52 VIIKKOA: 16/52

1652.jpg 16522.jpg 16523.jpg

Täällä taas! Pääsiäinen oli kokonaisuudessaan niin hektisen hauska ja väsyttävä, että edelleen vuoden kuvaprojektin yhteiskuva tulee väärällä viikolla. Tällä hetkellä kirjoitan postausta täysin uudella tietokoneella, uudella käyttöjärjestelmällä ja monttu auki tästä kaikesta hienoudesta. Puhelin ja kone synkronoivat jotenkin keskenään ja yllättäen tietokoneen näytölle lävähtää facebookin kautta viestejä, vaikka naamakirja on auki vain puhelimella. Kestää hetki oppia tähän kaikkeen. Vanha kone tuntuu äkkiä kovin turvalliselta ja tutulta vaihtoehdolta. Kuvatkin joudun opettelemaan muokkaamaan uudessa paikassa, joten pelkästään kolmen kuvan muokkaaminen ja niiden tänne asti saaminen vaati jo yhden kriisisoiton Annalle. En tiedä, kumpi on hitaampaa: käyttää vanhaa tuttua (9 vuotta vanhaa konetta xp-käyttiksellä) vai täysin uutta (minulle) Applen iMacia?

Mutta, takaisin viime viikkoon. Me ei vietetty pääsiäistä mitenkään kummemmin, ei tehty hienoja ruokia tai koristeltu kotia tipuihin tai pupuihin. Lapset eivät ainakaan ole koskaan vaatineet mitään erikoisuuksia. Lapset etsivät perjantaina lähimetsästä äidin piilottamat suklaamunat, lauantaina vietiin tyttö yhteen mummilaan ja jätin perheen pojat toiseen. Itse vietin lauantai-illan ystävän kanssa #erobileet-merkeissä (ei omat), tanssin jalat rakoille, kävin vasta 4.30 nukkumaan, söin sipsiä aamupalaksi ja makasin sunnuntain väsymyksestä raatona sohvalla. Maanantaina allergia-astmakombo päätti viedä ääneni. Syyllisenä on varmasti myös joku mukava hengitystieinfektio. Nyt alkaa ääni jo palaamaan. Ja olen ehtinyt tänään jo tekemään yhden lääkehoidon tentin ja monen muun luokkalaiseni tapaan saamaan hylsyn lääkelaskuista.

Ei mutta, ne lapsukaiset. Viikon 16 yhteiskuva otettiin vasta viikolla 17, eli eilen. Kun aamu vietettiin pojan tarhakaverin luona, niin päivä piti lukea lääkehoidon tenttiin. Välissä kävin leikkimässä Martilla ja hänen kuskaamalla sinisellä Angry Birdsillä. Lapsilla oli hyvin tiukat säännöt millä äiti sai leikkiä. Ensi viikolla häämöttää teatteriesityksen ensi-ilta ja tyttö pääsi eilen taas mukaan harjoituksiin. Enää neljä harjoituskertaa ennen ensi-iltaa! Mimmi oli ihan innoissan, kun sai olla minun mukana teatterissa. Tai ehkä häntä innosti enemmän läppärillä Pikku Kakkosen pelien pelaaminen.. Ajattelin, että samaan tapaan kuin vuosi sitten, ottaisin Mimmin mukaan myös kouluun!

Pojan kanssa ollaan kipuiltu tuttujen vatsavaivojen kanssa. Aloitimme uudestaan gluteenittoman ruokavalion ja tällä viikolla käydään hakemassa lääkäriltä (toivottavasti ainakin) tarhaa varten laput eritysruokavaliosta. Luulimme jo tämän päättyneen viime kesänä sen puolen vuoden korvatulehduskierteen mukana. Eipä tuo Tuisku tunnu niin helpolla pääsevän. Tuisku joutuu kaiken lisäksi myös ottamaan vanhempiensa tapaan allergialääkettä allergiaoireisiin. Kahden allergisen ja astmaatikon vanhemman geeneistä ei tosin paljon muuta voisi odottaakaan. Mimmi on kärsinyt taaperona erilaisista ruoka-aineallergioista ja astmasta, mutta onneksi kaikki oireet ovat nyt ohi. Tuiskun ensimmäiset vatsavaivat alkoivat jo synnärillä, mutta lääkärien ja allergiatestien mukaan syy on suolistoperäinen. Tuiskun vauva-aikana yritimme myös vyöhyketerapiaa ja itse olin kauan maidottomalla ruokavaliolla imetyksen aikana. Toivotaan, että tälläkin kertaa erikoisruokavalio auttaa.

Näissä tunnelmissa edellinen ja tämä viikko. Huomenna on ammatillisen englannin tentti, sekä suullinen että kirjallinen. Ja vielä päivän lopuksi yksi laboraatio, jossa päästään taas kanyloimaan! Kuvia tulossa sieltä ehdottomasti! Tänään taidan kartuttaa vieraan kielen sanastoani katsomalla uudelleen Game of Thronesin ensimmäisen kauden (tai ainakin sen ekan jakson). Jäin nimittäin kyseiseen sarjaan niin pahasti koukkuun, että ahmaisin koko tuotantokauden alle viikossa! 

Minua puri tänään kesän eka itikka. Sen siitä saa, kun fiilistelee koulun nurmikolla kesän ekaa jäätelöä, niin ahneus puree myöhemmin olkapäästä..

 

Kaksplussan takana

beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (3) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (6) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (7) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (8) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (19) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (21) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (23) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop (26) beevi_sydamenasialla_blogiworkshop

Kuten jotkut jo Päivin Uskola-blogista ovatkin jo lukeneet, oli Kaksplus järjestänyt meille aiemmin maanantaina blogiworkshopin. Kyseessä oli siis meille bloggaajille järjestetty tilaisuus, jossa tavattiin tietysti toisiamme, juotiin aamuhiprakka (ne tarjos!), tutustuttiin mediamyyntiin ja otettiin uusia kuvia blogiin. Mulla tulee olemaan varmaan valkoiseksi photoshopatut hampaat, kun sellainen virnistys kameraan tallentui! En tiedä, voiko likaista tukkaa photoshopata.. Muutenkin kameran edessä poseeraaminen tuntui oleva oma haaste, mutta kai siitä ihan kiva tulee.

