Halpa ja hyvä talvihaalari lapselle

Kauniisti sanottuna budjettitalvihaalari lapselle. 
Rehellisesti sanottuna köyhän lapsiperheen loistava investointi. 

Oikeastaan äiti oli loistava, kun äkkäsi Annan blogista ja lopulta MiniMintin verkkokaupan Facebook-sivuilta talvialen tarjouksen, jossa tiettyjen merkkien ulkovaatteista sai tuntuvan alennuksen. Koska meille kolminumeroinen talvivaate on aivan liian kallis investointi, vaikka talvihaalari onkin Suomen oloissa aika tarpeellinen, niin laadukkaan talvihaalarin saaminen kaksinumeroiseen hintaan on kultaakin kalliimpaa. Lähtöhinta oli vielä kaksinumeroinen, mutta alennuksen jälkeen tämä haalari jäi maksamaan vähän päälle 60€. Ei todellakaan paha. Meillä vaatteen hinta on esimmäinen kriteeri, jonka jälkeen tullaan vaatteen laatukriteereihin. Merkkivannoutuneita me ei olla, ellei varmana tiedetä hinta-laatusuhteen olevan kohdillaan kokemuksen kautta. Meille on siis ihan sama, mitä merkkiä vaate edustaa, koska pääasia on, että ne kestävät meidän lasten menoa. Ja meidän lapsethan rymyävät tuolla ulkona!

Tärkeintä on siis saada lapsille hyvät, kestävät, laadukaat ja pitkään menevät vaatteet. Meille ei tulisi mieleenkään hankkia lähellekään 200 euroa maksavia talvivaatteita, koska näitä lapsiakin tässä on kaksi. Perheessämme ei ole siis havaittavissa yhtään Mini Rodini hullaantumista, oli ne Pandat kuinka söpöjä tahansa. Onneksi tytön viime talven haalari menee ainakin alkutalven, jonka jälkeen voidaan vähän vihjata joulupukille uudesta haalarista. Mitä kauemmin välikausihaalari tai talvihaalari meillä kestää, niin sen parempi. Yleensä lasten ulkovaatteet on ostettu Primasta, koska sieltä saa bonuspisteitä. Ihan kivan näköistä vaatetta saa sieltäkin. Lapsethan sitä päällä pitää, enkä minä. Ja jos se vaate on kestävää (ja edullista) tavaraa, niin muut seikat ovat toisisijaisia.




Olen aika laiska etsimään haalaria (tai mitään muutakaan materiaalia) pitkiä aikoja. Tahdon saada nopeasti hyvää tavaraa. Minusta ei ole nettisurffailuun moneksi tunniksi ja vertailemaan kovinkaan monen haalarin ominaisuuksien välillä. Joten siksi teen tämän postauksen, jotta joku muu yhtä laiska, joka tahtoo vastauksia heti, voi tästä hyötyä.

Palataan siis tähän meidän uuteen haalariin, joka kantaa merkkiä Hulabalu. Vähän jännitin, onko 110 liian iso meidän pojalle. Eihän se ollut! Poika saa rauhassa kasvaa haalarin sisällä, sillä hieman isosta koosta huolimatta haalari istuu todella hyvin. Haalarin sisään mahtuu siis hyvin topattu poika, eikä silloinkaan haalari kinnaa. Haalarin kuvaus jo nettisivuilla kuulosti niin hyvältä, mutta ihan käsikopelolla se ylitti odotukset! Kahteen kuvaan sain mahdutettua kaikki haalarin ominaisuudet, jotka tulevat kaikki tarpeeseen taaperon kanssa. En usko, että tarvitsee pelätä tulevana talvena pojan hytisevän kylmyydestä tarhassa (jota pelkäsin koko viime talven).



Ja koska tänään ilokseni sain MiniMintin mainospostia sähköpostiini, voin kertoa, että sama ale jatkuu heidän verkkokaupassaan! Alessa on paljon toppa- ja villavaatteita. Koot alkavat huveta, joten sikanopea kannattaa olla. Nyt voi kuitenkin tehdä hyvät kaupat, koska edullisesti lähtee toppahaalarit, toppapuvut, fleece- ja villa-asut, asusteet ynnä muut! Alennus on huikeat -35% kaikista seuraavista merkeistä koodilla SNOW 


ps. Postaus ei ole toteutettu minkäänlaisen yhteistyön merkeissä, vaan ihan hyvää hyvyyttään. ;-)


Miltä se bloggaaja sitten näyttää

Edellisen postauksen jatkeena saatte nyt nähdä, miltä tämä bloggaaja täällä näyttää. Juuri tällä hetkellä en todellakaan näytä samalta, vaan päälläni on villasukat, yökkärin housut, musta villapaita, astetta likaisempi tukka, päivän meikit vielä hetken naamassa ja Ukon ostamia sipsejä mahassa. Kotona pyrin olemaan mahdollisiman au naturel, ilman meikkejä, tukka sotkulla, kylmällä säällä mahdollisimman kerrospukeutunut ja piereskelevä. Näiden kuvien jälkeen suuntasin kouluun, jossa on ihan kiva näyttääkin joltain.

