Uuden alku ja ARVONTA sen kunniaksi

 Tähän kevääseen tulikin muutama yhteistyöpostaus aika peräkkäin. Ja johtuen vielä huomisesta siirrosta yritin saada kaikki tehtyä ennen sitä. Yksi siellä luonnoksissa vielä odottaa julkaisua. Mutta älkää peljästykö, ei blogi muutu pelkäksi mainostamiseksi. Ja tämä arvonta on todella kiva, ja jonka puolesta liputan ihan sataprosenttisesti.

Muuton vuoksi sain muistaa teitä arvonnalla, joka voi piristää teidän tulevaa kesää tai pitää jalat ensi talvena lämpiminä. Minulla on kaksi kivaa juttua teille! Aivan ensimmäiseksi arvonta ihastuttavan ja kotimaisen Vuoriortan kanssa, joka antoi mahdollisuuden arpoa lukijoitteni kesken 20€ lahjakortin! Käykää katsomassa TÄÄLTÄ lempituotteenne ja kertokaa se minulle kommenttiboksissa, niin lunastatte arvan! Pistäkää mukaan oma sähköpostiosoitteenne, niin saan teidät kiinni. ;-) Arvonta kestää perjantaihin 11.4 klo 20.00 asti!

Toisena herkkuna Vuoriortta tarjoaa jokaiselle vaatetilauksen tehneelle ihanat Roxie-bambusukat 31.3-6.4 välillä! Lastenvaatteista nilkkasukat ja aikuistenvaatteista ylipolvensukat. 1 pari per tilaus. Huomiona vielä se, että Vuoriortta-verkkokaupassa ilmaiset toimituskulut yli 20€ tilauksille. Vuoriortan löytää myös Facebookista ja Instagramista!

Miksi minä tästäkin meuhkaan? No, siksi, koska pienimuotoisella blogiyhteistyöllä vaatekaapissani komeilee nyt kesäksi Adrian Black&White maximekko. Nyt on 100-prosenttisesti luomupuuvillainen, käsinpainettu, Made in Finland-mekko kesäksi, jonka ansiosta ei varmaan muuta tulla tarvitsemaankaan. Luomupuuvilla on Saksasta, mutta niin on Vuoriortan takana hääräävän kolmen lapsen äidin mieskin. Viimeisessä kuvassa minulla on mekko päällä, joka sopii muuten todella hyvin uuteen tukan väriin! Ja viimeinen kuva on myös pieni sneak peak huomiseen..




Tämä postaus on yhden tarinan loppu ja uuden alku. Blogihan ei mihinkään lopu, ei muutu (tietty toivottavasti aina parempaan), mutta osoite vaihtuu huomenna. Pienellä tärinällä varmasti aloitan huomisen päiväni, kun ajattelin (yrittää) fiksailla blogin mahdollisia seurantareittejä ja tutustua uuteen blogikotiini. Muutto Kaksplussalle tuntuu vieläkin vaan niin epärealistiselta. Miten minusta, raskausaikana iltaisin satunnaista suttua ja höttöä postanneesta, milloin tyynyliinoista tai ruoasta kirjoittaneena, tuleekin yksi Kaksplussan perheblogien bloggaaja.. Kahden ja puolen vuoden aikana sitä on ehtinyt tehdä kaikenlaista, kasvaa ja kehittyä. Blogi on säilynyt tärkeänä työkaluna purkaa päivän kuvasaldoa ja päästää höyryjä, iloita ja surkutella. Ja sitä tämä blogi on edelleen. Tätä kautta olen tutustunut mitä ihanimpiin ihmisiin ja ne ennen blogia olemassa olevat läheiset ovat voineet seurata meidän elämäämme. Olo on vain niin häkeltynyt, innokas ja jännittynyt. Pidetään jalat maassa jatkossakin ja jutut aitoina. Huomista odotellessa!