En ole vielä kertaakaan tavannut Kaksplussan bloggaajia livenä Annaa (jota ystäväksi jo kutsutaan) ja Emiliaa lukuunottamatta. Oli aivan mieletön munkki, että minulla oli vapaapäivä juuri tuolloin, joten pääsin meininkiin mukaan. Tosin jouduin siirtymään sen jälkeen koululle kirurgian tenttiin. Siirtymiseni  Kaksplussan perheblogeihin tuli aika hyvään saumaan, koska Kaksplus järjestää näitä tapaamisia vain pari kertaa vuodessa. Oli mukava tavata muita kasvotusten, koska kaikki vuorovaikutus on tapahtunut vain sähköpostien ja Facebookin kautta.

Olin varannut itselleni myöhästymisvaran, mutta löysinkin heti oikeaan rakennukseen. Olen jo puolentoistavuoden aikana nauranut itselleni ja landeulelleni, että tarvitsen Helsingissä aina reittiopasta ja kännykän karttaa! Ehkä valmistuttuani osaan jo suunnistaa vähän paremmin. Vartin etuajassa istuin Otavamedian aulassa hermostuneena, kunnes Demi saapui paikalle. Emme ole koskaan tavanneet, mutta silti minut valtasin pienestä jännityksestä ja aamuhärdellistä johtuen jumalaton puheripuli. Kun mun suu aukeaa, niin sieltä sitten juttua riittää. Heti aamupalalla nautittu skumppa ei ainakaan lieventänyt asiaa. Demistä jäi ihana mielikuva - ystävällinen ja mukava luonnonlapsi siinä mahtavassa villissä tukassaan.

Mukana oli myös Johanna, jonka blogiin olen tutustunut hänen siirryttyään Kaksplussalle. Johanna oli livenä myös todella lämminhenkinen ja hänen kanssaan uskalsi heti puhua. Vaikka olen todella kova puhumaan, niin olen myös pohjimmiltani hirveän ujo. Mietin välillä ihan tosi kauan, että mitä muut minusta ajattelevat, kuulostiko nauruni taas tyhmältä ja änkytinkö. Tässä porukassa ja muutaman rohkaisevan jälkeen olin Päivin sanoin porukassa kuin kala vedessä.

Niin, sitten on se Päivi. Nainen, jonka kanssa haluaisin ehdottomasti viettää illan viinipullon kanssa. Kaikki hänessä huokuu jotain kovin ihmeellistä, että hän saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni tervetulleeksi. Päivi on livenäkin rempseä, huumorintajuinen ja hauska. Ihanan aito, kuten muutkin porukasta. Uskolaa olen lukenut jo ennen Kaksplussaa ja olin innoissani, kun hän paljasti pääsevänsä tänne bloggaamaan.

Myös jo jonkin aikaa seuraamani Mitä mä tekisin-blogin takana hääräävä äiti oli aamulla mukana. Vaikka blogissaan hän on anonyymi ja mystinen, niin tapaamisessamme hän oli kaikkien muidenkin tapaan mukava ja iloinen tuulahdus. Tykkään todella paljon hänen postauksistaan ja ideoistaan. Jos ei löydy omasta takaa motivaatiota, niin Mitä mä tekisin tarjoaa kaikenikäisille kivaa puuhaa!

Mutta ei unohdeta Kaksplussan pientä powerhousea, toimituspäällikköä Kaisa Pyykköä. Kaisa tuli heti halaamaan, kun hän haki meidät aulasta. Olin ensin todella jännittynyt, koska en ihan tiennyt, uskalsinko olla kuinka paljon oma itseni. Ehdin jo pelätä, että kohta tulee potkut, kun sanoin heti alussa sanan v*tuttaa ja join 2,5 lasia skumppaa, josta tulin oikeasti vähän hiprakkaan. Onneksi hän paljastui ihan samanlaiseksi kuin me muutkin. Rento, hauska ja tavallinen äiti, joka osaa nauraa väsynyt äiti -vitseille.

Mutta millainen kuva minusta jäi? Vaikea sanoa, mutta toivottavasti mukava ja ystävällinen. Minulla oli nimittäin todella ihana päivä. Harmi, että kaikki eivät päässet paikalle. Taidetaan tytöt (ja onhan täällä myös yksi isä!) tehdä niin, että kohta järjestetään piknik ja/tai oma skumppapäivä. ;-)

Lopuksi haluan vain sanoa, että olen kovin onnellinen, kun saan olla tässä porukassa. En olisi ikinä uskonut pääseväni blogini kanssa tähän pisteen, mutta tässä sitä vain ollaan. Kiitos, että saan olla täällä. Ja ihanaa, että tänne on löytänyt muutama uusi lukija vanhojen tuttujen joukkoon. Vaikka edellinen postaus olikin vähän surullisemman sävyinen, niin kaikesta huolimatta elämässä on iloisia ja ihastuttavia asioita. Tämä on niistä yksi. Tämä minun blogi, porukka sen takana ja nämä blogikollegat. Eipä kai tässä voisi enempää toivoa.

Jumissa

Kirjoitin luonnoksiin muutamia postauksia, joiden joukossa on mm. Lapsimessut, Kaksplussan blogiworkshop, lasten kanssa leipomista ja lastenhuonehifistelyä. Kamerassa on vielä kuvia tämänpäiväisestä Marimekon tilaisuudesta, jonne tallentui Marimekon 2014 uutuuksia. Yritin kirjoittaa postauksia valmiiksi, mutta jotenkin nyt ei mikään irtoa. Olen tietyllä tapaa jumissa, hieman ristiriitaisissa tunnelmissa ja väsynyt. Eilen suoraansanottuna itkin koulussa. Silloin kun oma elämä tuntuu olevan kriisissä, niin tekisi mieli vain kirjoittaa blogiin kaikkea höttöä ja iloista pintaliitoa, jotta kukaan ei vain huomaisi pinnan alla kuohuvia asioita. Varsinkin siirtoni jälkeen kävijämäärien lisääntyessä sitä miettii entistä enemmän, että mikä on vastaanotto. Uskallanko avautua. Mitä tulee vastaan... Ja vielä toitotin, että mikään ei tule blogissani muuttumaan siirron jälkeen. Olenko pelkkä turha marisija, joka ei jaksa mistään olla iloinen. Tai jos julkaisen pelkkiä kuvia hauskoista tapahtumista ja hymy naamalla, niin olenko vain pelkkä ylipirteä esittäjä, jonka blogista on kadonnut sisältö?

