Kotiäitipäivä konsanaan

Pitkästä aikaan vietettiin minun koulutonta päivää ilman yhden ainokaista tenttimateriaalia ja päiväkotia. Seuraava tentti häämöttää "vasta" ensi viikolla, joten katsoin parhaaksi olla tänään lasten kanssa vain kotona.

En tiedä, johtuiko se meneillään olevista naisten päivistä, yleisesti hormoneista, luonteestani vai stressistä, mutta aamulla nuttura oli kireällä. Se on ollut nyt muutaman päivän niin kireällä, että eilen minua oikein kiukutti se, että kiukuttaa. Poika on nukkunut todella huonosti yönsä jo viikkoja. Nukkumaanmeno on yhtä showta, joten pelkkä ajatus iltapuuhista käy ahdistamaan. Yöllä herätään milloin mihinkin ja aamu alkaa 4.30 sillä, että huoneessa saa ravata kymmenen minuutin välein. Univelkaa ei vielä sinäänsä ole kerääntynyt, mutta ketutuskäyrää kylläkin. Olen muutenkin sitä tyyppiä, että vaikka voin samantien tiuskaista takaisin, niin loppujen lopuksi kerään kattilaan kiukkua, kunnes kannen alta pihisee.

Tänään suuntasimme aamulla kaupunkiin asioille keskustaan, jossa teimme iskut postiin, Kelaan, kirjastoon ja kauppaan. Kotiin piti vielä ehtiä ajoissa vieraita varten ja tekemään lounasta. Postissa poikaa houkutti vetää hyllyissä olevat kortit maahan, jonossa ei kukaan jaksanut olla paikoillaan ja tytön piti saada sieltä kaikki turha ja tarpeeton. Kelan ovi oli tänään jotenkin todella jäykkä. Ulkona oli kylmä tuuli. Kirjaston takana kiviportaissa poika ryntäsi siskon perässä rappuja alas, kompastui ja kuin hidastetusti kaatui naama edeltä niin, että pojan pää oikein pompsahti kiviportaista ilmaan. Sitten vain pimahti. Olin juuri pyytänyt lapsia, että odottakaa äitiä rappujen yläpuolella, äiti kiertää toista kautta. Tyttö päättikin singahtaa raput alas ja veli seurasi perästä. Ei mitään parhaimpia äitihetkiäni, mutta: säikähdin kaatumista todella kovasti ja äideistä kaikkein pa*koimpana huusin tytölle, että minähän pyysin odottamaan ylhäällä, ymmärrätkö, että veikka seuraa sua joka paikkaan ja nyt lähti juoksemaan sun perään vaarallisissa rappusissa alas?!  Teidän piti odottaa ylhäällä!!  

Ei auttanut se, että rauhoituttuani pyysin huutamista anteeksi ja kerroin, kuinka paljon olin säikähtänyt, miksi huusin ja miksi äitiä pitää kuunnella. Lyö mua vaan, sanoo tyttö! En ole ikinä uhannut lapsia väkivallalla, kohottanut kättäni ja ollut uhkaava. Huutanut olen kyllä, mutta en ole edes nipistänyt. Tälläinen asia saa kyllä oman fiiliksen aivan maahan ja huono äiti -tunne valtaa hetkessä. Olimme vielä matkalla kirjastoon hakemaan tytölle ensimmäistä omaa kirjastokorttiaan, jolla hän saisi lainata valitsemansa kirjan. Luojan kiitos pojan kasvoihin ei tullut jälkeäkään tai pisaraakaan verta ei vuodettu. Pojalla oli enkeleitä matkassa ja minulla joku äitipiru olkapäällä. Välillä vaan tuntuu, että olen varmasti ainoa äiti koko maailmassa, joka huutaa lapsilleen.. Onneksi luen tässä samalla Äidin voimakirjaa ja seuraavaksi odottaa Kiukku on voimaa-kirja, haha!

Lopulta kirjastokortti saatiin haettua ja itse valittu kirjakin lainattua. Kaupassakäynti onneksi sujui jo helpommin ja verenpainekin oli tasaantunut kotimatkalle. Sopu saatiin aikaiseksi, matkalta löytyi mysteerisesti kaksi pääsiäismunakoristetta ja vieraat odottivat jo parkkipaikalla. Ystävän tuomat tulppaanit, hänen tytölle ommeltu haalari paketissa (jossa tyttö nyt nukkuu), hyvä ruoka (ja parempi mieli), perinteeksi muodostuneet daimmuffinit, kahden taaperoystävyksen jaetut halit ja leikit, rupattelu ja yhdessäolo teki ihmeitä.







Varsinainen flashback kotiäitipäiviin, jolloin mielialat saattoivat huidella väsymyksen kautta kiukkuun ja iloon. Ei kyllä ole niitä päiviä ikävä, vaikka tälläinen yksittäinen päivä ei ole kuin plussaa olla lasten kanssa. Onneksi niihin kotiäitipäiviinkin liittyi vahvasti ystävät ja kahvitreffit. Ystävän näkeminen pitkästä aikaa ja kahden pampulan herkät hetket toivat aurinkoa päivään. Kuinka se meidän yllättäinen kohtaaminen postilaatikolla johtikin siihen, että me ja nämä kaksi ovat olleet kimpassa siitä lähtien, kun lattialla yritettiin kovasti kannatella päätä ylhäällä. Tässä sitä nyt vielä ollaan. Aina jatketaan siitä mihin jäätiin. Sydäntä on saatu keveämmäksi. Lainasukissa lähetetty rakkaat kotimatkalle ja sohvalla sain nauttia vielä muffinista. Kameraan tallentui hymyileviä kasvoja ja ikävä tuli heti oven painuessa kiinni.


2 kommenttia

  1. Meilläkin on tosi huonot yöt ollut kuopuksen kanssa ja se kyllä näkyy minussa että väsyttää ja tulee ärähdeltyä liian herkkään. Joskus vaan ei pysty siihen mihin haluaisi, se on inhottavaa. Onneksi teillä oli ilo pitkästä ketutuksesta :)!

    VastaaPoista
  2. Voimia <3
    Noita tulee kaikille just kun pelästyy :O Ja sit sekunnin päästä pyytelee anteeks eli tällasta tosi johdonmukakasta toimintaa ;)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!