Kulissisiivooja ja sen tyypillinen mies

Tein pientä kenttätutkimusta vahvistaakseni kokemukseni miehistä siivoojana oikeiksi. Perioperatiivisen hoitotyön tunnin tauolla on hyvä saada vähän buustausta omiin mielipiteisiin ja havaintoihin. Kolmen naisen otoksen perusteella jokaisen mies (ja varmaan monen muunkin) oli ns. aggressio-kyllä mä kohta-no oisin mä sen hoitanut-aloitan siivouksen klo 20-kato nyt kun mä imuroin, missä mun palkinto-siivooja. Itse joskus blogissani tunnustin olevani sellainen marttyyrisiivooja. Enää en siivoa nöyristellen, vaan nykyään edelleen olen se, joka suurimman osan tekee, mutta en siksi että se olisi helpompaa kaikille. Siivoan siksi, että en jaksa katsoa sekasotkua yleisissä tiloissa. Nukkumaan on kivempi käydä, kun kämppä on yleisesti siisti.



Mies päätti kerran aggressiopäissään käydä siivoamaan keskellä asuntoamme olevaa varastohuonetta. Hän siis sai puuskan, joka tapahtuu vuodessa ehkä kerran tai kaksi. Sieltähän sitten paljastui vähän jotenkuten viikattuja lakanoita (viikkaa yksin ison parisängyn aluslakana) ja kunhan nyt vain jonnekin tuupattuja tavaroita (hyllyt on niin korkealla maanpinnasta, minä matalalla). Sain siinä sitten kuulla kunniani ja väsyneenä kävin vetämään lakanat uusiksi. Yritin kyllä puolustautua sanomalla, että jos mie joudun kaiken tekemään yksin, niin mua ei henk.koht haittaa, että miltä siellä varastossa näyttää. Olen sellaisen hallitun kaaoksen mestari. Aivan kuin Frendien Monicalla, niin minullakin on siististä asunnosta huolimatta ne kauheassa kaaoksessa olevat kaappini.

Yhtenä iltana, hyvien lastenvaatekauppojen innoittama, mies iski uusiin kaappeihin käsiksi. Pakko sanoa, että eipä ole lastenvaatteet olleet koskaan noin siisteissä pinoissa. Kyllä minäkin siistejä kaappeja arvostan. Sellaista minäkin yritän aina pitää yllä, mutta se osoittautuu joka kerta niin vaikeaksi. Siksi minun pitäisikin siivota oma vaatehyllyni aina kahden viikon välein vähintään, jos ne jossain järjestyksessä haluaisin säilyttää. Kaikille kaapin irtotavaroille pitäisi olla omat laatikot, eikä niihin saisi koskea enää ikinä siistin järjestyksen säilyttämiseksi. Tykkään kyllä järjestellä vaikka siivouskaappia, mutta jos se imuri on taas kymmenen kerran käynyt vain minun käsissäni, niin ihan sama millä mutkalla se sieltä kaapista löytyy seuraavan kerran. Mies jos sanoo, että kuinka asiat olisi helpompi tehdä niin tai näin, niin nykyään tokaisen vain, että anna mennä. Mie tiedän ihan tarkkaan, missä mytyssä mikäkin tavara on - ja yleensä muistan ulkoa onko tavara oikella vai vasemmalla, ylhäällä vai jonkun alla.



Siivoamisestahan saisi parisuhteen kuumaan perunan, jos vain tahtoo/jaksaa alkaa vääntämään. Mua suoraan sanottuna ärsyttää vääntää aikuisen ihmisen kanssa elämän perusasioista. En käsitä, kuinka miehet yleensä ovat selvinneet asuessaan yksin. Kun mies vielä asui kolmen miehen solussa, oli hän kuulemma se, joka piti kämpästä huolta. Loppuuko se sellainen into jotenkin kuin seinään yhteen muuttaessa? Tai onko lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen jäänyt käteen vain se, että oman huoneen ja jälkien siivoamista kapinoidaan loppuelämä. Jotenkin tässä siivousasiassa pätee laki: annat pikkusormen, se vie koko käden. Anna periksi kerran, anna periksi aina. Ja tietysti toinen osapuoli jaksaa muistuttaa, jos joku kerta se imurinvarsi on päätynyt käsiin ja sillä saatu aikaan siivousoperaatio.

Lapsiperheessä siivoaminen on ihan pieni asia, mutta silti siitä saa niin ison asian. Siivoamisesta varmasti saa vääntää lastenkin kasvaessa teineiksi, koska siitä saa välillä nytkin. Aikuinen ihminen on kuitenkin eri juttu kuin lapsi. Mullahan oma sekaisten kaappien syndroomani, mutta samalla kulissisiivoojan vikaa. Joten mikä olen mitään sanomaan? Mutta koska me emme vietä päiviämme kaappeihin sullottuna, tykkään minä perus siististä kodista ympärillämme. Tykkään siististä kodista, johon kuuluu omien pyykkien toimittaminen asiaan kuuluvalle paikalle, mandariinin kuorien vieminen roskiin, astioiden kerääminen tiskariin, imuroiminen silloin tällöin ja kaukosäätimien säilyttäminen siellä, josta muutkin ne löytää (ei esim vessassa).



