Lapsiperhe välipalalla

Välillä jotain ihan arkista meidän perhe-elämään liittyen. (Minulla odottaa ystäväni pyynnöstä vieläkin meidän viikon ruokalista-postaus toteuttajaansa, mutta nyt olisi luvassa jotain vähän samaan suuntaan.) Nimittäin välipalat! Olen potenut kauan huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni vihaavat kasviksia, vihanneksia ja salaattia. Luulen, että pieni syy löytyy kummankin lapsen vauva- ja taaperoaikana vallitsevista yliherkkyysreaktioista ja/tai allergioista, mutta esim meidän tyttö on jo viisivuotias. Siinä iässä ei enää pitäisi alun kompastelut kasviksista tulleista reaktioista vaikuttaa. Pojalla näitä ilmiöitä edelleen esiintyy, mutta kovasti yritämme kaikkeen siedättää sitkeästi. Salaattia nähdessään lapset juoksevat suurinpiirtein karkuun. Kurkku on vihollinen pojalle. Tomaatille yökkäillään. Keitetty lanttu tai porkkana saa tytöllä (omien sanojensa mukaan) oksennuksen nousemaan kurkkuun. Paprika on pahaa ja ainoa vihreä, jota lapset varmaan söisivät, olisi pinaattimuusi mukaanlukien nallekarkit. Ehkä nyt vähän kärjistän, mutta ymmärrätte yskän.






Joten olen siis intopinkeenä siitä, että meidän kumpikin lapsista rakastaa marjoja ja hedelmiä! Omena, banaani, mandariini, mango, aprikoosi, viinirypäleet, mansikka, vadelma, mustikka, viinimarjat.. You name it! Ne maistuu! Yritän aina varsinaisena jyväjemmarina säästää kesän satoa pakkasessa kylmien pakkaspäivien ja pahojen päivien varalta. Sunnuntaina ei ollut mitenkään kovin kylmä päivä - tai edes huono - mutta raaskin silti kaivaa pakastimesta välipalalle jotain erityistä. Viikonloppuisin ehdimme muutenkin panostaa välipaloilla, joten pöytään katettiin kesän marjoja, itse tekemiäni sämpylöitä, kotimaisia hunajamuroja, kotitekoista marjamehua ja niitä arjen vihollisia, kurkkua ja tomaattia. Ensin lautasilta katosi marjat. Lisää, pyysi kaksi vaativaa lasta. Kaikki söivät vatsat täyteen herkkuja, jonka jälkeen jaksoimme viettää pari tuntia ulkona vanhan kaupungin valoja ihmetellessämme. Terveellisten välipalojen tarjoaminen ei siis ole kovinkaan vaikeaa. Olen ollut aina tästä tarkka. Muutenkin lapset saavat hyvin vähän karkkia tai leivonnaisia. Ja jos hieman kohmeiset mansikat saavat aina tälläisen vastaanoton, niin eipä siinä enää mitään sokeriherkkua tarvita!

Miten teillä lapset syövät kasviksia ja vihanneksia? Entä hedelmiä tai marjoja? Mitkä on teidät terveellisten välipalojen parhaimmat vinkit?


Lauantai-illan satunnaiset















Lauantai-ilta, uimisen ja ulkoilun väsyttämä perhe, melkein nukkuvat lapset, televisio ihan vain miulle varattu, tenttikirjojen huuto vieressä (mutta huutoon vastataan vasta huomenna), rasiallinen hyvää suklaata, hiljakseen palavat kynttilät (ja steariinia sohvalla kuopuksen toimesta), yoga-päntsit, villasukat ja iso kupillinen teetä.. Mitäpä muuta tähän iltaan tarvitsisi?