Seuraa blogia FacebookissaBlogilistallaBloglovinissa ja Instagramissa @eevisydamenasialla
Blogin uusi osoite on 1.4 alkaen
blogit.kaksplus.fi/sydamenasialla
Kaikki Bloggerin kautta seuranneet, toivottavasti saan uudelleenohjattua teidät heti uuteen osoitteeseen. Jos ei, niin päivittäkää sinne tämä osoite, jotta saatte päivitetyt postaukset
 http://blogit.kaksplus.fi/sydamenasialla/feed


52 VIIKKOA: 13/52


Niinhän siinä kävi, että viikko sitten meidän perheen naisväessä riehunut yrjötauti miinusti yhden yhteiskuvan tämän vuoden 52-projektista. Mitäs pitää aina jättää se kuvaaminen sunnuntaihin, en ymmärrä. Tämän viikon yhteiskuva on sentään otettu arkena, jo keskiviikkona, jolloin iskin kylään tulleelle ystävälle kameran käteen ja pyysin ottamaan kuvat. Muuten olisi varmaan jäänyt tämäkin viikko ikuistamatta.

Kulunut viikko on sisältänyt ihanien ystävien vierailuja ja herkkiä hetkiä, mutta mukaan on mahtunut myös pojan uniongelmia, tytön uhmaa, seinille lentänyttä ketsuppia ja uuden tietokoneen etsimistä. Kaikki neljä aika dramaattisia ongelmia - trust me. Kaiken Elvari-hifistelyn ja blogiyhteistöiden takana viikko on ollut toisaalta ihana ja toisaalta tahmea - miten sen nyt ottaa ja mihin asiaan viitsii kiinnittää huomiota. Ensi viikko tietää taas töitä lähestyvän tentin suhteen ja uuden blogikodin totuttelemiseen. Kesä ja lähestyvä kesätyö siintää jo silmissä, mutta ensin täytyy rutistaa viimeiset viikot ennen kevään harjoittelua suljetulla osastolla. Teatteriharrastukseni alkaa tulla myös tiensä päähän lähestyvän ensi-illan saralla. Aika kiireinen kevät, mutta kaikkien pitäisi olla vain mukavia kiireitä. Sunnuntai-iltaisin iskee aina se alkavan viikon aiheuttama paniikki ja kiire.

Kiirettä riittää myös blogin osalta. Aikani täällä blogspotissa käy vähiin. Huomenna heitän tälle blogikodille hyvästit arvonnan muodossa. Toivottavasti pääsen heti tiistaiaamuna postaamaan ja toivottamaan teidät vanhat lukijat lämpimästi tervetulleiksi uuteen osoitteeseen, mutta vanhoihin juttuihin.

Seuraa blogia Facebookin (tällä hetkellä varmin tapa pysyä ajan tasalla), BlogilistanBloglovinin ja Instagramin kautta @eevisydamenasialla kautta

HUOM! 
Blogin osoite muuttuu 1.4
uusi osoite on
blogit.kaksplus.fi/sydamenasialla


Etana, etana näytä sarves..






Muistatteko vielä Astubutiikkiin-postaukseni, jossa esittelin kotimaisia käsityö- ja designtuotteita yhteen keränneen nettisivuston? Se yhteistyö poiki toisen yhteistyön mm. ihania vetoleluja suunnittelevan Namia Designin kanssa, jonka takana häärii teollinen muotoilija Elina Laukkala. Namia Design on oululainen tuotemerkki, jonka tuotevalikoimaan kuuluu lapsille suunnatut tuotteet, kodin sisustus- ja käyttötekstiilit, sekä erilaiset pientuotteet, kuten kukkarot ja korut. Elina suunnittelee itse tuotteiden kuva-aiheet ja kangaskuosit. Tuotanto on pienimuotoista, ja Elina pyrkii tekemään kaiken itse. Tietyissä tuotteissa hän käyttää alihankintaa, koska kaikkea ei vaan voi kotipöydän ääressä tehdä.

Ihastuin heti Elinan suunnittelemaan etana-vetoleluun, jonka onkin Namian Designin yksi suosituimmista vetoleluista koiran lisäksi. Elina kertoi, että vetolelujen luonnokset syntyivät hänen lasten ollessa taaperoiässä. Elina halusi suunnitella nostalgiaa henkiviä perinteisiä vetoleluja, jotka erottuisivat suurten tuotemerkkien valikoimasta. Ajatuksena oli myös, että lelut saisivat olla värikkäitä ja miellyttäisivät lasten lisäksi myös aikuisten silmää. Elina tykkää itse etanassa sen vauhdikkuudesta ja siitä, että etanan silmät ovat siellä missä kuuluukin olla.

