Lapsiperhe naapurina, sori.

Meillä oli tänään koulussa tauolla hauska keskustelunaihe lapsiperheistä naapureina. Mitään kovin syvällisempää keskusteluahan ei vartissa saa aikaan, mutta muutaman päätelmän tein. Yksi on se, että lapsettomat ihmiset ymmärtävät vasta sitten ihan oikeasti millaista perheellisen elämä on, kun on itse perheellinen. Vaikka kuinka olisi mentaliteetilla: lapsiperheen äänet ovat niitä elämän ääniä, niin sen pesukoneen pyörittämisen yöllä oksennustaudin kourissa ymmärtää, kun on itse siinä tilanteessa - tai se, että miksi jokaiseen itkupotkuraivariin tai sisarustappeluun ei jaksa puuttua, vaan antaa raukkojen huutaa huoneessaan. Toinen päätelmäni oli se, että minun perheeni naapurina voi olla joskus aika rasittavaa olla.



Tämä on siis anteeksipyyntöni yläkerrassa olevalle (lapsettomalle) naapuripariskunnalle, jotka voivat tervehtiessään olla oikeasti hieman kovan oloisia tai sitten heidän päässään pyörii ne miljoonat kerrat, kun meiltä kuului niitä epämääräisiä ääniä. Tahdon kuitenkin puolustautua. Me ei oikeasti pahoinpidellä lapsiamme, vaikka poikani tänään iltapalapöydässä pyysikin, että äiti ei löisi häntä, siskoa tai isiä. En myöskään revi tyttöni hiuksia hänen päästään, vaikka hän hiusharjan nähdessään aloittaakin sen saman marinan. Eikä me mieheni kanssa olla toistemme kurkuissa kiinni, vaikka jotain papatuksenomaista naputusta meistä yhdessä voikin kuulua.

Me vain olemme lapsiperhe. Lapsiperhe, jonka äiti kävelee kantapäillä mäkättäessään, mies saattaa sanoa pari valittua sanaa ulko-oven ollessa jo/vielä auki, olemme myös yhden hyvin uhmaikäisen pojan ja toisen temperamenttisen tarhalaisen isä ja äiti. Kun meiltä kuuluu naisen kimittävää huutoa lapsille, niin sitä on edeltänyt pitkä taistelu siitä, kuinka äiti ei saisi tehdä mitään ilman pojan lupaa. Tyttö voi aloittaa oman konserttinsa siitä, kun televisio menee kiinni tai heiluva maitohammas "kiskaistaan" pois. Joskus pinnani on pidempi ja joskus naurettavan lyhyt.




Mutta, en minä pelkästään puolustuskannalla ole. Kyllä minuakin ärsyttää ne meistä lähtevät elämän äänet. Jos pitkän päivän jälkeen lapset käyvät mankumaan kuka mistäkin, niin kyllä sekin minua ärsyttää. Minua ärsyttää se valitus ennen kuin saan aamulla silmäni auki. Minua ärsyttää huuto väärästä vaipasta, paidasta, ruokailuvälineestä tai jopa vääränlaisesta ruoasta. Minua varsinkin ärsyttää ne iltajuoksut ympäri asuntoa, kun kumpikin lapsi on yliväsynyt. Ja kaikkein eniten minua inhottaa herätä nykyisin yöllä pojan itkuun siitä, kun yön aikana pupun harso on lähtenyt pois paikoiltaan. En minäkään jaksa kuunnella puolison valistusta siitä, kuinka teen asioita väärin. Enkä jaksaisi kuunnella jonkun naisen hokevan yhteen pötköön: "en jaksa kuunnella, ole hiljaa, en jaksa kuunnella, en jaksa kuunnella". 




Meistä lähtee ääntä, joka käy minunkin hermoon. Olen vain oppinut sen, että välillä on parempi olla sanomatta mitään ja antaa myrskyn laantua omia aikojaan. Silti olen ihan mukava ihminen, vastuuntuntoinen, huumorintajuinen ja reipas. Yritän aina parhaani mukaan ottaa muut huomioon. Olen hyvinä hetkinä ihana äiti lapsilleni, joka innostuu leikkimään piiloa tai hippaa. En ole aina pahalla päällä tai kärttyinen. Mieskin on kiva, eikä hän koskaan näytä suuttumustaan ulkopuolisille. Poikani osaa olla todella suloinen ja huomaavainen. Tyttöni taas on fiksu, joka kyselee paljon ja osaa äärettömän hienosti askarrella. Me osataan olla mielettömän hauska perhe, mutta me ollaan joskus per*eitä.