Linkitä blogisi

Minä olen pitänyt hauskana ideana mainostaa bloggaajien uusia tai vanhoja suosikkiblogeja erillisessä postauksessa. Tietenkin uusia blogeja löytää blogien sivubannereista, mutta usein ainoa asia, joka voisi mielenkiinnon herättää, on blogin nimi. Silloin hyviä uusia blogeja voi mennä ihan ohi. Minä tykkään tutustua uusiin blogeihin pienten alkusanojen saattelemana, vähän niin kuin kirjan johdantoa lukisi. Olen pieni bloggaaja, joten mahdollinen mainostus omalle blogille lämmittää mieltä. Nyt kuitenkin ajattelin, saisinko teidän avulla kasaan joukon blogeja, joita voisin itse suositella muillekin bloginälkäisille. Tässähän kuitenkin on koira haudattuna, sillä haluan löytää uusia blogeja luettavaksi (varsinkin kun tenttirupeaman jälkeen alkaa LOMA)! Joten tässä tapauksessa minä voitan ja muut voittavat, eikö vaan?

Linkitä siis blogisi! Olkoot se oma blogi, kaverin blogi tai suosikkiblogisi. Saa linkittää useampia, jota kautta löytyy enemmän uutta luettavaa. Ja tutut saavat ihan yhtä hyvällä syyllä linkittää oman bloginsa, sillä niistäkin voisi tehdä sitten oman postauksensa.

ps. Porvoolaiset/Porvoolaisten blogit kiinnostavat eritoten, joten jos tiedätte sellaisia, niin pistäkää linkkiä tulemaan!





Torstai on uusi maanantai

Aina ei jaksa olla se kärsivällinen aikuinen. Joskus usein äidille tulee uhma. Se voi alkaa jo aamusta, kun kello yhdeksän bussiin ehtiminen aiheuttaa harmaita hiuksia. Oman terveydentilan laskemisen vuoksi rauhallisestikin kävelty tarhamatka nostaa hien pintaan ja liikaa sykettä. Tarhan ovella on pakko vain huikata sorryt, kun ei millään ehdi riisua lapsia kaikista vaatteista. Sääret hapoilla ehdit juuri ja juuri bussiin, jossa saat tukka nostettuna ilmaan istua hikisenä koko matkan. Painavasta koulurepusta yrität kaivaa tenttiin lukemista varten kirjat esille, mutta aika meneekin kaikkeen muuhun. Lennokkaat (joulu)pipari-jutut luokkalaisten kesken vaihtuu luokkahuoneen huonon sisäilman takia naaman irvistykseksi ja hyvän hapetuksen varmistamiseksi. Ennen oppitunnin päättymistä on pakko lähteä noutamaan auto vesisateessa puolen tunnin ratikkamatkan takaa. Ei ihan talla pohjassa saa hakea kotoa eväät, tarhasta märät lapset ja mennä myöhässä tytön tanssitunnille. Kahviossa saa istua vartin rauhassa, kunnes pienempi käy pyörimään ympyrää. Enää ei lasin takana alapuolella uivat ihmiset kiinnosta. Pukuhuoneessa Pikku kakkosesta yritetään löytää viihdykettä. Kaksi minuuttia ennen tytön tanssitunnin loppumista haistat, miksi poika meni kauemmas seisoskelemaan. Nyt en kyllä ala vaihtamaan mitään vaippoja täällä. Juuri ennen kotiovea löytyy parkkikselta ihan helkutan iso lätäkkö, sieltä pienet kädet ja haalarin lahkeet. Kotona saa nieleskellä jo kurkusta kumpuavaa kääk-huutoa, kun vaipan pukemisessa menee yli viisi minuuttia herra-minä-itte takia. Lopulta käy kiukuttamaan ihan kunnolla. Kuuluu mur ja äiti käy mököttämään.