Mulla varmaan tää jonkinlaisen siivousnatsin piirre juontaa osaksi geeneissä ja osaksi siitä, että olen aina tottunut siivoamaan. Mitään täydellisesti kiiltävää, valko-beigeä sisustuslehden kotia ei tarvitse tavoitella, mutta sellaista ihan perus siistiä kotia. Vaikka mies joskus valittaakin materian määrästä, niin mie haluaisin nähdä sellaisen sisustusmanian vaimon ylläpitämän huushollin, jossa minun mies joutuisi navigoimaan imurin kanssa. Meillä on aika kompakti neliö, joka ei ole koolla tai designillä pilattu. Meidän kotia ei ole mikään mahdottomuus ulkopuolisenkaan siivota. Ja tämä jaetaan vastuu 50-50 huushollaamisessa (vähän niin kuin lastenkin kanssa pitäisi jakaa) pitäisi hyvää parisuhdetta yllä. Mulla on ihan sama, miten vaikka ystävät tai sukulaiset pitävät kotiaan yllä. En kavahda muiden epäsiisteyttä tai siivousmaniaa.

En vaan silti voi sille mitään, jos iltaluennolta tullessani ysin aikaan kotiin, minua odottaa pommi ja veri kiehahtaa. Lasten märät käsineet ovat löytyneet vielä siihenkin aikaan eteisenlattialta, likaisia sukkia saa kaivaa sohvatyynyjen takaa, kaikki päivän aikana käytetyt ruokailutarvikkeet lojuvat edelleen keittiönpöydällä ja mies on iloisesti läppäriltä. En mie sillä, etteikö se pääasia ole juuri lasten kanssa oleminen ja heidän hoitaminen. Onhan tässä maailmassa toki tärkeimpiäkin asioita, enkä aina itsekään jaksa siivota vaikka pitäisi. Mie vaan nyt olen osaksi sellainen, että joskus on hyvin vaikea painaa pää tyynyyn illalla, jos tiedän mikä odottaa seuraavana päivänä.


Tietysti haluan kuulla muidenkin kokemuksia siivoamisesta tai siivoattomuudesta parisuhteessa. Mutta kaikkein eniten tahtoisin tietää, miten niissä katalogi-kodeissa siivotaan, joissa joskus on kaksi legoa joutunut olohuoneeseen tai designlehti lojuu sohvan nurkassa. Käykö teillä joku siivooja? Au pair? Vai vetääkö ne naiset pari teelusikallista viinaa sokeria naamaan, ennen kuin tarttuvat toimeen? Ja toimiiko miehiin lahjonta, uhkailu ja kiristys siivousrintamalla - olut per siivottu huone, ei ruokaa viikkoon tai jos et siivoa saat nukkua yksin?


Muistot kesästä

Kamerassa oli jo luvattoman kauan ollut tallessa muutamia kuvia viime kesältä. Sieltä löytyi myös hauskoja kuvia lapsista, jossa he kiikkuvat mamman pihakeinussa. Pojalla on vielä pitkä tukka ja tytöllä vahva rusketus. Kovasti toivon, että nämä heidän lapsuutensa kesät pysyisivät aina samanlaisina. Heidän kesät saisivat olla täynnä Pyörämummin puutarhamökkiä, Kissamummin ja ukin saunarannan luona uimista, mamman pihakeinussa kiikkumista ja paljon lämpöisiä päiviä. Kesiä, joista he muistaisivat isot jäätelötötteröt, mökkirannan juhannuskokon, pyöräretket, automatkat sukulaisille, huvipuistojen karusellit ja vadelmien poimimiset. Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä isompia seikkailuja voidaan yhdessä kokea. Kovasti odotan, että ensi kesänä saamme viettää äidin lomaa yhdessä vähän enemmän kuin viime kesänä. Muutamia suunnitelmia jo on, jotka eivät vaadi muuta kuin aikaa. Ainakin sinne uimarannalle mennään useammin, kunhan pojan Vaahteramäen Eemelin riehumisvaihe on vähän väistynyt.




Välipaloista parhaimmat

Opiskeleva perheellinen on köyhä. No, se ei ollut mikään uutinen. Tässä nyt vuoden opiskelleena, sitä huomaa, kuinka koululta ostettuihin välipaloihin uppoaa rahaa. Ostan vain tämän kahvin ja eilisen leivän. Sitten olisi vielä kouluruoka, joka ei maistu suolankaan jälkeen miltään. Nopeasti päivän aikana menee yli 5€, joka on todella iso raha. Olen jo äänestänytkin jaloillani meidän ruokalan pitäjän vaihtoa, enkä käy kuin suurimmassa hädässä siellä syömässä.


Nyt alkoi taas iltaluennot. Viime vuonna jo yhden koulupäivän jälkeen sitä piti hakea toinen satsi kahvilasta mussutettavaa iltaluennoille. Siinähän ne opintotuet meneekin. Onneksi sen ensihuuman jälkeen aloin viemään kouluun omat eväät. Meidän koulun opiskelijoiden yhteisissä tiloissa on jääkaapit, mikrot, vedenkeittimet ja kahviakin saa itse keittää. Jos koulupäivästä tulee pitkä, otan mukanani ruoan tai salaatin. Nykyään otan aina mukaan myös aamupalan, koska kotona ehdin syömään ehkä yhden leivän, ja muutaman kerran syömättä olleena olen todennut sen vaihtoehdon huonoksi. Matkan varrella en viitsi pysähtyä kauppaan, koska olen tullut niin pihiksi ja kiireiseksi, hah.



