Koskaan ei ole liian myöhäistä lukioon

Oli syksyn alkua 2009, kun mainospostin seasta lattialle tippui aikuislukion esite. Mimmi oli täyttänyt vuoden kesällä ja sähelsi nyt lattialla täyttä häkää. Ukko opiskeli toisella paikkakunnalla ja oli vain siksi viikonloppuisin kotona. Ja minä olin 20-vuotias, valmistunut parturi-kampaajaksi juuri ennen äitiyslomani alkua ja jättänyt täten amislukio/kaksoistutkinto osuudesta lukion viimeisen vuoden kesken. Ammattikoulu oli minulta mennyt oikein hyvin. Niin lukiokin, paitsi matematiikkaa, jonka opettaja oli minulle suoraan sanonut, etten tule IKINÄ suorittamaan lukiota loppuun. Eikä äidinkielen opettajatkaan minua ikinä ylistäneet, vaan minä olin joka kerta siinä joukossa, jonka aineiden otsikoita opettaja luki ääneen tyylillä huonoimpia ikinä! Matematiikassa kaksi hylättyä putkeen ekoista kursseista pakotti jo ennen raskautta minut aikuislukioon suorittamaan kyseisiä kursseja uudelleen.

Katsoin hetken lattialla heiluvaa taaperoani ja mietin, että mitä minulla on hävittävää. Minulla oli jo hyvä tuntuma aikuislukion matematiikan opettajasta, jonka ansiosta uskalsin tarttua puhelimeen. Soitin Pyörämummille, äidin äidilleni, että hoitaisitko Mimmiä iltaisin jos lähtisin nyt suorittamaan lukioni loppuun. Ehdottomasti, kuului puhelimen toisesta päästä. Ja niin minä palasin takaisin koulun penkille seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, iltalukioon. Päivälukiossa olisin ollut valmis vuodessa. Aikuislukiossa pystyin suorittamaan uudelleen muutamia kursseja, kuten matematiikan aivan alusta alkaen.

Pyörämummi tuli meidän luokse siitä syksytä lähtien, joskus pari kertaa viikossa ja joskus jokaisena arkipäivänä. Koulu saattoi alkaa jo neljän jälkeen ja viimeiset tunnin kestivät melkein kahdeksaan saakka. Syksyt ja keväät pystyin taittamaan matkat pyörällä. Muuten kuljin kouluun bussilla ja tulin illalla päästämään mummin kotiin. Synkkä talviaika oli pahin kulkea, opiskella ja hoitaa yksin tyttöä. Opiskelin aina Mimmin päiväuniaikana ja lähiopetusta oli iltaisin. Vuoden opiskelun jälkeen luin syksyn psykologian kirjoituksiin koko kesän parvekkeella. Seuraavaan koitokseen en ikinä arvannut lukevani raskauspahoinvoinnin kourissa.

Aikuislukiossa en olisi ikinä uskonut tutustuvani niin värikkääseen porukaan. Oli minua nuorempia ja sitten taas seuraavaksi eläkkeelle jääviä opiskelijoita. Yhteen vanhempaan rouvaan tutustuin todella hyvin ja pian kävin Mimmin kanssa hänen luonaan leikkimässä. Meitä yhdisti saman aaltopituuden lisäksi hänen lapsenlapsensa, joka oli tyttöni nimi- sekä synttärikaima. Sain aikuislukiosta ystäväkseni myös saman ikäisen miespuolisen ystävän, jonka kanssa olen tavannut säännöllisen epäsäännöllisesti. Olin myös pienen lukiomme oppilaskunnan puheenjohtajan, jonka ominaisuudessa järjestin vuotuiseen pikkujoulun kahvihetkeen opettajien voimalla (yllätettynä tottakai) näytelmän. Aikuislukiossa oli mahtava porukka, jonka takia kouluun jaksoi raahautua myös räntäsateen läpi iltaisin.

Opiskelijakavereiden lisäksi ihania oli myös opettajat. Jos päivälukiossa opettajien ja opiskelijoiden välillä oli iso kuilu, niin ei aikuislukiossa. Päivälukiossa jotkut opettajat antoivat huonoimpien opiskelijoiden raahautua perässä, jos kykenivät. Tietysti sieltäkin muutamia oikeasti hyviä ja kannustavia opettajia löytyi. Mutta aikuislukion opettajat - mikä porukka! En olisi ikimaailmassa epävarmana parikymppisenä äitinä suoriutunut lukiosta ilman heitä. Koska luokassa istui opiskelijoita kaikista ikäluokista, oli opetuskin sen tasoista. Meitä kaikkia kohdeltiin kuin aikuisia, yhdenvertaisina ja jokaisesta pidettiin huolta. Yhden opettajan kanssa tuli kerran keskustelua silloin hyvinkin koskettavasta aiheesta, jota en olisi ikinä ennen voinut kuvitella puhuvani OPETTAJAN kanssa. Matematiikan opettajani oli ihmeidentekijä hänkin, sillä kahden hylätyn arvosanan jälkeen kurssiarvosanat olivat hänen opetuksen jälkeen 8-10. Viiden vuoden jälkeenkin siitä porukasta muistoksi jäänyt ilmapiiri koskettaa minua niin, että  minun oli laitettava entiselle opettajalleni viestiä. Aidosti koen, että ilman sitä koulua ja niitä ihmisiä, en olisi ikinä kirjoittanut niin hyvin ja päässyt unelmieni kouluun. Kun painoin ylioppilaslakin päähäni 12 muun kanssa, olin onneni kukkuloilla. Mie tein sen!

