Vadelmia ja illan hämärän pohdintoja

Minun kahdeksan päivän työputki katkesi yhdeksi päiväksi, kun mies tuli sen verran kipeäksi, ettei hänestä ollut enää lasten kanssa olijaksi. Päätin sitten lähteä lasten kanssa pois jaloista ja suuntasimme auton kohti Pyörämummin mökkiä. Armottoman iso kuvapläjäys on siis sieltä ihanasta puutarhasta, josta saimme kotiin vietäväksi vähän vadelmia ja mustia viinimarjoja. Lapset ottivat kyllä ilon irti mökillä olosta ja pistivät tuulemaan. Iltakuuden jälkeen mökin iltapalapöydässä vähän mietittiin, ettei vain tuo vauhtikaksikko olisi sittenkin hieman ylivilkas. Kyseessä taisi olla kuitenkin vain raittiinilmanmyrkytys, sillä mökillä kyytiä sai niin vattupensaat, kuivumassa olevat sipulit ja kukkapenkki.






Olen aika hyvin vältellyt kesällä tunteenpurkauksia ja ankaraa tilitystä blogissa. Talvella olo oli niin negatiivinen, että joskus on hyvä pistää edes jostain hanat kiinni, vaikka elämä heittelisikin edelleen miten sattuu. Tänne olisi houkuttelevaa päästää ne suurimmat höyryt päänupista, hakea vertaistukea, valittaa, itkeä ja känistä suuttuneena. Kesän aikana on kuitenkin tuntunut, että täytyy vetää vähän taaksepäin. Eihän täällä olla ihan kaikkea likapyykkiä kuitenkaan julkisesti pesty, vaikka välillä se ajatus tuntuisi kovin houkuttelevalta.




Arvostan itse kovasti niitä kanssabloggaajamammoja, joiden ero isästä on tullut esille blogeissa, ja niiden aiheuttamista tuntemuksista on uskallettu jakaa muille. Nyt siis sanon heti, että meillä ei sellaisia asioita käydä läpi, mutta esimerkkinä toisten rehellisyydestä ja aitoudesta tahdoin vain sen ottaa esille. Minulle on sattunut muutamia ikäviä asioita kesän aikana, joita olisin tahtonut purkaa kirjoittamalla, avata kaiken ruudulle.





Lähipiirissäni on kuohunut tai ainakin vähän kuohahdellut. Se on verottanut joskus vähän liikaakin. Olen joutunut itkemään toisten takia, olen tuntenut tulleeni petetyksi, olen tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi ja ystäväksi ja petturiksi. Olen ollut surullinen, olen ollut vihainen maailmalle, olen ollut vihainen itselleni. Välillä on tuntunut, että ote tiettyihin ihmisiin on kaikonnut. On tuntunut, että olen menettänyt arvokkaita asioita elämässäni. Olen ikävöinyt ihmisiä elämässäni. Olen tuntenut henkistä välimatkaa ihmisiin ja asioihin. Joskus olen syytänyt valintojani. Olen miettinyt, jos en olisikaan ollut vielä koulussa, niin olisiko tietyt ihmissuhteet hoituneet paremmin. Olisinko ollut parempi ihminen. Parempi äiti, vaimo ja ystävä. Olen pohtinut ankarasti. Mutta ennen kaikkea, olen ikävöinyt kaikkea hyvää elämässäni.




Onneksi elämän tietyt osa-alueet pysyvät hyvinä. Lapseni ovat parhaita maailmassa. Pyörämummi ja hänen mökkinsä toimi seesteisenä turvasatamana eilen meille. Keräsimme vain vattuja ja ihastelimme suureksi kasvaneita sipuleita. Kiikuimme lasten kanssa keinussa. Söimme marjoja ja pannukakkua. Nauroimme ja juoksimme. Mietin aiemmin, olisinko kirjoittanut vain mukavasta päivästämme mökillä kuvien kera. Koin nyt tarvetta vähän pintaa syvällisemmälle pohdinnalle. Kohta loppuva työ paljastaa, että loma on alkamaisillaan, mutta niin on myös koulukin. Kesällä suunnitteilla olleet asiat eivät ole kaikki toteutuneet. Siksi minulla onkin iso ikävä tiettyjä ihmisiä elämässäni. Toivottavasti he tietävät, että ajattelen heitä joka päivä!    


8 kommenttia

  1. Samoin sinä, Aarre, olet mielessäni päivittäin! Olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Tunnemyrskyjä tulee, ihmissuhteissa kuohuu ja välillä sydämeenkin sattuu. Nämä ovat niitä sateenkaaren tummempia värejä. Onneksi on myös niitä kirkkaampia, ihanampiakin värejä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä valitsit voimauttavat sanat, sielunsiskoni! Ihanaa nähdä sinua huomenna. Olet kyllä kirkas väri minun sateenkaaressani. <3

      Poista
    2. Ei saa itkettää hormonihirviötä!! ;-) Huomiseen!

      Poista
    3. Iso hali!
      Minua itkettää, vaikka ei hormonit hyrrääkkään. ;-)
      Huomenna ainakin kiljun, jos en muuta. :-P

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Onhan se osaltaan myös toisen huomioon ottamista ettei ihan kaikkea läväytä nettiin vaikka sen tekeekin osin anonyymisti. Suuttuneenahan se kiusaus on todella suuri ja vaatii kyllä itse hillintää ettei tee mitään mitä katuisi. Sanottuja asioita (ja tässä tapauksessa kirjoitettuja) kun ei saa otettua enää takaisin vaikka jälkikäteen kuinka haluaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienoista sanoista, Mulperi! Kommenttisi oli aivan täyttä totta. :-) Hyvää viikonloppua sinulle.

      Poista
  3. Minua koskettaa erityisesti tekstiesi aitous. Kokemuksesta tiedän että kipeistä aiheista kirjoittaminen vaatii rohkeutta, mutta se useimmiten auttaa. Itse saan sinun teksteistäsi vertaistukea oman elämäni solmuihin. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, iso kiitos sinulle, Larppis! <3 Kommentistasi tuli todella hyvä mieli, vaikka kirjoituksen aihe olikin vähän synkempi. Juuri sinunlaistesi nettiystävien takia tahdon jakaa ja kirjoittaa ajatuksiani tänne.

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!