Meidän poika taas on vetolelujen suurkuluttaja. On vedettävää junaa, hauvaa, ja puhelinta. Kaikki todella rakkaitta, mutta käteen mahtui vielä yksi uusi naru. Etana on ihana värikäs ja se on kauniin muotoinen. Aikaisemmin viikolla etana ihastutti myös vähän pienempää leikkijää, joka hyväksyi lelun pienen maistamisen jälkeen. Uskon, että tämän tulen säilyttämään mummopäiville saakka, jossa tarjoan lapsenlapsilleni vanhoja leluja leikittäväksi. Parasta tässä on se kotimaisuus, sydämellä tekemisen ilo ja ekologisuus. Ja onhan tämä aika uniikki!


Käy tykkäämässä Namia Designin Facebook-sivuista. Uudet tykkääjät saavat -20% alennuksen, kun kertovat tilausviestissä mitä kautta ovat Namia Design-tuotteisiin tutustuneet. Alennus on voimassa perjantaihin 5.4. saakka.


Vaaleanpunainen menovinkki Helsinkiin

Eilen on ollut kiireinen päivä. Ennen iltaluentoa ehdimme kuitenkin käydä muutaman luokkalaisen voimin luokkaretkellä Helsingin keskustassa. Tarkoituksena oli käydä ostamassa luennolle välillä jotain muutakin kuin pelkkää karkkia. Lasipalatsin luona näin tuttua vaaleanpunaista ja herkullista. Yksi luokkalaisistamme bongasi myös Elvarin auton ja innostui, että onko täällä jossain niitä karkkikoruja. No, olihan niitä! Iloisena yllätyksenä poikettiin muutaman tytön voimin Elvarin PopUp-kauppaan! Minä jäin suustani kiinni itse Korupäällikön kanssa. Isona Elvari-fanina oli ihana kuulla, että kasvoni oli jäänyt mieleen muutamalta aikaisemmalta kerralta! Iiik!

Kamera sattui olemaan laukussa mukana aamuisen pressitilaisuuden jäljiltä. Koska olen Elvarin koruja hehkuttanut blogissani monesti aiemminkin, niin pyysin saada ottaa kuvia PopUp-kaupasta. Lasipalatsin ohi kulkeneet ihmiset pysähtyivät ihastelemaan monesti kaupan näyteikkunaa, joka vetää puoleensa jokaista karkki-ihmistä. Vaikka omistan jo monet karkkikorvikset, niin seuraavaksi on kiikarissa söpöt macarons-nappikorvikset, joita ainakin PopUpissa oli myynnissä!!

Poiketkaa tekin ihmeessä ihastelemaan ja ostamaan itselleni omat enkkulakut, tikkarit tai HömelöPöllöset!






ELVARI
PopUp-kauppa
sunnuntaihin 30.3 asti
Lasipalatsi, näyttelytila AKKUNA
Mannerheimintie 22-24 Helsinki
perjantaina 10-19
lauantaina ja sunnuntaina 10-18




Kotiäitipäivä konsanaan

Pitkästä aikaan vietettiin minun koulutonta päivää ilman yhden ainokaista tenttimateriaalia ja päiväkotia. Seuraava tentti häämöttää "vasta" ensi viikolla, joten katsoin parhaaksi olla tänään lasten kanssa vain kotona.

En tiedä, johtuiko se meneillään olevista naisten päivistä, yleisesti hormoneista, luonteestani vai stressistä, mutta aamulla nuttura oli kireällä. Se on ollut nyt muutaman päivän niin kireällä, että eilen minua oikein kiukutti se, että kiukuttaa. Poika on nukkunut todella huonosti yönsä jo viikkoja. Nukkumaanmeno on yhtä showta, joten pelkkä ajatus iltapuuhista käy ahdistamaan. Yöllä herätään milloin mihinkin ja aamu alkaa 4.30 sillä, että huoneessa saa ravata kymmenen minuutin välein. Univelkaa ei vielä sinäänsä ole kerääntynyt, mutta ketutuskäyrää kylläkin. Olen muutenkin sitä tyyppiä, että vaikka voin samantien tiuskaista takaisin, niin loppujen lopuksi kerään kattilaan kiukkua, kunnes kannen alta pihisee.

