Oma loma kuvina

Pitkästä aikaa sain aikaa istahtaa sängyn reunalle ja päivittää blogia pöytäkoneella. Luvassa olisi kuvapläjäys meidän lomasta! Pelko lasten yllättävästä sairastumisesta johonkin maailman pahimpaan vatsatautiin osoittautui vääräksi, kun meidän poika jäi ensimmäistä kertaa ever yökylään - hymyillen. Tyttö jäi toiseen mummilaan tuttuun tapaansa iloisin mielin, ja aamulla valitettiin, kun tulimme hakemaan kuulemma liian aikaisin. Kaikki meni siis hyvin, ellei loistavasti kaikilla osapuolilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi loma oli parasta laatuaan. Aiemmin päivittelinkin puhelimella meidän yllätyshuoneesta, kun saimmekin "keskiluokkalaisten" huoneen sijaan ihan sviitin hotellin ylimmästä kerroksesta. Oleskelu rajoittui isoista huoneista huolimatta maailman pehmeimpään sänkyyn, johon olisi ihan hyvin voinut jäädä loikoilemaan television ääreen tunneiksi. Lupa lähteä uudemman kerran kaksistaan lomailemaan tuli iloisena yllätyksenä. Avioliiton koneiston huolto on aloitettu mallikkaasti hyvän ruoan, saunomisen, yltiöpäisen löhöilyn ison hotellihuoneen pehmeällä sängyllä, stand upin ja maailman parhaan aamupalan voimin! Kyllä aamulla pakkauspuuhien lomassa jäätiin kaipaamaan toista yötä pois arjesta, mutta tästä yhdestä yöstä on hyvä aloittaa!

















Loman loistelias päätös

Loma on hyvä päättää meijän kotikaupungin nimikkoherkulla, possolla! Turhaan sie lähet jonnee toiselle torille hakemaan tätä herkkua, sillä tätä ei löydy mistään muualta. Kannattaa siis suunnata kaakkoon, merenrannalle, torille.



L-O-M-A

Nyt sitä ollaan lomalla! Totisesti onnetar on ollut meidän puolellamme tänään, sillä hotellin viemäriongelmien takia saimmekin huoneen katonrajasta, sviitistä! En turise sen enempää, vaan jatkan alakerrassa syödyn hampparin sulattelua hotellin pehmeällä vuoteella. Sauna on lämpiämässä, mukana on ehkä hieman iltaa varten piristävää juomaa ja illalla suuntaamme katsomaan stand-uppia!

Loma!!



Happy days are here again

Tuleva loma kutkuttaa jo jaloissa, käsissä ja hymykuopissa. Tänään on viimeinen rutistus koulua tällä viikolla, sisältäen mikrobiologiaa ja tentin aiheesta kansainvälisyys ja monikulttuurisuus hoitotyössä. Vaikka lomaan täytyy sisällyttää kliinisten laboratoriotutkimusten tenttiin lukeminen, niin on siellä niitä auringonsäteitäkin tasapainottamaan: ystävän ihanan pieni vauva, sukulaisia, kyläilä blogisiskon luo ja entinen kotikaupunki.

Huominen irtiotto miehen kanssa tulee enemmän kuin tarpeeseen! Jotain ihmeparannusta odotan tapahtuvan ja haluan jo kovasti saada miehen onnellisena kokonaan itselleni. Taidamme kumpikin odottaa omaa aikaa todella paljon!

Kevään tulo tuo oman vibansa hieman kohonneeseen mielialaan ja kaapista piti kaivaa astetta keväisemmät kengät jalkaan. Korvissa soi mieltä piristäviä kappaleita, aurinko paistaa lämmittäen, päivän asuvalinta tuntui menneen nappiin ja olo on vain jotenkin hyvä. Tehdään tästä hyvä päivä!