eevi_sydamenasialla_aikuislukio eevi_sydamenasialla_aikuislukio3 eevi_sydamenasialla_aikuislukio4 eevi_sydamenasialla_aikuislukio2

Enkä olisi pystynyt tähän ilman Pyörämummia, joka sitoutui kahdeksi vuodeksi hoitamaan Mimmiä meidän kotona. Onneksi viimeiset kuukaudet asuimme lähempänä toisiamme, mutta sitä ennen mummi pyöräili tai tuli bussilla säästä ja muusta välittämättä. Olen ikuisesti hänelle kiitollinen, koska ilman häntä en olisi nyt tässä, opiskelemassa kätilöksi ja fiksumpana kuin 18-vuotiaana. Teit eteeni jotain todella suurta. Kiitos!

 

Ruskis

Pyörällä kulkiessa sitä näkee enemmän kuin autossa istuessa (yllätys). Kevään saapuessa olen päässyt päivittäin pyöräilemään, joka on tehnyt hyvää niin kunnolle, keuhkoille (astma) kuin mielelle. Mutta niin tekee pyörän selästä bongatut maisematkin, joista osa täytyy tallentaa kameraan. Usein täällä Porvoossa käy niin, että kuvia tulee otettua Vanhasta kaupungista, niistä vanhoista taloista ja putiikeista. Mutta lähellä porvoon jokea, Rantakatua pitkin kulkiessa sairaalalle päin on maisemat kauniiseen Ruskikseen, luonnonsuojelualueeseen Porvoossa. Ja tämä kuvissa näkyvä maisema on pieni osa kaunista ruovikkoaluetta. Ja tämä on paljon sanottu tälläisenä citytyttönä, joka nauttii juoksevasta vedestä ja televisiostaan.

Meillä oli ennen koko perheen tapana käydä luontopoluilla yhdessä Mimmin ja Ukon kanssa. Muutamaan otteeseen oli Tuiskukin mukana vauvana. Nyt luontopolut ovat jääneet vähemmälle, mutta tänä kesänä voisi ottaa missioksi käydä tutustumassa Porvoon luontopolkuihin ja kauniiseen luontoon. Vaikka olen se citytyttö, niin luontopoluista tykkään (ilman hyttysiä ja sadetta). Joku siinä luonnossa vaan on, että arjen stressi ja tekemättömät työt jäävät kotiin.

eevi_sydamenasialla_koivut eevi_sydamenasialla_koivut2

Onko teillä vinkkejä Porvoo-Sipoo akselilla lymyileviin luontopolkuihin? Tykkäättekö käydä itse niissä? Missä on ollut kaunein luontopolku, jossa olette käyneet?

Nyt puhuu kertisvaippailija henkeen ja vereen

eevi_sydamenasialla_kertis

Elämä on valintoja täynnä. Niin kauan, kun ne valinnat koskettavat vain itseään, annetaan yleensä ihmisen olla. Mutta heti, kun aiheena on äitiys ja lapset, siitä tuntuu tulevan helposti kaikkien asia.  Lusikkansa laittaa soppaan niin yhden lapsen äidit kuin suurperheellisetkin.  Äiti on äiti lapsiluvusta huolimatta, mutta tekeekö äitiys kaikkitietäväksi ja antaako se luvan olla ilkeä. Onneksi suurin osa on niitä mukavia ja ymmärtäviä äitejä - ihmisiä ihmiselle. Kourallisen täytyy kuitenkin olla vastarannalla huutelemassa, että ei voi ymmärtää ja kaikki otetaan kirjaimellisesti, ei voida ajatella kolmiulotteisesti ja lasissa kuohuu. Jos sanonta kuuluu, Homō hominī lupus est, niin mites se äiti toiselle sitten. Anna oli aivan oikeassa, kun uumoili kestovaippapostauksensa synnyttävän keskustelua. Mutta ei hän tai kukaan muukaan voinut varmasti aavistaa, että iltaan mennessä postaus oli kerännyt mielettömän määrän kommentteja - ja juuri kaikista ääripäistä.

