Ihana, pelottava pääkaupunki

Tammikuu. Ihan pirun kylmää, lunta ja tuiskua. Lapset pitää jättää toiselle paikkakunnalle tarhaan, kun itse on hypättävä vieraaseen bussiin. Itkemäänhän se pienempi lapsi aina jää, jonka vuoksi matkalla kohti koulua on vaikea pidätellä omia kyyneleitä. Ensimmäiset matkat koululle jännittää. Päässä pyörii kaikki kauhuskenaariot koululla alkavasta vatsataudista aina hätäpuheluun tarhasta - välimatka koulun ja kodin välillä on hirvittävän pitkä. Lapset kyllä sairastavat, ihan urakalla, eikä iso ja vieras paikkakunta houkuttele yhtään takaisin. Vilkas liikenne, tuntemattomat kasvot jalkakäytävillä ja muurahaispesään verrattavissa oleva Kamppi on yhtä helvettiä tälläiselle pikkukaupungin tytölle. Ainoa asia, joka pitää minut innokkaana matkustamaan on koulu. 

Helmikuu. Vieläkin ahdistaa ajatus pääkaupungin sykkeestä. Jo oikean bussin pysäyttäminen tuottaa vaikeuksia varsinaisella paikkakunnallani, ja hyppäänkin kerran ihan väärään bussiin! Bussimatkojen jälkeen mahassa velloo vielä ratikassakin. Edelleen on kylmä ja kaduilla ei näy puhdasta lunta. Lapset sentään ovat pikkuhiljaa alkaneet sopeutumaan tarhaan. Koulupäivän päätteeksi en voisi kuvitellakaan kulkevani lasten kanssa siinä ruuhkassa. Liikenne ja melu vihloo korvia. En osaa sopeutua. Vietän yli puolet päivistäni Helsingissä, kun kotona käyn melkein vain kääntymässä - ehkä ehdin nukkuakin. Kokoajan on pimeää. En ehdi nähdä aurinkoa koko päivänä. Edes Linnanmäen ohittaminen päivittäin ei saa mieltä pirteäksi. 



Maaliskuu. Alan jo vähän tuntemaan suorimpia ja turvallisimpia reittejä koululle ja sieltä keskustaan (ja Kampin kautta kotibussiin). Uskallan jo tehdä iskuja uusille kaduille ja kaupoille. Kuljen kartta kädessä ympäri katuja. Tiedän, etten kuulu pääkaupunkiin, mutta siellä vietän suurimman osan päivästäni. En oikein kuulu nykyiselle paikkakunnallekaan, sillä iltaluentojen takia teen pitkää päivää koulussa. Risteilen kahden paikkakunnan väliä, mutta se ei ahdista enää niin paljoa. Tammikuussa vallinnut pimeys alkaa jo vähän helpottamaan, enkä enää näe näitä katuja katuvalojen palaessa, vaan joskus voi nähdä auringon. 



Huhtikuu. Valoa ja kevään merkkejä! Ihanaa! Tiedän, ettei koulua ole enää tuhottamasti jäljellä, ja että pääsen tutustumaan työni kautta kesällä Porvoon kesäisiin katuihin ja ympäristöön. Lapsia hakiessa ei ole enää edes pimeä! Oma mieli ja synkkyys on jäänyt tammi-helmikuulle. Nautin ratikassa istumisesta ja Kampin sykkeestä. Ei tämä niin paha paikka olekaan. 

Toukokuu. Siis toukokuu! Jäljellä on enää tämä kuukausi Helsinkiä ja koulua. Alan jo ikävöimään juuri kukkaan puhkeavaa kaupunkiani. Matkoja koululle. Kukkia tienvarressa. Helsingin aurinkoa. Tiedän jo aika hyvin missä päin sisäistä karttaani kuljen ratikassa istuessani, jos jatkan koulumatkaani autokyydin jälkeen miehen työmatkalta, tai aivan uudelle alueelle. On ihana oivaltaa, että tuon ja tämän korttelin toisella puolen kuljen bussilla matkalla kotiin, tai tuolla on se paikka tai kahvila. Tykkään seurata ihmisiä kaduilla. Vaikka Helsingissä näen ihmisiä aivan jokaista sorttia, alan tottumaan siihen, eikä jokainen kerjäläinen tai laitapuolenkulkija aiheuta sisälläni tunnekuohuja. Enkä enää luule, että tämä melusaaste ja ihmispaljous voisi vahingoittaa meidänkään lapsia, sillä hyvin nuo muutkin tuntuvat pärjäävän. Siksi aionkin voittaa pelkoni ja otan tytön mukaan torstaina kouluun! Kuinka jännä päivä meille onkaan tulossa!






3 kommenttia

  1. Voin kuvitella tyttösi ilon päästä Äidin kanssa kahdestaan! Vau, mahtava idea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johan hän kysyi, että voidaanko laittaa kynsilakkaa, kun kerran lähdetään kaupungille! Odotan itsekin innolla meidän yhteistä reissua!! :)

      Poista
  2. Olipa hyvä postaus, taas kerran. Tuli monen monta kertaa muistot vuodesta 2007 mieleen, kun Helsingistä tuli kotikaupunkini.

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!