Kakkaa lumella

Tiukkaa Asiaa pas*asta! Niin juuri, siitä ihan itsestään, elimistömme välttämättömästä tuotteesta, kakasta. Sitä löytyy kuvainnollisesti joidenkin ihmisten pään sisältä, joku päästäö sellaista suustaan, mutta kirjaimellisesti jokainen tietää mitä se oikea tuote on JA MIHIN SE KUULUU!!

Mua ei ärsytä niinkään ne emäntien ja isäntien pikku luppakorvien kasat tuolla tienvarressa, vaikka jotkut aggressiot sainkin niistä itselleni kehitettyä raskausaikanani. Enemmän mua inhottaa ihmiset, joilla ei tunnu kulkevan päässä yhtäkään järkevää ajatusta, vaan pelkkää kakkaa.

Vielä enemmän tänä aamuna mua ärsyttää se tietty pas*a, joka löytyi aamulla lasteni päiväkodin pihalta. Siellä se irvisti minulle (entisten) valkoisten boksereiden vierestä. Joku aikuisen koolta näyttävä kulahtanut bändipaitakin siinä oli - juuri siinä itsessään. Eikä tämä idiootti tietenkään ajatellut asiaa sen pidemmälle levittäessään suurimman osan tuotoksestaan hangelle. Sinne ihanan valkoiselle lumelle, jolla päiväkodin lapset kulkevat kaksi kertaa päivässä.

Sinä idiootti, tämä on suoraan sinulle: olisit edes pitänyt tuotoksesi housuissasi, niin kuin ne tytöt siinä Helsinki-Turku bussissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä metsään, jonne ne koiratkin kakkaa. Olet tyhmä!

TGIF

Perjantai: parasta, mitä tällä hetkellä tiedän.

Pientä ihmistä väsyttäisi niin paljon, että unta riittäisi koko viikonlopuksi. Kaikkea väsymystä ei kuitenkaan voi nukkua pois. Univelasta on kuitenkin hyvä aloittaa. Lapsetkin käyvät tarhaviikon päätteeksi vähän ylikierroksilla. Niitä kierroksia ei ole hyvä testata perjantaisessa ruuhkassa ruokakaupassa.
Selviytyjinä kuitenkin selvittiin ja uunissa paistuu parhaillaan perheen ahneimmille pannari.

TGIF!



Maisema

Piti pysähtyä matkalla koulubussiin ottamaan kuva aamuisesta maisemasta. En ole talvi-ihmisiä, en sitten yhtään, mutta aamunkajoa täytyi jäädä ihastelemaan. Olo on muutenkin taas hieman vakaampi ja rauhallisempi. Tuleva loma kutkuttaa takaraivossa. Yhden viikon kun saisi kulumaan nopeasti.



Ensiapua parisuhteelle

Omasta väsymyksestä ja lopullisesta kyllästymisestä perheen epäoikeudenmukaiseen arvohierarkiaan ja näiden aiheuttamasta olotilasta huolimatta on vastalääkettä saatavilla. On tehtävä pikainen hätäensiapu parisuhteelle, vaikka oikeasti parantumisprosessi on pitkä ja vaatii aikaa.

En tiedä, minkä pistoksen sain, että päätin käydä järjestämään yhteistä aikaa vain meille kahdelle. Mieshän ei blogini puolella niin paljoa käy, ettenkö uskaltaisi kertoa, että me tulemme saamaan (kiitos ihanien isovanhempien) ihan ikiomaa aikaa aviopuolisoina. Milloin ja missä tämä tulee tapahtumaan, saa jäädä vielä salaisuudeksi, jotta pieni salaisuuteni ei paljastuisi. Ukko kyllä tietää, että "hyvällä käytöksellä" on mahdollisuus järjestämääni yllätykseen. Olen tästä todella innoissani, vaikka vasta viikonloppuna olin hukkua kyyneliin ja silkkaan pahaan oloon. Jos minä haluan muutosta, niin on se minunkin jotain tehtävä. Vielä ihanampaa olisi, että mies saisi ideastani takaraivoon vinkin, miten voi hyvänä aviomiehenä toimia.

