Olipa kerran kotipäivä

Meillä oli lasten kanssa tällä viikolla kotipäivä. Ainoana poikkeavuutena oli päivän päätteeksi viimeinen yövuoroni osastolla, mutta muuten niin hyvässä kuin pahassakin päivä muistutti vanhaa kunnon kotiäidin päivää. Olin edellisenä iltana kuvitellut päivämme olevan kovin suloinen ja rauhallinen. Varmaan vain siksi, koska aika kultaa muistot, enkä enää muistanut, millaista elämää me vuosi sitten elettiin kotona. Päivän mittaan tuli pieniä takautumia vuoden takaisesta ajasta, joka sai niskavillat pystyyn. Aamun tuoksinnan jälkeen piti mennä vähän itseensä ja miettiä, mistä ne kotipäivän aiheuttamat tunteet oikein kumpusivat. Olin nimittäin valmiina näpyttelemässä miehelle viestiä, jonka olisin höystännyt muutamalla ärräpäällä tyyliin nauti sinä vaan lomastasi töissä, kun minä hoidan toipilaana lapsia kotona. Sitten tuli pieni hetkonen, jonka jälkeen aloin nauttimaan kotipäivästäni lasten kanssa. Oikeastaan kotipäivämme ei muistuttanut ollenkaan niitä entisiä päiviä. Oli kyse vain minun asenteestani. Oli kyse myös yöunista, joista olemme saaneet nauttia melkein joka yö. Ja ennen kaikkea oli kyse siitä, että minulla on nyt opiskeluni - elämässäni oli perheen tuoman sisällön lisäksi tuleva ammattini.




Yöunet jäivät vuosi sitten hyvin vähälle. Yöt sain taistella pojan kanssa, Ukko oli non-stop väsynyt, eikä hänestä väsyneenä ollut hyötyä ja oma oloni lähenteli zombieta. Varmaan isoin negatiivinen vaikutus aamuisin oli se, että olisin halunnut nukkua edes joskus pisimpään. Nykyään saan nukutuksi bussimatkoilla ja pahimmassa väsymyksessä osaan nukkua myös viikonloppuisin päikkäriaikaan. (Tosin edelleen kaipaan sitä yhtä aamua viikossa, jolloin saisin jäädä sängyn pohjalle, vaikka pojan huoneesta kuuluisikin kova kalkatus.) Arvostan hyviä yöunia tällä hetkellä ihan täysillä! Enää ei tarvitse päivää mennä eteenpäin pelkän adrenaliinin voimin. Kyllähän mie edelleen sammun aikaisin kuin saunalyhty, mutta yöllä ei tarvitse nousta lohdutustöihin.

Hyvistä yöunista riippumatta aamulla tuli tietenkin kiire tytön muskariin, jonka olin niin lahjakkaasti unohtanut. (Onneksi muskari on kaikkina muina viikkoina tarhan vastuulla.) Vaikka pienet hikikarpalot otsalla ja pullottava verisuoni ohimolla saavuttiinkin tarhalle, oli oikeastaan ihan hyvä olla ajoissa ulkona. Kello 4.30 herätykset ovat tehneet tehtävänsä ja puoli ysiltä kiikkuminen ei enää tuota vaikeuksia. Kotiäitinä ollessani emme päässeet melkein koskaan ulos aamupäivästä. Jotenkin se rykmentin liikkeelle laittaminen aikaisin aamulla oli kuin hiekkaa söisi. Ennen me hipsittiin ulos vasta lounaan jälkeen - tai viimeistään päikkäreiden jälkeen. Aamut kun meni siihen, että keräsin itseni kasaan yön jäljiltä, siivosin, tein ruoat, pesit pyykit ja kävelin silmät puoliksi auki.



Nyt sentään aikaisen ulkoilun jälkeen kotiin päästyämme olo oli tosi hyvä! Lapset saivat osallistua leipomiseen ja kotitöihin, mulla ei palannut hermot, lounaan jättämien jälkien siivoaminen ei pistänyt vihaksi, yhtäkään pippurista viestiä ei lähtenyt eteenpäin ja meillä oli hauskaa. Parasta oli edelleen päikkäriaika, mutta nyt ketään ei tarvinnut pakottaa nukkumaan. Pojan käytyä unille kaappasin tytön kainaloon ja me käytiin pötköttelemään makkariin. Oma aika ei tuntunut olevan kortilla, vaan uskalsin (plus tuleva yövuoro pakotti) nukkua itsekin pari tuntia. Ennen minun oli saatava hetki omaa aikaa lasten nukkuessa päikkäreitä. Koska yöt olivat mitä olivat, en jaksanut valvoa illalla puolta tuntia pidempää. Kotiäitinä ollessani oma aika oli juuri päikkäreillä, eikä siitä halunnut luopua. Nyt sitä omaa aikaa on arkisin kouluun ja bussimatkoihin piiloutuneena. Uskallan höllätä ja olla suorittamatta.