Tänään suuntasimme aamulla kaupunkiin asioille keskustaan, jossa teimme iskut postiin, Kelaan, kirjastoon ja kauppaan. Kotiin piti vielä ehtiä ajoissa vieraita varten ja tekemään lounasta. Postissa poikaa houkutti vetää hyllyissä olevat kortit maahan, jonossa ei kukaan jaksanut olla paikoillaan ja tytön piti saada sieltä kaikki turha ja tarpeeton. Kelan ovi oli tänään jotenkin todella jäykkä. Ulkona oli kylmä tuuli. Kirjaston takana kiviportaissa poika ryntäsi siskon perässä rappuja alas, kompastui ja kuin hidastetusti kaatui naama edeltä niin, että pojan pää oikein pompsahti kiviportaista ilmaan. Sitten vain pimahti. Olin juuri pyytänyt lapsia, että odottakaa äitiä rappujen yläpuolella, äiti kiertää toista kautta. Tyttö päättikin singahtaa raput alas ja veli seurasi perästä. Ei mitään parhaimpia äitihetkiäni, mutta: säikähdin kaatumista todella kovasti ja äideistä kaikkein pa*koimpana huusin tytölle, että minähän pyysin odottamaan ylhäällä, ymmärrätkö, että veikka seuraa sua joka paikkaan ja nyt lähti juoksemaan sun perään vaarallisissa rappusissa alas?!  Teidän piti odottaa ylhäällä!!  

Ei auttanut se, että rauhoituttuani pyysin huutamista anteeksi ja kerroin, kuinka paljon olin säikähtänyt, miksi huusin ja miksi äitiä pitää kuunnella. Lyö mua vaan, sanoo tyttö! En ole ikinä uhannut lapsia väkivallalla, kohottanut kättäni ja ollut uhkaava. Huutanut olen kyllä, mutta en ole edes nipistänyt. Tälläinen asia saa kyllä oman fiiliksen aivan maahan ja huono äiti -tunne valtaa hetkessä. Olimme vielä matkalla kirjastoon hakemaan tytölle ensimmäistä omaa kirjastokorttiaan, jolla hän saisi lainata valitsemansa kirjan. Luojan kiitos pojan kasvoihin ei tullut jälkeäkään tai pisaraakaan verta ei vuodettu. Pojalla oli enkeleitä matkassa ja minulla joku äitipiru olkapäällä. Välillä vaan tuntuu, että olen varmasti ainoa äiti koko maailmassa, joka huutaa lapsilleen.. Onneksi luen tässä samalla Äidin voimakirjaa ja seuraavaksi odottaa Kiukku on voimaa-kirja, haha!

Lopulta kirjastokortti saatiin haettua ja itse valittu kirjakin lainattua. Kaupassakäynti onneksi sujui jo helpommin ja verenpainekin oli tasaantunut kotimatkalle. Sopu saatiin aikaiseksi, matkalta löytyi mysteerisesti kaksi pääsiäismunakoristetta ja vieraat odottivat jo parkkipaikalla. Ystävän tuomat tulppaanit, hänen tytölle ommeltu haalari paketissa (jossa tyttö nyt nukkuu), hyvä ruoka (ja parempi mieli), perinteeksi muodostuneet daimmuffinit, kahden taaperoystävyksen jaetut halit ja leikit, rupattelu ja yhdessäolo teki ihmeitä.







Varsinainen flashback kotiäitipäiviin, jolloin mielialat saattoivat huidella väsymyksen kautta kiukkuun ja iloon. Ei kyllä ole niitä päiviä ikävä, vaikka tälläinen yksittäinen päivä ei ole kuin plussaa olla lasten kanssa. Onneksi niihin kotiäitipäiviinkin liittyi vahvasti ystävät ja kahvitreffit. Ystävän näkeminen pitkästä aikaa ja kahden pampulan herkät hetket toivat aurinkoa päivään. Kuinka se meidän yllättäinen kohtaaminen postilaatikolla johtikin siihen, että me ja nämä kaksi ovat olleet kimpassa siitä lähtien, kun lattialla yritettiin kovasti kannatella päätä ylhäällä. Tässä sitä nyt vielä ollaan. Aina jatketaan siitä mihin jäätiin. Sydäntä on saatu keveämmäksi. Lainasukissa lähetetty rakkaat kotimatkalle ja sohvalla sain nauttia vielä muffinista. Kameraan tallentui hymyileviä kasvoja ja ikävä tuli heti oven painuessa kiinni.