Sitä ei ihme kyllä kestä kauaa, koska pienempi tulee ja sanoo äiti älä huuda, tule leikkimään. Hetki pitää miettiä sängyn reunalla, kunnes kurkkaan olohuoneeseen. Kaksi ei-uhmaavaa lasta leikkii siellä keskenään. Enää ei jaksa olla vihainen. Vastalääkkeeksi valmistuu lettutaikina ja yhdessä katsotaan Peter Pania. Iskäkin saapuu vihdoin kotiin, jolle pitää aluksi vähän haukahtaa, mutta vain aluksi. Torstai on uusi maanantai. Tätä tämä arki on. Onneksi sen kanssa oppii elämään ja huomenna on taas perjantai. Välillä sitä miettii, miten ihmeessä saa pidettyä tämän opiskelu-perhe-harrastukset-oma aika-avioliitto-ystävät-koti-jne-jne-paletin pystyssä. Nii-i, miten. Jotenkin se torni vain muutamista puuskista huolimatta pysyy pystyssä.

PeNa vasta kirjoitti siitä, kuinka ystävien kanssa vietetty aika on kortilla. Pakko sanoa, että minun paletissani ystävät hipovat tällä hetkellä paletin alimpana myöskin. Ei siksi, että heistä haluaisin luopua mistään hinnasta, vaan siksi, että kun tulee tälläisiä päiviä, ei vaan jaksa. Enkä halua kuormittaa ketään ainaisella valituksellani. Eipä ketään sukulaistakaan ole tullut nähtyä.  Siksi on tämä blogi, jonne voi läntätä päivän mietteet ja rynnätä kohti seuraavan päivän koitoksia. Jos saisin päättää, niin viikkoon tulisi vielä yksi päivä lisää, joka olisi pyhitetty ystäville, kahvikupin ääressä sydämen lastin purkamiselle ja yhteiselle ajalle. Toivottavasti te vielä siellä olette, kun tästä rupeamasta taas selvitään. Lupaan olla kiva.


Myynnissä Polarn o. Pyret, Reima Tec ja Tepsut

Nyt olisi myynnissä pienelle pojalle (ja tytölle) uudenveroisia talvivaatteita! Yksi välikausihaalarikin kaipaa uutta omistajaa. Kaikki vaatteet on hyvin säilytettyjä, kerran pestyjä, rakkaudella pidettyjä, eivätkä sisällä mitään hajusteita tai eläinten karvoja. Käykää katsomassa huutonet-kohteeni, huutakaa vaatteet itsellenne tai vinkatkaa kavereille!

Reima Tec-välikausihaalari, koko 74

Polarn o. Pyret-talvihaalari, koko 86

Tepsut, nahkaiset talvikengät, koko 24


Luopumisesta ja yksi myynnissä oleva hääpuku

Minulla on ollut kauan missiona myydä hääpukuni. Eihän häistämme ole kohta kuin kaksi vuotta. Silti pukuni on roikkunut vaatekaappimme naulassa pussissaan. Jotenkin hassua säilyttää jotain pukua, jota ei kuitenkaan koskaan tule käyttämään. Enkä usko, että tyttömme haluaisi äidin vanhaa pukua - sellainen prinsessayksilö kun tuo on.

Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, kaivoin pukuni ja otin kameran myynti-ilmoitusta varten esille. Kiusaus vei voiton, ja ennen virallisia kuvia sovitin vanhaa pukuani. Kas, sehän istuu tosi nätisti. Jos en laittaisikaan tätä myyntiin. Jotain suurempaa luopumisen tuskaa oman hääpuvun myymisessä on.

Ei mutta hei, hupsista, mulla ei ole enää juuri synnytyksen jälkeistä ruotoa ja (reilusti) isompaa etumusta. Minähän hukun tähän pukuun, apua! Kaksi vuotta sitten puku sopi minulle kuin nakutettu. Se näytti kauniilta ja poika piti imetyksellä huolta siitä, että pukuun oli omaa täytettä. Nyt näytin naurettavalta narulta pukuni sisällä. Turhaan tätä mitään säästää, myyntiin vaan.

Ja siellä se nyt lepää. Nouto Borgåsesta rajaa mahdollisuuksiani saada puku myytyä, mutta yritys hyvä kymmenen. Menkäähän katsomaan ilmoitustani ja vinkatkaa siitä kavereille tai jollekin hääpukufriikille.