Täytyy tunnustaa, että tälläisiä kotipäiviä voisi olla paljon useamminkin. Vaikka viikonloppua odotan edelleen kaikista eniten viikossa, niin arjen ja viikonloppujen ero on nykyään ihan erilainen. Viikonloppuisin tulee otettua kaikki ilo irti perheestä, kun taas ennen kaikki päivät vain tuntuivat olevan aina sitä samaa. Ja sitten kun kalenteriin mahtuu tälläinen kotipäivä, tuo se ihan oman sävynsä arkeen. Parasta tässä päivässä oli se, ettei koulun osalta ollut painostamassa yhtäkään tehtävää. Ne tehtävät odottavat ensi viikkoa. Nyt sai vain olla, hikeentyä rauhassa ja huomata, että siihen ei ole mitään syytä. Lapset tietenkin pistävät omalla uhmallaan kärsivällisyyden koetukselle, mutta uhman vastaanottamiseen oli koko se päivä aikaa. Tiesin, että itse pääsisin vielä yövuoroon (joka on aika kivaa), minun ei siis tarvitse ottaa joka päivä ja koko päivää yksin äiti on tyhmä-juttuja vastaan. Pahimmalta tietysti tuntuu ne päivät, kun tarhasta tultuamme sylissä on kaksi todella väsynyttä ja kiukkuista lasta. Itsellään on ollut takana koulupäivä, ulkona on jo pimeä ja kello puoli viisi. Silloin ei haluaisi taistella yhtään mistään vaan nauttia perheestä loppupäivän. Kun saa olla koko päivän lasten kanssa kotona tietäen, että ulko-oven toisella puolella odottaa jotain muutakin kuin pelkkä hiekkalaatikko, näkee asioita taas vähän laaja-alaisemmin. Kiukun ottaminen vastaan koulupäivän jälkeen tuntuu taas astetta helpommalta. Arkea on helpompi ottaa vastaan pienen hengähdystauon jälkeen.






Tuli jopa hieman ikävä kotiäidin arkea. Tulin onneksi nopeasti järkiini. Kotiäidiksi minusta ei enää ole, mutta rennommaksi äidiksi arjen keskellä minusta taas voisi olla. Nyt sitä antaa 110% itsestään kotipäiviin ja viikonloppuihin. Tiukan arjen keskellä on ihanaa välillä hypätä lasten kanssa yhdessä päikkäreille. Niitä hetkiä ehkä kaipaa arjessa eniten, kun saa ottaa toisen kainaloonsa ja levätä. Iloinen höpötys päikkäreiden jälkeen tuo hymyn huulille. Yhdessä lukeminen tai nauraminen hassuille jutuille on hyvää terapiaa. On ihana nähdä, että lapset osaavat myös nauttia tarhattomista päivistä kotona äidin kanssa. Seuraavana kotipäivänä uskallan lähteä näiden kanssa vaikka kirjastoon. Jos saisin valita, niin arjessa oli yksi päivä lisää, joka olisi omistettu vain minulle ja lapsille - ja päikkäreille.


4 kommenttia

  1. Näillä aivoilla ei kykene sanomaan muuta kuin että ihana postaus <3

    VastaaPoista
  2. Lumettomia pimeitä iltoja kannattaa paeta ihan huippuun uimahalliimme. Ei häivähdystäkään päikkärin jälkeisestä kiukusta, kun odottamassa on uiminen... ;) Halli on jokaviikkoinen pelastuksemme...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me käytiin testaamassa viime lauantaina meidän uimahalli! Sehän oli oikeastaan ihan tosi kiva. :-) Eikä meiltä kahdelta maksanut kuin 8,5€, kun lapset uivat ilmaiseksi. Halpaa ja hauskaa!

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!