Jos nyt jotain pohdintaankin lisäisi tähän, koska mikään päivän asu-kuva tämä ei ihan ole. Muotikuvat kun otetaan vissiin koko vartalosta, eikä säälittävästi kirjahyllyltä. No, anyway. Mun tyyli perustuu aikalailla siihen, millä tuulella satun olemaan. Vaatekaapista löytyy niin mustaa, perus valkoista t-paitaa ja sitten tälläistä tyttömäistä väriä ja kuosia. Tänään olin aika värikkäällä päällä. Yritin huijata aivojani pitämään mielen virkeänä, kun ulkona oli masentavan märkä ilma. Nämä kuvassa näkyvät housut ovat yhdet lempparini, jotka löysin alennusmyynnistä. Tänään opin luokkakaveriltani, että kaulakoruni on nimeltään statement-kaulakoru. Mulle se on edelleen vain kaulakoru. Iso, värikäs ja näyttävä. Sellainen kaulakoru, jota en pukisi lasten kanssa leikkipuistoon, mutta kouluun tai aikuisten leikkipuistoon. Yhdessä vaiheessa kotiäitinä ei tullut pidettyä yhtäkään korua korvissa tai kaulalla. Nyt koulu on kiva tekosyy koristautua kuin joulukuusi. Mitään valkoistakaan ei pidä pukea kotioloihin, koska alle sekunnissa paidassa voi olla räkää, kuolaa tai porkkanaa. Ihanaa on myös osaltaan se, että koska ei tarvitse huolehtia imettämisestä, niin paidat voivat olla minkälaisia tahansa. Imettämisen lopettamisen miinuspuolta ei toivottavastin tarvitse edes sanoa, nyyh.

Minusta on kiva pukeutua nätisti ja käyttää koruja. Ainoa miinus minussa on se, että parturi-kampaajan ammatistani huolimatta minulla voi mennä puoli vuotta - vuosi siihen, että käyn värjäämässä tai edes leikkaamassa hiukseni. Muutenkin hiukseni ovat melkein aina kiinni, sillä yhtään kostealla säällä suoristetutkin hiukseni menee heti laineille. Olen joko aina hiukset ponnarilla, ihme sykeröllä tai nuolee pitkin pääkalloa hiukset auki. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä - eikä edes suutarilla itsellään. Niin se vaan menee. Yksi kyllä mistä huolehdin aina (kouluun mentäessä), on meikkaaminen, mutta siitä nyt saakin taas ihan oman postauksensa.





Bloggaaminen omalla naamalla - uhka vai mahdollisuus?

Olen tässä pohtinut koko blogin olemassa olon ajan, että miten omilla kasvoilla bloggaaminen vaikuttaa minuun ja blogiini. Jotkut varmasti muistavat, että aloitin blogini täysin anonyymina, jolloin ainoa ruumiinosani, joka blogissa näkyi, oli kasvava vatsani. Kun paljastin kasvoni blogissa ensimmäisen kerran, kyseinen postaus singahti salamana luetuimmaksi postaukseksi. Nykyään tämä postaus komeilee kakkosena luetuimpien listalla, koska melkein kymmenen kertaa enemmän luetumpi on A beautiful body -haasteeseen osallistumiseni. Osasin silloin jo vähän arvata, että sitä tullaan lukemaan paljon. Sen vuoksi mieheni sai kuvata vain selkääni, koska ajatus bikinikuvasta blogissani pelotti (mieshän se ehdotti ihan full frontal kuvia - siis bikinit päällä). Muuten kasvojani on näkynyt muutaman kerran viime kesän postauksissa. Siihen ne kasvokuvat taitavat sitten jäädäkin.

Olen yrittänyt puntaroida blogin aihepiirejä ja kasvokuvien julkaisemisen yhteyttä. Joskus, kun päätän purkautua (sarkasmilla ja liioittelulla, muistattehan) vaikka aamukriisistämme, niin siihen kylkiäiseksi ei tule mieleenkään liittää kuvaa, että tässä olen minä vihaisena. Mitä henkilökohtaisempi tai muuten vain realistisempi teksti on kyseessä, niin sitä kaukaisemmalta omalla naamalla kirjoittaminen tuntuu olevan. En tiedä mikä siinä on. Onko se sitä, että pelkään ehkä jonkun tunnistavan minut kadulla ja sanovan, että sinäkö se olet se kamala akka, joka sanoo miehestään vain "ihan kiva". Vai pelkäänkö yleisön kauhistuvan pärstääni ja lukijoiden katoavan, koska olen finninaamainen ja harvahiuksinen ruma bloggari. Vai olisiko simppelein syy vain se, että pelkään väärien ihmisten päätyvän blogiini ja joutuvani jollain tavalla nettikiusaamisen kohteeksi, koska heillä ei ole muuta tekemistä. Ei omien kasvokuvien löytäminen joltain deittisivultakaan kovin houkuttelevalta kuulosta. Nämä nyt ovat niitä kauhukuvien ääripäitä, mutta kaikki on mahdollista.