On surullista, että vasta todellinen hätä saa aikaan tälläisen havahtumisen. Avioliittoa pitäisi vaalia ihan siinäkin olotilassa, jossa kumppani on "aika kiva", eikä "häivy silmistäni, olet ihan pee". Tästä otan itsekin opiksi ja tulen hoitamaan vain minua ja häntä erilaisilla yhteisillä (KAHDENKESKISILLÄ) hetkillä.

Odotan yhteisestä ajaltamme ihan oikeasti sitä ahaa-elämystä, jossa näen mieheni uusin silmin. Tai oikeastaan niiden rakastuneiden nuoren tytön silmin, joilla palvoin miestäni seurustelun alkuaikoina. Avioitumisestamme on vasta vuosi, enkä aina tahdo muistaa sitä "tahdon"-sanan aiheuttamaa tunnetulvaa.

Ensiapu on aloitettu. Kyllä se rakkaus sieltä saadaan elvytettyä uuteen nousuun!

Äärirajoilla

Olen äärirajoilla. Minun täytyy sanoa se ääneen, myöntää se itselleni. Olen väsynyt. Tietyssä elämänalueellani olen vailla punaista lankaa. Me on ollut minä ja sinä jonkin aikaa, vaikka sen pitäisi olla me. Haluan sen olevan me. Yhdistelmä me vain sisältää kaksi hyvin kovaa vastusta, joka saa titaanista tehdyn tynnyrin rakoilemaan ja lyömään isoa kipinää.

Olen yleisesti ottaen elämässä optimisti, nauravainen, onnellinen, rempseä, suorasanainen, kiltti, ystävällinen, jokseenkin itsepäinen ja tulinen, mutta positiivinen. Osaan esittää olevani tyytyväinen ja nauran vaikeuksilleni.
Itsepäinen luonteeni takia olen tässä tilanteessa. Olen surkea valehtelija, jos jatkan blogiani hyvän päivän liirumlaarumina. Täytyy olla jokin paikka, jossa voin saada pääni tyhjennettyä - on se sitten hyvä asia tai ei.

Tunnen siitä suurta syyllisyyttä, etten ole pitänyt itsestäni parempaa huolta. Tapanani on hoitaa yksin kaikki asiat, ottaa toisen paha olo harteilleni, syyttää toisen pahasta olosta itseäni, olla liian näkymätön ja jättää itseni huomioiminen viimeiseksi. Tiettyyn pisteeseen asti voin yrittää kantaa koko maailman ongelmat harteillani, mutta siinä samalla vajoan itse vain syvemmälle.

En halua syyttää ketään. En enää tiedä kuka on syyllinen ja mihin. En edes jaksa etsiä syyllistä, vaan kaipaan ratkaisua. Minun kipurajani tuli vastaan viikonloppuna, enkä enää jaksa hymyillä. Lapset ja koulu ovat pakotieni, joihin turvaudun. Edesmennyt viikonloppu sai lopulta ääneni kuuluviin. Tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan, kantautui toivottavasti lopulta perille asti. Määrittelemättömän ajan kestänyt yksipuolinen suhde, jossa vain toisella on ollut mahdollisuus päästää pahaa oloaan ulos on kaatanut minut maahan. Minun täytyy täältä nousta, mutta en jaksa nousta sieltä ilman, että kädestäni pidetään kiinni. Pelko toisen jaksamisen lopullisesta loppumisesta on saanut minut huolesta sekaisin. Erinäiset tavat lievittää stressiä on tuonut minulle pahaa oloa ja ahdistuneisuutta.

