vettä vaan. Tällä viikolla sain kaksi tunnustusta, iso kiitos siitä! Kaiken takana on kaksi minun blogiluettelossa olevaa naista: Leopardikuningatar ja Home Sweet England.

Nyt pitäisi taas tunnustaa itsestään kahdeksan totuutta. Varioin tehtävää ja kerron kahdeksan mieleeni painunutta asiaa tältä viikolta.

1. Yksi minun luokkalaisistani kertoi minulle löytäneensä blogini ennen kuin koulumme alkoi. Tuntui ihan tosi hassulta ja kivalta, kun kohtasinkin blogini löytäneen tallaajan omalta luokaltani. Nyt jos koskaan sitä ymmärtää, että ei tätä harrastusta tule ylläpidettyä pelkästään itsensä vuoksi, vaan kyllä täällä niitä lukijoita ja ohikulkijoita löytää muitakin kuin pelkkiä omia sukulaisia tai ystäviä.

2. Toinen blogien ihmeellisen maailmaan liittyvä tapaus sattui tänään, kun kävimme koko perhe Heurekassa. Tyttö näki nallelääkärin jonossa tarhakaverinsa, jota tietenkin piti moikata. Sen kummemmin asiaa enää miettimättä kävin illalla lukemaan lemppariblogejani, ja kas, yhdestä blogista löytyikin saman pojan kuvan. Olen siis kauan lukenut tätä blogia tietämättä sitä seikkaa, että lapsemme ovat samassa tarharyhmässä!!

3. Koulusta pitää tietenkin myös jauhaa, joten täältä pesee: Pandan maitosuklaalevy on aivan ehdoton iltoihin painottuneissa lääkärinluennoissa. Puoli viidestä puoli kahdeksaan täytyy pitää itsensä hereillä mässäten koko luennon aikana jotakin. Ukko ihan pöyristyi tänään, kun meillä ammattikorkeakoulussa syödään luennoilla. Varsinkin yliopistojepen niskavillat nousivat pystyyn, kun kerroin luokkakaverini syönneen luennolla sipsejä. Oh my god!

4. Lasten syntymän jälkeen en ole onnistunut lukemaan säännöllisesti yhtäkään kirjaa. Viimeisestä lukukerrasta on aina niin kauan, etten aina muista mitä viimeksi kirjassa tapahtui. Nyt minulla on työn alla kaksi rankkoihin aiheisiin liittyvää kirjaa: toinen kertoo raskauden keskeytyksistä raskauden puolenvälin paikkeilla ja toinen kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tuossa ne kirjat nököttävät. Kova hinkun olisi tarttua niihin, mutta sitä anatomiaa olisi pakko lukea myös. Korvista kohta tursuaa kaikki vena cava superiorit ja heparit ja RAA-systeemit.

5. Meidän poitsulle on tullut uusi ruoka-aine kiellettyjen listalle: kala. Tällä hetkellä pannassa on ruis, kaura, vehnä, kananmuna ja kala. Lääkäri määräsi tarhaan ja kotiin allergialääkettä uusien reaktioiden varalle. Myös paljon rasvaisempaa rasvaa täytyy hieroa pojan käsiin ja poskiin, sillä iho on todella punainen ja kuiva. Joku meidän pientä vielä dieetistä huolimatta vaivaa, sillä oireita on edelleen, vaikkakin lievinä. Parin kuukauden päästä olisi tarkoitus mennä valvottuihin altistustesteihin.

6. Tällä viikolla on ollut iso ikävä kaikkia ystäviä. Vaikka arki onkin nyt sitä pää kolmantena jalkana juoksemista ja kotiin saatetaan tulla vasta kuuden maissa, niin ystävät ovat mielessäni siitä huolimatta. Tähän ei ole muuta lisättävää. En sentään enää itke iltaisin lasten sirkusteltassa ikävääni, mutta haikea mieli saattaa iskeä silti.

7. Sillä välin kun muut äitibloggaajat miettivät jo kevään VÄLIKAUSIHAALAREITA, niin minä haaveilen omista kevätvaatteista, tietyistä tennareista ja parka-takista. Pinnallista, mutta minkäs teet, kun oma garderobi näyttää uhkaavasti (ja kirjaimellisesti) hajota käsiin.

8. Tänä viikonloppuna olen vain ihmetellyt meidän yli vuoden ikäisen palleron älykkyyttä. Olen tähän asti pitänyt tyttöä perheen osaavana ja ymmärtävä osapuolena. Tuo poika ymmärtää aivan mielettömästi jo puhetta: vie sukka isille, pupu on sinun selän takana, otatko rusinoita vai viinirypäleitä, ai nyt ne loppu (poju sanoo poppu), ai joku tippu (poju sanoo ippu). Ihanaa ja samalla haikeaa, sillä en pääse näkemään kehitystä samalla tavalla kuin kotiäitinä.