Naisen käsilaukku on täynnä aina mitä ihmeellisempiä tavaroita. Siihen kun lisää koulukirjat tai muut tarvikkeet, niin painoa on jo rutkasti. Silti yhden koulukaverini tavoin kannan nykyään mukanani kangaskassia, joka on tarkoitettu eväilleni. Kahvin tai teen vielä haen koululta, mutta omassa termarissani kannan yleensä smoothien tai kaurapuuron. Pimeyttä vastaan taistelevana olen innostunut taas hedelmäsalaatista ja marjoista. Leipääkin tulee välillä pakattua mukaan, niin johan lompakko kiittää. Vielä tietysti pitää olla vettä tai vichyä tuotuna kotoonta. Uutena lempparina ovat ne blogibanaaniletut (tulen aina vähän myöhässä blogimaailman kehityksessä).



Nämä ovat kyllä minulle idioottivarmoja tapoja säästää lompakkoa ja syödä hyvin. Teen vielä niin hyvää smoothieta, että ihan itsekin ihmettelen kuinka taas tuli niin hyvää (hehheh). Iltaluennoille kyllä kuuluu edelleen edes jotain sokeripitoista syötävää, mutta ei ehkä siinä määrin kuin mitä ihan ekoilla luennoilla. 


Tiistai-illan uusi perinne

Jos lapsuudesta on jäänyt edes jotain hyvää muistoksi, niin se on saunailta. Meillä se oli lauantaisin ennen Bumtsibumia. Siihen kuului yleensä muumilimppari ja pieruhuumori puhtailla takapuolilla rappukäytävässä (joo, ihan oikeasti). Meidän nykyisessä asunnossa ei ole saunaa. Edellisessä rivarissa oli sauna, joka osoittautui monena iltana pelastukseksi (myös raskauden viimeisillä viikoilla). Nyt olemme olleet aika laiskoja tämän perinteisen löylyttelyn kanssa. Yhteen aikaan kävin taloyhtiömme lenkkisaunassa hullun naapurin kanssa, kunnes he muuttivat. Sitten saunominen jäi. Tänä vuonna päätin, että me aloitetaan tytön kanssa tiistaisin taas se sama lenkkisaunaperinne - nyt ihan vakavasti. Olenkin tytölle luvannut, että aika kun minulla ei ole koulujuttuja illalla, niin menemme kahdestaan saunaan. Tämä on vain meidän kahden juttu. Tyttö on jo aika hyvä kestämään alalauteella löylyjä, kunhan mukana on saavillinen jääkylmaa vettä. Itse haaveilen saunahunajan ostosta. Pojat saavat muodostaa oman perinteen miesten puolella, mutta me tytöt löylytellään kaksistaan.



Toisaalta on hauska törmätä naapureihin siinä samalla, mutta eniten minua pelottaa, että tunnistaisinko heidät jatkossa ulkona vaatteet päällä.. Joo, joo, sie oot se Ö 65, en kato tunnista sua muuten kuin alasti.. 


52 VIIKKOA: 4/52

Tässä sitä taas viikon viimeisenä päivänä otettu kuva hätä housussa, ettei vaan unohdu tämä projekti (kun kaikki muu somemaailma tuntuu olevan ihan unholassa). Yhteiskuvaa naamakuvilla ottaessa on hyvä laittaa lapset tapittamaan telkkaria, jos mielii saada lapset pidettyä kainalossa. Ensi kuussa kyllä aion otattaa meistä ne kuvat valoisassa ja niin, että se ei ole oman käden varassa otettu.

Ennen tätä hikisukkakuvaa meidän viikonloppu on ollut yhtä kaveritreffiä, josta en valita kyllä yhtään. Olen nähnyt kolme äitiä, joista kaksi uutta tuttavuutta tytön tarharyhmästä. Kummatkin äidit vaikuttivat todella mukavilta, eikä -/+10 ikäero tunnu haittaavaan näissäkään tuoreissa suhteissa yhtään mieltä. Tänään sitten suuntasin blogisielunsiskon luokse syömään loistavaa lohta ja minun tekemää laskiaispullaa.

Takana siis oikeasti ihan tosi hyvä viikonloppu. Viime päivinä helposti provosoituva selkäkipu on tuntunut taas pahentuvan entisestään, eikä siksi koulupäivien jälkeen pöytäkoneella istuminen miellytä. Mielummin olen lysähtänyt sohvalle tulikuuman kauratyynyn päälle makaamaan, ja yrittänyt antaa leffojen ja sarjojen viedä ajatukseni muualle. Olen nyt siis hyvin harvasanainen ja lukijansa pettänyt bloggari, jos teitä siellä vielä on. Onhan? Tästä kyllä aion rykäistä selkäkivun pahenemisen uhalla muutaman postauksen talteen ja julkaisen niitä sitten hiljakseen. Kovasti haaveilen lottovoitosta ja ajatuksissa olisi sen läppärin hankinta. Ajatuksen tasolle se haave saattaa jäädäkin, koska näillä tuloilla ei läppäreitä ostella.


Olisiko teillä sydämellä joku spesiaali juttu, joista te haluaisitte lukea? Nyt on hyvä aika toivoa, niin saatte harventuneen blogitahdin aiheuttaman laman vuoksi edes laadukasta luettavaa! Antaa palaa, sanoi kissa kun koiran sytytti tuleen. (että oli huono vitsi, tiedän)


