Parisuhteellisuusteoria

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parisuhde ja avioliitto. Ehkä elämäni yksi vaikeimmista ja antavimmista ihmissuhteista. Seitsemän ja puoli vuotta yhteistä matkaa takana. Kaksi ja puoli vuotta siitä naimisissa. Yhdessä tehty 5- ja 2-vuotiaat lapset. Teiniäitiys, molempien opiskelut ja eri paikkakunnilla asumista. Rakkautta, riitoja ja yhdessä jaettu elämä. Olin ollut 18-vuotias vain viikon, kun me tavattiin. Tapaaminen johti iltakahveihin seuraavana päivänä ja jaettuun suudelmaan (ja puhelinnumeroon) rappukäytävässä. Heti sen jälkeen Ukko lähti töihin muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Sitä seurasi tiiviin sähköpostittelun ja Messenger-viestien siivittämänä tiivistä yhdessäoloa ja talven jälkeen rakkauden kesä. Sitten koitti syksy ja mies aloitti opinnot yliopistossa. Minä opiskelin viimeistä vuotta parturi-kampaajaksi. Näimme silti viikonloppuisin ja Ukko vietti paljon aikaa luonani. Sitten vähän ennen isänpäivää tulin raskaaksi. Yllättäen ja odottamatta. Yksi 18-vuotias tuleva äiti ja yli parikymppinen tuleva isä. Kasvukipuja ja elämän uudelleen miettimistä.

Olemme menneet niin sanotusti takapuoli edellä puuhun. Se on tietenkin vaikuttanut suhteeseemme. Kun tyttö syntyi kesällä 2008, opiskeli mies vielä muutaman vuoden sen jälkeen toisella paikkakunnalla - oikeastaan siihen asti kunnes me muutettiin meille kummallekin täysin tuntemattomalle paikkakunnalle yhdessä. Ennen sitä, yhteisenä päätöksenä oli helpompi minun jäädä tutulle paikkakunnalle tukiverkoston lähelle ja antaa miehen opiskella toisaalla. Viikonloppuisin olimme yhdessä perhe ja arkisin olin yksinhuoltaja. Minä olin vuoden tytön kanssa kotona ja aloitin syksyllä Pyörämummin tuella kesken jääneiden lukio-opintojen suorittamisen aikuislukiossa. Minulla oli tiedossa, että lukion jälkeen haluan vielä opiskelemaan ja miehellä oli tavoitteena gradun jälkeen vielä väikkärin tekeminen. Silti päätimme, että toinen lapsi saa tulla, koska sitten olemme ainakin neljäkymppisinä suht "vapaita". Okei, lapsiasiaan tietty vaikutti moni muukin seikka, kuten kummankin toive ja halu. Hullun hommaa, voisi jotkut ajatella.

Elimme siis perheenä viikonloppuisin edelleen. Minä opiskelin lukiossa, Pyörämummi tuli meille aina kouluiltoina ja mies oli kotona viikonloppuisin. Saimme aika hyvin omaa aikaa keskenämme, kun Pyörämummi otti tyttöä jo ihan pienestä alkaen luokseen päivähoitoon lauantaisin. Vietimme tosin hyvin vähän öitä erossa tytöstä. Omaa aikaa oli tietenkin vähemmän jo ihan senkin vuoksi, koska välillämme oli kymmeniä kilometrejä. Jossain vaiheessa mies teki etäpäiviä ja saimme olla arkena puoli päivää kahden.