Emme asu vapaaehtoisesti talossa, jossa asuu muitakin. Mielelläni asuisin omakotitalossa, jossa ei tarvitse välittää muista. Kaiken tämän epämääräisen mökän takana me yritämme mieheni kanssa kasvattaa lapsistamme kelvollisia kansalaisia. Yritämme opettaa heitä erottamaan oikean väärästä ja kunnioittamaan muita ihmisiä. Kahden lapsen kasvattaminen ei ole kuitenkaan mitään helppoa työtä. Ei varsinkaan silloin, kun joskus tekisi mieli keskittyä vain oman navan tuijottamiseen. Me kumpikin opiskelemme, talous on tiukilla ja vuorokausissa on liian vähän tunteja. Joskus se volyymitaso vain nousee, mutta se ei ole tavoitteemme. Ihmisiä me vanhemmatkin vielä ollaan. Ja niin tietysti naapuritkin. Antakaa siis anteeksi, ei me tahallaan täällä mekasteta. 


4 kommenttia

  1. Eevi, sinulla on sanat hallussa <3 Ihana teksti. Ja ex-naapurina voin lohduttaa että teidän äänet ei ainakaan kulkeutunut viereiseen taloon ;) -Malin

    VastaaPoista
  2. Voi, tää on kuin suoraan minun ajatuksistani/meidän elämästämme. Kun ei vaan aina jaksa eikä pysty repeämään. Ja kuinka hankalaa on välillä poikien kanssa ja kuinka kaksi uhmaikäistä huutavat ja meuhkaavat milloin mistäkin ja kuinka äiti ja isäkin aina välillä hermostuvat kun mikään ei toimi. Tai kuinka isompi lähtee rappukäytävään juoksemaan ja rallattelemaan kun puen kuopusta ja kuinka jokakerta ei vaan jaksaisi hakea poikaa poiskaan ym...näitä on niin lukemattomia juttuja mutta onneksi niitä ns. hilajisempiakin hetkiä ja päiviä mahtuu joukkoon. Meidän yläpuolella (onneksi alapuolella ei ole ketään kun asumme 1.kerroksessa) asui aiemmin nuori lapseton mies, joka teki osaltaa ihania juttuja, varsinkin yöaikaan. Meillä oli silloin kovin korvatulehduskierre päällä ja Jarolle oltiin juuri tehty hermonsiirtoleikkaus käteen. Kuinkas ollakkaan pojat sitten valvoskelivat ja itkeskelivät vuorotellen öisin ja siinä yritettiin parhaamme mukaan rauhoitella ja hyssytellä ja mitä teki yläkerran naapuri? Alkoi paukuttaa lattiiaan täysiä keskellä yötä (koska oli ilmeisen täynnä yöllistä itkua, jota ei kuitenkaan jatkunut kovin kauaa loppupelissä, kyse oli muutamasta viikosta) ja siitä' pojat pelästyivät ja alkoivat itkeä kahta kauheemmin. Hieman oli hermoissa pitelemistä silloin. Tilanne kärjistyi sitten siihen, että eräänä iltana noin kello seitsemän aikaan tämä sama jäbä tuli meidän oven taakse hyvin ylimielisellä, ynseellä asenteella. "Siis...voisitteko te olla VÄHÄN hiljempaa, kun tuo lasten mekastus kuuluu suoraan meille..." voit vaan arvata, että kun meidän ukko oli ovella niin hän antoi palaa ja ripitti jäbää sitten. Okei, ymmärrän, että hänelle riitti meidän mölyjen kuunteleminen, mutta hän ei ehkä ymmärtänyt esimerkiksi syitä, miksi joskus yöllä kuuluu enemmän melua...siinä ukkoni sitten kertoi hyvin juurta jaksaen korvatulehduskierteet ja kuopuksen hermonsiirtoleikkaukset jäbälle, eikä niin kovin miellyttävään sävyyn (tosin, ei mitenkään epäasiallisestikaan). Tapahtumasta meni noin 2 viikkoa kun jäbä laittoi asuntonsa myyntiin. Meidän taloyhtiössä olemme ainut lapsiperhe tällä hetkellä ja se ei todellakaan ole aina helppoa. Helposti katsotaan kieroon, eikä kaikki naapurit välttämättä edes tervehdi. Että kivaa on ku kirkkovenesouduissa. Mieli tekisi myös laittaa jo kämppä myyntiin ja katsoa talo jostain metsän keskeltä. Siellä saisi huutaa kurkku suorna vaikka 24/7...

    VastaaPoista
  3. Vitsi miten olen tätä asiaa viimeisen pulentoista vuoden aikana ajatellut.. Varsinkin ne kaikki sadat yöt, kun meillä on huudettu kurkku suorana keskellä yötä Pikkuisen toimesta. Ja hänellä ei todellakaan ole mikään matala ja hiljainen ääni ;) Että pidetään vaan unikouluja ja sellasia kerrostalossa.. Mutta en suostu ottamaan asiasta huonoa omaatuntoa itselleni, elämää tämä vain on. Ja joskus ehkä onkin meidän perheemme vuoro olla se "kuunteleva osapuoli", joten nämä on hyvä sitten muistaa :)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!