Viikonloppu oli tietyllä tapaa rankka. Olen yhdellä osa-alueella elämässäni kriisissä. Sellaisessa kriisissä, että pienetkin asiat katkovat kamelin selkää entistä enemmän. Olin eilen vielä ihan varma, että nyt teen tietyllä tapaa sille pisteen. Tänään olen vain ristiriitaisissa tunnelmissa. Kun hallussa ei ole kristallipalloa, joka kertoisi, että mikä päätös olisi kaikkein parhain, niin sitä on vähän hukassa. Ei ole helppo tehdä isoa päätöstä. Kukaan ei voi luvata, että se auttaa asiaan. En tiedä nyt itsekään, että mikä ratkaisu on oikea. Vielä kuitenkin päätin etsiä toivoa ja valoa tunnelin päästä. On ollut huojentavaa jutella ystävien kanssa, etten ole yksin. Samoja tunnelmia, kokemuksia ja fiiliksiä on ollut aina muillakin. Jopa anoppi on tukenut ja auttanut.

Joten anteeksi, että tulette varmaan saamaan nyt höttöä. Minulla on kuvia Lapsimessuilta, Kaksplussan tunnelmista, sämpylöiden leipomisesta lasten kanssa, lastenhuoneesta ja pojan lempparipaikasta olohuoneessa. Kuitenkin halusin avata omia ajatuksiani, vaikka en tiedä saako tästä mitään irti. En tiedä tosin itsekään, että mistä pidän kiinni. Toisaalta kaikki on hyvin, mutta toisaalta nyt on aika rankkaa. Olen tänään itkenyt ilosta ystäväni puolesta, kun sain olla mukana yhdessä ihanassa tilanteessa. Olen nauranut vatsani kipeäksi Kaksplussan bloginaisten kanssa. Odotan kovasti viikonloppua, jolloin pääsen näkemään ystäviäni. Saan myös yhden vapaaillan ja aion nukkua pitkälle aamuun. Elämä on. Elämä kantaa. Nyt on näin. Huomenna ehkä paremmin.

Vuoriortta-voittaja

Hän on selvillä - ihana Vuoriortan lahjakortin voittaja! Täällä käsin laskin moneen kertaan, että arpoja tuli 46 kappaletta, joista yksi jäi siirron aikana vanhan blogin kommenttiboksiin, joten hänestä tuli viimeinen arvan omistaja.

Random.orgilla voittaja oli kuitenkin arpa numerolla 40, joka kuului JUDITHILLE!!! Onnea!

Voittajaan on otettu yhteyttä!

>

20140415-180334.jpg

20140415-180344.jpg

52 VIIKKOA: 15/52

(Katsotaan, kuinka tämän postauksen käy, sillä tämä on tehty kokonaan puhelimella.)

Tämän viikon yhteiskuva on otettu tytön kanssa Indiedaysin Bloggers' Inspiration daysin hulinoissa. Olin kyseisessä blogitapahtumassa viime vuonna yksin, luottotennareissani, farkuissa ja vähän ulkopuolinen. Tänä vuonna otin haarniskakseni Mimmin, jalkaan lempparikorkkarit ja lähdin katsomaan miltä tapahtuma tuntui tänä vuonna.
Onneksi mukana oli myös Anna ja muutama muukin edes vähän tuttu, kuten bloginaapuri Emilia.

Tytön kanssa oli ihan mukana lähteä, vaikka 5-vuotias välillä on mitä on. Likka ei välittänyt muista yhtään. Hän tanssi musiikin tahdissa omien liikkeiden tahtiin, pelasi Toca Bocaa luennoilla, söi mielellään sormiruokajälkkäriä ja fiilisteli mukaan saatua suklaata. Ratikka-ajelut olivat myös oikein mielekkäitä! Minäkin kävin laitattamassa itselleni punaa huuleen ja kuvautin itseni kahteen eri kameraan. Tai kolmeen, jos lasken omani mukaan. Viime vuonna en uskaltanut hypätä kameran eteen. Olin myös tyytyväinen tämän vuoden blogitapahtuman paikkaan, joka oli ehkä 90% valoisampi kuin edellisenä vuonna. Ihan jo ajatellen omien kuvien ottamista. Tarjoilu oli astetta parempaa ja nyt ei tarvinnut pettyä, kun ohjelman luennoille pääsi ilman ilmoittautumisia. Mielenkiintoisin oli varmasti teräväsanainen valokuvaaja Damian McGillicuddy, joka näytti kuinka hyviä kuvia hän ottaa huonoissakin valo-olosuhteissa. Mielestäni hän ei ihan tarjonnut ohjelmassa luvattua "muotivalokuvauskoulua - opi olemaan kameran edessä ja takana", mutta hauska heppu ja mieletön valokuvaaja. Retkenä ja kokemuksena päivä oli kiva tytölle ja minulle.

20140413-233351.jpg

20140413-233410.jpg

20140413-233425.jpg

20140413-233440.jpg

20140413-233453.jpg

20140413-233506.jpg

20140413-233540.jpg

Parisuhteellisuusteoria

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parisuhde ja avioliitto. Ehkä elämäni yksi vaikeimmista ja antavimmista ihmissuhteista. Seitsemän ja puoli vuotta yhteistä matkaa takana. Kaksi ja puoli vuotta siitä naimisissa. Yhdessä tehty 5- ja 2-vuotiaat lapset. Teiniäitiys, molempien opiskelut ja eri paikkakunnilla asumista. Rakkautta, riitoja ja yhdessä jaettu elämä. Olin ollut 18-vuotias vain viikon, kun me tavattiin. Tapaaminen johti iltakahveihin seuraavana päivänä ja jaettuun suudelmaan (ja puhelinnumeroon) rappukäytävässä. Heti sen jälkeen Ukko lähti töihin muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Sitä seurasi tiiviin sähköpostittelun ja Messenger-viestien siivittämänä tiivistä yhdessäoloa ja talven jälkeen rakkauden kesä. Sitten koitti syksy ja mies aloitti opinnot yliopistossa. Minä opiskelin viimeistä vuotta parturi-kampaajaksi. Näimme silti viikonloppuisin ja Ukko vietti paljon aikaa luonani. Sitten vähän ennen isänpäivää tulin raskaaksi. Yllättäen ja odottamatta. Yksi 18-vuotias tuleva äiti ja yli parikymppinen tuleva isä. Kasvukipuja ja elämän uudelleen miettimistä.

