2-vuotias pieni ihminen ja "se kehityksen vaihe"

Minua välillä ihan harmittaa, että en ole kirjoittanut blogia jo tytön vauva- ja taaperoaikana. Jotenkin kohta kuusivuotiaan tytön äitinä sitä aina yllättyy kaksivuotiaan poikansa tempauksista ja kehityksestä. Minulla on meidän tytön taaperoajasta jäänyt hyvät muistot - vai olisiko aika ollut asialla? Tyttö tuntui olevan leppoisa, ehkä toisinaan hieman väsyttävä, mutta tuntui oikein kivalta lapselta pienenä - ja on edelleenkin. Kuitenkin äidiksi kasvaminen tytön varhaisimpina aikoina ja opiskelu on tuntunut pyyhkivän asioita pois mielestä. Juuri kun haluaisin vertailla sitä aikaa pojan taaperoaikaan.


Meidän kumpikin lapsista on perinnyt minun sosiaalisuuteni. Siihen samaan kuitenkin kummankin vanhempansa itsepäisyyden. Tyttö pärjää sosiaalisesti tarhassa todella hyvin ja hänellä tuntuu olevan monta kaveria. Pojallakin on ne tietyt toiset pojat ja pari tyttöä, joiden nimiä käyttämällä voi tarha-aamuisin houkutella mukaan tarhaan. Tietenkin kaksivuotiaan sosiaaliset taidot ja kärsivällisyys muuttuvat vuoristoradan lailla. Jos äsken hän hoivasi pienempäänsä, niin kohta tapellaankin jo samasta lelusta. Ja varsinkin siitä lelusta, jolla ei olla leikitty pitkiin aikoihin. Leikkivauva, jonka vaippaa vaihdettiin kieli keskellä suuta ja välillä kutiteltiin, voi saada kylmän kyydin päin lattiaa. Eikä siinä vaiheessa mietitä, voisiko joku kaveri olla tiellä. Yhtenä hetkenä halataan ja ollaan niin kainoja, ja sitten taas revitään paidasta ja tönitään.



Poika tuntuu käyvän läpi kaikki ihmismielen tunteet läpi kärjistettynä. Käyhän sitä joskus äitikin. Poika on siinä kehityksen vaiheessa, että hän on hyvin itsekäs. Hän velmuilee. Roiskii mustikkakeitot seinälle. Juoksee margariiniset kädet edellä sohvaa. Sanoo oi voi, jos joku toinen kaataa vedet lattialle, mutta ei itse sano mitään, jos kastelee maidolla sohvatyynyn. Hän, ja vain hän, saa valita mikä elokuva katsotaan. Minä itse-vaihe on meillä sanan pahimmassa merkityksessä. Kuitenkin hänestä voi kuoriutua pahimmainen mammanpoika, joka juoksee vaippa kädessä isiä karkuun syliini. Hän yrittää pompottaa (miehen mukaan hän pompottaa minua kympillä). Hän haluaa ennen nukkumaanmenoa aina samat laulut, samassa järjestyksessä, hänen niin pyytäessä. Tällä hetkellä yöt ovat vaikeita ja niihin kuuluu vähintään yksi herääminen ja siitä huolimatta aikainen aamu. Joskus yllätyn, että olen saanut nukkua läpi yön hyvin.



Tämä poika, jonka vuoksi itkin vuolaasti yöimettäessäsi häntä kaksiviikkoisena (mietin, että hänen pitää lähteä sitten joskus armeijaan), osaa raastaa hermojani ja hetkessä sulattaa sydämeni. Muistan olleeni aika symbioosissa tytönkin kanssa näihin samoihin aikoihin. Poika on varmaan vetänyt pidemmän korren siinä kisassa. Välillä katson meidän likkaa ja mietin, että kasvaisipa tuo taaperokin yhtä isoksi. Varsinkin, kun poika seuraa varjon lailla minua vessaan ja pohtii, että onko äiti nyt toimittamassa mitä hätää. Silti se vain tuntuu niin ihanalta, kun mukamas niin pieni pupua kainalossaan kuljettava blondi käpertyy kainalooni. Lasten ikävaiheissa on puolensa. En voisi kuvitellakaan, että lähtisin pojan kanssa yksin leffaan tai syömään. Tytön kanssa rakastan tehdä sellaisia asioita. Minulla ei riittäisi hermot ryhtyä samaan pojan kanssa. Tämä hetki on kuitenkin niin lyhyt koko elämässä, että taaperoajan kauhuista huolimatta pitää pystyä nauttimaan. Ihanan kamala taaperoaika, täynnä tunteita. Mutta, kyllä tuo syksyllä eskarinsa aloittava osaa olla aikamoinen pakkaus myöskin..

ps. Ennen kuin pelästytte, että mitä me ollaan leikitty kiskoilla, niin älkää huoliko. Meillä Porvoossa ei ole junaliikennettä, ei edes sattumalta (kuuluisat viimeiset sanat). Ainoat hektiset hetket näillä kiskoilla on museoveturin vetämänä joulun alla ja kesällä.

Seuraa blogia BlogilistanBloglovininFacebookin ja Instagramin kautta!


Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!