Se suuri salaisuus!

Rumpujen pärinää, koska nyt se tapahtuu. Saan vihdoin huutaa kuuluviin sen minua koko tämän kuun jännityksessä pitäneen asian. Asian, josta minä olen niin innoissani, ja jonka toivon olevan pelkästään iloinen asia omalle ihanalle lukijakunnalleni. Paras vain kakistaa asia heti ulos. Blogi nimittäin MUUTTAA (mutta minä EN MUUTU).


Rakas blogini, jonka aloitin hyvin anonyymina sillisalaattibloggaajana pojan raskausaikana, muuttaa ensi kuussa Kaksplussan perheblogeihin! Ja tietysti toivon, että te seuraatte mukanani. Blogini saa uuden kodin, mutta blogin henki tulee pysymään aivan samanlaisena.

Vaikka blogi muuttaa, niin minä en muutu. Olisi hölmöä muuttua realistisesta perhebloggaajasta ja valittavasta äidistä joksikin, jota en ole. En siis tule jatkossa(kaan) kirjoittamaan kiiltokuvamaisesta arjesta shampanjabrunsseineen (mikä oli?), beigen valkoisesta kodista (ei oole), kauniista ja hyväkäytöksisistä lapsista (ai kenen lapsista?), kukoistavasta avioliitosta (ai mistä?), tai niistä lasten merkkivaatteista. Tulen pysymään jatkossakin samana Eevinä. Sanon asiat suoraan, jos tulee väistämätön purkautumisen tarve. Kirjoitan tästä välillä oravanpyörämäiseltä tuntuvasta arjesta ja ruuhkavuosista. Kirjoitan jatkossakin siitä, millaista on olla entinen (vai ollaanko sitä aina) teiniäiti. Miltä tuntuu olla vaimo. Miltä tuntuu olla minä. Siitä, mitä minä teen ja mitä minä tunnen. Koska kätilöopintoni tulevat ensi syksynä painottumaan entistä enemmän tulevaan ammattiini, niin varmasti tulen siitä puhumaan blogissanikin.


Muuttaminen Kaksplussan perheblogeihin on minulle aivan mieletön tilaisuus. En ole koskaan ollut portaalibloggaamista vastaan. Minä ihan itse sen hakemuksen sinne laitoin ja pääsin. Olen seikkailunhaluinen ja tykkään uusista haasteista. Uskon, että siirto on vain positiivinen asia. Voihan tietty olla, että homma pissii silmään aivan täysillä ja jätän erohakemuksen alta aikayksikön. Eihän sitä koskaan tiedä. Voi olla, että te ihanat ja parhaat lukijani olette sitä mieltä, että tälläinen on vain sielunsa myymistä ja lopetatte blogini lukemisen tähän paikkaan (suurin kauhuskenaarioni, mutta te olette oikeasti tosi ihania)! Olisi tyhmää väittää, ettenkö haluaisi blogilleni näkyvyyttä ja uusia mahdollisuuksia. Olisin kai siihen voinut ihan "omavaraisena" bloggaajana, mutta hittolainen, jos mahdollisuus tulee, niin siihen tartun!

Voin kertoa, että mieheni oli tästä asiasta varauksella onnellinen. Hän nimittäin pelkäsi, että jatkossa minut löytää vain koneelta, ja hän joutuu hoitamaan lapset yksin ja pyörittämään taloutta ilman apuani. Asia ei kuitenkaan tule niin olemaan. Ainoa asia, joka voi muuttua, on se, että pyydän silloin tällöin häntä ottamaan kuvan minusta ja lasten takaraivoista. Siirtoni myötä tulen pitämään saman periaatteen kuin ennenkin. Lasten nimiä tai kasvoja en tule paljastamaan. Omat kasvoni olen jo paljastanut aikoja sitten, mutta bloginimenäni pysyy sama Eevi.