Juurtumisesta











Sitä alkaa vihdoin tuntemaan olonsa ihan kotoisaksi ja Porvoolaiseksi. Muutosta on nyt yli vuosi, enkä enää löydä itseäni itkemästä lasten Ikean teltasta. Vanhan kaupungin lumo on haihtunut. Nyt se tuntuu niin pieneltä ja enää sen läpi ei kulje silmät pyörien päässä. Kaupungin parhaimman lelukaupan myyjän kanssa tulee höpöteltyä niitä näitä kuin vanhan tutun kanssa. Arkipäivän auringon alla kaupunki on ihanan hiljainen ja tyyni. Koulupäivän jälkeen on miellyttävä palata tänne takaisin. Tänään bussipysäkiltä koulun ovelle kesti tulla tasan tunti. Se tunti ei tunnu enää missään. Pahimpina Helsingin ruuhka-aikoina sitä oikein odottaa pääsevänsä omaan bussiin ja kotiin hiljaisuuteen. Huomaan talvipakkasessa kuvaavani niitä samoja taloja, samoja kulmia ja sen äänettömiä katuja. Nämä ovat minun tuttuja paikkoja. Ruotsin kuuntelu on harjaantunut aivan mielettömästi ja nykyään töissä sitäkin kieltä uskaltaa puhua ja nauraa makoisasti päälle, jos tulikin sanottua vahingossa pue päähän hame. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun minulla on kesäksi jo tässä vaiheessa valittavana kaksi työpaikkaa sillä varmuudella, ettei taivas putoa niskaan. Lapsilla on hyvä tarha ja meillä ystäviä. En enää osaisi muuttaa takaisin lähtöpisteeseen, saatikka yhtään suurempaan kaupunkiin. Nyt Porvoossa paistaa aurinko ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä.


Perheenäiti opiskelijariennoissa


Olin tässä vasta pitämässä leikkimielistä rastia meidän uusien opiskelijoiden ulkotapahtumassa. Koska olen ottanut askeleen eteenpäin tutorointi"urallani", päätin lähteä muutaman kollegani kanssa leikittämään uusia opiskelijoita a) koska se on kivaa, b) koska halusin. Myöhemmin samana iltana minulta kysyttiin, että mitä mun mies tykkää siitä kun käyn niin usein opiskelijabileissä ja tapahtumissa. No, ensinnäkin hänellä ei ole mitään sitä vastaan ja toisekseen vuoden sisällä olen ollut tasan kolme kertaa opiskelijatapahtumassa, joista yhden järjestämisessä olin nyt itse mukana. Luokkalaistemme kesken olemme viettäneet vappua, pikkujouluja (olin autolla) ja käyneet syömässä (lähdin aikaisin kotiin). Sitten on ollut yksi tutorleiri. Ei ihan kauhean montaa tapahtumaa tule siis yhteensä.

En tiedä, kysyttiinkö minulta tämä kysymys juuri sen vuoksi, että olen äiti. Käynhän minä tapaamassa ystäviänikin ilman lapsia, käyn yksin kaupassa tai (hui kauheeta) yksin leffassa. Olen täysipäiväinen opiskelija ja keikkatyöläinen. Olen vastuuntuntoinen, rakastava ja hyvä äiti. Olen 25-vuotias nainen, vaimo, ystävä, opiskelija, lapsenlapsi, serkku, naapuri, veronmaksaja ja Muse-fani. Olen niin paljon kaikkea muutakin kuin pelkkä äiti, joten äitys ei ole este käydä ulkona. Olen omistautunut täysin lapsilleni ja heidän tulevaisuuden turvaamiseksi. Mutta olen myös yksilö, joka tykkää käydä ulkona tyttöjen kanssa tanssimassa tai viettää iltaa hyvän ruoan merkeissä. Eikö me kaikki? Lapset eivät ole kärsineet äidin omasta ajasta, vaan saavat päinvastoin nauttia siitä, että äiti on saanut hengähtää ja on hyvällä tuulella.


Yksi suurimmista puolustuksistani tässä on, että en juo alkoholia paljon yhtään. Joo, mie kyllä tykkään viinistä, mansikkamargaritasta tai kuivasta siideristä. Mutta en koskaan juo humalahakuisesti. Minun ei tarvitse pitää tipatonta tammikuuta, koska vuodessa alkoholiannoksia tulee yhteensä niin paljon kuin jollakin tulisi kuukaudesssa. Ajatuskin kännisestä bussimatkasta tai huuruisesta hortoilusta kotiin inhottaa. En jää koskaan aamuisin sänkyyn kärsimään krapulasta, vaan olen aamulla yleensä se, joka oman illan jälkeen nousee lasten kanssa aamupalalle.


Meidän koulun opiskelijatapahtumat (ne joissa olen ollut) ovat olleet hauskoja. Pääasiassa itse haen niistä ilonpitoa kavereiden kanssa. Minusta on ollut hauskaa vetää opiskelijahaalarit päälle ja osallistua ohjelmaan. Voin pitää ihan yhtä hauskaa kuin ne sinkut ja lapsettomat opiskelijatkin. Olen sellainen luonne, että minun innostamiseen ei alkoholia tarvita. Enkä koskaan tee mitään sellaista, mistä minun tarvitsisi kärsiä morkkista seuraavana päivänä. Kaikkiin koulujemme tapahtumiin saa ja pitääkin osallistua, vaikka ei alkoholia nauttisikaan. Minusta on väärin luulla, että opiskelijabileissä pääosassa on halpa humala ja örveltäminen. Sääntönä on, että jos on järjestettyä ohjelmaa, siihen ei saa liittyä alkoholin juominen. Minusta ihmiset saavat juoda tai olla juomatta, se ei ole minulta pois. Kunhan kaikilla on kivaa ja opiskelijat pääsevät verkostoitumaan.