Melkein sellainen päivä

Tänään meinasi olla niitä päiviä. Siis niitä päiviä, jolloin pienetkin vastoinkäymiset roskiksen kaatuamisesta lattialle (levittäen sisältönsä siinä samalla) tai tärkeän paperin salapoliisimainen etsiminen aiheuttavat verisuonen tykyttämisen ohimolla. Niitä päiviä, kun pyykit odottavat isona kekomaisena ryöppynä viikkaajaansa, pesukoneessa huutaa märät vaatteet ripustajaansa ja vielä olisi se yksi koneellinen pestävää. Päiviä, jolloi jalkojen alla rapisee pikkukiviä ja edellisviikon riisiä löytyy mitä mielenkiintoisimmista paikoista.


Poju on syönyt taas kerran itse ruokansa, ottanut ison kourallisen tomaattipohjaista pöperöään kauniiseen käteensä ja maalannut sillä puolet ruokapöydästä uuden väriseksi. Paperikasasta löytyy yksi lasku, joka olisi tietenkin pitänyt maksaa jo aikoja sitten. Keuhkoista ei meinaa tulla ilmat ulos, nenässä tuntuu ikävältä ja väsymys on iso. Koulupäivä itsessään oli mitä helpoin. Kotiinkin päästiin hyvissä ajoin ja jääkaapistakin löytyi syötävää. Silti puolessa välissä iltapäivää meinasi tuntua siltä, että jonkinlainen pakoreitti olisi ollut tarpeen. Imuroidessani yritin löytää taikaovea, jonka kautta pääsisi edes hetkeksi levittämään itsensä aivan levyksi ja olla ajattelematta koulujuttuja tai pojan toista allergista reaktiota tarhassa.


Kuitenkin tästäkin ohikiitävästä kauhuhetkestä selvittiin elävänä iltaan. Eilinen kauan himoittu paketti saapui ihan kotiin asti. Tänään kannoin ylpeänä uutta (blogi)pipoani, sitä kuuluisaa Papun rusettipipoa, josta olen haaveillut Lähiömutsin postauksesta lähtien. Ratikkapysäkille pysähtyneessä sporassa vanhempi rouvashenkilö kävi ihan oikeasti nauramaan minut nähdessään. En tosin tiedä, oliko nauru ivallista vai ilosta. Minua ainakin kävi naurattamaan, kun tämä pyylevä nainen katsoi minua hihitellen. Kuviakin piti tietenkin ottaa todisteeksi, kuinka ihana pipo onkaan kyseessä. Koulun jälkeen oli myös pakko lähteä metsästämään uusinta Kaksplus-lehteä, jossa komeilee lyhyt juttu meistä, tai oikeastaan se on lehtijuttu, johon muun muassa minua on haastateltu.



Tänään oli melkein sellainen päivä, jota viimeisenä haluaa, mutta ihan hyvä iltapäivä tästä lopulta kehkeytyikin. Nyt olen sen verran naatti, että kaivan pakkasesta daimmuffinin, vedän itseni sohvalle mukavaksi, teen ehkä muutaman anatomian tehtävän ja tuijotan tappiin asti telkkaria.


Ihan oikealla alalla

Päivä päivältä oma tunne ja varmuus kasvaa koulussa opiskellessani. Tiedonnälkä kasvaa vain entisestään oppituntien sivuuttaessa enemmän ja enemmän varsinaisia kätilötyöhön liittyviä asioita. Jo pelkkä kliininen hoitaminen, vuodepotilaiden siirtäminen sängystä suihkulaverille tai injektioiden antaminen vahvistaa omaa tunnetta oikeasta alasta. Menen kouluun joka päivä reippain mielin, valmiina imemään uutta tietoa kuin pesusieni. Luokkalaiset alkavat tulla tutuiksi, läheisempiä tuttavuuksia on alkanut kehittymään ja tunneilla on mukava olla ja kuunnella. Ehkä joskus levottomuus iskee yhteen sun toiseenkin, mutta on aivan mahtavaa olla opiskelija!

Vaikka lapsia on edelleen järjetön ikävä, niin tunnen tehneeni oikean valinnan aloittaessani koulun jo nyt. Ensimmäinen suunnitelma minulla oli lähteä kouluun mahdollisesti vasta ensi syksynä, mutta petyttyäni karvaasti varasijasta, tajusin, että olisin halunnut aloittaa koulun heti. Ja onneksi onni oli suotuisa. Eihän se koulun aloittaminen ollut lopulta kovin helppoa, kun aluksi meitä vaivasi kolmen viikon sairasteluputki, kukkaroiden nyörien kiristäminen ja Kelan kanssa taisteleminen (joka jatkuu edelleen). Perheen liitokset ovat tiukilla, kun opiskelijan roolista ei voi aina niin vain hypätä siihen kotiäidin essuun, tai iltaisin ei jaksa huomioida miestä muminaa enempää. Tänään esimerkiksi keskityin vain ja ainoastaan lapsiin ja normaalien kotiaskareiden tekoon. Välillä on niitä päiviä, jolloin on jatkettava anatomian ja fysiologian puurtamista, mutta myös perheelle on pyhitettävä aikaa.