"Ei tule mitään, jos tässä elämässä stressaa kaikesta ja vertaa itseään liikaa muihin". Näin mie sanoin, kun Lähiömutsin Hanne teki minusta ja kahdesta muusta äidistä juttua lasten vaipparumbasta Kaksplussalle. Tituuleerasin itseni kertakäyttövaippoja käyttäväksi henkeen ja vereen. Lähiömutsi etsi Facebook-sivuillaan haastateltavaksi kerttisvaippailijoita, kestoilijoita ja vessahätäviestintää käyttäviä äitejä. Jännitti ilmoittautua mukaan haastateltavaksi, koska tiesin Lähiömutsin kestoilevan. Hanne kuitenkin tykkäsi tarinastani ja kun hän lopulta haastatteli minua puhelimitse, niin en jännittänyt enää. Ja miksi olisi pitänyt, sillä kyse oli vain valinnastani käyttää kerttiksiä, ei antaa tukkapöllyä lapsille ja lukita heidät kaappiin tarhan jälkeen.

Ja niinhän mie käytän kerttiksiä edelleen, vaikka jo nyt 2,5-vuotias lorauttaa sujuvasti pyydettäessä pissat pottaan. Vaippa kuin vaippa, itse ajattelen. Olin 19-vuotiaana aivan varma, että miehän kestoilen. Äitini serkku ompeli muutamia kuorivaippoja, Pyörämummin tulosti ohjeita ja neuloi hahtuvavillavaippoja. Mie shoppailin käytettyjä kestoja kirppareilta. Oli riisipaperia, harsoja, sappisaippuaa ja villanpesuainetta. Pyrkimys oli kova käyttää kestoja kotona ja ulkona sekä kylässä kerttiksiä. Pienin vauva-aika meni kerttiksillä, kunnes Mimmi sai lisää lihaa luiden ympärille ja kokeilin kestoja. Pissavaipat menivät sujuvasti muun pyykin mukana, eikä siitä ollut sen kummemmin haittaa. Mutta, 19-vuotiaana, arjet yksin miehen opiskelujen takia ja vauvavuosi karsi ylimääräiset stressitekijät pois. Muutaman kakkavaipan jälkeen nimittäin into loppui. Luovuin kestoista, vaikka jotkut yöt menikin hahtuvavillavaipoilla. Tunsinko syyllisyyttä? No, en. Mutta harmitti, koska olin niin kovasti halunnut kestoilla.

Ovatko kerttisvaipat sitten niin pahoja? Ekologiselta kantilta katsoen, ei ne maailmasta mihinkään häviä, vaikka vaipparoskiksen tyhjentäisikin. Arjen kannalta meillä kerttikset ovat taas olleet helpotus. Mimmin kanssa kestoja en jaksanut kokeilusta huolimatta. Tuiskun vauvavuosi taas oli aika hc-kamaa, johon ei olisi mahtunut yhtään ylimääräinen pyykki, vatsavaivakakan suihkuttelu ja liottelu tai falskausten jälkien siivoaminen. Nykyään pojan vatsan rauhoittuessa vaippoja kuluu vähemmän. Kyllähän sen tietyn ajanjakson aikana kuluneiden vaippojen määrä hirvitti, kun tuntui, että taas sai olla ostamassa lisää vaippoja. Tykkään kerttisten helppoudesta. Ja helpoltahan ne tuntuvat kestokokeilujeni jälkeen. Jostain toisesta tunne on taas päinvastainen. Myös kerttisvaipoista voi poistaa helposti lähtevän kakan vessanpönttöön ja ne pysyy hajuttomina oikeanlaisessa kannellisessa astiassa (kansi suljettuna).  Vaikka käytän kertakäyttövaippoja, on monta asiaa, jotka teen luontoystävällisesti. Vaippavalintani ei määritä minua äitinä.

En ole huomannut millään muulla alueella niin räikeitä ääripäitä suvaitsevista ja avarakatseisista tyypeistä aina niihin mustavalkoisesti ajatteleviin, kapeakatseisiin know it all -tyyppeihin, kuin mitä äiti-ihmisten keskuudessa on. En ala sen enempää analysoimaan niiden äärimmäisten kukkahattutätien sielunmaisemaa, vaikka välillä tuntuu, että juuri he olivat niitä koulunpihan kiusaajia. Eikö kotona oikeasti opetettu, että niin kauan kun ei tee mitään laitonta, kaikki ihmiset hyväksytään yksilöinä ja juuri sellaisina kuin on? Miten yhden ihmisen kokemukset voivat saada jossain toisessa lasin täysin nurin. Se oli vain yhden ihmisen kokemus, rehellinen postaus, jonka perusteella saa tai ei ole pakko tehdä omia päätöksiä. Jokainen täysipäinen osaa kyllä ajatella omilla aivoillaan ja kokeilla itse ja muodostaa omat käsityksensä siitä. Jos joku otti Annan kirjoituksen käännytyksenä tai kestojen mustamaalaamisena, niin onpa pientä. Jos täällä internetissä voidaan huudella näin avoimesti ja jopa vähän hyökätä sanallisesti toisen kimppuun, niin voisitteko huudella myös siellä markettinne vaippahyllyllä jokaiselle, joka vaippapaketin mukaansa nappaa?