Olemme menneet niin sanotusti takapuoli edellä puuhun. Se on tietenkin vaikuttanut suhteeseemme. Kun tyttö syntyi kesällä 2008, opiskeli mies vielä muutaman vuoden sen jälkeen toisella paikkakunnalla - oikeastaan siihen asti kunnes me muutettiin meille kummallekin täysin tuntemattomalle paikkakunnalle yhdessä. Ennen sitä, yhteisenä päätöksenä oli helpompi minun jäädä tutulle paikkakunnalle tukiverkoston lähelle ja antaa miehen opiskella toisaalla. Viikonloppuisin olimme yhdessä perhe ja arkisin olin yksinhuoltaja. Minä olin vuoden tytön kanssa kotona ja aloitin syksyllä Pyörämummin tuella kesken jääneiden lukio-opintojen suorittamisen aikuislukiossa. Minulla oli tiedossa, että lukion jälkeen haluan vielä opiskelemaan ja miehellä oli tavoitteena gradun jälkeen vielä väikkärin tekeminen. Silti päätimme, että toinen lapsi saa tulla, koska sitten olemme ainakin neljäkymppisinä suht "vapaita". Okei, lapsiasiaan tietty vaikutti moni muukin seikka, kuten kummankin toive ja halu. Hullun hommaa, voisi jotkut ajatella.

Elimme siis perheenä viikonloppuisin edelleen. Minä opiskelin lukiossa, Pyörämummi tuli meille aina kouluiltoina ja mies oli kotona viikonloppuisin. Saimme aika hyvin omaa aikaa keskenämme, kun Pyörämummi otti tyttöä jo ihan pienestä alkaen luokseen päivähoitoon lauantaisin. Vietimme tosin hyvin vähän öitä erossa tytöstä. Omaa aikaa oli tietenkin vähemmän jo ihan senkin vuoksi, koska välillämme oli kymmeniä kilometrejä. Jossain vaiheessa mies teki etäpäiviä ja saimme olla arkena puoli päivää kahden.

Kirjoitin ylioppilaaksi, Ukko sai gradun valmiiksi, poika syntyi syksyllä ja asunnon etsiminen alkoi. Ehdimme mennä vielä naimisiin ennen kuin sama katto löytyi uudelta paikkakunnalta. Asunnon etsiminen ei ole helppoa puuhaa, varsinkaan, kun ihan mihin tahansa ei viitsi vuokralle lähteä. Kotiäitinä ehdin olla muutaman kuukauden, kunnes oma opiskelupaikka varmistui. Siihen asti minä olin ottanut suurimman vastuun kodista, lapsista ja arjen sujumisesta. Vaikka minun opiskeleminen oli yhdessä parhaimmaksi vaihtoehdoksi mietitty, oli parisuhteelle kova pala uudenlainen vastuun jakaminen. Minun täytyi oppia luottamaan enemmän asioiden hoitumiseen omalla tavalla ja siedättämään itsensä siihen, ettei narut voi olla vain minun käsissäni. Miehelle oli pala purtavana siinä suhteessa, että vastuuta oli otettava lisää. Hänen opiskelujen luonteesta johtuen ennen hänellä tuli tehtyä päiviä kellon ympäri. Nyt vuorossa oli minun iltaluentoja ja pitkiä koulupäiviä sekä tenttejä.

Viime talvi oli todella rankka. Poika oli vasta päälle vuoden vanha, kun hän aloitti tarhan. Pojan vauvavuosi verotti myös ihan omalla tavalla parisuhdetta. Tyttö oli jo päiväkotitouhuun tottunut jo osa-aikaisena lapsena. Minä sitten aloitin opiskelun toisella paikkakunnalla! Mies teki hommia pienessä projektissa jatko-opiskelijana. Talvi oli synkkä ja täynnä kaikkea uutta. Kevään mittaan tilanne oli kotona sen verran tukala, että yhteisen hyvän vuoksi päätimme hakea apua ulkopuoliselta taholta parisuhteen solmuihin. En häpeä myötää, että olemme joutunee sellaiseen turvautumaan, koska ilman tekohengitystä emme ehkä olisi nyt tässä. Pahin riidan aiheuttaja oli varmasti erilaiset odotukset toiselta ja arjesta. Kun itseään väsyttää, ei osaa ajatella laatikon ulkopuolelta. Vain omat tarpeet ja ajatukset ovat niitä tärkeimpiä. Varmasti meidän perheen syntymisen poikkeuksellinen tapa vaikutti asiaan myös, mutta emme missään nimessä kadu päätöstä elää elämämme tällä tavalla.

Yhteinen aika on edelleen kortilla. Me olemme saaneet lastenhoitajan oikeastaan vain siinä tapauksessa, jos lapset ovat kipeitä. Muutama ihana hotelliloma tuli vietettyä viime vuonna kaksistaan, joita tarvittaisiin tuplasti enemmän. Koska täällä paikkakunnalla ei asu yhtäkään sukulaista, emme esimerkiksi pääse kahdestaan elokuviin, syömään tai lenkille. Se harmittaa. Haluaisin nauraa joskus mieheni kanssa viinilasin äärellä, nukkua ilman herätyksiä ja nauttia aamupalan vuoteessa. Löytää toisesta uusia puolia, hassutella ja kävellä käsi kädessä. Oman taustani takia minulla ei ole vanhempia auttamassa. Äitini äiti onneksi on. Mieheni puolelta taas hänen vanhemmillaan on rajalliset mahdollisuudet ymmärrettävästä syystä olla apuna. Ulkopuolista lastenhoitoapua olisi ihana palkata, jos vain raha riittäisi sellaiseen.

Tässä kuitenkin vielä ollaan. Molemmat olemme aika itsepäisiä jukureita. joten vastoinkäymisiltä ei voida välttyä. Vielä en ole kokenut, etteikö tästä selvittäisi. Meillä on hyvin erilainen perhetausta, joka on samalla rikkaus ja samalla huono asia. Mies kuitenkin on ottanu entistä enemmän vastuuta, mm. hän on antanut minulle maanantai-illat harrastukseni parissa, minä luotan häneen lasten kanssa (ne oli ne hormonit silloin), ja joskus hän yllättää puratessaan minun aiheuttamat pyykkivuoret.