Kirjoitin ylioppilaaksi, Ukko sai gradun valmiiksi, poika syntyi syksyllä ja asunnon etsiminen alkoi. Ehdimme mennä vielä naimisiin ennen kuin sama katto löytyi uudelta paikkakunnalta. Asunnon etsiminen ei ole helppoa puuhaa, varsinkaan, kun ihan mihin tahansa ei viitsi vuokralle lähteä. Kotiäitinä ehdin olla muutaman kuukauden, kunnes oma opiskelupaikka varmistui. Siihen asti minä olin ottanut suurimman vastuun kodista, lapsista ja arjen sujumisesta. Vaikka minun opiskeleminen oli yhdessä parhaimmaksi vaihtoehdoksi mietitty, oli parisuhteelle kova pala uudenlainen vastuun jakaminen. Minun täytyi oppia luottamaan enemmän asioiden hoitumiseen omalla tavalla ja siedättämään itsensä siihen, ettei narut voi olla vain minun käsissäni. Miehelle oli pala purtavana siinä suhteessa, että vastuuta oli otettava lisää. Hänen opiskelujen luonteesta johtuen ennen hänellä tuli tehtyä päiviä kellon ympäri. Nyt vuorossa oli minun iltaluentoja ja pitkiä koulupäiviä sekä tenttejä.

Viime talvi oli todella rankka. Poika oli vasta päälle vuoden vanha, kun hän aloitti tarhan. Pojan vauvavuosi verotti myös ihan omalla tavalla parisuhdetta. Tyttö oli jo päiväkotitouhuun tottunut jo osa-aikaisena lapsena. Minä sitten aloitin opiskelun toisella paikkakunnalla! Mies teki hommia pienessä projektissa jatko-opiskelijana. Talvi oli synkkä ja täynnä kaikkea uutta. Kevään mittaan tilanne oli kotona sen verran tukala, että yhteisen hyvän vuoksi päätimme hakea apua ulkopuoliselta taholta parisuhteen solmuihin. En häpeä myötää, että olemme joutunee sellaiseen turvautumaan, koska ilman tekohengitystä emme ehkä olisi nyt tässä. Pahin riidan aiheuttaja oli varmasti erilaiset odotukset toiselta ja arjesta. Kun itseään väsyttää, ei osaa ajatella laatikon ulkopuolelta. Vain omat tarpeet ja ajatukset ovat niitä tärkeimpiä. Varmasti meidän perheen syntymisen poikkeuksellinen tapa vaikutti asiaan myös, mutta emme missään nimessä kadu päätöstä elää elämämme tällä tavalla.

Yhteinen aika on edelleen kortilla. Me olemme saaneet lastenhoitajan oikeastaan vain siinä tapauksessa, jos lapset ovat kipeitä. Muutama ihana hotelliloma tuli vietettyä viime vuonna kaksistaan, joita tarvittaisiin tuplasti enemmän. Koska täällä paikkakunnalla ei asu yhtäkään sukulaista, emme esimerkiksi pääse kahdestaan elokuviin, syömään tai lenkille. Se harmittaa. Haluaisin nauraa joskus mieheni kanssa viinilasin äärellä, nukkua ilman herätyksiä ja nauttia aamupalan vuoteessa. Löytää toisesta uusia puolia, hassutella ja kävellä käsi kädessä. Oman taustani takia minulla ei ole vanhempia auttamassa. Äitini äiti onneksi on. Mieheni puolelta taas hänen vanhemmillaan on rajalliset mahdollisuudet ymmärrettävästä syystä olla apuna. Ulkopuolista lastenhoitoapua olisi ihana palkata, jos vain raha riittäisi sellaiseen.

Tässä kuitenkin vielä ollaan. Molemmat olemme aika itsepäisiä jukureita. joten vastoinkäymisiltä ei voida välttyä. Vielä en ole kokenut, etteikö tästä selvittäisi. Meillä on hyvin erilainen perhetausta, joka on samalla rikkaus ja samalla huono asia. Mies kuitenkin on ottanu entistä enemmän vastuuta, mm. hän on antanut minulle maanantai-illat harrastukseni parissa, minä luotan häneen lasten kanssa (ne oli ne hormonit silloin), ja joskus hän yllättää puratessaan minun aiheuttamat pyykkivuoret.