OSTA HYVÄ HÄÄPUKU!


Inspiroitumassa (ja hakemassa ilmaista karkkia)

Heh heh. Johan sitä ollaan ihan blogimaailman seurapiirien kaulostoa, kun sain jo toisen kutsuni blogitapahtumaan. Täytyy varoa, ettei kohta kilahda ilmainen tavara hattuun. Eipä..






Nyt tapahtuman järjesti Indiedays, aiheenaan Bloggers inspiration day. Sain ihan avecillisen kutsun, mutta ymmärrettävistä syistä seuralaiseni joutui jäämään kotiin. Koska itse olin jo bussissa matkalla kokkareisiin, päätin uhmata ujouttani ja epävarmuuttani ja lähdin sinne yksin. Eksyin ensin reitilläni, kunnes huomasin yhdellä sisäpihalla notkuvia ihmisiä kamerat kädessä. Eli tonne mun täytyy mennä. Sisäpihalle tullessani olisin halunnut sulautua takanani olevaan tiiliseinään, sillä niin kovasti erotuin punaisen takkini ja farkkujeni kanssa massasta. Oli korkkareita ja kiiltäviä mustia housuja, hienoja nahkalaukkuja ja pitkää tukkaa. Mulla oli mun luottolaukkuni, Marimekko, siniset farkut ja tennarit. Oli mulla sentään yllä Kalevalan koruni, mutta ei päivettynyttä ihoa. Onneksi mulla oli virtuaaliseurana PeNa, joka ei päässyt lihoinensa paikan päälle, vaan toimi avecinani puhelimen kautta. On varmaan viimeksi ollut niin ulkopuolinen olo, kun kävelin esikoista odottaessani maha pystyssä hakemassa tutkintotodistusta. Sisällä piti laittaa vielä blogin nimellä varustettu kyltti esille, josta näki jo heti, että mikään muotibloggari en ole. Muiden blogien nimistä nimittäin huomasi, että heidän postauksissaan käsitellään vähän jotain muuta asiaa kuin stressitason nousua ja räkää valuvia neniä.

Tulipahan käytyä ja hakemassa ilmaista karkkia ja leipää kotiin. Vaikka muotihaukka en ole, niin pääsin iloisesti hypistelemään kauniita vaatteita ja juomaan nopean ilmaisen hiprakan. Näin taas niitä oikeita ja isoja bloginimiä, myös muutaman blogimamman! Päivän kohokohta oli varmaan se, että sain tietää lapsuuteni lempikarkkien, Chewitsien, olevan vielä/taas markkinoilla. Kuinka nostalgista!


Olipa kerran kotipäivä

Meillä oli lasten kanssa tällä viikolla kotipäivä. Ainoana poikkeavuutena oli päivän päätteeksi viimeinen yövuoroni osastolla, mutta muuten niin hyvässä kuin pahassakin päivä muistutti vanhaa kunnon kotiäidin päivää. Olin edellisenä iltana kuvitellut päivämme olevan kovin suloinen ja rauhallinen. Varmaan vain siksi, koska aika kultaa muistot, enkä enää muistanut, millaista elämää me vuosi sitten elettiin kotona. Päivän mittaan tuli pieniä takautumia vuoden takaisesta ajasta, joka sai niskavillat pystyyn. Aamun tuoksinnan jälkeen piti mennä vähän itseensä ja miettiä, mistä ne kotipäivän aiheuttamat tunteet oikein kumpusivat. Olin nimittäin valmiina näpyttelemässä miehelle viestiä, jonka olisin höystännyt muutamalla ärräpäällä tyyliin nauti sinä vaan lomastasi töissä, kun minä hoidan toipilaana lapsia kotona. Sitten tuli pieni hetkonen, jonka jälkeen aloin nauttimaan kotipäivästäni lasten kanssa. Oikeastaan kotipäivämme ei muistuttanut ollenkaan niitä entisiä päiviä. Oli kyse vain minun asenteestani. Oli kyse myös yöunista, joista olemme saaneet nauttia melkein joka yö. Ja ennen kaikkea oli kyse siitä, että minulla on nyt opiskeluni - elämässäni oli perheen tuoman sisällön lisäksi tuleva ammattini.