Ja taas vetoan tulevaan ammattiini kätilönä. Tulen törmäämään erilaisiin äitieihin niin äitiysneuvolassa kuin synnärilläkin. Äitejä voi olla psykiatrisella osastolla, niitä tulee vastaan kaupassa ja tarhan pihalla ei muita olekaan kuin äitejä. Jokainen äiti on hyvä äiti lapselleen, kun lapsen eteen tekee kaiken voitavansa ja parhaansa. Ja jätetään nyt luvusta ne pois, joilla voi olla oman äitiyden kanssa ongelmia. En tule paasaamaan synnyttäneelle äidille vaipoista, imettämisestä, nukkumisjärjestelyistä tai muistakaan asioista, joiden toteuttamisessa on monta hyvää tapaa. Haluan tukea äidin voimavaroja, ymmärtää ja kuunnella. Haluan jättää synnyttäneelle äidille tunteen, että hän itse tietää parhaiten mikä on parhaaksi. Voin antaa vaihtoehtoja, mutta minun, yhden ihmisen mielipide ei ole se ainoa oikea. Vain sen lapsen äiti tuntee omat voimansa ja lapsensa. Jokainen äitiys on ainutkertaista ja yksilöllistä. Ei yksi vaippavalinta tee kenestäkään huonompaa tai parempaa. Mitaleja ei jaeta tässä lajissa, eikä cv:ssä kysytä, missä vaipoissa sitä tuli keikuttua.

Maailmaan mahtuu yhtä monta mielipidettä kuin on ihmistäkin. Tämäkin on vain minun mielipiteeni. Useita mielipiteitä, kokemuksen tuomaa tietoa ja tapoja toimia ymmärrän. Pikkumaisuutta, tahallista väärinymmärtämistä, provosointia tai ilkeyttä taas en.

Vauvattomuusvakuutus

eevi_sydamenasialla_vakuutus eevi_sydamenasialla_vakuutus2

Olen tehnyt päätöksen. En halua enempää lapsia. En enää jaksaisi, en kykenisi, en halua luopua omasta pienestä ajastani, en halua viedä aikaa kahdelta kainalooni hakeutuvalta lapseltani. En halua keskeyttää opintojani, en viedä uraltani aikaa äitiyslomalle ja unettomille öille. En halua luopua ajatuksesta, että 30-vuotiaana minulla on yksi koululainen ja yksi ylä-astetta hiljalleen lähenevä lapsi. Tai että 40-vuotiaana minulla jo on 20-vuotias tytär ja täysi-ikäiseksi lähenevä poika. Se on iso päätös, johon moni sanoo, että älä sano ei koskaan. Mutta kyllä se niin on, että ei enää koskaan. On olemassa mahdollisuus, etten enää saisi lapsia. Ukon kanssa olemme ainakin lyöneet ihan kättä päälle, että me ei ainakaan haluta kolmatta yhteistä lasta - oli se mahdollista tai ei.

Kaksi on hyvä luku. Varsinkin Tuiskun vauva-aika jätti pelon sydämeen siitä, mitä kamala vauva-aika voi pahimmillaan olla. Eikä se melkein kahden vuoden yritys tulla raskaaksi herkulta tuntunut. Enää en koe, että olisin jotenkin lapseton. Silloin sekundaarinen lapsettomuus oli iso musta aukko. Se satutti ja minusta tuntui, että minua rangaistiin. Enkä nuoren ikäni puolesta uskaltanut kertoa asiasta monelle. Kun esikoinen tuli yllätyksenä, niin toinen ei meinannut millään tulla. Kun jotkut kertoivat, että kun sen yrittämisen on lopettanut, rentoutuu ja juo lasin punaviiniä, niin huomaa olevansa raskaana. No, ei toiminut meillä. Mutta niinhän siinä kävi, että kun vauvakuumeissani olin menossa yksityiselle ja ensimmäiset tutkimukset olivat käynnistyneet, tein positiivisen testin. Nämä ajat ja yrittämisen aikana pinnalla olleet ajatukset tuntuvat niin kaukaisilta. Olen onnellinen tästä kaikesta, jota minulle on annettu. Mutta tämä onni riittää.

Olen monesti miettinyt, että mitä jos tulisin vielä raskaaksi. Se ajatus oikeastaan pelottaa enemmän kuin osaan kuvitella. Esikoisen kohdalla pohdin vakavasti, olenko valmis äidiksi. Päätös pitää lapsi oli enemmän kuin oikea, enkä olisi voinut tehdä aborttia. Mutta jos tulisin vielä raskaaksi, olisi kamalaa tehdä päätös olla pitämättä lapsi. Tietysti pidän ehkäisystä hyvää huolta, mutta niin se ensimmäinen raskauskin alkoi ehkäisystä huolimatta. Hinku valmistua ja olla kätilö on niin kova, etten voisi kuvitella jääväni pois tältä polulta, jonka vuoksi olen tehnyt niin paljon töitä. Ja alkaahan tämä pienillä tuloilla eläminenkin riittämään hiljalleen. Minulle vielä yksi lapsi lisää olisi rasite. Siitä tiedän, että tämä oli tässä.