Ihailen esimerkiksi suunnattomasti PeNaa, jonka blogista löytyy kuvia hänestä itsestään ja rautaisia postauksia ei niin ruusuisista elämän asioista. Siinä on omien kuvien julkaiseminen ja huippupostausten suhde kohdillaan. Minusta on kyllä muutenkin todella kiva tietää, minkä näköinen suosikkiblogini bloggaaja on - oli blogin aiheet pinnallisia tai syvällisempiä. Ne blogit, joiden lukijamäärät huitelevat taivaissa, ja jotka julkaisevat kuviaankin blogissaan, sisältää tietenkin rajatumpia aihepiirejä. Kuka sitä tahtoisikaan blogata parisuhteen kipeimmistä asioista tai muista vaikeista asioista elämästään, jos lukijakunta koostuu kuukausittain viisinumeroisesta luvusta. Minun yli kaksi tuhatta yksittäistä kävijää kuukaudessa tuntuu jo ihan tosi isolta luvulta! Luen kuitenkin yhtä innolla myös anonyymien blogeja, koska silloin saa itse piirtää mielessään toisen ulkonäön. Minustakin sanottiin, että minun ulkonäköni oltiin kuviteltu ihan erilaiseksi.

Onhan tässä julkisessa bloggaamisessa myös se juttu, että itse en tiedä yhtään, ketä blogini lukijat ovat. No, okei, tiedän osan nimeltä, naamalta ja blogeista, mutta minullakin on varmasti monta lukijaa, joita en tunnistaisi kadulla. Tuntuu joskus hoopolta julkaista oma kuva, kun ei tiedä, ketkä kaikki käyvät sen katsomassa. Olen kyllä kypsytellyt sellaistakin aluevaltausta blogissani, että kävisin joskus postaamaan päivän asuista. Niitä tykkään nimittäin itse lukea varsinkin äitiysblogeissa. Olen vain niin huono virittämään kameraa kirjahyllylle niin, että saisin itseni mahdutettua koko kuvaan. Mies on myös aika laiska kuvaamaan minua, eikä hänen visionsa päivän asuista kohtaa blogimaailman kriteerejä. Myös sellainen itse itsestään otetut kasvokuvat ovat joskus kovin haastavia ottaa.

Tänään kuitenkin otin itsestäni muutaman kuva, josta nyt yhden kelpuutin tännekin. Mietin kuvia ladatessani, että mikä ettei, voisihan kaikkea aina kokeilla blogissa. Mikään muotibloggari en ikinä tule olemaan, ei hätää, mutta kuva kerran viikossa tai kerran kuussa pikemminkin ei ehkä olisi kovin paha asia sittenkään. Kaikki äiti-lapsi-kuvat olisi aivan valloittava lisä blogiini, mutta siinä olisi aika taiteilemista saada hyvä naamaton kuva lapsista ja pärställinen kuva minusta - kaikki yhteen kuvaan. Edelleen jotenkin koen blogin aitouden pursuavan helpoiten siten, mitä anonyymimpi itse olen. Näen omalla kuvalla bloggaamisen ja henkilökohtaisista asioista bloggaamisen janana. Jos tahdon julkaista itsestäni enemmän kuvia, niin tekstien täytyy käydä läpi paljon tarkempi syyni. Sehän taas merkitsee paljon pinnallisempaa blogia. Mutta toisaalta, en olen saanut teitä kaikkia lukijoita jäämään vakkareiksi kasvokuvillani, vaan aidoilla jutuillani.

Mutta mitä mieltä olette te, hyvät lukijat? Onko hyvän blogin edellytys blogata omilla kasvoilla? Onko tarpeellista edes tietää, minkä näköinen bloggaaja on? Minkälaisia kuvia te tykkäätte katsoa bloggaajasta (tilannekuvia, poseerauskuvia, päivän asuja)?




Tavallinen arki

Miltä näyttää meidän tavallinen arki koulu- ja työpäivän jälkeen? No, se näyttää kutakuinkin juuri tämän postauksen kuvilta. Ääniefektejä ei vielä kuviin saa, joka on aika harmi, sillä meillä voi olla hetken ihan hipihiljaista ja taas toisena hetkenä kuuluu sisarusten leikin ja nahistelun sekaisia ääniä. 

Meillä arki menee sillä kaavalla, että mie vien lapset aamuisin tarhaan ja mies hakee iltapäivällä. Ollaan päästy tähän rytmiin todella hyvin kiinni jo ihan alusta alkaen. Näin lasten tarhapäivät ovat "vain" klo 7-16.30. Onhan ne tosi pitkiä, ja me kumpikin se tiedostetaan, mutta se jos minulla alkaa koulu 8.30, niin minun on ehdittävä klo 7.15 bussiin, jotta olen tunnin päästä koululla. Miehen työmatka on lyhyempi, joten siksi hän saa kunnian hakea lapset. Työpäivä loppuu juuri ennen klo 16, jotta puolen tunnin päästä hän on tarhalla. Meillä menee tämä järjestely todella hyvin, koska itse suoriudun aamuista vähän paremmin, kun taas verensokeri on iltapäivisin niin alhaalla, että kiukuttelen lasten kanssa samassa kuorossa koko kotimatkan. Mies taas hoitaa lasten hakemisen ja syöttämisen kympin arvoisesti! Ei ehkä tarvitse sanoa, että hänellä ei riitä kapasiteetti aamutoimiin, mutta onneksi meillä menee nämä hommat näin tosi hyvin - meidän perheelle räätälöidyllä tavalla.