Tulen jatkossa aivan varmasti käymään välillä opiskelijatapahtumissa. Tämä koulu tulee kuitenkin olemaan se viimeinen (toivottavasti), joten miksi en saisi käydä ulkona? Nyt viimeksikin kun kävin ulkona, olin siivonnut koko asunnon, pessyt pyykkiä ja laittanut ruoat valmiiksi (katoin jopa pöydänkin). Miehen ei tarvinnut lasten kanssa kuin tulla valmiiseen kotiin. Olin ennen tapahtumaa se ihan tavallinen äiti, joka huolehti kaiken valmiiksi lapsille iltaa varten. Illalla olin hauska opiskelija, joka nauroi, kun viestikapuloina toimivat banaanit purkahtelivat uusien opiskelijoiden haalareihin. Jos kuitenkin joskus tulisi hetki, jossa lapset itkisivät perääni minun lähtiessäni ulos, niin tottakai minä jäisin kotiin. 


52 VIIKKOA: 3/52

Miehän olen ihan tulessa tän postaustahdin kanssa! Ainakin olen vielä mukana tässä kuvaprojektissani. Tänään sattui päivällä olemaan pojan huoneessa valoa ja molemmat lapset kiltisti keskenään leikkimässä. Tulipahan sitten siinä otettua se yhteiskuva. Voisi kyllä alkaa pyytämään jotain ottamaan meistä ihan oikeita kuvia, ettei tämä projekti ole vain minun kuva-asetelmien varassa. Mutta, mukana ollaan vielä vahvasti! Oletteko itse mukana tässä samaisessa kuvaprojektissa omassa blogissanne tai kotialbumi-tyylisesti?

Tykkäättekö, että niin monet blogit ovat ottaneet tämän haasteen vastaan? Minusta tämä haaste on todella kiva ja lapset tulevat varmasti pitämään näistä kuvista isompana.



ps. Mulla on ensi viikolla harvinaisen monta etäkoulupäivää. Silloin otan taas kiinni blogistakin. Miltä kuulostaa pohdinnat perheenäitinä opiskelijariennoissa ja kulissisiivoojan paljastukset?


Sisarukset - toistensa pahimmat painajaiset

Sisaruksista on seuraa toisilleen. Tällä lauseella ne meitä huijaa. Kyllä ne toisten lapset leikkivät keskenään nätistä. Käyvät paijaamassa ja tappelevat pienimmän sisaruksen hoitovuoroista. Olen alkanut epäilemään meidän lasten syntyperää, sillä vahvasti nämä kaksi riitapukaria haiskahtavat Korkeasaaren apinatarhan karkureilta. Meidän viisi ja puolivuotiaalla ei ole minkäänlaista hoivaviettiä tai empatiakykyä pienempäänsä kohtaan ja kaksivuotias alkaa olla jo aika hyvä härnäämään isompaansa. Yksi viikonloppu näiden kahden apinan kanssa on joskus yhtä hullujenhuonetta, jossa vain toivoo pääsevänsä kouluun lepäämään.


Nykyään nyrkkitappelut ovat arkipäivää, jossa isompi kuristaa ja pienempi lyö leluautolla päähän. Olen tuntenut suurta syyllisyyttä tästä, että lasten on täytynyt nähdä vanhempiensa sanaharkkoja liikaakin (vaikka meillä ei nyrkki heilu), joten nyt ne kohtelevat toisiansa samalla tavalla. Poika jopa jo osaa murista isälleen tai siskolleen, jos yhtään ääntä käydään korottamaan. Tyttö taas kiristää huutavansa lisää niin, että tanner tärisee ja polkee samalla jalkaa maahan, jos kukaan yhtään komentaa. Meillä on varsinainen hymypoika ja siskonsa kultakutri, jotka voisi jättää sinne kauppaan tappelemaan (taas kerran) siitä, kumpi saa olla autokärryissä kuskina. Tyttö jopa osaa jo ottaa tämän vääryyden esille kassajonossa, jotta mun puna kasvoilla muuttuu vielä astetta kirkkaammaksi. On tää elämä niin väärin, kun täytyy olla tässä perheessä perheenjäsenenä, jossa joulupukki ei tuonut yhtään lelua ja äiti vaan huutaa. Ole siinä sitten pokkana lappaamassa ostoksia kasseihin, kun näiden kanssa olet yksin kaupassa.


Jos olisin sen vaaleanpunaisen hattarablogin kirjoittaja, joissa ainoa riita koko perheessä tulee siitä, kuka saa valita illan elokuvan, niin söpistelisin postausten kuvien saattelemana elämän ihanuutta. Mie luulin meillä olevan kiva viikonloppu. Lauantaina meille tuli leikkikaverit kummallekin lapselle, paistettiin lettuja ja löhöttiin yhdessä. Sunnuntaina ulkoiltiin, käytiin dramaattisella kauppareissulla ja vuokrattiin elokuva (herkkujen kera). Ja sitten ne lapset kiittävät sillä, että jokaisessa kääntessä pitää purnata, lyödä, varastaa toisten kädestä leluja ja huutaa. Koska tää loppuu? Mulla oli jo eilen kauppareissulla sellainen olo, että kohta mie vien nää autoon huutamaan ja ostan ison suklaalevyn ja syön sen jossain nurkassa (siideriä ei ihan viitsinyt ostaa).


Mulla on muutenkin sellainen kasvatustyyli, että lasten täytyy oppia itse sopimaan ja ratkomaan näitä ihmissuhdeongelmia. En voi, enkä todellakaan jaksa olla kokoajan kyttäämässä koska joku räjähtää ja mitä sattuu. Mies on enemmän sitä tyyliä, että pienestäkin asioista sanotaan. Johtuu kuulemma herkistä korvista. Toisen satuttamiseen puututaan tietty kumpikin heti, mutta siihen nahisteluun ei aina voi olla puuttumassa. Jos nämä tulevat yhtään isäänsä ja tätiinsä, niin luvassa on murrosikään asti tulta ja tappuraa. Miehellähän koristaa yhdessä rystysessä arpi tapauksesta, jossa siskonsa kello (tms) oli tullut kasvojen suojaksi, kun käsi oli viuhahtanut. Puhumattakaan anopin puheista siitä, ettei niitä kahta voinut jättää vahtimatta, kun pikkusisko oli tullut synnäriltä kotiin.


