Blogiminä


Edellisessä postauksessa kirjoitin blogiminästä, josta sain idean kirjoittaa ihan koko postauksen blogiminästä. Ihan vain siksi, koska uskon sellaisen olevan minulla vahvasti olemassa. Satun nimittäin joskus miettimään muutaman kerran, että millaista tekstiä ja kuinka värikkäästi kirjoitettuna uskallan julkaista - uskokaa tai älkää. Kirjoitettua tekstiä kun voi jokainen tulkita ihan omalla tavallaan. Kerron yleensä juttuja ja sattumuksia (tai riitoja) sellaisella menttaliteetilla, että olen jutussa mukana niin käsilläni kuin äänensävyllä. Joo, normaalilta kuulostaa jokaiselle, mutta olen sellainen ns.elävä kertoja. Yritän ainakin olla vitsikäs ja heittää huumoria. Vaikka joku asia olisikin rankempi kerrottava, niin naurullani, äänensävylläni, ilmeilläni ja eleilläni kuulija pysyy kärryillä minun tunnetiloistani puhuessani: milloin olen kuolemanvakavissani, koska jo vähän heitän vitsiä.

Blogini on hyvin vahvasti minun näkökulmastani, kuinka yllättävää. Varmasti eniten se huokuu silloin, jos kirjoitan juuri syvällisemmistä ja rankemmista asioista. Kenenkään muun osapuolen mielipidettä ei ole siinä vaiheessa kysytty, ei analysoitu tai pohdittu. Teksti tulee suoraan sydämestäni, minun sormieni kautta tietokoneen ruudulle. Tapani kertoa asioita välittyy varmasti tekstin ulkoasussa, mutta siitä jää pois eleeni ja ilmeeni - ne asiat, jotka rikastuttavat puhettani. Ne asiat, jotka paljastavat oikeat tunteeni.

Eniten mietin tekstini sisältöä sen takia, koska moni sukulaisistani tai mieheni sukulaisista käy täällä lukemassa. Sen voi joskus raivopäissään unohtaa, jos näppis tuottaa monta lausetta tekstiä siitä, kuinka minä olin omasta mielestäni kohdannut vääryyttä. Jouduin blogistani kerrottuani läheisilleni muutaman kerran oikomaan tekstejäni, ettei niitä nyt ihan niin kirjaimellisesti olisi tarvinnut ottaa. Usein myös mietin, mitä mieheni vanhemmat miettivät blogiani lukiessaan. Minun, omien sukulaisten ja mieheni sukulaisten välillä kun on monta vuotta, paljon elämää ja arvoja välissä. 

Esimerkiksi minun ja mieheni riidoista saisi postauksen jos toisenkin.Yleensä se olen ollut minä, joka on ollut oikeassa - siis minun mielestäni. Tietenkin minun täytyy suojella miehenikin yksityisyyttä, vaikka mitenkään blogistani ei hänen henkilöllisyyttään voi päätellä. Mutta minun täytyy myös kunnioittaa häntä muutenkin. Ja minun on kunnioitettava mieheni vanhempia, jotka eivät varmaankaan halua aina lukea, että kuinka me riideltiin yhdestä väärästä sanamuodosta (tet-harjoittelu), vaikka hauskana juttunahan ne on tarkoitettu jaettavaksi. Silloin jää pois se, että asiat on sovittu ja sovinto tehty. Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon, vaan elämä jatkuu. Yksi pieni hetki tai sattumus kun on vain se hetki. Tarkoitus on kuitenkin naurattaa, ei aiheuttaa pahaa mieltä.

Mie vain nyt olen tälläinen - aito ja rehellinen. Menneisyydessäni olen joutunut salaamaan paljon tunteitani. En ole kertonut asioiden oikeita laitoja moneen vuoteen lähimmäisilleni. Siksi nyt, kun olen päässyt hyvin sisään taas kirjoittamiseen ja bloggaamiseen, voin olla rehellinen. Uskon, että juuri aitouteni vuoksi olen lukijoitani saanut. Jos yhtäkkiä kävisin vetäytymään ja kirjoittaisin pinnallisista asioista, ei blogini enää olisi samanlainen. Ja minuakaan ei enää kiinnostaisi koko blogi. Kirjoittamisen helppous, asioiden purkaminen, vertaistuen saaminen, omien tunteiden reflektointi tekstejäni lukiessani ja ihan tämä koko konsepti on jotain aivan uskomatonta. Se on jo nyt antanut minulle niin paljon, etten koe voivani vielä muuttua bloggaajana.