Yöunet jäivät vuosi sitten hyvin vähälle. Yöt sain taistella pojan kanssa, Ukko oli non-stop väsynyt, eikä hänestä väsyneenä ollut hyötyä ja oma oloni lähenteli zombieta. Varmaan isoin negatiivinen vaikutus aamuisin oli se, että olisin halunnut nukkua edes joskus pisimpään. Nykyään saan nukutuksi bussimatkoilla ja pahimmassa väsymyksessä osaan nukkua myös viikonloppuisin päikkäriaikaan. (Tosin edelleen kaipaan sitä yhtä aamua viikossa, jolloin saisin jäädä sängyn pohjalle, vaikka pojan huoneesta kuuluisikin kova kalkatus.) Arvostan hyviä yöunia tällä hetkellä ihan täysillä! Enää ei tarvitse päivää mennä eteenpäin pelkän adrenaliinin voimin. Kyllähän mie edelleen sammun aikaisin kuin saunalyhty, mutta yöllä ei tarvitse nousta lohdutustöihin.

Hyvistä yöunista riippumatta aamulla tuli tietenkin kiire tytön muskariin, jonka olin niin lahjakkaasti unohtanut. (Onneksi muskari on kaikkina muina viikkoina tarhan vastuulla.) Vaikka pienet hikikarpalot otsalla ja pullottava verisuoni ohimolla saavuttiinkin tarhalle, oli oikeastaan ihan hyvä olla ajoissa ulkona. Kello 4.30 herätykset ovat tehneet tehtävänsä ja puoli ysiltä kiikkuminen ei enää tuota vaikeuksia. Kotiäitinä ollessani emme päässeet melkein koskaan ulos aamupäivästä. Jotenkin se rykmentin liikkeelle laittaminen aikaisin aamulla oli kuin hiekkaa söisi. Ennen me hipsittiin ulos vasta lounaan jälkeen - tai viimeistään päikkäreiden jälkeen. Aamut kun meni siihen, että keräsin itseni kasaan yön jäljiltä, siivosin, tein ruoat, pesit pyykit ja kävelin silmät puoliksi auki.



Nyt sentään aikaisen ulkoilun jälkeen kotiin päästyämme olo oli tosi hyvä! Lapset saivat osallistua leipomiseen ja kotitöihin, mulla ei palannut hermot, lounaan jättämien jälkien siivoaminen ei pistänyt vihaksi, yhtäkään pippurista viestiä ei lähtenyt eteenpäin ja meillä oli hauskaa. Parasta oli edelleen päikkäriaika, mutta nyt ketään ei tarvinnut pakottaa nukkumaan. Pojan käytyä unille kaappasin tytön kainaloon ja me käytiin pötköttelemään makkariin. Oma aika ei tuntunut olevan kortilla, vaan uskalsin (plus tuleva yövuoro pakotti) nukkua itsekin pari tuntia. Ennen minun oli saatava hetki omaa aikaa lasten nukkuessa päikkäreitä. Koska yöt olivat mitä olivat, en jaksanut valvoa illalla puolta tuntia pidempää. Kotiäitinä ollessani oma aika oli juuri päikkäreillä, eikä siitä halunnut luopua. Nyt sitä omaa aikaa on arkisin kouluun ja bussimatkoihin piiloutuneena. Uskallan höllätä ja olla suorittamatta.