Mie tulen siis aina myöhemmin kotiin, siinä Pikku kakkosen maissa. Tänäänkin pääsin jo klo 15, mutta minun oli pakko jäädä lukemaan tunniksi koululle. Ehdin ennen kuutta kotiin, jolloin mies lähti käymään kaupassa ja mie olin lasten kanssa. Omia juttuja en tee juuri koskaan ennen lasten nukkumaanmenoa. Koen, että se kaksi-kolme tuntia on liian vähän aikaa päivässä olla lasten kanssa. Kotityöt nyt hoituu siinä "sivussa", koska yritän pitää jonkinlaista orderia (järjestystä) huushollissa joka päivä. Välillä ote lipsuu ja sitten eletään melkein viikko kuivaustelineellä olevien puhtaiden vaatteiden keskellä, eteisessä voisi rakentaa hiekkalinnan, puhtaat astiat otetaan suoraan koneesta ja kaikki tavarat on vähän siellä täällä. Vaativien tenttien kanssa täytyy kyllä tehdä kompromisseja, mutta 90% käytän arkisin ajan lasten kanssa olemiseen heidän ollessa hereillä. Joskus jaksaa paremmin ja toisena päivänä lösähdän lastenhuoneen lattialle makaamaan ja saan syliini kaksi pientä halaajaa. Sekin käy, kun ummistaa vain silmänsä kaikelta ulkopuoliselta ja nuuhkii kahta päätä.


Tänään mies oli ehtinyt syöttää lapset, joten tämä päivä meni ilman mitään päivällispöytäsirkusta, joka on joskus aika puuduttavaa. Sain rauhassa syödä oman ruoan, kun lapset leikkivät siinä vieressä. Joskus lapsistakin jo näkee, että on ollut rankka päivä. Silloin rauhoitutaan kaikki ja luetaan vaikka kirjaa. Eilen esimerkiksi maattiin kaikki kolme sohvalla ja katsottiin televisiota. Silitin kahta päätä ja meinasin itsekin nukahtaa siihen paikkaan. Tänään taas pistettiin dubloleikit pystyyn ja käytiin mm. suihkussa. Mies hoitaa yleensä ruokahuollon, koska on vähän näppärämpi kokki kuin minä, mutta ei siitä sen enempää.



Nukkumaan lapset käyvät siinä klo 20 maissa. Ennen sitä syödään iltapalaa, pestään hampaat, vaihdetaan yökkärit päälle ja luetaan kirjaa (lue: mies lukee, itse käyn haukottelemaan heti ekan lauseen jälkeen). Kumpikin käy nätisti unille omiin huoneisiinsa. Pojalla on unipupu kainalossa ja tytöllä oma Topi-koira. Iltapuuhat jaetaan aikalailla 50-50, paitsi maanantaisin, jolloin minulla on teatteriharkat klo 20.30 asti. Torstaisin on tytön tanssiharrastus klo 17-17.45, jonka mies on hoitanut. Huomenna on ekaa kertaa minun vuoroni viedä tyttö yksin omaan harrastukseensa.


Loppuilta meillä menee miehen kanssa leppoisissa tunnelmissa. Nyt olen ollut niin väsynyt, ettei tenttikirjat millään aukea, kun ei nuo silmätkään tahdo pysyä auki. Siksi olen lukenut tentteihin aamusta/iltapäivästä. Iltaisin saatan kirjoittaa blogiin juttuja valmiiksi, ladata koneelle kuvia tai vain maata sohvalle kaukosäätimellä surffaillen. Aika paljon käytän puhelintani netissä olemiseen, mutta kaikki pidemmät tekstit ja tarkemmat tapahtumat netissä hoidan pöytäkoneella (jota en avaa läheskään joka ilta). Mies on myös aika paljon oman koneensa parissa - onneksi ei enää työjuttujen parissa. Tietty tehdään yhdessäkin jotain - riidellään esim kaukosäätimestä. Tai yritetään jutella omasta päivästä ja mietitään perheen yhteisiä retkiä.



Huh, siinä on meidän arki pähkinänkuoressa. Miten teidän arki sujuu?


M&M's-piparit



Jotkut ohjeet ovat niin turmiollisen hyviä, että ne täytyy jakaa eteenpäin. Sain ihanan ystäväni tässä taannoin kylään, joka toi minulle pipareiden ainekset söpössä purkissa (kiitos vielä, K <3). Ensin ajattelin, että en koskaan raaski tehdä näistä pipareita, koska purkki itsessään näytti aineksineen päivineen niin kauniilta. Pipareiden himo vei lopulta voitin, ja Lapsellista-blogin Annan kanssa tehtiin aivan tajuttoman hyviä pipareita - sanoinko jo, että ne oli hyviä?


M&M's-piparit

-3,2 dl vehnäjauhoja
-1 tl leivinjauhetta
-1 tl ruokasoodaa
-1 tl vaniljasokeria
-1/4 tl suolaa
-2,4 dl kaurahiutaleita
-130g tummaa suklaata rouhittuna
-1,5 dl M&M's-karkkeja
-1,2 dl fariinisokeria
-1,2 dl sokeria
-1 dl hassekpähkinärouhetta
-1 muna
-1,2 dl sulanutta voita

Lisää kuiviin aineksiin yksi kevyesti vatkattu muna ja 1,2 dl sulanutta voita. Sekoita, pyörittele palloiksi ja paista 175-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.