Kun on luonut toisen ihmisen kanssa näinkin paljon yhdessä, niin ei siitä haluaisi noin vain luopua. Tällä hetkellä koen, että meidän pitäisi saada enemmän yhteistä aikaa. Lapsiperhearkeen kuuluu se hektisyys ja välillä ruttuiset naamat. Kova on luotto siihen, että kaiken tämän lapsiperhearjen takana se mies on se sama, jonka kanssa olen kokenut isoimmat perhoset vatsassa. Hänen vieressä vietetyt ensimmäiset yöt tai jaetut ajatukset ovat muistijälkinä olemassa. Se tunne ja ihastus on vielä läsnä, vaikka aina ei sitä muistaisi. Hän kuitenkin yrittää kovasti tuodessaan minulle (pyydettäessä) lempisuklaatani tai osaa iloita siitä, että olen itsekin menestynyt elämässä toivotulla tavalla. Parisuhde on vaativa ylläpidettävä, mutta ei mikään mahdoton tehtävä. Olemme tähänkin asti selvinneet kaikesta, niin miksi ei jatkossakin. Ei se rakkaus mihinkään katoa, vaikka suhteen arkipäiväistyminen onkin väistämätöntä. Sitä vain täytyy ruokkia säännöllisesti.

Mitä mie tekisin: ennustuslaite

beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (4) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (5) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (6) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (8) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (9) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (11) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (15) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (20) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite (29) beevi_sydamenasialla_ennustuslaite

Oletteko jo lukeneet Mitä mä tekisin-blogia, joka löytyy täältä Kaksplussasta? Mitä mä tekisin on mm. postannut meidän tytön yhden lempileikeistä, Onko koira kotona? Vähän samaan askarteluhenkeen on tämä postaus, kun eilen Mimmi halusi askarrella ennustuslaitteen - ensin joutui vähän maanittelemaan sämpyläjauhoista lattiaa siivoavan äidin auttamaan, mutta ennen iltapalaa pääsimme kyllä työn touhuun. Äiti tietty auttoi minkä tarvi (leikkasin ja taittelin) ja kuvasi "salaa" vieressä. Mimmi on saanut joskus lahjaksi prinsessojen askartelulehden, josta löytyy kivoja ohjeita, kuten tämä ennustuslaite. Viime kesänä kävimme Muumimaailmassa (siirron takia kuvat ovat ihan khakkoja), jossa teatterin Emma auttoi tyttöä tekemään tämän postauksen samanlaisen ennustuslaitteen. Pikkuveli tietenkin ehti tuhota kyseisen laitteen talven aikana, joten tyttö halusi ehdottomasti saada tilalle uuden. Mimmi vielä sanoi eilen, että tehdään äiti se samanlainen ennustuslaite niin kuin tein Muumimaailmassa, koska veikka rikkoi sen edellisen. Tytöllä on norsun muisti..

Olen ollut aika huono askartelemaan lasten kanssa. Vaikka itsehän rakastan askarrella! Jotenkin olen aina ollut menevää sorttia, että kaikissa tapahtumissa tai luontopolulla käyminen on tuntunut mukavammalta. Tosin, tyttö on JO 5-vuotias, joten hänhän osaa jo aika hyvin tehdä kaikkea itse. Äitiä tarvitaan enää vain vaikeimmissa jutuissa. Pojan kanssa liiman kanssa sählääminen tuntuu vielä vähän..no, ylitsepääsemättömältä. Yleensä me sitten piirrellään rekkoja. Nyt kyllä voisi ihan oikeasti ryhdistäytyä tälläkin saralla ja napata vaikka juuri Mitä mä tekisin-blogista ideoita!

Tämän teko ei vaadi muuta kuin taittelua ja yhden kerran saksia. Mimmi koristeli tämän miten mieli, liimasi muutaman tarran ja oli oikein tyytyväinen. Tässä ei mennyt kauaa, joten pikkuveikan säheltäessä vieressä ei ehdi tapahtua sen suurempia katastrofeja. Muistelen, että minulla oli lapsena näitä useampia. Yhdessä taisi lukea silloisen luokan poikien nimiä ja sitten ennustettiin, kuka menee isona naimisiin kenenkin kanssa. Jokainen taisi mennä päivän aikana ainakin kerran naimisiin kaikkien luokan poikien kanssa. Vaikka tämä onkin enemmänkin lasten juttu, niin voisihan tästä tehdä oman variaation aikuisille. Luukkujen takana voisi olla vaikka joku kotityö, jonka joutuu tekemään. Ainakin meillä siivoaminen on vakituinen turhautumisen aihe, josta voisi selvitä paljon vähemmälläkin. Meidän perheessä voisi ollakin ihan hyvä vetää välillä reilulla arpapelillä, että kuka imuroi, käy kaupassa, hoitaa iltahulinat tai kuka pesee pyykit.

Seuraa blogia Blogilistan, Bloglovinin ja Facebookin kautta. Instagramissa olen @eevisydamenasialla



Fiksut saappaat ja kevään lenkkarit

beevi_sydämenasialla_crocs (8) beevi_sydämenasialla_crocs (1) beevi_sydämenasialla_crocs (5)beevi_sydamenasialla_lenkkarit (1)beevi_sydamenasialla_lenkkarit (3)beevi_sydamenasialla_lenkkarit (2)beevi_sydamenasialla_lenkkarit (8)

Kenkäkaappi lisääntyi kevään uusilla saappailla ja lenkkareilla. (Ensin voisi toki siivota se vanhoista kengistä, eikä latoa kenkiä vaan päällekkäin). Tosin nämä lasten uudet saappaat voisi laittaa naulaan roikkumaan, sillä näissä saappaissa on hauskat koukut! En yleensä hifistele hankittuja vaatteita blogissa tai lähipiirissä, ellen ole kokenut niiden olevan oikeasti hyviä. Enkä taida olla sitä äitityyppiä, joka jaksaisi uhrata enempää ajatusta ylimääräiseen lastenvaatefiilistelyyn. Se ei vaan luonnistu minulta. Eikä minulla ole ehdottomia merkkejä tai ainakaan ulkonäkökriteereitä, sillä tärkeimmäksi koen lapsille saada hyvät, istuvat ja hiekkalaatikkoleikkejä kestävät jalkineet.