En ole oikeastaan ollut alkujaankaan mitään kotiäitiainesta. Älkää käsittäkö minua väärin: olen nauttinut yltiöpäisesti lasten kanssa hengailusta kotona. Hiekkalaatikoilla en ole viihtynyt koskaan, mutta kaikenlaista aktiviteettia on kyllä tullut puuhattua lasten kanssa: luontopolut, kaupunkireissut, kerhot, vauvauinnit ja muskarit. Olen nauttinut korvapuustien leipomisesta, pyykin ripustamisesta, puhtaasta lattiasta, imettämisestä, leikeistä ja lauluista, lasten naurusta ja päikkäreistä. Nyt opiskelijana ymmärrän, että minulla on ja on ollut aina suuri tarve toteuttaa itseäni - tehdä jotain aivan omaa. Kotiäitinä tytön uhma on ajanut minut silloin tällöin aivan hulluksi, jolloin olisi tehnyt mieli mennä pimeään vessaan kyyhöttämään ja repimään tukan päästä. Pojan vauvavuosi oli todella uuvuttava ja henkisestikin rankka, jonka ansiosta olen vetänyt ehdottoman ein mahdolliselle kolmannelle lapselle. Hoidin perhettämme yksin miehen opintojen ajan, (köh, köh, luin itseni omin avuin ylioppilaaksi samaan aikaan), joten nyt jos koskaan on minun vuoroni.


Kätilöksi opiskelu vie yli neljä vuotta. Se on aivan mahdottoman pitkä aika. Tulen olemaan 28-vuotias, kun valmistun. En siis tahdo tuhlata aikaa ns. kotona lorvailuun, sillä minulla on tavoitteita myös kodin ulkopuolella: luoda uraa. Lapset ja mies tulevat aina ensin, se on ihan selvä, mutta olen enemmän uraäiti kuin kotiäiti. Joillekin se kotona oleminen sopii. Minäkin nautin niistä harvoista arkipäivistä, jolloin saan olla enemmän lasten kanssa kotona. Sisäinen Eevini on kuitenkin sellainen menijä, joka ei pysty olemaan paikallaan kauaa, ilman, että jalka olisi jo puoliksi oven välissä.


Olen ehdottomasti siis oikealla alalla. Tällä hetkellä tuntuu, että tuleva paikkani kätilönä olisi synnytysalissa - siellä, missä tapahtuu! Ystäväni viikon ikäisen vauvan näkeminen sai kyyneleitä silmiini. Vaipan vaihtaminen oli aika yllättävän monimutkaista yli kymmenen kiloiseen "vauvaan" verrattuna. Kuitenkin katsoin sitä pientä ihmettä ja ajattelin, että minäkin tahdon olla niiden pienten ihmeiden kanssa tekemisissä. Olla se asiantuntija ja tukipilari synnytyksessä. Tahdon olla se kätilö, josta jää hyvä mieli synnytyksen jälkeen. Tahdon hoitaa vastasyntynyttä, auttaa vanhempia kasvamaan perheenä ja antaa eväät perheenä elämiseen. Minun kutsumukseni on olla kätilö - paras mahdollinen sellainen. Kätilönä en vain ole vastasyntyneiden kanssa työssä, vaan myös äidin ja isän. Naisten kanssa työskentely luonnistuu minulta. Naisen elämä koostuu niin monista osa-alueista, kuten kätilön työkin, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin synnytyssaliin ja lapsivuodeaikaan. Odotan jo nyt innolla naistentautien harjoittelua, jolloin pääsen todistamaan luultavasti myös raskauksien varjopuoliakin. Koen olevani tarpeeksi vahva kohtaamaan vaikeatkin asiat.

Olen aivan raakile vielä kaikessa, enkä osaa sanoa ammatillisesti kätilöiden työstä kovin suurta ja ihmeellistä. Joku haisu minulla tästä täytyy olla, sillä tälle alalle pääsin opiskelemaan. Koen olevani onnellisessa asemassa, sillä yhtä minun opiskelupaikkaani havittelee joka vuosi seitsemän ihmistä. Ei siis ole aivan mikä tahansa ala, johon olen päässyt. Suuri suosio kertoo myös arvostuksesta kätilöiden työtä kohtaan. Siihen myös minä tähtään: kehittää itseäni ja alaani omalla panoksellani - olla arvostettu kätilö.


Odotan sydän apposen avoinna opintojeni etenemistä ja sitä, mihin opintoni minut vievät. En vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään. Lapset ovat osoittaneet sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen, joka valaa toivoa minulle paremmasta huomisesta. Kun saamme kaiken tasapainoon, niin aikaa löytyy varmasti myös parisuhteelle. Nautin tästä hektisestä arjesta ja pienestä stressistä. Tähän minut on luotu. Tähän elämään, tähän perheeseen ja tähän hetkeen rakentamaan sitä tulevaisuutta, jossa tahdon olla ja elää.

Kouluuni hurahtaneena askartelin itselleni koulua varten kirjan, johon alan pitämään pientä oppimispäiväkirjaa. Haluan palata ehkä kymmenen vuoden päästä ajatuksiini kätilöopiskelijana, joten mikään ei ole parempi, kuin tehdä itselleen persoonallinen kirjanen. Ihan hurahtanutta touhua täällä välillä. Mutta minä tykkään!!