Ei niin seesteistä kuin kuvissa

Niin se viikko taas hujahti. Joka sunnuntai tuntuu, että toistan tätä ainaista levyäni, jossa ihmettelen viikonlopun loppumista ja kärvistelen seuraavan viikon koulujuttujen kanssa. Tämä viikonloppu on ollut oikeastaan tosi mukava, vaikka mukaan on mahtunut useita sisarustappeluita ja liian lyhyitä yöunia. Alkuviikosta minua pyydettiin töihin ja parin tekstiviestin jälkeen minua ei enää tarvittukaan keikalle (en lähettänyt vahingossa mitään haistatteluviestiä, mutta tilalle saatiinkin joku toinen sijainen, joka oli valmis tekemään useamman vuoron). Toisaalta minua harmitti, sillä ylimääräinen raha on aina tarpeen, mutta loppujen lopuksi oli tosi kiva viettää viikonloppu  näinkin. Perjantaina pääsin nopean kotona pyörähtämisen jälkeen syömään hyvää pitsaa ja vaihtamaan vapaalle ihanan ystävän kanssa. Ehdin kahdeksitoista kotiin, jotta en muuttunut kotimatkalla kurpitsaksi tai lasikengäksi. Hyvä niin, sillä aamulla pääsin puoli kuuden aikaan pesemään pojan oksennusta hiuksistani. Epätoivoinen yritys ottaa itkevä poika unikaveriksi viereeni sänkyymme päättyi ikävästi. Siinähän se aamu sitten meni viiden tunnin yöunilla. Jotenkin sitä vain nuorena jaksaa, koska minun täytyi lähteä kirjaston auettua lukemaan vanhan ystäväni farmakologian tenttiin, kurssi nro 2 tällä kertaa, enkä vajonnut koomaan lukiessani.



Eilen oli jotenkin sellainen olo, että nyt täytyy päästä irrottautumaan kotiympyröistä huonekaluhelvettiin, Ikeaan. Ajatuksena oli mennä hakemaan tytön kanssa muutamaa eri kangasta tulevaan projektiini, mutta mukaan tarttui jotain muutakin. Hyvältähän ne näyttää, totesi mieskin, kun tänään aamupuistoilun jälkeen purkasin univajeen tuottamaa aggressiota siivoten kaappeja. Poika sai huoneeseensa pienen pöydän ja lelumuovituolin. Ne saavat mennä kovemmassakin käytössä, sillä hinnalla niitä ei oltu pilattu. Eteiseen ostin myös todella edullisesti hyllykön, josta oltiin kyllä puhuttu miehen kanssa jo aiemmin elämässä. Arkku sai siirtyä koko asuntomme keskellä olevaan vaatehärpäkehuoneeseen, jonka eilisenä iltapuhteena siivosin. Tänään sai vanhat kengät (kuinka monta paria kenkiä voi nainen omistaa?!), tumput ja muut kyytiä eteisen kaapissa. Tulipa siinä samalla siivottua koko viikon makkarin lattialla lojunneet vaattenikin (älkää kysykö, mitä ne lattialla alunperin teki). Tuli siis siivottua vähän sitä sun tätä. Viimeksi minulla on ollut tälläinen pesänrakennusvietti, kun tein pojasta plussatestin. Nyt ei kyllä ole syynä raskaus, vaan perinteinen pakoilen tenttiin lukemista henkeen ja vereen. Silloin tulee aina siivottu niin viemärit kuin postimerkkikokoelmat (ihan kuin minulla sellainen olisi).






Näin se viikonloppu siis vierähti. Olin ihan puhki alkuillasta, mutta onneksi telkkarista tuli loistavaa tapa viimesetkin aivosolusi-ohjelmaa televisiosta. Botoxia, hiustenpidennyksiä ja silikonia täynnä olevat amerikkalaisnaiset saavat oman elämän tuntumaan niin merkitykselliseltä, että johan alkaan tentitkin kiinnostamaan.




Hem ljuva hem, sopii tähän päivään, vaikka lasten juostessa viidettä kertaa asuntoa ympäri huutaen samalla sotahuutojaan pisti veren vähän kiehumaan. Huomenna on taas maanantai, minun ja Karvisen inhokkipäivä, mutta viikko alkaa tätä nykyään paljon mukavammin, sillä huomenna on taas teatteriharkat! Näillä on hyvä jatkaa! Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille!


Aamukriisi

Teksti kirjoitettu verisuoni otsassa ja hieman tunteiden vallassa liioitellen hytkyvässä bussissa..

