Koska lapsi yksin ulos leikkimään?

Minulla on ollut jo kauan ajatuksena kirjoittaa tästä aiheesta. Varsinkin sen jälkeen, kun meidän tyttö täytti kesällä viisi. Olen paininut ajatuksen kanssa päästää tyttö yksin leikkimään pihamme leikkikentälle, mutta en vain uskalla. Olen yrittänyt muistella, koska itse juoksin kerrostalomme pihalla yksin kavereiden kanssa. Haluan ajatella, että se oli ollut vasta eskari-iässä, mutta pahoin pelkään muistini pettävän, ja että olen ollut ulkona kavereiden kanssa ilman valvotaa sitäkin nuorempana. Olihan meillä hyvä ympäristö talomme ympärillä, metsää ja kaksi leikkikenttää, mutta kuitenkin. 

Sydäntäni on vihlaissut, kun olen katsonut yhden kolme-nelivuotiaan tytön leikkimässä yksin talomme lähellä olevalla isolla leikkikentällä. Isompien lasten kielenkäyttö on välillä niin pöyristyttävää, että menen aivan hiljaiseksi niitä juttuja kuunnellessani. Meidänkin pojan huoneen ikkunan alla on pihapiirimme lapset repineet toisiaan tukasta ja piilottaneet kavereiden ulkovaatteita pusikkoihin. Tyttöämme on tultu hakemaan ulos leikkimään sillä ehdolla, että omalla pihalla pysytään. Kun kuitenkin hetki hakemisen jälkeen on tullut aika lähteä kaverin kansaa ulos, on tämä kaveri löytänyt toisen kaverin muualta, eikä ole enää halunnut leikkiä meidän tytön kanssa. 

Muutostamme on nyt jo vuosi, joten lähiympäristö on tullut tutuksi. Meillä on aidaton takapiha (patio on oma), jonka nurmikolla saa kaikki kulkea, on omat puutarhapalstat ja peltoa heti siinä vieressä - paljon metsääkin löytyy. Asumme aika hyvällä paikalla, sillä meidän parkkipaikka on varmasti vilkkain koko kadun päässä, kun taas autotie siinä vieressä on säälittävän hiljainen. Junarata kulkee heti metsän laidalla, jossa ei enää tähän aikaan kulje erikoisjuniakaan. Pihapiirissämme on yksi pieni leikkikenttä, joka on osittain aidattu. Harvoin edes kukaan talon asukkaista ajaa autolla talon eteen. Näihin asioihin tukeutuen tyttömme voisi päästää rauhallisin mielin juuri tälle pienelle leikkikentälle leikkimään. 

Kuitenkin pelkään kaikkea muuta kuin kodimme ympäristöä. Pelkään, että kiipeillessään tyttö putoaa ja satuttaa päänsä, kun minä olen kotona mussuttamassa karkkia. Pelkään muita ilkeitä lapsia, jotka jättävät samanlaiset arvet tyttööni, kuin mitä minulle jätettiin. Pelkään pahoja, ulkopuolisia ihmisiä, jotka jostain maan raosta putkahtaisivat ja tekisivät pahaa. Pelkään, että tyttö oppisi rumia sanoja ja että hänelle syötettäisiin ihan utopisia asioita päähän. Pelkään, että minua pidettäisiin huonona äitinä, kun en ole lapseni kanssa ulkona. Pelkään, että tytöstäni tulisi samanlainen kakara kuin mitä olen välillä kohdannut. Pelkään päästää tyttöä yksin ulos. Niin se vain on. 

Olen muuttomme jälkeen seurannut yhtä lasta meidän lähellä, joka on aina ulkona. Yleensä hän on kyllä kavereiden kanssa, mutta myös yksinkin. En ole koskaan nähnyt, että hänen vanhempansa olisivat hänen kanssaan ulkona. Olen yrittänyt arvailla hänen ikäänsä, mutta olen päätynyt johonkin 6-7 ikävuoteen. Jotenkin hänen kohtaaminen ulkona saa vain minut miettimään, että miksi hän on aina yksin siellä, ja eikö vanhempia kiinnosta mihin asti siellä ulkona ollaan.