Tämän postauksen kirjoittaminen jännittää enemmän kuin viime lauantainen vatsatautini, jolloin pelkäsin asentoa vaihtaessani pötsin jatkavan pyörimistä. Kädet hieman hikoillen syötän tekstiä ulos. Minulla on ollut tähän asti aivan loistava lukijakunta, enkä ole saanut kuin kaksi tai kolme epäsuorasti kettuilevaa kommenttia. Otan sen riskin, että jatkossa joku voi ymmärtää vitsini ja kirjoitukseni väärin. Otan sen riskin, että joku teistä on täysin portaalibloggaamista vastaan. Tämä on kuitenkin asia, jota en ikinä ajatellut harrastuksellani saavani. Tämä on asia, joka on minulle todella iso ja hieno asia. Siksi toivon, että jokainen teistä pysyy matkassani. Okei, yksi asia tulee muuttumaan ja se on blogini banneri! Uuden bannerin (vai headeriko se oikea nimi on?) tarina on ihan oma postaus sinäänsä, josta varmasti sanon muutaman sanan muuton jälkeen. Sen verran meille tyypillistä taustaa sen takana on, haha!


Nyt tämä asia on ulkona! Huh, että helpotti. Enää jätän kommenttiboksin teille, jonne mielelläni saatte tulla kertomaan oman mielipiteenne. Kädet täristen käyn lukemassa kommenttinne..

Toivon, että siirtoni onnistuu ilman suurempaa sählinkiä. Isoin murheeni on se, että en saa ohjattua jatkossa teitä vanhasta osoitteesta uuteen osoitteseen. Bloggerin, Blogilistan tai Bloglovinin kautta seuraaminen tökkii tai että kukaan ei vaan löydä uuteen blogikotiini. Varmin paikka varmaan on blogini Facebook-sivut, jonne linkitän kaikki postaukseni. Toivotaan, että pessimisti yllättyy iloisesti ja kaikki tulee sujumaan hyvin.

Blogini muuttaa 1.4 ja blogini uusi osoite on blogit.kaksplus.fi/sydamenasialla
Seuraa blogia Facebookin ja (ainakin vielä) Blogilistan ja Bloglovinin kautta. Ja tietysti minut löytää Instagramista @eevisydamenasialla



Blogiuskottava iltapala ja totuus sen takana

Pojan kahden viikon sairastelu, armoton tenttien määrä (opintopisteet, rops rops), PMS-oireet, vaakatasossa satanut räntä ja se oravanpyörässä huhkiminen ottaa välillä voimille. Vaikka en ole ollut ihan yhtä pahalla päällä kuin viime lauantaina 4,5 tunnin päivystyskeikan jälkeen, niin oli sellainen olo, että voisi vähän hyvitellä. En normaalisti koreile ruanlaittotaidoillani, koska a) niitä ei ole ja b) ei jaksa, mutta välillä on kiva edes yrittää. Muistan lapsuudestani niinkin mukavan muiston, että äidilläni oli tapana tehdä pitsaa ja korvapuusteja. Niistä on jäänyt sellainen hyvä fiilis, kun yhdessä istuttiin alas syömään. Totuushan on, että lapset katsoisivat mielummin samalla telkkaria ja äidin sormet hapuilevat älypuhelinta, kun yhdelle on saanut ruoan eteen niin pyytää toinen lisää, oma ruoka syödään viimeisenä ja nykyään tulee syötyä jopa vähän liikaa. Olen laiskuuttani sellainen, että en jaksa jääkaapiltamme asti roudata keittiön pöydälle maitopurkkeja tai juustoa, joten tuon pöytään valmiina tehdyt leivät ja kaikki. Onhan meillä tosin niin pieni ruokapöytäkin, että tänään blogiuskottavasti herkuteltaessamme mies ei olisi mahtunut joukkoon. Mitään erikoisia lahjoja ei iltapalamme vaatinut. Uunimukanas on idioottivarma, kuten kauraleipäkin, jonka nostatus on ainoa aikaa vievä asia, salaatti nyt on aina salaatti.