Kello on vasta 7.10 ja aamu on ehtinyt lähteä käyntiin hyvin huonolla vaihteella. Tuttuun tapaan heräsin ennen viittä, ihan ennen kellonsoittia, pojan itkuun ja käskevään äänensävyyn. Huoneesta kuuluu se sama "äitiiii, höpötyyys, hyviä päikkäreitä". Karkeasti suomennettuna sängystä huudellaan "äiti, nyt ylös, herää, ei enää tippaakaan nukuta". Vuosi unikoulun jälkeen meillä tapellaan taas näin syksyn korvalla liian aikaisista heräämisistä. Kun kelloa katsoessaan ensin näkee luvun 04, ei kauheasti naurata. Hyvää uniaikaa olisi minulla vielä hetki, joten lahjon poikaa maidolla. Saan nukkua minuuttia vaille siihen, kun kelloni oikeasti soisi. Vaihdan toiveikkaana pojan vaipan, annan kainaloon uuden Myyrä-repun ja mopokirjan. Nyt on hyvä, silitä myyrää, älä enää itke. Pyydän luonnontieteilijää ottamaan lohdutusvuoron, sillä minun on saatava itseni kuntoon koulun aamuista labraa varten ja lapsetkin on vietävä tarhaan. En edes saa hiuksiani kiinni, kun pojan huoneesta kuuluu "nyt se oksensi". Tuttuun tapaansa hienokurkkunakin tunnettu poikamme on itkenyt itsensä oksentamaan. Tässä vaiheessa homma ei enää pelaa. Oikeastaan minun ja miehen kriisiyksikkö ei pelaa - koskaan. Olen nyt pojan luona lohduttamassa ja pitelemässä harsoa, johon nappaan viimeiset ykät. Miehellä ei pinnaa tähän kellonaikaa edes ole, joten kahden tulen välissä on aika tukala olla. Yritän samalla lohduttaa poikaa ja samalla ilmentää miehelle kasvoillani erilaisia kirosanoja ja ole nyt jo hiljaa. Näissä tilanteissa ja näihin kellonaikoihin meidän yhteispeli on yhtä tervan juontia, jos perhettä kohtaa kriisi. Minullakaan ei empatiakyky riitä kuin yhteen kohteeseen kerrallaan. Suihkussa yritän pestä pojan hiuksista raejuustomaista töhnää, joka ei lähde irti, ei niin millään. Mies yrittää huuhdella lakanoita ja väläyttää mukavasti "koita pärjätä..muminaa..mä lähden töihin". Kello on vasta puoli kuusi, kun kranaatti on jo räjähtänyt käsiin. Sotaa ei edes jaksa käydä, vaan kumpikin osapuoli on hävinnyt. Noniin, lähtihän se tukka puhtaaksi.

Kaikesta huolimatta, jotain meillä edes tehdään oikein, kun lapsille ilmestyy aamupala pöydälle, päivävaatteet sohvalle ja hammasharjat tahnoineen lavuaarille. Hyvää päivää vaan sullekin. Pöly onneksi laskeutuu nopeasti ja mitään ei jää kytemään, kun rauhanpuhelu käydään vielä kahden luupään kesken. Tyttö sentään hoitaa aamutoimet hienosti, eikä tarhamatkallakaan poljeta jalkaa kuin kerran. Ainoa mikä jää aamusta harmittamaan, on kotona odottavat pyykit ja pojan itku tarhantädin sylissä. Kriisiryhmä ei tälläkään kertaa ihan onnistunut toiminnassaan, mutta kehityskeskustelu sentään käydään läpi. Meidän kipupisteet sijoittuvat klo 22-06, oksennuksiin ja auton huollattamiseen. Tälläinen aamu tällä kertaan. Mites teillä?


Koska lapsi yksin ulos leikkimään?

Minulla on ollut jo kauan ajatuksena kirjoittaa tästä aiheesta. Varsinkin sen jälkeen, kun meidän tyttö täytti kesällä viisi. Olen paininut ajatuksen kanssa päästää tyttö yksin leikkimään pihamme leikkikentälle, mutta en vain uskalla. Olen yrittänyt muistella, koska itse juoksin kerrostalomme pihalla yksin kavereiden kanssa. Haluan ajatella, että se oli ollut vasta eskari-iässä, mutta pahoin pelkään muistini pettävän, ja että olen ollut ulkona kavereiden kanssa ilman valvotaa sitäkin nuorempana. Olihan meillä hyvä ympäristö talomme ympärillä, metsää ja kaksi leikkikenttää, mutta kuitenkin. 

Sydäntäni on vihlaissut, kun olen katsonut yhden kolme-nelivuotiaan tytön leikkimässä yksin talomme lähellä olevalla isolla leikkikentällä. Isompien lasten kielenkäyttö on välillä niin pöyristyttävää, että menen aivan hiljaiseksi niitä juttuja kuunnellessani. Meidänkin pojan huoneen ikkunan alla on pihapiirimme lapset repineet toisiaan tukasta ja piilottaneet kavereiden ulkovaatteita pusikkoihin. Tyttöämme on tultu hakemaan ulos leikkimään sillä ehdolla, että omalla pihalla pysytään. Kun kuitenkin hetki hakemisen jälkeen on tullut aika lähteä kaverin kansaa ulos, on tämä kaveri löytänyt toisen kaverin muualta, eikä ole enää halunnut leikkiä meidän tytön kanssa. 

Muutostamme on nyt jo vuosi, joten lähiympäristö on tullut tutuksi. Meillä on aidaton takapiha (patio on oma), jonka nurmikolla saa kaikki kulkea, on omat puutarhapalstat ja peltoa heti siinä vieressä - paljon metsääkin löytyy. Asumme aika hyvällä paikalla, sillä meidän parkkipaikka on varmasti vilkkain koko kadun päässä, kun taas autotie siinä vieressä on säälittävän hiljainen. Junarata kulkee heti metsän laidalla, jossa ei enää tähän aikaan kulje erikoisjuniakaan. Pihapiirissämme on yksi pieni leikkikenttä, joka on osittain aidattu. Harvoin edes kukaan talon asukkaista ajaa autolla talon eteen. Näihin asioihin tukeutuen tyttömme voisi päästää rauhallisin mielin juuri tälle pienelle leikkikentälle leikkimään. 