Oman tulevan ammatin saralla tai omien henkilökohtaisten mielipiteiden perusteella en arvostele muiden lapsilukua. Enkä arvostele sitä, jos joku ei halua ollenkaan lapsia. Minusta on vain ihailtavaa, jos tietää, että lapset eivät ole oma juttu. Tai että suurperhe on oma juttu. Kaikki vaihtoehdot käyvät. Osaan oman kokemukseni pohjalta olla tukena, jos raskaus ei ole ollut suunniteltu, mutta muistan miltä se raskautumisen vaikeus tuntui. Osaan iloita siitä, että ystävät perustavat isoa perhettä tai eivät halua edes ajatella asiaa. Minulle tämä luku on hyvä.

Kahden lapsen kanssa tiedän jaksavani. Enempää ei ole tulossa. Ja olemme aiheuttaneet varmasti nuorena perheen perustaneina ylimääräisiä sydämen tykytyksiä isovanhemmille ja sukulaisille. Mummit ja muut saavat nauttia meidän puolesta näistä kahdesta, koska silmissäni siintää muiden raskauksien ja vauvojen seuranta ammatin puolesta. Ja vaikka olen jo esikoista odottaessani luullut odottavani poikaa ja poikaa uumoilin odottavani toisellakin kerralla, on tyttö ja poika -yhdistelmä ihana. En jää paitsi prinsessaleikeistä, hirviöjutuista, tyttöjen jutuista tai äidin ja pojan välisestä suhteesta. Ja rehellisesti sanottuna, ei tähän pesueeseen mahtuisi enää yhtään impulsiivista ja itsepäistä jäsentä..

Mikä on teidän lapsiluku tai ajatus koko asiaan? Paljon on hyvä ja voiko lapsia olla liikaa? Tunnetteko te perheitä, jossa lapsia ei ole koskaan tulossa - omasta päätöksestä tai lapsettomuuden takia?

 

Värikäs lastenhuone pojalle

beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (26) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (1) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (2) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (3) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (7) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (8) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (12) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (16) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (17) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (21) beevi_sydamenasialla_maanantai (23) beevi_sydamenasialla_maanantai (33) IMG_3523 IMG_3912 IMG_6253

Lastenhuoneteemalla jatketaan vielä, sillä tässä on kuvia meidän 2,5-vuotiaan Tuiskun huoneesta. Pojan huone on sisustettu lahjoitetuilla tai lahjaksi saaduilla huonekaluilla. Monet leluista on kulkeutunut muutaman muun lapsen kautta tai lahjaksi saatuja. Maton valitsi isi, koska pojan huone ei ole kunnon huone ilman automattoa. Vuoteen poika sai myöskin lahjaksi, kuten siskonsa. Valkoraidallinen rahi on minun lapsuudestani vanha nahkarahi, jonka päällystin muutama vuosi sitten. Tuiskun huoneessa on myös alunperin olohuoneen jalkarahiksi kaavailtu pallerorahi ja leikkeihin tarkoitetut hauskat donitsit. Kiikkutuoli tulee isäni äidin kodista. Seinillä olevat viirit on minun nopeasti askartelemia. Muumitalon Tuisku peri siskoltaan, joka onkin yksi lempileluista. Seinän pöllöt pyysin ystävääni maalaamaan muuttomme yhteydessä. Sama ystävä on maalannut Mimmin nimen hänen huoneeseensa.

Tuiskun huone on aikalailla tälläinen kerää ja liitä yhteen -mentaliteetilla koottu. Sieltä löytyy väriä, lemppariautoja, teltasta piilopaikka ja unipupu sängystä odottamassa. Minusta on ihanaa, että lapsille on omat huoneet, koska näin kavereiden kanssa voidaan leikkiä rauhassa, yöt saa nukkua itsekseen, eikä tulevaa eskarilaista häiritse pikkuveikan huseeraaminen vieressä. Saa nähdä, missä vaiheessa poika pyytää pöllöt maalattavaksi piiloon, muumitalon toimittamista eteenpäin tai pehmolelujen piilottamista. Siihen asti näillä mennään.

Kesäinen viikko 20

eevi_sydamenasialla_2052 eevi_sydamenasialla_20522 eevi_sydamenasialla_20524 eevi_sydamenasialla_20525 eevi_sydamenasialla_19522 eevi_sydamenasialla_20523 eevi_sydamenasialla_2052

Viikko 20 on osoittautunut loppua kohden lämpöiseksi ja täynnä aurinkoisia hetkiä, ystäviä ja yksi palanut rintakehä (oma). Eilen vietettiin Mimmin kanssa kevään uutena tapana käydä Helsingin kaupunginteatterissa. Tänä vuonna kävimme katsomassa musikaalin Tarzan, ja voi veljet, kuinka upea esitys se olikaan! Siinä oli klassikkotarina nykyaikaisessa muodossa, täynnä jännittäviä hetkiä, upeita lauluja ja tansseja sekä silmäniloa äidille. Ensimmäisessä kohtauksessa meinasi kyyneleet jo vieriä poskelle, mutta kyllä se lopun viimeiset minuutit veivät voiton. Mieletöntä työtä teki koko porukka.