Mutta, sitten tulee tälläisiä leikkihetkiä, joissa tyttö toimii kokkina ja me pojan kanssa hämmennetään vellikattilaa. Silloin kaikkia hymyilyttää ja ollaan niin mussukoita. Niin, sen hetken.. 


Kunnioitettava neljännesvuosisata ja muutosten tammikuu!

Yksi syy blogihiljaisuuteen on ollut tämän viikon yhdessä päivässä, jolloin minä täytin 25 vuotta. Viime viikon lauantaina niitä juhlittiin tyttöjen kesken, pienessä asunnossamme ja lopulta siskonpedeissä nukkuen. Juhlat olivat menestys, vaikka minun olikin pakko raakata vieraslistalta muutama läheinen pois ihan tilanpuutteen ja miehen me saadaan häätö -palopuheiden jälkeen. Ei tullut häätöä, vaan maha täyteen nyyttäriherkkuja, ihania lahjoja, sangrian huuruisia Twister-matseja, naurua ja lopulta kaupungilla jalat rakoille tanssimista. Sain viettää ihanan illan upeiden naisten kanssa! Saan olla todella kiitollinen ystävistäni, niin mahtavia ihmisiä olen ympärilleni saanut.








Tämä 25 vuoden ikä tuntuu aika pirun hyvältä, vaikka joskus olo on tuplasti vanhempi. Tähän neljännesvuosisataan mahtuu elämää varmasti jo romaanin verran. Lapsuuteeni oli todella paljon murhetta ja surua täynnä, päihteiden varjossa elämistä ja yksin selviämistä. Yli kymmenen vuotta sitten muutin lastenkotiin, jonka kautta pääsin jo heti 16 vuotta täytettyäni muuttamaan omaan asuntoon. 18-vuotiaana en ole vain tullut täysi-ikäiseksi, vaan olen myös alkanut päästämään irti menneisyydestä ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Tapasin silloin myös aviomieheni - tammikuussa. Olen 19-vuotiaana valmistunut parturi-kampaajaksi ja synnyttänyt esikoiseni. 22-vuotiaana kirjoitin ylioppilaaksi, sain toisen lapsemme ja menin naimisiin (tammikuussa). 23-vuotiaana muutimme uudelle paikkakunnalle ja aloitin opinnot (tosin kaksi päivää sen jälkeen täytin jo 24) - again, tammikuussa.

Jotenkin melkein kaikki käännekohdat ovat juuri ajoittuneet tammikuulle. Tämän vuoden tammikuussa "ainoa" muutos on se, että elämä eletään nyt tai ei koskaan, täysillä ja läheisten kanssa. Nyt olen 25 vuotta vanha, aikamoisen pyörityksen läpi käynyt nainen, joka on vahva ja itsenäinen (+ itsepäinen). Elän itseäni ja lapsiani varten. Elämä on opettanut minua olemaan vastuussa omasta onnestani, kasvattanut henkisesti ainakin yli kaksimetriseksi ja itselleen rehelliseksi. Elämä ei vieläkään ole helppoa, mutta tiedän meneväni läpi vaikka harmaan kiven. Kaiken sen kuran jälkeen olen saanut elämääni niin paljon hyvää ja juuri niitä asioita, joista olen aina unelmoinut. Joten minua ei niin vain kaadeta.


Oli ihanaa juhlia yhdessä ystävien kanssa, jotka hyväksyvät minut tälläisenä höpsönä, suorasanaisena, villinä tanssijana (Ylviksen ja Sweet dreamsin tahtiin) ja kieli solmussa asiasta toiseen poukkoilevana höpöttäjänä. Ainakin parempi tekstareihin vastaaja voisin olla tämän ruuhkavuoden keskellä, mutta onneksi minun ystävien kanssa jatketaan juttua aina siitä mihin viimeksi jäätiin.


52 viikkoa: 2/52 ja se toinen blogi

Hahaa, kuvaprojekti on saanut jatkoa. Otin jopa jo eilen yhteiskuvat lasten kanssa, tosin taas hämärässä ja lapset terävinä ja minun naamani suttuisena. Ei tosin haittaa, sillä sen hetkiset silmäpussit ja näppyläsaldo olisi voinut pelottaa herkempiä katsojia. Neljä yhdestä taitaa olla meidän luku, jossa yksi kuva on edes jotenkin albumikelpoinen. Koska tämä haaste otetaan tosissaan ja minulla on tarkoituksena saada jokaisesta viikosta yksi hyvä kuva paperiversiona valokuva-albumiin, voisin näppäränä tyttönä ostaa jo valmiiksi albumin ja tuunata sitä. Edelleen minusta olisi ihana julkaista täälläkin niitä naamakuvia lapsista, mutta miehen pyynnöstä ja omasta pelkuruudesta johtuen selkeitä kasvokuvia ei koskaan tule, saatikka kenekään oikeita nimiä. Tämän viikon kuva ei tosin ole yhtään sen huonompi. Tälläinen näkymä yleensä kohtaa, kun katson alas. Tuosta "sumasta" ei pääse ohitse ilman rään pyyhkimistä housuihini tai ainakaan yhtä halia.