Minun täytyy nyt pitää itsestäni huolta. En voi olla yhdessä me, jos minä olen riekaleina. Aikaisemmin näistä samoista asioista puhuminen ei ole tuonut sitä ratkaisua lähimaillekaan, vaikka niin olen ensin luullut. Nyt minulle on luvattu muutosta. Ihan konkreettista sellaista. Jotta saamme yhdessä pidettyä koko paketista huolta, täytyy tukea saada ulkopuolelta. Tänään elämä näyttää astetta valoisammalta, mutta henkisessä kuopan pohjassa käyminen on tuonut varauksellisuutta. Ulkopuolisen näkökulman tuominen suhteeseen toivotaan tarjoavan uusia työkaluja rakkaudesta huolehtimiseen. Ihan rehellinen vapaa kahdestaan ei tekisi ollenkaan pahaa, ajatellen sitä, että viimeksi vietetty yö kahdestaan oli synnytyssairaalassa. 


Mielestäni perheen vastoinkäymisistä puhutaan liian vähän. Niitä ei saisi hävetä, vaan niistä pitäisi puhua ääneen, jotta muut samassa tilanteessa olevat saisivat vertaistukea. Siinä samalla saisi tietenkin itsekin pientä terapeuttista vertaistukea. Jonkinlainen burn out oli herätys minulle. En enää voi olla hiljaa ja jättää oma hyvinvointini huomioimatta. Toista on vaikea ymmärtää ja huomioida, jos itse sulkeutuu ja väsyy. Rakkautta on, mutta sitä on kohdeltu kaltoin - sen perimmäisin tarkoitus on unohdettu. Minua nauratti eräs toteama, johon törmäsin tänään: paskan määrä on vakio. Sopii hyvin omaan olooni ja moneen päässäni pyörineeseen ajatukseen. Se tuo samalla toivoa, sillä enää ei voi tulla enempää paskaa, vaan suunta on vain ylöspäin. Se, kuinka nopeasti sieltä noustaan on sitten eri asia.


Ihana elämä ja Tirlittan

Kerrankin päätin ottaa ihanassa iltapäiväauringossa meidän makuuhuoneessa kuvia. Vaikka ei tämä mikään sisustusblogi ole, tai minä valko-beige-sisustaja, niin tässä nyt vähän meidän valtakuntaa.

Ihan sisustuksellisestihan minulla olisi haaveissa ostaa vähän kangasta ja uudet valkoiset pitsiset verhot, mutta menee tämä meidän valtakunta näinkin. Seinällä sisustustarrassa lukee vie jolie - ihana elämä. Tarra löytyi Helsinkiläisestä liikkeestä, Pino:sta. Samalla reissulla ostin olohuoneeseen toisen sisustustarran ja itse suunnitelemiini (oli ihan kamala työ siinä! vitsi vitsi) tauluihin kortit.

Se täytyy vielä sanoa, että kaksiosta muuttaminen neliöön on ollut parasta mitä tiedän. Meillä on vihdoin oma makuuhuone, jossa ei nuku öisin kukaan muu kuin me kaksi. Meidän makuuhuone sijaitsee vielä asunnon toisessa päässä, joten saamme kuorsata rauhassa häiritsemättä pienempiä kuorsaajia. Meidän makuuhuone taitaa olla samaa kokoa pojan huoneen kanssa, mutta tuntuu ison parisängyn jälkeen todella pieneltä. Tuossa sängyn reunalla kirjoitan aina blogia, kuten juuri nytkin. Parasta meidän makkarissa on pehmeän vuoteen lisäksi valkoinen lipasto, jossa säilytän kaikki koruni ja muutamia kirjoja ihan silkkaa lukemista varten ja myös tunnearvon takia.

Tirlittan-kirja on Pyörämummini vanha. Hän on kauniisti värittänyt lehdillä olevat kuvat ja muutamia kirjoituksiakin sieltä taisi löytyä. Kirja on jo niin vanha (painettu 1953), ettei sitä voi antaa esimerkiksi Mimmille luettavaksi. Kirjalla on minulle paljon tunnearvoa, mummini vanha kun se on.

Hyvää viikonloppua!!













Aamu

...tunnelmia meidän aamusta ennen tarhaan lähtöä... 