Kuitenkin pelkään kaikkea muuta kuin kodimme ympäristöä. Pelkään, että kiipeillessään tyttö putoaa ja satuttaa päänsä, kun minä olen kotona mussuttamassa karkkia. Pelkään muita ilkeitä lapsia, jotka jättävät samanlaiset arvet tyttööni, kuin mitä minulle jätettiin. Pelkään pahoja, ulkopuolisia ihmisiä, jotka jostain maan raosta putkahtaisivat ja tekisivät pahaa. Pelkään, että tyttö oppisi rumia sanoja ja että hänelle syötettäisiin ihan utopisia asioita päähän. Pelkään, että minua pidettäisiin huonona äitinä, kun en ole lapseni kanssa ulkona. Pelkään, että tytöstäni tulisi samanlainen kakara kuin mitä olen välillä kohdannut. Pelkään päästää tyttöä yksin ulos. Niin se vain on. 

Olen muuttomme jälkeen seurannut yhtä lasta meidän lähellä, joka on aina ulkona. Yleensä hän on kyllä kavereiden kanssa, mutta myös yksinkin. En ole koskaan nähnyt, että hänen vanhempansa olisivat hänen kanssaan ulkona. Olen yrittänyt arvailla hänen ikäänsä, mutta olen päätynyt johonkin 6-7 ikävuoteen. Jotenkin hänen kohtaaminen ulkona saa vain minut miettimään, että miksi hän on aina yksin siellä, ja eikö vanhempia kiinnosta mihin asti siellä ulkona ollaan.

Minulla meni lapsena ihan hyvin yksin ulkona, eikä koskaan tapahtunut mitään pahaa. Enkä tartuta tätä pelkoani tyttöön. Emme ole tästä asiasta sen kummemmin koskaan puhuttukaan. Tyttö ei vielä kaipaa yksin ulkona olemista, ja minä koen tämän ikäisen tarvitsevan valvontaa ulkona. Tämä asia on vielä ihan ajatuksen tasolla. Minun täytyy osata päästää pelosta irti ja luottaa tyttöön. Koen kuitenkin, että minusta ei vielä ole antamaan viisivuotiaan mennä yksin ulkona. Olisi ihan eri asia, jos meillä oli omakotitalo ja iso piha, jonne näkisi ikkunasta. Jossain vaiheessa se tilanne kuitenkin tulee, jolloin täytyy antaa vähän löysää. Mutta ei ihan vielä. Minulle itselleni tulee vain tunne, että koska en jaksaisi lähteä lapsen kanssa ulos, niin työntäisin hänet sitten yksin, jotta saisin olla rauhassa. Onhan tyttö ollut ihan pari kertaa puolisen tuntia ulkona, mutta olen antanut tarkat paikat, jossa saa olla. Ja olen käynyt vahtaamassa useasti, kuinka pihalla sujuu. 

Tälläisen asian kanssa nyt kamppailen. Onko lohdutuksen sanoja? Samanlaisia tuntemuksia? Olenko liian herkkä? Vai miten te, jotka päästätte lapsen yksin ulos, niin minkä ikäisenä olette ensimmäisen kerran antaneet lapsen mennä yksin, missä ympäristössä ja kuinka kauan kerrallaan? 






Donitsit

Eipä ole tällä rintamalla ollut taas vähään aikaan mitään käsityöjuttuja. Koska tiedettävästi ainakin yksi lukija niitä kaipaili, niin toiveen tietenkin toteutan.

En ole pitkään pitkään aikaan tarttunut ompelukoneen ruoriin. Viimeksi ompelin käsin hätäpäissäni haalarimerkkejä ennen fuksien kanssa retkelle lähtemistä, jotka eivät nyt ihan kuulu tämän blogin käsityöhenkeen. Hävettää jopa myöntää, että tämän postauksen käsitöitä edustaa jo yli vuosi sitten tehdyt donitsit, jotka bongasin innoissani Marimekon Surrur-kirjastani. Tämä taisi olla sitä aikaa, kun juuri olin kyseisen kirjan itselleni ostanut, ja tehnyt siitä meille kaksi kääntökassia ja yhden pallerorahin. Kun siihen aikaan vielä sai ostettua säkkituolintäytettä pusseissa, niin osa siitä tyroksista päätyi donitsien täytteeksi.  Donitsien kankaat ovat jämäpaloja muista projekteista. Esimerkiksi rahin päällystämisestä jäi yli juuri sopivasti kangasta näihin. Myös lapsilleni tekemästä säkkituolista jäi yhteen suureen donitsiin kangasta, joka mahtuu sopivasti kaulan ympärille. 

Varsinaista funktiota ei näillä donitseilla ole. Hauskan näköisiä ne ainakin minusta ovat. Mies ei nyt osaa arvostaa mitään, ja haukkui näitä(kin) vain tilan täytteiksi. Lapset kyllä näistä tykkäävät, varsinkin kun äiti pelaa renkaanheittoa näillä lapsiin. Donitseista saa myös hauskoja hattuja, joille jo isikin nauraa. 