Rankahkon tentti- ja sairasteluviikon, eilisen upota kyntesi auton penkkiin, kun pelottaa ajaa motarilla myrskyssä ja Instagramin isoimman pyykkikasan unohtamiseksi on oikeasti kiva välillä panostaa! Poika tosin söi vain yhden kurkun ja kaikki juustot, tyttö jätti vain vähän munakasta lautaselle ja minä söin niin paljon, että sohvalla maatessani olo oli kuin raskaana olevalla. Huomenna on pakko iskeä sormet pyykkeihin kiinni ja tarttua imuriin, koska järjestän pienen illallisen eräälle ystävälleni (lue: halpaa viiniä ja tacoja). Mutta mies saapui kotiin kehuen hyvää tuoksua ja jouduin jo tarkistamaan munakkaan tilaa, että riittäähän sitä aamuksi.

Taidan tästä painua santsikierrokselle! Ensi viikolla päästään teidät loputkin piinapenkistä, koskien sitä minun suurta ja mystistä oon niin iloinen, mutta lällällää, en kerro miksi -paljastusta!

Seuraa blogia FacebookissaBlogilistallaBloglovinissa ja Instagramissa @eevisydamenasialla


Lapsiperhe naapurina, sori.

Meillä oli tänään koulussa tauolla hauska keskustelunaihe lapsiperheistä naapureina. Mitään kovin syvällisempää keskusteluahan ei vartissa saa aikaan, mutta muutaman päätelmän tein. Yksi on se, että lapsettomat ihmiset ymmärtävät vasta sitten ihan oikeasti millaista perheellisen elämä on, kun on itse perheellinen. Vaikka kuinka olisi mentaliteetilla: lapsiperheen äänet ovat niitä elämän ääniä, niin sen pesukoneen pyörittämisen yöllä oksennustaudin kourissa ymmärtää, kun on itse siinä tilanteessa - tai se, että miksi jokaiseen itkupotkuraivariin tai sisarustappeluun ei jaksa puuttua, vaan antaa raukkojen huutaa huoneessaan. Toinen päätelmäni oli se, että minun perheeni naapurina voi olla joskus aika rasittavaa olla.



Tämä on siis anteeksipyyntöni yläkerrassa olevalle (lapsettomalle) naapuripariskunnalle, jotka voivat tervehtiessään olla oikeasti hieman kovan oloisia tai sitten heidän päässään pyörii ne miljoonat kerrat, kun meiltä kuului niitä epämääräisiä ääniä. Tahdon kuitenkin puolustautua. Me ei oikeasti pahoinpidellä lapsiamme, vaikka poikani tänään iltapalapöydässä pyysikin, että äiti ei löisi häntä, siskoa tai isiä. En myöskään revi tyttöni hiuksia hänen päästään, vaikka hän hiusharjan nähdessään aloittaakin sen saman marinan. Eikä me mieheni kanssa olla toistemme kurkuissa kiinni, vaikka jotain papatuksenomaista naputusta meistä yhdessä voikin kuulua.

Me vain olemme lapsiperhe. Lapsiperhe, jonka äiti kävelee kantapäillä mäkättäessään, mies saattaa sanoa pari valittua sanaa ulko-oven ollessa jo/vielä auki, olemme myös yhden hyvin uhmaikäisen pojan ja toisen temperamenttisen tarhalaisen isä ja äiti. Kun meiltä kuuluu naisen kimittävää huutoa lapsille, niin sitä on edeltänyt pitkä taistelu siitä, kuinka äiti ei saisi tehdä mitään ilman pojan lupaa. Tyttö voi aloittaa oman konserttinsa siitä, kun televisio menee kiinni tai heiluva maitohammas "kiskaistaan" pois. Joskus pinnani on pidempi ja joskus naurettavan lyhyt.




Mutta, en minä pelkästään puolustuskannalla ole. Kyllä minuakin ärsyttää ne meistä lähtevät elämän äänet. Jos pitkän päivän jälkeen lapset käyvät mankumaan kuka mistäkin, niin kyllä sekin minua ärsyttää. Minua ärsyttää se valitus ennen kuin saan aamulla silmäni auki. Minua ärsyttää huuto väärästä vaipasta, paidasta, ruokailuvälineestä tai jopa vääränlaisesta ruoasta. Minua varsinkin ärsyttää ne iltajuoksut ympäri asuntoa, kun kumpikin lapsi on yliväsynyt. Ja kaikkein eniten minua inhottaa herätä nykyisin yöllä pojan itkuun siitä, kun yön aikana pupun harso on lähtenyt pois paikoiltaan. En minäkään jaksa kuunnella puolison valistusta siitä, kuinka teen asioita väärin. Enkä jaksaisi kuunnella jonkun naisen hokevan yhteen pötköön: "en jaksa kuunnella, ole hiljaa, en jaksa kuunnella, en jaksa kuunnella". 