Lapset saivat syödä rauhassa aamupalaa. minun ei tarvinnut pakata koululaukkua kotona opiskelun takia, kenelläkään ei ollut kiire, peilin edessä ei tuskaillut turhamainen naikkonen poskessa olevan ison näppylän takia, aamuaurinko leikki olohuoneessa, aamupalaksi syötiin muromyslejä jogurtin kera (eikä kiireessä puolikasta banaania). 

Kaikilla oli hyvä olla. Ihana aamu, uuh!

Näistä aamuista minä tykkään!









Rakas ja tärkeä ystävä

Viikonloppuna tuli iso ikävä ystäviä. Ystävänpäivä ehti mennä minulta koulun takia ohi, joten en muistanut mitenkään minulle tärkeitä ihmisiä. Koska ystäviä en ole aikoihin nähnyt, saatikka ollut puhelimitse yhteyksissä, niin päätin lähettää muutamia ajatuksia kirjeitse. Päätin, että teen tästä tavan ja lähetän aina silloin tällön kirjeitä ystäville, jotta yhteydenpito pysyisi edes jonkinlaisella tasolla.




Maailman hienoin kiikku!

Me kotiutettiin mamman ullakolta muutaman lapsen (3-4?) kautta kulkenut kiikku. Tällä kiikulla on taitanut Mimmikin joskus kiikkua, mutta aina kylässä on meidän poika ottanut tällä hurjat vauhdit. Kun tilaisuus tuli saada kiikku meille, niin olihan se otettava. Kiikku ulkomuodoltaan vain iski tämän vinksahtaneen mieltymyskiin ja kaiken lisäksi se, että tälle löytyy jokapäiväistä käyttöä! Olisi ollut kiva tietää kiikkun alkuperä ja ikä, mutta niitä en valitettavasti saanut tietää. Tässä se nyt kuitenkin on, maailman stylein kiikku!!







Jäällä

Olen myöntänyt jo kammoksuvani hiekkalaatikon reunalla kökkimistä lasten kanssa. Minusta ei vaan ole ollut siihen hommaan, varsinkaan talvisin. Yhden lapsen kanssa kiikkumassa ja hiekkakakkuja tehdessä aika on mennyt aika kivuttomasti, mutta nyt kahden kanssa mokomat aidatut karsinat eivät ole houkutelleet. En minä ulkotyötä vieroksu, päinvastoin. Minusta on nautinnollista käydä lenkkeilemässä, nauttia piknikistä ruohikolla, istua jossain kahvilan terassilla kesällä tai reippailla luonnossa. Luontopoluilla me käymmekin koko perheen voimin, vaikka tuo mies joskus vähän epäileekin minun vapaaehtoisuutta lähteä ulkoilemaan.



Viikonloppuisin olemme pyrkineet käymään lasten kanssa ulkoilemassa, vaikka arki olisikin verottanut voimia. Viime sunnuntaina otimme puhelimen kartan esiin ja suunnistimme lähimpään merenrantaan. Entisenä merikaupunkilaisena merta on ehtinyt tulla ikävä, joten oli kiva lähteä katsomaan kantaako vielä jäät. Autolla löysimme nopeasti pienen venelaiturin, jonka kupeessa oli jopa kuumaa kaakaota tarjoileva pieni kahvila (oikeasti se taisi olla kyseisen kaupunginosan juottola, mutta kaakaot saatiin silti mukaan). Mies käveli tytön kanssa lähimmälle saarelle, kun minä jäin pojan kanssa ihmettelemään hurjaa vauhtia kiitäviä kelkkoja. Uuden arjen aloittamisen kankeus on vähän jo väistynyt, eikä miestä tehnyt mieli tyrkätä lähimpään avantoon.



Minusta sunnuntai-iltapäivän retki jäälle oli todella antoisa. Vähän tuli jo haikea olo viikonlopun loppumisen takia, sillä olisin siinä olotilassa voinut jatkaa viikonloppua vielä yhdellä päivällä. Kunhan kesä tekee tuloaan, niin potentiaalisia retkikohteita täytyy alkaa etsimään. Tälläinen reippailu luonnossa on meidän perheen juttu. Vaikka kaikki muu menisi huonosti, niin ulkona on kiva käydä silti yhdessä. 