Minulla meni lapsena ihan hyvin yksin ulkona, eikä koskaan tapahtunut mitään pahaa. Enkä tartuta tätä pelkoani tyttöön. Emme ole tästä asiasta sen kummemmin koskaan puhuttukaan. Tyttö ei vielä kaipaa yksin ulkona olemista, ja minä koen tämän ikäisen tarvitsevan valvontaa ulkona. Tämä asia on vielä ihan ajatuksen tasolla. Minun täytyy osata päästää pelosta irti ja luottaa tyttöön. Koen kuitenkin, että minusta ei vielä ole antamaan viisivuotiaan mennä yksin ulkona. Olisi ihan eri asia, jos meillä oli omakotitalo ja iso piha, jonne näkisi ikkunasta. Jossain vaiheessa se tilanne kuitenkin tulee, jolloin täytyy antaa vähän löysää. Mutta ei ihan vielä. Minulle itselleni tulee vain tunne, että koska en jaksaisi lähteä lapsen kanssa ulos, niin työntäisin hänet sitten yksin, jotta saisin olla rauhassa. Onhan tyttö ollut ihan pari kertaa puolisen tuntia ulkona, mutta olen antanut tarkat paikat, jossa saa olla. Ja olen käynyt vahtaamassa useasti, kuinka pihalla sujuu. 

Tälläisen asian kanssa nyt kamppailen. Onko lohdutuksen sanoja? Samanlaisia tuntemuksia? Olenko liian herkkä? Vai miten te, jotka päästätte lapsen yksin ulos, niin minkä ikäisenä olette ensimmäisen kerran antaneet lapsen mennä yksin, missä ympäristössä ja kuinka kauan kerrallaan? 






10 kommenttia

  1. Mulla on sellaisia ajatuksia, että meidän pihalla suhteellisen vilkkaassa lähiössä nuorin yksinulkoilija on 5v. Liikkuu isompien kanssa. Kaikki lapset on täällä aika kohteliaita ja hyvin kasvatettuja, sellaisia kilttejä. Toki aina vähän jotain "aikuisten juttua" saattaa tulla, mutta se kuuluu ikään (monet jotain 11-vuotiaita). Itse kävelin yksin eskariin, kelaa :D Pihalla leikimme yhdessä kavereiden kanssa 5-vuotiaasta asti. Sitä ennen asuimme paikassa, jossa ei voinut lapset yksin ulkoilla (olikohan kotiosoite silloin Hgin kantakaupunki..). Itselläni ei ole traumoja ulkoiluista. Tsemppiä, en kadehdi osaasi, muutaman vuoden päästä meilläkin nämä pohdinnat! Vaikeaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olin tarhaiässä kavereiden kanssa ulkona paljon. Eipä sitä kotona käyty kuin syömässä ja nukkumassa (varsinkin kesälomalla). Usein myös pyöräilin munmilaan ja mammalaan - yksin. Jotenkin tuo tyttö on vielä niin pieni, että en vain voi päästää häntä yksin ulos. Huoh, tätä ajatusta täytyy vain kypsytellä. ;)

      Poista
  2. Riippuu kyllä niin paljon ympäristöstä ja lapsesta - ja varmaan äidistä.

    Meidän tilanne oli se, että muutettiin tosi kivaan ja turvalliseen pihapiiriin kun esikoinen oli 4v. ja kaksoset vielä vauvoja, eli yksin ulkoilu oli ihan pelastus meille kaikille - mä sain rauhassa istua imettämässä ja juosta pesemässä pyllyjä ja esikoinen pääsi silti ulos leikkimään. Mutta meiltä kuitenkin näkee pihalle ja ympäristö on tosiaan kaikin tavoin turvallinen (tietysti sekin on mielipidekysymys ja riippuu myös siitä miten pöljiä juttuja lapsi tuppaa keksimään - tai mitä ne keksii porukalla).

    Kaksosten kanssa mä olen pihalla (ne on nyt 3v.), ja se on kyllä hyvä kun samalla sitten näkee myös ne isommat lapset, tuntee niiden vanhemmat ja ne lapset tuntee mut - se tekee paljon siihen että voi tarvittaessa puuttua hölmöilyihin. Ja jos pihalla on kavereita samaan aikaan voi ehkä luottaa siihen, että ne tulee myös hälyttämään apua jos jotain sattuu.