Meistä lähtee ääntä, joka käy minunkin hermoon. Olen vain oppinut sen, että välillä on parempi olla sanomatta mitään ja antaa myrskyn laantua omia aikojaan. Silti olen ihan mukava ihminen, vastuuntuntoinen, huumorintajuinen ja reipas. Yritän aina parhaani mukaan ottaa muut huomioon. Olen hyvinä hetkinä ihana äiti lapsilleni, joka innostuu leikkimään piiloa tai hippaa. En ole aina pahalla päällä tai kärttyinen. Mieskin on kiva, eikä hän koskaan näytä suuttumustaan ulkopuolisille. Poikani osaa olla todella suloinen ja huomaavainen. Tyttöni taas on fiksu, joka kyselee paljon ja osaa äärettömän hienosti askarrella. Me osataan olla mielettömän hauska perhe, mutta me ollaan joskus per*eitä.

Emme asu vapaaehtoisesti talossa, jossa asuu muitakin. Mielelläni asuisin omakotitalossa, jossa ei tarvitse välittää muista. Kaiken tämän epämääräisen mökän takana me yritämme mieheni kanssa kasvattaa lapsistamme kelvollisia kansalaisia. Yritämme opettaa heitä erottamaan oikean väärästä ja kunnioittamaan muita ihmisiä. Kahden lapsen kasvattaminen ei ole kuitenkaan mitään helppoa työtä. Ei varsinkaan silloin, kun joskus tekisi mieli keskittyä vain oman navan tuijottamiseen. Me kumpikin opiskelemme, talous on tiukilla ja vuorokausissa on liian vähän tunteja. Joskus se volyymitaso vain nousee, mutta se ei ole tavoitteemme. Ihmisiä me vanhemmatkin vielä ollaan. Ja niin tietysti naapuritkin. Antakaa siis anteeksi, ei me tahallaan täällä mekasteta. 


Opiskelijan tenttiinlukupäivät














Näinä valoisina tenttiinlukupäivinä minusta kuoriutuu wannabe-sisustusbloggaaja, jonka suurin intohimo on kuurata vessanpönttöä, pyykätä, pestä ikkunoita, suoristaa mattoja ja järjestellä leluja. Eihän se asia nyt niin mustavalkoisesti niin ole, mutta minulla on kyllä tapana suorittaa kotipäivinä 30 minuutin pikasiivous raivopäissäni, jotta lysähtäessäni sohvalle lukemaan tenttialuetta (jonka sisältö ei tuo mitään uutta) ei tekisi mieli käydä siivoamaan. Kutsuisin tätä ennaltaehkäiseväksi toiminnaksi, jotta ne lattialta irvistävät pölypallerot eivät tekisi minua hulluksi. Puolustukseksi uskallan väittää, että puolet luokkalaisistani kärsii samasta "pesempä vessanpöntön hammasharjalla"-syndroomasta tälläisinä päivinä.

Ja kyllä se näin äitinäkin on aika luksusta kävellä koti pari kertaa ympäri ja kuunnella hiljaisuutta. En varmaan muuten kulkisi kotia ympäri kamera kädesä, mutta se on varmaan se bloggaajan pinttynyt ominaisuus. Olen kyllä tänäänkin jo lukenut - ja olen lukemassa - varsinkin, kun ihanat luokkalaiset auttavat meitä hädässä olevia ja paukuttavat luokkamme whatsup-ryhmän täyteen tärkeimmän kirjan (jota en saanut käsiini) vaikeimmat osiot kaikille luettavaksi. Nyt on hyvä kaivautua takaisin lounastauon päätteeksi sohvalle, kuunnella Spotifyn listoja ja lueskella suoraan kännykästä tärkeimmät jutut.

Seuraa blogia BlogilistanBloglovininFacebookin ja Instagramin @eevisydamenasialla kautta.