Kun on luonut toisen ihmisen kanssa näinkin paljon yhdessä, niin ei siitä haluaisi noin vain luopua. Tällä hetkellä koen, että meidän pitäisi saada enemmän yhteistä aikaa. Lapsiperhearkeen kuuluu se hektisyys ja välillä ruttuiset naamat. Kova on luotto siihen, että kaiken tämän lapsiperhearjen takana se mies on se sama, jonka kanssa olen kokenut isoimmat perhoset vatsassa. Hänen vieressä vietetyt ensimmäiset yöt tai jaetut ajatukset ovat muistijälkinä olemassa. Se tunne ja ihastus on vielä läsnä, vaikka aina ei sitä muistaisi. Hän kuitenkin yrittää kovasti tuodessaan minulle (pyydettäessä) lempisuklaatani tai osaa iloita siitä, että olen itsekin menestynyt elämässä toivotulla tavalla. Parisuhde on vaativa ylläpidettävä, mutta ei mikään mahdoton tehtävä. Olemme tähänkin asti selvinneet kaikesta, niin miksi ei jatkossakin. Ei se rakkaus mihinkään katoa, vaikka suhteen arkipäiväistyminen onkin väistämätöntä. Sitä vain täytyy ruokkia säännöllisesti.

10 kommenttia

  1. Ihana teksti, viisas ja rehellinen, kiitos!

    VastaaPoista
  2. Oletteko miettineet, että kysyisitte, voisiko joku kaveri hoitaa lapsia joskus? Itse olen (lapsettomana) hoitanut tosi paljon kavereideni lapsia, ja hoidan jatkossakin, kunhan vain tämänhetkiset koulukiireeni helpottavat. Tykkään siitä tosi paljon ja mielelläni teen, enkä osaa rahaa kuvitella pyytäväni - joskus olen esim. jotain elokuvalippuja tms. saanut. Mutta kun olet kampaaja, niin miksi et esim. tekisi niin, että leikkaisit joskus hiuksia kaverille, joka hoitaisi joskus lapsia. Uskon, että onnistuisi, ja olisi kiva kaikille.

    VastaaPoista
  3. uskalias teksti oman minän takaa. Arvostan todellakin, itsellä on samanlaisia riittämättömyyden kokemuksia nyt lukio-opintojen ja tuon 2,5v kanssa :/ Tsemppiä arkeen. Kyllä niitä ylä ja alamäkiä tulee väkisin joka suhteeseen, se on se tahdonlujuus mikä pitää yhdessä. Joko sitä on tai ei ole.

    VastaaPoista
  4. MLL ainakin kouluttaa nuoria lastenhoitoon. Pääsisitte esim syömään tai elokuviin. :) mielestäni tuntipalkka heille ei kovin suuri ole. :)

    VastaaPoista
  5. Joo, oonkin noita katellut! Kiitti muistutuksesta. ;-)

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommentistasi! <3 Tahtoa pitää olla joo, eihän siinä muuten mikään ole pysyvää.

    VastaaPoista
  7. Meillä on aika monta kaveria jo saanut lapsia, mutta varmasti voisi yrittää kysyä. Ihanaa, että olet auttanut omia ystäviäsi ja ollut hoitamassa lapsia. :-) Toikin onkin hyvä idea, että leikkaisi vastapalvelukseksi hiukset tms.

    VastaaPoista
  8. Hieno kirjoitus! Olen vasta hetken seurannut blogiasi, joten en tiedä oletko kertonut täällä taustastasi.. Ymmärrän todella jos et halua vastata mutta minua kiinnostaisi miksi sinun vanhempasi eivät ole tukenanne? Oikein ihanaa kevättä!

    VastaaPoista
  9. Heippa, Anu!
    Olen itseasiassa miettinyt, että tekisin siitä ihan oman postauksen. Toivottavasti jaksat odottaa vastausta hetken. :-)
    Ihanaa kevättä sinullekin!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!