Viikonloppuna on myös nautittu jokirannassa jäätelötuutteja, lähimmällä leikkikentällä leikitty rokkapataa, Angry Birds -puistossa tutustuttu uuteen pieneen ystävään ja takapihalla juotu monet kupit kahvia oman äitini kanssa. Valaiseva viikko, jossa on oma ystäväporukka on valanut uskoa ja toivoa siitä, että kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Aurinkoiset päivät ja lämpö tuntuvat iholla ihanalta, palanut rintakehä muistuttaa minun olevan hyvin elossa ja seuraavat kaksi viikkoa harjoittelussa on ennustettavissa kuluvan valoa nopeammin.

Niin se kesä vain tekee tuloaan. Mimmi menee tutustumaan lähipäivinä eskariin sekä 6-vuotissynttärit lähenevät. Napanuora on venynyt jo vähän pidemmälle ja kaverit ovat tulleet hakemaan ovelta leikkimään. Tuiskun valkoinen hipiä sai pientä väriä poskiin ja ison pojan elkeistä huolimatta on edelleen äidin aamun halikaveri. Mitä kaikkea se kesä tuokaan tullessaan..

Tytön oma huone

beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (63) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (31) beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (32)beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (50)beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (57)beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (58)beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (44)beevi_sydamenasialla_lastenhuoneet (61)IMG_6256IMG_6258IMG_6260IMG_9439b

Meidän lapsilla on omat huoneet. Tytöllä on isompi huone, aivan veikan huoneen vieressä. Olen ainoa lapsi, joten minulla on aina ollut oma huone. Ukko taas on jakanut huoneensa siskonsa kanssa lapsuuden. Siksi meille kummallekin on ollut tärkeää, että lapsilla on oma huone - varsinkin mitä vanhemmaksi lapset kasvaa. Kun me 1,5 vuotta sitten muutettiin nykyiseen asuntoon, oli alusta asti selvää huonejako. Tytöllä ei ehkä ole valoisin huone, mutta kokoa siinä riittää. Ja melkein koko seinän peittävä vaatekaappi peiliovineen tuo valoisuuden ja avaruudeen tunteen. Ennen kirjoituspöytää huone vaikutti vielä isommalta, mutta kyllä se edelleen tilava on. Tytön huoneeseen mahtuu rakentamaan majan, siellä voi askarrella ison pöydän ääreessä, lattialla on iso tila levittää leikit ja onhan siellä Pyörämummikin nukkunut hätätapauksissa.

En sisusta tietyn tyylin mukaan. Sisustan sen mukaan, mitä tavaraa saa kierrosta, onko se käytännöllinen, edullinen ja tarpeellinen. Ihastelen aina niitä prinsessahuoneita, joita designlehdissä tai valkoisen pitsisissä blogeissa törmää. Ja minusta on ihanaa, että jotkut osaavat sisustaa, tekevät löytäjä ja saavat aikaan mitä ihanimpia kokonaisuuksia. Koska asumme vuokralla, emme ole tehneet lastenhuoneiden pieniä maalaustöitä kummempaa. Jos saisin päättää, niin lattia olisi valkoista puuta, yksi seinä tapetoitu ja seinällä olisi muutama hyllylevy. Lampuksi valitsisin jonkun ylisöpön kristallikattokruunun ja tytön vuoteen yllä olisi prinsessakatos. Mutta meneehän tämä huone näinkin. Minusta tämäkin on tosi ihana.

Valkoiset kalusteet ovat minun päätöksiäni, koska ne ovat ajattomia. Lipasto tulee ensimmäisestä kodistani, kirjoituspöytä ja vuode ovat kummatkin lahjoja tytölle. Kirjoituspöytä, lipasto ja sänky menee monta seuraavaa vuotta - ainakin saa luvan mennä. Tyttö sai itse valita muuton yhteydessä itselleen maton, joka menee mielestäni pitkään. Sininen on ollut pitkään lempiväri. (Onneksi tyttö ei valinnut Disney-aiheista mattoa). Seinällä oleva viiri on minun tekemäni. Kuten kaikki sängyllä olevat tyynyt ja pallerorahi, yhtä lukuunottamatta. Kirjoituspöydän yläpuolella olevat sisustustarrat on nähty edellisessä asunnossamme myös. Nukkekodin ostin pojan raskausaikana tytölle lahjaksi vitosella. Tuunasin sen itse ja ostatin sukulaisilla joululahjaksi kaikki kalusteet. myöhemmin yksi Porvoon lelukauppa on pitänyt huolen, että olen palannut ostamaan aina lisää pieniä kivoja juttuja nukkekotiin.