    Mä sain 4-vuotiaana juosta jo lähitalojen pihoillakin (piti kyllä käydä sanomassa jos lähti omasta pihasta), mutta se olikin silloin 80-luvulla. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillähän on hyvä ympäristö ja on noi muut lapset joskus ihan siististikin. Jotenkin ne ajatukset vain kärjistyy, kun näkee niitä konflikteja ja vähän kyseenalaisempia asioita. Ja pahinta siinä on se, kun ei tiedä missä se lapsi kulkee! Tyttö on ne muutamat kerrat ollut todella tunnollisesti sovitussa paikassa, mutta mitä jos joku kaveri pyytääkin muualle?! Äidin täytyy tässä nyt vain kasvaa ja kypsyä. :)

      Poista
  3. Äidille napanuoran venyttäminen on vaikeampaa kuin lapselle :) Maailma on kova paikka ja vanhempina me kasvatamme tulevia aikuisia. Karhunpalvelus lapselle on olla curling-vanhempi lakaisten pettymykset ja pahat asiat edestä pois. Kauhea sanoa, mutta niitä ilkeitä kanssaihmisiä on leikkipihalla, päiväkodissa, koulussa ja aikuisena töissä ja kansalaisopistossa. Niitä ei pääse karkuun, vaikka kuinka tahtoisi.

    Äitiys on jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Teet oikein kun kuuntelet vaistoasi ja teet kuten parhaaksi näet. Olet lapsesi paras asiantuntija <3 Ole rohkeasti omanlaisesi äiti ja venytä napanuoraa siihen tahtiin kuin hyvältä tuntuu. Lopullinen katkaisu kun on edessä
    ekaluokkalaisena ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mitään pumpulilapsuutta tässä ei kyllä saa tehtykään. :-D Mutta tottahan se on, että niitä ikäviä tilanteita tulee kohtaamaan ihan koko elämänsä. Ehkä joltain osin tahdon, että tyttö vielä vähän saa sitä tuntumaa tarhasta ja kypsyy itsekin, jotta se kuuliaisuus ja oma pää pysyy myös yksin ulkona kavereiden kanssa.

      Poista
  4. Minä ymmärrän!

    Itse olen jo kauhulla miettinyt että onko ihan pakko päästää joskus yksin ulos? toki poika on vasta kolme, eli vielä ei minusta tarvitsekkaan.

    Koen myös vähän raskaana sen että kun aikuiset laittaa lapset yksin ulos niin sitten nämä lapset (ainakin minun kokemuksen mukaan) hakevat turvaa ja huomiota niistä aikuisista jotka ovat pihalla. Itse kun en ole sellainen koko pihan hupitäti vaan haluan jutella oman lapseni kanssa ja vähän ehkä leikkiä, mutta useimmiten haluan hörppiä kahvia ja neuloa, enkä olla sosiaalinen toisten lasten kanssa. Kuulostaa ehkä julmalta mutta näin se vain on, en taida olla naapurustotyyppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, hupitäti, kiitos kommentistasi! Minulla on kyllä aikalailla samoja ajatuksia kuin sinulla. Kiitos siis, kun jaoit ajatuksia kanssani. :)

      Poista
  5. Meillä sama tulee eteen ensi kesänä kun tyttö täyttää 5v. Tosin asutaan erittäin rauhallisessa taloyhtiössä jossa leikkipaikka on syrjässä ja sinne suora näköyhteys meidän makkarista. Tunnen myös kaikki tässä asuvat perheet ja paljon kyläillään toistemme luona. Näin ollen olen ajatellut että saisi ensi kesänä ulkoilla pieniä aikoja yksikseen/ kaverin kanssa. Pikkusisko on kuitenkin silloin 2v ja me olemme ihan varmasti paljon pihalla myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kuulla, että teillä voi rauhassa antaa lapsen mennä yksin ulos. Eihän meidänkään taloyhtiössä ole mitään vikaa, saatikka ympäristössä. Se on tämä äiti täällä, joka hannaa. :-/

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!