Normaalisti olemme hankkineet kaikki kengät isoista marketeista (miinus yhdet kappaleet H&M kangastennarit), joissa muutamia hyväksi havaittuja merkkejä on (mummiavustuksilla) saatavilla. Tärkeintä minulle on ollut kenkien pitkä käyttöikä, jotta ne saisi välitettyä eteenpäinkin edes pieneen hintaan. Opiskelijalle kaikki on kotiinpäin. Yhdet prinsessalenkkarit olemme joutuneet heittämään yhden välikauden päätyttyä roskiin, mutta muuten tähän mennessä meillä on ollut vain hyviä kenkiä.

Tein jo aiemmin yhteistyöpostauksen Crocsin kanssa, josta poiki lapsille Kids' Handle it Rain Boot-nimiset saappaat, jotka ovat myös testivoittajat. Olen aikaisemmin hypistellyt Lapsellista-blogin Annan kotona samoja saappaita, joiden keveyteen, väriin ja materiaaliin ihastuin. Nyt meidän lasten käytössä olen vain saanut vahvistusta saappaiden laatuun, jonka vuoksi en ehkä haluakaan palata entisiin malleihin. Parasta näissä varmaan on se, että saappaat ovat saumattomat. Omat 20€ markettisaappaani nauravat räikyvästi ja vuotavat pienimmässäkin lätäkössä. Myös lasten saappaissa olen huomannut saman ongelman, jonka vuoksi niiden käyttöikä lyhenee heti. Heti loskakelien tai syksyn ensimmäisten sateiden alkaessa joudun käymään läpi kaikki saappaat ja testata vuotaako ne. Näiden kanssa ei varmasti sitä ongelmaa tule, ellei joku vedä hillittömällä piikillä saappaista läpi.

Kuten jo alussa mainitsinkin, on saappaissa hauskat koukut. 2-vuotias sujauttaa saappaat nopeasti ilman koukkuja jalkaan, mutta koukut toimivat hyvänä apuna. 5-vuotiaasta koukut tuovat hauskan lisän ulkonäköön. Saappaat ovat myös äärettömän kevyet, joustavat, mutta silti jämäkän tuntuiset. Ja verrattuna perus mustaan, on näissä erilaisia värivaihtoehtoja saatavilla. Tyttö valitsi itselleen fuchsian ja äiti sai valita pojalle vihreät. Itselleni voisin haluta keltaiset, jos vain koot olisivat riittäneet. Mutta eivät tämän naistenmallien värivaihtoehdotkaan kovin huonoilta vaikuta. Saappaiden voisi kuvitella maksavan aika paljon, koska niiden laatu yltää ominaisuuksineen aika korkealle. Opiskelijana näihin on silti varaa, koska saappaat maksavat 35€. Hintaan nähden saa laatua koko rahalla.

Ja näin kevään korvalla tuli lenkkareiden hankinta ajankohtaiseksi, jossa auttoi ihana anoppi. Vaikka Crocs on ollut minulle uusi tuttavuus, luotin vaistooni hankkia samalla heiltä lenkkarit. Poika sai siniset lenkkarit, jotka näyttävät todella hyviltä. Tytön kenkien vaaleampi väri taas vähän arveluttaa, sillä ne ovat nopeasti hiekassa ja tomussa. Meidän lasten käytössä kengät tulevat saamaan kovan höykytyksen, koska poika ainakin konttaa ja rymyää ulkona ihan huoletta. Alkutuntuma kengistä on jämäkkä ja hyvä. Varmasti syksyyn mennessä kenkien oikea luonto tulee esille. Tyttö tosiaan sai edellisistä lenkkareista kenkien kärjet aivan tohjoksi, joten odotukset ovat korkealla.

Saappaat siis saatu blogin kautta Crocsilta. Lenkkarit kustansi ihana anoppi!


Käykää lukemassa myös Annan postaus samoista saappaista, josta löytyy todella hyvää tietoa!


Seuraa blogia Blogilistan, Bloglovinin ja Facebookin kautta. Instagramissa @eevisydamenasialla




Ei siitä ihan kupari tullut..

beevi_sydamenasialla_punapää (4)

Kun on luonteeltaan hätiköivä ja malttamaton, niin sitä tulee napattua toiseksi parhain värivaihtoehto kaupan hyllyltä. Lauantaiaamuna haahuilin kaupassa tukka likaisena ja yritin etsiä samaa väriä, jolla värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran kupariksi. Väriä päähän oli saatava nyt heti, eikä kohta. Hiusten värjäämisessä kun on se huono puoli, että sitä väriä saa olla ylläpitämässä usein. Kun olin blondi, annoin jopa puoli vuotta hiusten olla, ennen kuin istahdin kampaamon tuoliin. Tyvikasvu oli järkyttävä, mutta hiukset eivät näyttäneet niin pahalta kun ne olivat kiinni. Nyt radikaalimpi vaihtaminen luonnollisen vaaleasta kupariksi näyttää nopeammin haalistuneemmalta ja kynnys värjätä madaltuu.

Siinä sitten viime lauantaina etsin tuttua väripakettia hyllyiltä, mutta ei löytynyt. Ja koska en jaksa oikein koskaan odottaa vaikka seuraavaan päivään, niin lähimpänä haluttua lopputulosta lupaili punakupari, love apple. Ei se voi ihan hirveäkään olla, ajattelin. No eihän se olekaan, mutta kuparisen tukan sijasta olen tällä kertaa punapää! Nämä on näitä kotivärjäyksen yllätyksiä, kun haluaa säästää pitkän pennin värjäämällä itse, mutta lopputuloksesta ei voi olla satavarmoja takeita. Punainen tukka on minulla ollut tosin ennenkin, aikana ennen lapsia. Olin punapää vielä tytön alkuraskauden aikana, kunnes halusin antaa hiusten olla ja aloin tavoitella sitä luonnollisen vaaleaa väriä.