Muistatteko sukulaiset ja ystävät piilossa olevan Sylin täydeltä -blogin? Sinne aion kautta kiven ja kannon julkaista teille ne valokuva-albumiversiot meidän yhteiskuvista - alkaen nyt. Kyseessähän on suljettu blogi, jonne olen lisännyt sukulaisia, ystäviä ja muutamia blogikavereitakin. Myös sinä, Rakas blogiystävä (tai ystävä in real life), joka koet haluavasi (suojellen meidän yksityisyyttä) osallistua toisen blogin kautta elämäämme, on se mahdollista. Täällä niitä tiettyjä vakiolukijoita on, joiden koen olevan aivan loistavia ihmisiä ja siksi uskallan raottaa verhoa vähän lisää. Laita siis pyyntösi sähköpostitse, sillä lukijaksi pääsee lisäämällä lukulistaan sähköpostiosoitteen.

muumitalossa(at(hotmail.fi


52 VIIKKOA: 1/52 ja arvonnan voittaja

52 viikkoa yhteiskuvia lasten kanssa. Oi mutsi mutsin-blogia seuranneet tietävät jo jutun jujun. Monet muutkin bloggaajamutsit ovat innostuneet tästä haasteesta, jossa jokaiselta viikolta ikuistetaan yhteiskuvan lapsen kanssa. Koko juttu kestää vuoden 2014 loppuun asti. Enemmänkin tästä tulee meidän perheen projekti, jossa tahdon kerätä koko vuodelta, jokaiselta viikolta, valokuva-albumiin yhteiskuvia meistä. Koska ne nettipeikot pelottavat, niin tänne taitaa päätyä vain sellaisia erilaisia kuvia, joissa ollaan yhdessä, mutta suojellen edes jotenkin lasten yksityisyyttä. Katsotaan, kuinka meidän tässä hommässä käy. Tässä kuvassessiossa saimme kolme hauskaa yhteiskuvaa otettua, kunnes poika päätti ottaa spurtin pois kameran alta. Siksi jätkä on suttuinen ja tytöstä näkyy vain osa.


Salmiakki Manifeston arvonnan voittaja on myös selvillä ja arpaonni suosi sinua, Elisabeth! Olit kahdella arvalla mukana ja se kannatti. Onnea! Laitatko minulle nimesi ja osoitietosi sähköpostiini: muumitalossa(at)hotmail.fi

Hieman ehkä yllätti, että arvontaan osallistui vain kymmenen henkilöä. Hmp. Eikö salmiakkikorut kiinnostaneet vai oliko arvonnan toteutuksessa teidän mielestä jotain, joka ei innostanut osallistumaan? Toivottavasti kuitenkin osa löysi itselleen uusia ihania koruja, joista itse tykkään aivan vietävästi! 


Päiväni lastenvaatebloggaajana

Hyppäsin viime syksyllä pois mukavuusalueeltani ja yritin tehdä jonkinlaista lastenvaatepostausta. Nyt on jo talvi ja vuosikin vaihtui, joten ihan helppo tapaus tämä ei ollut. Huomasin vaatteita kuvatessa, että se on ihan hiton puuduttavaa. Varmasti homma olisi ollut mielekkäämpää, jos olisin kuvannut yhden vaateparin per viikko..tai per kuukausi. Sitten kävin miettimään, että blogini "imagoa" ei kuvaa lastenvaatepostaukset. Toisaalta kaikkea uutta pitää kokeilla pitääkseen bloginsa elossa, sillä kuka nyt jaksaa lukea päivästä toiseen valitusta ruuhkavuosista? En kuitenkaan raaskinut heittää työtä hukkaan, vaan pakko nämä hien ja tuskan takana olevat epämääräiset kuvat on jotenkin hyödynnettävä. Tietysti kaikki muut minua fiksummat ovat jo ehtineet ruotia lastenvaatteita ja laukoneet ihan oikeasti hyviä kommentteja, mutta antakaas kun mie kokeilen.




Meidän lastenvaatepolitiikka kuuluu sinne kysynnän ja tarjonnan lakiin. Jos me tarvitaan jotain palavasti lapsille, me nakitetaan ne joko synttäri- tai joululahjaksi tai sitten ostetaan tietty itse. Joskus voi mummit soitella ja kysyä, tarviiko lapset jotain (josta olen erittäin kiitollinen). Jos vastaan tulee joku älyttömän hyvä tarjous, niin siihen yleensä tartutaan - pitkälläkin tähtäimellä. Kun olen 19-vuotiaana odottanut esikoistamme, ei opiskelijan kuukausituloilla kauheasti mitään kallista osteltu. Kipusin ja kapusin kaikki kirpparit läpi, joista tarttui monen monta ja halpaa vaatetta mukaan. Sen verran miekin aina katson, että vaate olisi suht laadukas ja kestävä. Köyhän ei pidä pilipalia ostaa. Meillä vaatteiden tulee kestää kauan, joten jokainen vaate on ollut ostohetkellä reilun kokoinen. Olen ottanut vastaan melkein kaikki kierrosta tulleet vaatteet tai ostanut käytettynä kavereilta. Vaatteet saa tietty olla hauskan näköisiä ja lasten leikkeihin sopivia ja kestäviä. Sen verran ronkeli olen, että kulahtaneisiin, venyneisiin tai Bamse-nalle -vaatteisiin en lapsiani pue. Sukkia olen vielä ottanut vastaan käytettyinä, mutta koska en itsekään käyttäisi toisen vanhoja alushousuja, niin en lapsillenikaan sellaisia tahdo.