Täytyy tunnustaa, että tälläisiä kotipäiviä voisi olla paljon useamminkin. Vaikka viikonloppua odotan edelleen kaikista eniten viikossa, niin arjen ja viikonloppujen ero on nykyään ihan erilainen. Viikonloppuisin tulee otettua kaikki ilo irti perheestä, kun taas ennen kaikki päivät vain tuntuivat olevan aina sitä samaa. Ja sitten kun kalenteriin mahtuu tälläinen kotipäivä, tuo se ihan oman sävynsä arkeen. Parasta tässä päivässä oli se, ettei koulun osalta ollut painostamassa yhtäkään tehtävää. Ne tehtävät odottavat ensi viikkoa. Nyt sai vain olla, hikeentyä rauhassa ja huomata, että siihen ei ole mitään syytä. Lapset tietenkin pistävät omalla uhmallaan kärsivällisyyden koetukselle, mutta uhman vastaanottamiseen oli koko se päivä aikaa. Tiesin, että itse pääsisin vielä yövuoroon (joka on aika kivaa), minun ei siis tarvitse ottaa joka päivä ja koko päivää yksin äiti on tyhmä-juttuja vastaan. Pahimmalta tietysti tuntuu ne päivät, kun tarhasta tultuamme sylissä on kaksi todella väsynyttä ja kiukkuista lasta. Itsellään on ollut takana koulupäivä, ulkona on jo pimeä ja kello puoli viisi. Silloin ei haluaisi taistella yhtään mistään vaan nauttia perheestä loppupäivän. Kun saa olla koko päivän lasten kanssa kotona tietäen, että ulko-oven toisella puolella odottaa jotain muutakin kuin pelkkä hiekkalaatikko, näkee asioita taas vähän laaja-alaisemmin. Kiukun ottaminen vastaan koulupäivän jälkeen tuntuu taas astetta helpommalta. Arkea on helpompi ottaa vastaan pienen hengähdystauon jälkeen.






Tuli jopa hieman ikävä kotiäidin arkea. Tulin onneksi nopeasti järkiini. Kotiäidiksi minusta ei enää ole, mutta rennommaksi äidiksi arjen keskellä minusta taas voisi olla. Nyt sitä antaa 110% itsestään kotipäiviin ja viikonloppuihin. Tiukan arjen keskellä on ihanaa välillä hypätä lasten kanssa yhdessä päikkäreille. Niitä hetkiä ehkä kaipaa arjessa eniten, kun saa ottaa toisen kainaloonsa ja levätä. Iloinen höpötys päikkäreiden jälkeen tuo hymyn huulille. Yhdessä lukeminen tai nauraminen hassuille jutuille on hyvää terapiaa. On ihana nähdä, että lapset osaavat myös nauttia tarhattomista päivistä kotona äidin kanssa. Seuraavana kotipäivänä uskallan lähteä näiden kanssa vaikka kirjastoon. Jos saisin valita, niin arjessa oli yksi päivä lisää, joka olisi omistettu vain minulle ja lapsille - ja päikkäreille.


Saikulle pakotettu

Ne pakotti minut eilen saikulle - terveyskeskuksen lääkäri, joka iski mukaani reseptejä pahentuneeseen astmaani ja luultavasti keuhkoputken tulehdukseen. Jos ei tällä viiden päivän kuurilla helpota, niin seuraava askel on hoito osastolla. Ei kiitos. Ironista tässä on se, että olen juuri suorittamassa harjoitteluani keuhko-osastolla, jonka potilaat saavat samoja lääkkeitä kuin minä nyt. En osaisi olla sellaisella osastolla itse potilaana. Kaksi viikkoa sitten vuoteeseen minut kaatoi kuume ja hirvittävä kurkkukipu. Nyt ei ole tältä papupadalta lähtenyt ääntä kolmeen päivään, yskittää, ahdistaa ja limaisuus triplaantui viikonloppuna. Lasten on pitänyt olla koko päivä tarhassa, sillä eilinen ilta yksin vauhtikaksikon kanssa veti minut ihan piippuun - tai sinne piipun loppuosaan, koska olin jo ihan piipussa. Syke on oli illalla levossa yli 120. Kiltisti taidan nyt vain syödä vähän jäätelöä ja valmistautua lasten hakemiseen tarhasta. Kun vain osaisi olla nätisti aloillaan..