Tästä ei kyllä ihan heti palata blondiksi, enkä vielä tiedä haluaisinko edes. Isäni äiti varmasti taas voivottelee, että mitä olen päähäni laittanut. Itsekin hieman yllätyin, että tästä näin tumma tuli. Mutta mies kuulemma tykkää. Tyttö taas vain ihmetteli, että miksi naiset värjäilee hiuksia, mutta kehui lopulta lopputulosta. 2-vuotiaalle pojalle on ihan sama, onko äidillä hiuksia vai ei, kunhan palvelu pelaa.

Joten tässä sitä nyt ollaan punaisissa hiuksissa. Olen jotenkin niin seikkailunhaluinen ja kaipaan piristyksiä, joten jos sitä saisi sitten tästä punaisesta tukasta. Varsinkin kesää kohti sitä haluaa huolehtia talven märehtimisen jälkeen jollain tavalla itsestään. Edellistä vaaleaa tukkaa jaksoin kuusi vuotta, eli ehkä tätä uutta kehtaa myös katsella enemmän kuin muutaman värjäyskerran. Sen tiedän, että luottokampaajani ei ala enää vaalentamaan hiuksiani tästä lähtökohdasta.

Mitä te tykkäätte? Sopiiko punainen väri minulle? 


Seuraa blogiani Blogilistan, Bloglovinin ja Facebookin kautta. Instagramissa olen @eevisydamenasialla



52 VIIKKOA: 14/52

eevi_sydamenasialla_viikko14

 

Eilisen vaginamuffinipostauksen jälkeen tuntuu hassulta julkaista 52 viikkoa liittyvään kuvaprojektiin kuuluva kuva yhdessä lasten kanssa. Kaikkea se äiti oikein käy tekemässä vapaa-ajalla.. Vaikka lapset eivät olisikaan ymmärtäneet muffinien ulkonäön päälle, niin päätin silti syödä tuliaisiksi saamani kaksi muffinia yksin.

Muffinien lisäksi edellisellä viikolla tein muutaman pidemmän päivän koulussa, joten arki-illat kotona jäivät tyngiksi. Tällä viikolla ei ole teatterin lisäksi mitään iltamenoja, joten jotain mukavaa voisi lasten kanssa keksiä. Olen tuntenut lievää huonoa omaatuntoa siitä, että lasten kanssa tuntuu olevan välillä ihan mahdotonta. Eilen poika veti omaa rallia ympäri asuntoa, paiskoi ovia ja heitteli kuperkeikkaa sohvalla. Jotenkin tuntuu, että edes vessassa ei saanut käydä ilman, että jotain kuulostaisi hajoavan. Eilen kävin myös tytön kanssa omilla menoilla kaupungilla ja vietetiin kiva päivän puolikas kahden. Kotimatkalla sain sitten huutia siitä, jos yhtään kävelin nopeampaa tai kun kenkä oli huonosti (äidin syytä kaikki).

Se on vain tämä vaihe. Tai ainakin niin yritän järkeillä. Onhan tässä paljon myös kyse siitä, että kuinka vastaanottavainen itse on kiukuttelulle. Enkä varmasti ole ollut yhtään sen helpompi lapsena. Osa liittyy myös ihan omaan luonteeseen. Mutta jospa vain minulla onkin joku vaihe päällä. Äidillä on vähän hankala vaihe päällä, kyllä se menee ajan kanssa ohi. Siinä tapauksessa täytyy vain vähän mennä itseensä ja yrittää rentoutua. Koulu tuo oman lisäjännitteen aina omaan fiilikseen. Jonkun tenttisuman jälkeen sitä taas tuntee voivansa rentoutua, kunnes alkaa uuteen tenttiin pänttääminen. Sitten oli tämä jännittävä siirto Kaksplussalle, josta saatiin miehenkin kanssa keskustelu ja toinenkin järkevästä nettikäyttäytymisestä ja lasten yksityisyyden suojelemisesta. Oman tietokoneeni, jonka hankin 16-vuotiaana, käyttöjärjestelmän päivittäminen loppuu huomisen jälkeen, eikä vielä uutta konetta näy ei kuulu. Rahoitus on saatu hoidettua, kiitos rakkaalle Pyörämummille. Nyt puuttuu enää kone, joka ollaan onneksi katsottu jo valmiiksi.

Niin, äidillä on vain nyt joku vaihe. Se vaihe helpottaa, kunhan pääsen sisään tähän uuteen blogikotiin, saan sen koneen (jonka minulle tuntematon käyttöjärjestelmä täytyy opetella sekin), kevään mielenterveysharjoittelu alkaa ja tentit loppuvat. Tietysti opiskelijan silmissä kiiluu myös kesätyö ja raha, sillä nyt en ole tehnyt yhtään hoitotyön keikkaa tammikuun jälkeen.

Onneksi on kuitenkin ne ihanat köllöttely hetket sohvalla, jossa hautautuu kahden naperon alle. Olen viime viikolla saanut pojan päästä kolauksen nenääni niin lujaa, että homma on mennyt veriseksi. Silmälasinikin ovat syystä tai toisesta olleet vaarassa. Aina jonkun polvi uppoaa virtsarakon päälle mukavasti tai joku juoksee karkuun kännykkäni kanssa. Eihän tätä perhettä mihinkään vaihtaisi, mutta se vaatii välillä itseltään nopeita refleksejä, kuulosuojaimia tai ainakin hyvät vatsalihakset.

 

Ihania kätilöitä, tissikakkuja ja vaginamuffineja

Nyt ollaan ammatillisesti juuri oikeassa aiheessa kiinni, joka kaikkia meidän luokkalaisia odottaa tavalla tai toisella - alapäät ja tissit. Eihän kätilötupareita voi missään nimessä viettää ilman asianmukaista teemaa, joka emännän ja isännän mukaan oli  pikku- tai isotuhma. Uskallatteko katsoa eilen kameraan tarttuneita kuvia tissikakuista ja enemmän tai vähemmän sukupuolitautien riepottelemista vaginamuffineista? Huumorilasit tai laput kannattaa kiskaista silmille nyt, jotta vältytään tosikkoudelta. Meillä vierailla oli nimittäin todella hauska ilta, joka poiki hauskoja kuvia ja paljon naurua. Ja ihaninta oli alkuillasta emännän saama puhelu omalta mummoltaan, joka oli aivan liekeissä katsellut kuvia samoista muffineista Facebookin kautta!

beevi_sydamenasialla_kätilötuparit (31) beevi_sydamenasialla_kätilötuparit (14) beevi_sydamenasialla_kätilötuparit (8) beevi_sydamenasialla_kätilötuparit (48) beevi_sydamenasialla_kätilötuparit (6)

 

Tältä näytti herkkujen osalta kätilöopiskelijoiden pirskeet. Vieraiden asut olivat teemaa kunnioittaen tuhmaa, jonka todistusaineisto jääköön julkaisematta. Juhlakansa koostui muun muassa yhdestä kuumasta synnytyslääkäristä, vilkkuvista takapuolista ja avarista kaula-aukoista. Kaikki tietenkin huumorilla ja pilke silmäkulmassa varusteltuna.