Olen kyllä sen Mini Rodinin vauhkokulta-aikana yrittänyt kirjoittaa postausta siitäkin, että ihan oikeastiko porukkaa haluaa ostaa 300€ talvihaalaireita ja yli 50€ vaatekappaileita lapsilleen, jotka eivät niiden rahallista arvoa osaa käsittää niin millään. Olisivat nyt edes olleet kotimaista tekoa. Ketsuppia ja mustikkaa niihin timanttipaitoihin pyyhitään, olivat ne kuinka kalliita tahansa. Eikä ainakaan mun lapset muutu yhtään sen paremmiksi käytökseltään, vaikka niiden päälle tunkisi kuinka fashiontietoisia vaatteita. Kerran kun joku kaatuu ja polven kohdalle tulee ammottava reikä, niin siinäpä on hauska sitten juuri lompakkoon loveen saaneena tehdä minirodinista pölyjen pyyhkimiseen rättejä. Meidän yhdessä talvihaalarissa on ollut jo koiranp*skaa, lapsen omaa shaipaa sen sisäpuolella (kahdesti yhden viikon sisällä) ja kauniita kuravesiläikkiä. Olisi kyllä ketuttanut, jos olisi pitänyt pestä kallista pukua yhden viikon aikana kahdesti ja ihmetellä sitten siinä, että mitä lapselle puetaan tarhaan puvun kuivumisen ajaksi päälle (jos leikitään, että kaikki rahat menivät niihin). Koska tytön viime talven haalari mahtuu vielä hädässä päälle ja pojalle ostin ystävältä rymyhaalarin aikoja sitten, ei kismitä niin kovasti pestä Prisman pukua tai budjettitalvihaalaria.




Kuten aikuisten vaatteissakin, niin lastenkin kuteissa tulee vastaan ekologisuus ja eettisyys. Minusta olisi ihana pukea lapset (ja itseni) kotimaisiin vaatteisiin, Ruskovillaan tai luomupuuvillaan, mutta vastaan tulee a) hinta ja b) olen yleensä pa. Oi mutsi mutsi vinkkasi kerran luomupuuvilla-merkeistä, joita voisinkin tyrkyttää isovanhemmille ja kummeille lahjatoiveina. Tästä päästäisiin hyvin myös ekologisesti ja eettisesti valmistettuihin tekstiileihin, joita tarjoaa mm. Piccu. Kelpaisivat hyvin meille! Kaikki alennetut tuotteet edellä mainnituissa ovat tietysti mieleeni, sillä silloin voin budjettiimme sopien hankkia edes jotain parempaa päälle, kuin H&M:n riistotyöllä tehtyjä vaatteita (ok, uutinen on vanha, mutta minnes ne olot ovat muuttuneet?). Tietenkään kukaan ei pakota ostamaan vaatteita juuri vaikka H&M:ltä (meilläkin niitä vaatteita löytyy niin äidiltä kuin lapsilta), mutta kehen voi enää luottaa, sillä Marimekkokin jäi kiinni epämääräisestä tehtaastaan.




Kuviin olen nähtävästi merkannut jokaisen vaatteen merkin. Sieltä siis löytyy niin Prismasta ostettua, H&M:ää, lastenvaatekutsuilla sokerihumalassa ostettuja vaatteita (tai käytettynä ostettuja) ja muutama tarjoushaukkalöytöjä nettikaupoista. Jos vaate näyttää kivalta, se tuntuu laadukkaalta (oikeasti tai huijausta), se on sopivan hintainen ja sille on tarvetta, niin se ostetaan. Kaikki hyvät ja kauan kestävät ostokset ovat plussaa ja toivottuja. En kuitenkaan ostele maniapäissäni vaatteita, niuhota niistä ihan hirveästi, ole kateellinen toisten lasten vaatteista, syyllistä muiden ostotottumuksia tai pyörittele silmiäni silles mitä muut lapselleen pukee päälle. Minullakin on yksi laatikko, jonne olen kerännyt ne rakkaimmat ja muistoja täynnä olevat vauvanvaatteet tai tuliaiset ulkomailta. Pojalla rakkain vaate on ystäväni tekemä haalari. Tilasin häneltä taas uuden pojalla ja nyt myös likalle. Ne tulevat varmasti olemaan käytetyimmät vaatteet! Enkä niitä tohdi kyllä koskaan antaa eteenpäin, en vaikka maksettaisiin.




Tulihan tästä nyt joku postaus aikaiseksi. Vaatteet ovat kivoja, mutta bloggaajana en jaksa niistä ihan hirveästi jauhaa. En kuitenkaan sano ei koskaan, sillä en haluaisi joutua syömään sanojani ehkä joskus. Sitä arkea ja tuntemuksia eivät ne vaatteet muuta, mutta voivat piristää, kuten minäkin lohtushoppaajana sen tiedän. Tyttä jo osaa valita ne lempparivaattensa ja yhdistelee niitä juuri niin kuin haluaa. Hän ei välitä paljon se vaate maksoi ja onko se mitä merkkiä. Nykyään tyttö saa myös valita itselleen vaatteita, kunhan se osuu tiettyyn hintahaarukkaan. Pojalla ei nyt ole sen enempää väliä mitä päällensä laittaa, mutta sukissa hän on tarkka! Haha!



Mitä tykkäsitte tästä postauksesta? Oliko ihan turhaa lätinää vuoden 2014 ekaksi postaukseksi? Onko teillä joku oma vankka mielipide lastenvaatteista tai osaako joku vinkata lisää (edullisia) luomupuuvillaisia merkkejä?