Kaikkein tärkeintä tässä on se, että Mimmi viihtyy omassa huoneessaan. Veikkakin viihtyisi siellä tekemässä omia kujeitaan. Tytöllä on huoneesaan eläinlääkärinvastaanotto, on prinsessan juhlia ja askartelupajoja. Lattialla voi pelata eläinpyramidia, lautapelejä tai tehdä palapelejä. En epäile, etteikö huone keplaisi vielä koululaiselle pitkään. Pienillä muutoksilla tulevaisuudessa huone kasvaa Mimmin mukana. Kunhan ihan mahdottomuuksia likka ei toivo, kuten katosta riippuvaa tuolia tai catwalkia.

Millaisia tyttöjen huoneita teillä on? Pistäkää linkkiä tulemaan, jos omista blogeistanne löytyy lastenhuonepostauksia!

Kantaminen oli ihanaa

lapset (8) Tula

On tullut aika laittaa meidän kantoreppu myyntiin. Vielä poika olisi kilojen puolesta selässä pysynyt matkassa, mutta niin pitkä ja vauhdikas poika tuo tuntuu nyt olevan, että kantoreppu on no no! Kantaminen oli meidän perheessä pojan kanssa iso pelastus. Siksi tuntuu vähän jopa haikealta, että joudun myöntämään itselleni että tämä osa pojan varhaisista ajoista on ohi. En ole koskaan ollut sellainen äiti, joka ahmisi opaskirjoja tai viettäisi aikaa selaillen erilaisia niksejä vauvan kanssa olemiseen. Kantaminen ajatuksena vaan heti alussa tuntui todella luonnolliselta. Enkä ole koskaan ajatellut kantamisen olevan rastapäisten hippiäitien hommaa, vaan katukuvassa tuntuu, että yhä useampi vanhempi kantaa lastaan.

Silloin kun tyttö oli pieni, yritimme kerran kieputtaa ympärillemme neljän metrin pellavaliinaa tuloksetta. Mies sotkeutui liinaan, tyttö huusi pää punaisena ja minä olin sormi suussa. Joten siihen yhteen kertaan se jäi. Ohjeista huolimatta. Sain itse asiassa vasta äskettäin kyseisen liinan myytyä, jota ei enää sen epäonnistuneen kokeilun jälkeen meillä käytetty. Pojan raskausaikana tilasin meille heti rengasliinan, joka oli alusta lähtien hyvä vaihtoehto sidottaville liinoille. En ole koskaan jaksanut vertailla itse kauheasti tuotteita, vaan aika pikaisella päätöksellä päätin kyseistä liinaa kokeilla. Ja rengasliina sopi meidän käyttöön heti. Jopa mies innostui sitä muutamaan otteeseen käyttämään.

Mutta sitten tämä kantoreppu, joka kulkee nimellä Tula. Taisin tähän päätyä Annan suosituksen kautta, kun kyseinen reppu hänen blogissaan on vilahtanut useasti. Yhtä toista reppua pääsin kokeilemaan meille ystävän kautta, mutta silti intuitio käski ostaa Tulan. Enkä olisi paremmin voinut rahojani käyttää. Pojan vatsavaivat, itkuisuus, unettomuus ja kotiäitipäivät pelastuivat Tulan avulla. Kantoreppu oli monissa reissuissa mukana, lenkillä ja hiekkalaatikolla jos iski kesken kaiken väsymys. Kotona oli kiva tehdä ruokaa poika selässä. Se antoi läheisyyttä, mukavia hetkiä, rauhoittanut ja antoi aikaa myös isosiskolle. Poika nautti kulkea äidin selässä. Ja pääsihän hän myös välillä isänkin selkään kyytiin.

Kantamisessa oli vain sitä jotain. Aluksi jouduin kikkailemaan, että kuinka saisin pojan selkään kyytiin ilman apuria, mutta peilin, hien ja harjoittelun avulla sekin onnistui. Minulla on ollut kummankin raskauden jälkeen huono selkä, joten hyvää treeniähän kantaminen on ollut. Kummasti kantaminen on sopinut meidän perheen tavaksi. Eihän se kaikista tunnu varmasti hyvälle. Kovat oli suunnitelmat kantaa poikaa vielä tänä kesänä edes välillä, mutta järki vei voiton. Tuisku on ikäisekseen jo niin pitkä, että poika olisi ollut jo liian pitkä istumaan repussa. Eikä tuollainen Vaahteramäen Eemeli olisi enää jaksanut tönöttää äidin selässä. Reppuselkäkyyti keplaa muutaman metrin, mutta muuten täytyy saada juosta ja mennä itse.