Meidän luokan huumori on välillä hyvinkin karskia kuunneltavaa. Välillä sitä ihan ihmettelee, miten niin kiltin näköisistä tytöistä voikin tulla niin suoraa puhetta. Puolentoistavuoden aikana sitä on joutunut luopumaan tietynlaisesta kainoudesta ja asioista täytyy pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Huumori on meidän luokan parasta antia - kaiken viisauden ja tiedon lisäksi. Joitain tälläiset juhlat, niiden tarjoilut tai illan aikana käydyt keskustelunaiheet voivat inhottaa. Meidän iltaa taas ei tarvinnut ruokkia kuin yhdellä sanalla ja vaginamuffinilla, niin ilmiö oli sama kun heittäisi bensaa nuotioon.

Minun kohdallani asia tulee olemaan niin, että naiset ja alapäät tulevat olemaan työkenttääni. Tulen varmasti näkemään kaikenlaisia ja näköisiä asioita. Sisätutkimuksia täytyy opetella suorittamaan. Työnkuvaani kuuluu papakokeet, sukupuolitautitestit ja ehkäisyneuvonta. Kätilöiden tulee pystyä ottaa seksuaaliterveyteen ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat puheeksi. Kaikki mahdolliset ihmisen eritteet ovat tulleet tutuksi ensimmäisestä harjoittelusta lähtien. Eikä niiltä vältytä esimerkiksi synnytyksissä! Ei tässä työssä vaan voi olla sulkeutunut tai sokkona ja paniikissa yrittää tunnustella, että missä se kohdunsuu oikein sijaitsee. Huumorilla pääsee pitkälle ja sitä täytyy osata käyttää, vaikka gynekologian luennolla kerrottu sukupuolitauti kuplivan ja vihreän liman kruunaamana inhottaakin. Ja huumori voi hyvin toimia potilaisiinkin - tietysti tilanne ja henkilöt huomioiden.

Joten hurraa eilisille tissikakuille ja vaginamuffineille!

Voit seurata blogiani Blogilistan, Bloglovinin ja Facebookin kautta. Elämää ja eilisen illan satoa löytyy Instagramista @eevisydamenasialla

Kätilöt tikkaamassa

Tervetuloa mukaan kätilöopiskelijoiden perioperatiivisen opintojakson laboraatiotunnille. Tänään me opetellaan vähän haavojen ompelemista! Oletteko valmiita, sillä tekokädet odottavat. Astukaa rohkeasti sisään koulumme leikkaussaliympäristöä mukailevaan luokkaan. Tuosta jähmeästä potilaasta ei tarvitse tällä kertaa välittää..

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (4)

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (2)

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (21)

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (28)

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (11)

eevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (19)

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (29)

Opetussuunnitelmissa ja aloissa on aina eroja ja koulukohtaiset erot varmasti saattavat olla olemassa (opettajien eroista puhumattakaan). En siis voi puhua kuin vain oman kouluni puolesta. Meistä kätilöistä kun tehdään ensin sairaanhoitajia, niin ensimmäiset lukukaudet keskittyvät niihin opintoihin. Jokainen opettaja kyllä pitää mielessä tulevan ammattimme, joten vaikka kyseessä olisikin sh-opintoja, niin kätilöys pidetään aina mielessä.

Kolmannen lukukauden opetussuunnitelmaan kuuluu perioperatiiviset opinnot, eli se mitä tapahtuu leikkaussalissa. Sairaanhoitaja voi mm. toimia leikkaussalissa kirurgin oikeana kätenä ja kuulemma sairaanhoitajan käsi voi olla joskus hyvin syvällä suolien keskellä - kuinka siistiä! Leikkausalityöskentely on todella tarkkaa ihan on jo aseptiikan kannalta. Valmistautuminen leikkaukseen alkaa hyvissä ajoin ennen potilaan saapumista saliin. Sairaanhoitajalla on monta asiaa huolehdittavana, toimii hän sitten instrumentoivana tai valvovana sairaanhoitajana. Meidän koulut kätilöt opettelevat vähän myös ompelemaan haavoja tämän opintojakson aikana, vaikka normaalisti se onkin lääkärien heiniä. Sairaanhoitajille jää tikkien poisto, joka on ihan yhtä tärkeä operaatio kuin tikkien laittokin.

Kerrankin koko luokka istui hiljaa kieli keskellä suuta ja keskittyi 100% (tai ainahan me..) niinkin kivaan hommaan kuin tämä oli! Itse ehdin kokeilla kolmea eri tekniikkaa tekokäsiin. Joillekin käsityöihmisille voi jatkuvaommel sanoa jotain, sellainen tekniikka on myös olemassa haavojen ompelussa. Opettajamme oli ainakin hyvin tyytyväinen jälkeen, jota saimme aikaan. Kuulemma kätilöt ovat muutenkin tässä aika hyviä. Helppohan näihin kumikäsiin oli tikata, koska verrattuna ihmisen ihoon, niin nämä kädet ovat hyvinkin kovaihoisia. Eri asia olisi tikata ihan oikeaa ihmistä, mutta hauskaahan tämä harjoittelu vain oli. Episiotomian eli välilihan leikkaus on vasta tulossa myöhemmässä lukukaudessa, joka on kuulemma aivan eri lukunsa. Siinä tarvii olla kyllä ihan skarppina..

Tunnin lopuksi ehdittiin ottamaan muutama kuva tekokäsien kanssa. Näitä kuvia tulee otettua jatkossa paljon, jotta saan portfoliooni muistoja opintojen varrelta. Tasaisin väliajoin niitä tulee tippumaan myös blogiinkin.

Tykkäättekö te näistä opintojen varrella otetuista kuvista?

Seuraa blogia Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa. Instagramissa olen @eevisydamenasialla