Kaikenlaista sitä kotiäitinä ehtikin tekemään. Vähän kyllä tuota ompelukoneen poljinjalkaa pakottaa, ja päässä vilisee villejä (lisää tilaa vieviä) ideoita hauskoista (ja isoista) kuutioista, jotka voisi pinota torniksi tai istua niiden päälle telkkaria katsellessa. Pitäisiköhän lähteä tutkimaan Marimekon jämäkankaita..






Mitä te olette donitseista mieltä? Tuleeko teille mieleen lisää käyttötarkoituksia näille, joilla voisin miehen vakuuttaa, että ihan hauskoja nämä ovat? Pitäisikö kokeilla näillä renkaanheittoa mieheen? 


Yksinkertainen hetki

Vaikka eilen noi lapset hyppivätkin seinille - vaatekaupoilla kuin kotonakin - niin oli meillä yksi hetki, joka vähän tasasi höyryjä. Yleensä näiden kahden omapäisen pienen ihmisen leikki koostuu jatkuvasta kissa ja hiiri-tyylisestä kiusoittelusta. Nyt tuli jopa viidentoista minuutin tauko, jolloin tarjottiin toiselle värikyniä, ojennettiin paperia ja naureskeltiin. Kohta siinä jo juostiin veikan perässä, joka taas juoksi tussi (ilman tuppia) kädessä irvistellen. Tämän hetken ennen sitä tahdoin ikuistaa. Niin harvinaisilta kun ne välillä tuntuvat. Kyllä tuntui mukavalta!







Päivä Mimmin kuvina

Tänään laitettiin toteutumaan päivä Mimmin kuvina rumba, jossa likka ei ollutkaan niin innokas kuvaamaan ja äiti unohti aina muistuttaa, että otetaan isille muistoksi kuvia. Saatiin me jonkinlainen saalis kuitenkin kasaan, joten meidän viisvee saa nyt kuvittaa tämän päivä kuvina postauksen. Olisi ollut vielä hauskempi, että tyttö olisi itse sanellut, mitä tähän postaukseen kirjoitetaan. Voin kuitenkin vähän uumoilla, mitä hän tänne olisi halunnut kirjoittevan.

"Heräsin taas kuuden aikaan, kun veikka mekasti huoneessaan. Äiti sen lopulta sieltä haki pois, mutta huuto jatkui olkkarissa. Miksi se ei voi nukkua koskaan pidempään? Taas se aloitti sen muumin perään huutamisen ja käytiin lopulta katsomaan sohvalla WALL-E:tä, jotta se olis hiljaa".

"Kun me oltiin syöty aamupuurot (mä en kestä, kun äiti keittää aina kaurapuuroa viikonloppuisin), sain ite valita, mitä laitan päälleni. Mä niin rakastan tätä silkkimekkoa, jonka äiti on ostanut mulle alennusmyynneistä ihan oikeesti varmaan kolme vuotta sitten. Nyt se ei enää meinaa mennä päälle, mutta mä huudan tarpeeksi kovaa, niin se menee päälle - niin kuin meni nytkin".

"Veikka tulee aina mun huoneeseen sotkemaan. Se on ihan tyhmä. Mutta kun se ei oo tyhmä, niin mä villitsen sitä ja kohta me jo juostaan kotona ympyrää ja kiljutaan. Äiti ei siitä tykkää, mutta musta on hauskaa joskus juosta veikkaa karkuun, kun se huutaa mun perään. Joskus mä joudun juoksemaan veikan perässä, koska se varastaa aina mun Topi-koiran".

"Tänään me syötiin lohikastiketta ja pastaa. Veikka huusi taas ruokapöydässä ja äidin ruoka jäähtyi. Sitten meillä tuli kauhee kiire lähteä ulos, jotta veikka kävisi nukkumaan. Äiti lupas viedä meidät ostamaan meille uusia vaatteita. Mä pääsen sinne omalla pyörällä, kun mä oon jo viisvee ja osaan ajaa ilman apupyöriä".

"Tässä kuvassa me ollaan jo matkalla kaupoilta vanhan kaupungin läpi kotiin. Mä vähän poljin jalkaani vaatekaupassa ja juoksin äitiä vaatteiden seassa karkuun keijunsiivet kädessä. Äiti ei ostanut mulle niitä, koska en kuulemma ollut kovin kiltisti. Musta oli ihan okei polkea jalkaa vaatekaupassa ja huutaa että äiti on ihan tyhmä".

"Tässä sillalla on rakkauslukkoja. Nää on kivoja! Mä haluun oman rakkauslukon myös tänne".


"Me ollaan jo hyvässä matkalla kotia kohti. Tossa aiemmin oli ihan hirvee määrä ulkomaalaisia turisteja ja ne tukki koko tien. Äiti jupisi jotain siinä, kun ohitettiin ne. Miksiköhän?"


"Matkalla kotiin löydettiin apiloita. Mä toivoin, että äiti ja isi ei olis koirille ja kissoille allergisia, niin mä saisin oman kissan ja koiran. Sit mä toivoin, että mulla olis huomenna vielä vapaapäivä ja mä pääsisin Pyörämummille KAHDEKSI yöksi!"


"Kotona pistettiin veikan kanssa vähän ranttaliksi. Äiskä ei tykännyt siitä yhtään."

"Kävin kuitenkin nätisti nukkumaan ja nyt mä vedän ihan täysii sikeitä. Äiskänkin pitäis mennä nyt nukkumaa. Öitä!"