Elonmerkkejä

Minun piti tulla kirjoittamaan tänne pitkiä tarinoita jostain, mistä en edes muista rahtuakaan. Kulunut viikko on soljunut tuttuun tapaansa valoakin nopeammin, pitäen sisällään onnistuneen anatomian ja fysiologian kokeen(!!), outoa sairastelua minun puolestani, mielenkiintoista naistenpäivän ohjelmaa mm. koko luokan voimin syömistä ulkona, oman kätilöydensä pohtimista, ystäväni pienen pojan nimiäiset, tutor-tapaamisen, meidän vuosikkaan uhmakohtauksia ja liian täynnä olevan pyykkikorin. Blogi on ollut enemmän tai vähemmän mielessä, mutta en pelkän turhanpäiväisen blogin täytteen takia ole jaksanut avata koko tietokonetta. Aivan kuin tämäkään postaus olisi sen kiinnostavampi kuin kuluneen viikon aikana päähäni pilkahtaneet aivopierut. Minkäänlaista ajatusten jäsentelyä ei ole enää tähän aikaan illasta mahdollista toteuttaa, joten pahoittelen.


Arki tuntuu tällä hetkellä olevan aika siedettävää. Olen yrittänyt panostaa kotona ollessani lapsiin, jotka ovat tuntuneet jääneen pienemmälle huomiolle ison tentin takia. Mieskin on taas aika kiva tapaus, vaikka ei periaatteesta (no okei, tulin liian myöhään kotiin) muistanut omaa naistaan kukilla, hieronnalla ja kasalla suklaata. Kuvitella! Tänään ehdin kerrankin hakea lapset tarhasta ajoissa, joten kotona ehdittiin tekemään yhdessä vaikka mitä puuhia ja harrastaa ihan silkkaa löhöilyä. Turmiollinen Helsinki on nielaissut kukkarostani muutaman roposen ja muuttanut ne kivoiksi sisustuselementeiksi. Yhteisvoimin puntissa kitisevien lasten kanssa yritin värkätä todella hauskoja tauluja Tiimarin halvoista kehyksistä ja mielettömän upeista korteista. Eiköhän puuronkeiton lomassa yksi taulu tipahtanutkin seinältä, vaikka kuinka olin yrittänyt sitä mokomaa seinään kiinnittää.


Plus vielä se, että kun on nukkunut hieman paremmin (kuola poskella bussissa), niin ehtii havainnoimaan lasten kasvua ja kehitystä (yllättys) paremmin. Sisarrakkaus on oikein kukoistanut koko viikon aikana. Valitettavasti jonkinasteinen uhma on vallannut meidän pienen vauvan, josta on kuoriutunut siskon housuja repivä, kaikki lelut omiva ja hieman väkivaltaisiakin piirteitä omaava jätkä! Aamulla kuudelta saattaa siskon huoneesta kuulua korvia riipivää huutoa, kun veikka haluaisi tulla siskon viereen pötköttelemään (tai repimään kaikki nukkekodin tavarat ulos mokomasta hökkelistä). Iltapäivä menikin rattoisasti veikka, eeii:tä kuunnellessa. On nuo lapset kyllä aika veikeitä tapauksia.


Hyppiäkseni asiasta toiseen, jään ruudun taakse toivomaan lisää aikaa vuorokausiin blogin pitämiseen. Oikeastaan pieni tauko julkisesta pään sisällä liikkuvien asioiden rääpimisestä tekee hyvää. Muistona itselleni tätä enimmäkseen pidän, mutta kaikki lukijat eri paikoista yhteenlaskettuna tekee jo niin huiman luvun, että pidemmän tauon pidettyään tuntee jo piston sydämessä, sillä lukijat eivät saa sitä mitä toivovat. Tuleva viikonloppu on sovittu vietettäväksi kotona, joten kaiken lukemisen ja huushollaamisen lomassa aikaa riittää taas tännekin. Käyn usein pelkällä MinäPuhelimella katsomassa mahdolliset uudet kommentit ja tietenkin lukemassa muita blogeja. Kuvattomia postauksia en osaa oikein enää tehdä, mutta joskus saatan bussissa istuessani lyhyesti kirjoittaa tänne jotain hyvin tärkeää mobiilisti.


