Ajatuksia linja-autossa

Ajatuksia termaripuuron lomassa. Viimeaikaisten pinnallisten höttöpostausten kaveriksi vähän jotain syvällisempää. Jos viime viikolla onnea oli siisti koti tai hauska puinen lelu, niin tällä viikolla onnea on ne muutamat tunnit, joina saan viettää aikaa lasten kanssa. Muu aika meneekin koulussa.

Olen matkalla kello 7.15 linja-autolla sorvin ääreen. Kaksi tuntia ennen bussiin nousua oli herätys. Kuudelta piti herättää lapset ja viettää vaivainen alle tunti yhdessä. Eilen illalla sain vain nähdä nukkuvia lapsia, silittää pehmeitä poskia, silkkisiä hiuksia ja suukottaa unisia käsiä. Tämä viikko on ainoa laatuaan tässä kategoriassa, tämä ei ole sitä normaaleinta arkea. Vaikka minussa piileekin sisälläni pieni uraäiti, joka nauttii hetkestä, niin mikään ei ole niin tärkeää, kuin olla lapsen kanssa sylikkäin, käsi kädessä ja nuuhkia pörröisiä hiuksia. Edes se kahden päivän poissaoloni aikana ilmestynyt kaaos kotona ei ole niin tärkeää siivota kuin se, että saa nähdä lapsensa hymyn nähdessään sinut.

En voi käsittää, kuinka mies tämän teki, kun tilanne oli päinvastoin. Välillä meni kaksikin viikkoa, että hän näki meitä. Pakostihan meissä kummassakin on joku geeni, joka vetää myös omaan uraan päin ja itsensä toteuttamiseen. Syyllisyyden keskellä yritän ajatella, että investoin tulevaisuuteemme. Poissaoloni näkyy aivan varmasti lapsissa, miehessä ja kotiin ilmestyneissä vaatekasoissa tai keittiönpöydän kadonneessa työtasossa. Tämä ei ole ikuista.

Kouluni aloitus on näkynyt myös muissa asioissa - ihmissuhteissa. Väsyneenä iltayhdeksältä kotiutuessani en edes halua ajatella niitä ihmisiä, joiden kanssa olemisesta olen joutunut luopumaan - ikäväni takia. Kotiäitinä tärkeintä minulle oli lapset, koti, päiväunet ja ystävät. Mies tietenkin myös, mutta olosuhteiden pakosta muita suhteita oli helpompi pitää yllä. Nyt tärkeää on perhe, joskus koti ja listan aika kärjessä koulu. Olen saanut koulusta uusia ystäviä, mutta ne hetket lasten leikkiessä ja ystävän kanssa jutellessa teetä nauttien on kaukainen muisto. Tänään katetroidessa nukkea ensimmäistä kertaa, en varmaan ajattele muuta kuin tulevaa ammattiani. Farmakologian luennolla ei päässäni pyöri kuin ne tenttiin opeteltavat asiat.

Linja-auto on viheliäinen paikka. Kouluun matkustaessani olen aina vain kauempana muuta elämääni ja kotiin mennessäni en ajattele kuin kaipaamiani ihmisiä - perhettä ennen kaikkea. Onnea on tulla kätilöksi, mutta millä hinnalla? Kouluni aloitus on aiheuttanut jo kotioloissa kitkaa, niin miten sitten ne ihmiset, joille olen toivottavasti vielä tärkeä? Ne, jotka ovat paljon kauempana kuin koskaan ennen pyöriessäni suuren kaupungin sykkeessä.



6 kommenttia

  1. Jaksamista tuohon arkeen.
    Tosiystävät pysyy, ja toivottavasti jopa ymmärtävät tätä ei-ikuista elämäntilannetta, jossa oikeastaan vähän kaikki osa-alueet kärsivät.

    Tsemppiä - you can do it!
    (Mä en pystynyt, ja varmaan just osittain oman mukavuudenhalun takia, ja nyt tahkotaan sit 20 vuotta yliopistolla ja valmistutaan huuhaamaisteriksi :D ).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, PeNa! :-)
      Palaan tähän myöhemmin. Nyt olen lyhyellä tauolla.

      Poista
  2. Mä ihailen tuota sun paloa olla kätilö! Ne naiset on kyllä onnenpekkoja, jotka joskus saa sut avustamaan synnytyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa ihana kommentti, iso kiitos! :-) Tuli todella hyvä mieli. Se on tavoitteenikin - olla paras mahdollinen kätilö naiselle!

      Poista
  3. Komppaan Satua täysin, susta tulee todella hyvä kätilö. Empaattisuus ja jämäkkyys samassa paketissa. Se on mahtavaa, kun on palo omaa alaa kohtaan. Mulla se syttyi vasta työelämässä, opiskelu oli sitä tylsää puurtamista, mutta kun pääsi konkreettisten työtehtävien pariin, olin myyty.

    Tsemppiä arkeen, kovin jaan (taas tässäkin asiassa) tuntemuksesi! <3

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!