Eihän jokainen käänne, sattumus ja harmitus tännekään päädy. Joku hyvän maun ja lukijoiden kunnioittamisen raja se minullakin on. Olen joutunut poistamaan useita tekstejä, kappaleita tai sanamuotoja kirjoittaessani, sillä se pahin tunteenpurkaus on saattanut mennä ohi. Tai sitten tekstini on käynyt nolottamaan minua ja olen saattanut miettiä, että joku tuttuni voi vielä pistää puhelua minulle päin tämän julkaisemisen jälkeen. Olen myös saanut ystäviltäni palautetta, että jokin juttu kirjoitettuna ja kasvotusten kerrottuna on aivan erilainen. Blogiin päätyy se siistimpi versio, kun kasvotusten säästetään ystäville se yksityisempi asia, jota ei halua kaikille yksittäiselle kävijälle julkaista.

Blogin kävijämäärä on noussut tässä lähiaikoina, josta olen joskus jopa äimistynyt. Silti koen pystyväni vielä olemaan täällä aito itseni, antamaan tälle aitoa aikaani ja aitoa itseäni. Vaikka muutama tutun tuttuni varmasti blogini olemassaolon tietää, se ei enää pelota niin paljoa, kuin olin alussa kuvitellut. Pitkään vallinnut kasvottomuuteni blogissani johtui juuri siitä, että yksinkertaisesti pelkäsin jonkun tunnistavan minut täältä. Nyt kuitenkin asia on niin, että se mitä blogiin päätyy, voin puhua myös kasvotusten. Olen täällä samanlainen kuin luonnossa. Vitsailen, nauran itselleni ja sattumuksille. Blogiminäkin nauraa itselleen, vaikka se ei tekstistä välttämättä kuulu läpi. Mutta huumoria viljelen usein, tai ainakin siihen pyrin.

Tulikohan tästä vain yksi iso sillisalaatti? Onnittelen, jos pääsit loppuun asti. Minulla alkaa nimittäin ajatukset ja adrenaliini virtaamaan, kun mietin huomista sisätautien harjoittelun ensimmäistä päivää! Blogiminä ja minä painutaan nyt unille.


2 kommenttia

  1. Unohdin jo mitä piti kommentoida! No, ensinnäkin: <3 . Niin, ja se tietysti, että kyllä se nauru ja pilke silmäkulmassa niiden juttujen takaa ainakin mulle näkyy ja kuuluu. Olet oma itsesi, aito ja se on hieno juttu. Siitä me lukijat tykätään. Jatka vaan samaan malliin. <3

    VastaaPoista
  2. Ajatuksia herättävä teksti :) Minulle itselle blogit ovat nykyään enemmänkin viihdettä. Sellainen osa elämää johon on mukava uppoutua kun on ollut vaikkapa rankka päivä. Ja sitten on toki se vertaistuki asioissa jotka koskettavat omaakin elämää.

    Minusta on ihan tervettä itsesuojeluvaistoa jos ei nyt ihan kaikkia konflikteja tai ärsytyksen aiheita julkaise avoimessa blogissa. Minä nyt olen yhäkin tämä takaraivoja kuvaileva tyyppi joten varmaan liiankin säikky, mutta mietin näissä asioissa sitä omaa tulevaa työuraakin. Kaukaa haettuahan se on että tuleva työnantaja blogiini törmäisi saatikka sieltä mitään haitallista lukisi, mutta aina on mahdollisuus joten jätän suosiolla perhedraamat tai pahimmat ärsytykset pois.

    Ja yhdyn myös Katrin kommenttiin, aitous on parasta! :)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!