Täällä siis ollaan, elossa ja hektisissä tunnelmissa. Kaiken arjen keskellä osaa arvostaa leppoisaa hetkeä lasten kanssa arkipäivänä, jolloin ei normaalisti ehdi tuntia-kahta kauempaa orientoitua lasten kanssa olemiseen. Kahden kuukauden aikana lapsistani on kehittynyt todella reippaita tarhalaisia, joiden vuoksi äidin ei tarvitse enää tihrustaa itkua bussissa. Vaikka tietenkin kumpikin osoittaa väsymyksen, ikävän ja silkan ärtymyksen merkkejä pitkän päivän jälkeen kotona, osaan ottaa ne rauhallisesti vastaan. Entinen kärttyinen ja kyllästynyt kotiäiti antaa nyt sataprosenttia ja enemmänkin lapsillensa, kun yhteistä aikaa on hupenevan vähän päivässä. Halaukset ja suukot tuntuvat entistä tärkeimmiltä, ja niiden avulla jaksaa taas herätä seuraavana päivänä ennen kello kuutta. 


Uusi tapa seurata meitä!

Nyt voit seurata meitä myös Instagramin kautta. Profiilini on yksityinen, mutta etsimällä nimimerkin Neitokauris, niin voit liittyä seuraajakseni. :-)

Nähdään Instagramissa!!

Instagram

Otsikko kertookin kaiken. Etsin nyt muita Instagramiin hurahtaneita bloggaajia ja/tai omia lukijoitani, jotka tätä appsia käyttävät tai vain muiden bloggaajien Instagram-tiliä seuraavia. Latasin oman Instagramini melkein heti iPhonen ostamisen jälkeen, mutta muokkasin sillä vain kuvia, enkä osannut hyödyntää palvelua kokonaan. Nyt ajattelin, että ehkä kuvien ottaminen puhelimella käy kiinnostamaan, jos ottaisin kaiken irti tästä appsista.

Kertokaa siis omat suosikkinne Instagramissa: kenen kuvat inspiroivat, kuka on ehdoton suosikkinne ja keiden bloggaajien tiedätte käyttävän Instagramia? Haluaisin myös tietää, että löytyykö teistä lukijoista aktiivisia käyttäjiä?

Te, jotka ette tiedä mikä Instagram on, niin se on kuvien muokkaamiseen ja jakamiseen tarkoitettu sovellus, "vähän kuin" Facebook, jonka saa ladattua iPhoneen. Kaikki saa otettua tällä hienoja kuvia erilaisten muokkausten avulla ja itsestään saa otettua hyviä kuvia, vaikka naama näyttäisi aamulla ihan perseeltä.

Yhdeksän pientä sanaa

Kahden kuukauden aikana meidän pieni vauva (eihän se enää mikään vauva ole!) on oppinut uusia taitoja ihan urakalla. Pitkien koulupäivien jälkeen ei enää välttämättä pääse kuin halailemaan unista poikaa, mutta viikonloppuisin uudet taidot korostuvat. Laskin eilen, että meidän poika osaa jo yhdeksän sanaa!! Itselleni muistoksi ja teille iloksi listaan tähän meidän pienen, vuoden ja neljän kuukauden ikäisen taiturin ensimmäiset sanat.





Äitti - äiti (tietenkin!)
Isi
Pupu
Kiitti
Tippu
Poppu - loppu
Pappu - lamppu
Anna
M-mii - mummi

Aika kunnioitettava sanavarasto meidän jätkällä. Vielä odotan, että suusta kuuluu sisko <3!