Lasten kanssa elokuvissa - ja siitä selviämisestä



Me käytiin lauantaina neljästään elokuvissa. Tyttö on jo muutamaan otteeseen käynyt joko minun, Ukon tai kumminsa kanssa elokuvissa, mutta tämä kerta oli poitsulle ensimmäinen. Ajatus kaksivuotiaasta istumassa hiljaa paikallaan koko elokuvan ajan on aika absurdi. Kaupasta piti hakea ole nyt hiljaa-lahjuksia ja hyllystä löytyikin ihanan rapiseva "rusina"pussi. Mukaan tarttui pojan käskystä kuivattuja hedelmiä ja marjoja, joita siis rusinoiksi kutsuttiin. Elokuvaksi valittiin Lentsikat, jonka on vissiin jo kaikki muut nähneet, enkä siis ala juonta yhtään enempään kertomaan (hyvin tyypillinen alavastaajan nouseminen tähdeksi-tarina, joka oli aika ennalta-arvattavissa). Onneksemme leffasalissa oli vain muutama meidän lisäksi. Ketään ei tuntunut haittaavaan pojan kesken elokuvan seisoskelu ja pyöriminen. Rusinoita löytyi leffan jälkeen ympäri lattiaa ja penkin alta sekä päältä. Kuitenkin kaikki neljä oli rauhallisia ja tyytyväisiä leffan jälkeen. Vaikka muutamaan otteeseen piti poika laittaa istumaan ja sanoa vähän tiukemmin suputtaen, niin kokemuksena se oli loistava. Me ollaan jotenkin niin urauduttu viikonloppuihin, että lompakon(kin) kustannuksella voi joskus vähän repäistä. Minä ehdotin aamulla elokuviin menoa, kun meno alkoi näyttää uhkaavasti taas siltä, jossa kaikki neljä tulee räjähtämään jossain vaiheessa päivää. Ensi kerralla valitaan joku edullisempi aktiviteetti, mutta kerran, pari vuodessa voi satsata tämmöisiinkin.


Minun isälleni

Minä en paljoa puhu edesmenneistä läheisistäni. En siksi, koska en siihen pystyisi. Mutta varmaan siksi, koska en vain osaa. Minä en ole voinut sanoa hyvää isänpäivää 11 vuoteen. Tänään taitaa olla ensimmäinen kerta, kun lasken tämän mennen ajan vuosissa. Olen aika hyvä kipeiden asioiden sulkemisessa ajatuksistani. Se on ollut koko lapsuuteni pakokeino, jotta pysyisin pystyssä, vahvana. Oman isäni poismeno oli minulle suuri isku. Muistan aina, kuinka näin hänet viimeisen kerran veneensä ohjaimissa. Minä kävelin sillan yli, kun hän meni sen ali. Vilkuttaen minulle. Isälläni ei ole koskaan ollut paljoa rahaa, mutta hän oli juuri ostanut minulle kalliin pehmiksen. Viimeisen kerran kun puhuimme puhelimessa, olin hänelle vihainen. Meidän oli pitänyt tavata. Isäni oli minulle parhain isä koskaan, vaikka hänellä olikin ongelmia, jotka haittasivat suhdettamme toisinaan. Tapa, jolla isäni vietiin minulta pois, sattuu. Itseasiassa nyt huomaan, että tämän tekstin kirjoittaminen sattuu. En minä muuten tätä kirjoittaisikaan, mutta aamulla taivas oli erilainen. Uskon Jumalaan ja siihen, että elämää on kuoleman jälkeenkin. Tänään herätessämme lasten kanssa aikaisin, auringonnousu näytti jotenkin erilaisesta - puhuttelevalta. Aivan kuin joku jossain olisi maalannut ne värit minua varten, juuri isänpäivänä. Se valaa luottamusta siihen, että elämä kuoleman jälkeen voi olla juuri sitä elämää, jossa ihmisellä on hyvä olla. Niin on varmasti isällänikin. Näen hänet vielä joskus. Siihen luotan.