Kantaminen oli minusta ihanaa, mutta millaisia kantajia teistä löytyy? :-)

 

Sydämen asialla bannerin tarina

Muutostani Kaksplussan alle on jo yli kuukausi. Muuttoni yhteydessä osoitteen lisäksi muuttui myös blogin banneri. Vielä blogspotissa blogatessani minulla ehti olla bannerina pelkkä teksti ja blogin kuvaus. Ehtihän blogi olla pystyssä yli kaksi vuotta. Oli kuvakollaasia jos monenlaista ja viimeisenä blogin nimi ruusuinensa. Vaihdoin hyvin usein mieltäni bannerin suhteen. Aina muiden bannerit olivat hienompia ja haaveilin niin monesta bannerista samaan aikaan, että en itsekään pysynyt perässä.

Olen jo kauan halunnut toteuttaa banneriin liittyvän villin unelmani. Kaksplussan puolella toiveeni kävi toteen, josta olen enemmän kuin iloinen! Bannerin teksti on nimittäin 5-vuotiaan tyttäreni, Mimmin, käsialaa! Tärkeää oli myös saada tekstin lisäksi hänen piirtämänsä sydän. Jos joskus banneriin saisi otettua uuden kuvan, niin tämän tytöni fontin haluan ehdottomasti säilyttää. Fontin takana on oma rakas tyttö ja samanlaista ei ole kenelläkään muulla. Pojan kynästä olisi tullut pelkää sotkua, jotka ovat yleensä hänen mukaansa kukkia.

Blogini bannerin kuvan takana on taas yksi sunnuntaiaamu. Joudun maanittelemaan usein perheen Ukkoa ottamaan minusta kuvia blogiini. En tiedä, johtuuko hänen haluttomuutensa kuvata hänen omasta kriittisestä kuvaajasilmästä vai mistä, mutta tämäkin iloiselta näyttävä kuva oli työn takana. Ensin piti lapset saada istumaan nätisti ohjelman ääreen. Valaistusta täytyi fiksailla, koska silloin mentiin vain ulkoa paistavan valon ja yhden pöytälampun turvin. Hiukset oli huonosti. Mies vaimoinensa kärttyinen ja fiilikset ottaa uuteen blogikotiin kunnon kuvia oli nollassa. Hetken siinä väännettiin, että kuinka saataisiin kuvaaja ja kuvattava hymyilemään. Ensimmäiset otetut kuvat olivat niin happamia, että ne olisi sopineet sitruunamainokseen. Onneksi taistelua ei kestänyt kauaa, vaan yhden huonon vitsin saattelemana alkoi kumpaakin naurattamaan. Vaikka kuvia otettiin todella monta, hyviä jäi jäljelle vain kourallinen. Blogini bannerissa oleva kuva on yksi niistä.

Hieman käteni näyttävät mielestäni kuin suoraan spagettikoneesta tulleilta, muodottomilta ja ihan valkoisilta. Naamani tuppaa aina näyttämään leveältä, huulet tiukasti yhdessä koska hymy on ujo ja otsani on aina ollut korkea, joka vaan korostuu melkein jokaisessa kuvassa. Mutta siinä mie nyt olen. Koska lapset pysyvät takaraivoinensa vain blogin postauksissa mukana, niin ajattelin, että oma naama on ihan jees olemaan blogini lippulaivana. Hiuksen väri vaihtoi punaisempaan, mutta sillä nyt on vähemmän merkitystä. Blogin alussa olin aivan anonyymi, joten nyt, yli kahden vuoden jälkeen on iso juttu, että olen omilla kasvoillani ja ihan bannerissa asti. Hieman se aluksi jännitti, mutta nyt siihen on jo tottunut.

Mitä te olette mieltä blogin bannerista? Millainen banneri on teidän mieleen yleensä? Ja millainen banneri teidän omissa blogissa komeilee tai millaisesta bannerista haaveilette? Kuinka iso merkitys teidän mielestä on koko bannerilla? Ja olisitteko itse valmiita maksamaan bannerista?

Äitienpäivä 19/52

eevi_sydamenasialla_aitienpaiva5 eevi_sydamenasialla_aitienpaiva4 eevi_sydamenasialla_aitienpaiva6 eevi_sydamenasialla_aitienpaiva7 eevi_sydamenasialla_aitienpaiva eevi_sydamenasialla_aitienpaiva3 eevi_sydamenasialla_aitienpaiva2eevi_sydamenasialla_1952

Äitienpäivä. Mitäpä tähän sanoisi. Tähän päivään on nimittäin mahtunut ihanat äitienpäiväkortit, pehmeitä pusuja ja helliä halauksia, yksin lasten kanssa vietetty piknik ulkoilmassa, Muttuvan labyrintin pelaamista Mimmin kanssa ja lämpöisestä ilmasta nauttimista. Mutta on siihen mahtunut sellaisiakin asioita, jotka tekevät äitienpäivästä vähemmän mukavamman. Mikään ei muutu, jos ei tartu oikeasti toimeen. Jotain on pakko muuttua. Toivottavasti vuoden päästä äitienpäiväpostaus on hilpeämpi. Nautin lapsistani ja äitiydestä. Mutta kauan painanut kivi sydämessä tekee lopulta tehtävänsä. Ensi vuonna parempi, sillä matka ei ole tästä enää kuin ylöspäin!