Kantaminen oli ihanaa

lapset (8) Tula

On tullut aika laittaa meidän kantoreppu myyntiin. Vielä poika olisi kilojen puolesta selässä pysynyt matkassa, mutta niin pitkä ja vauhdikas poika tuo tuntuu nyt olevan, että kantoreppu on no no! Kantaminen oli meidän perheessä pojan kanssa iso pelastus. Siksi tuntuu vähän jopa haikealta, että joudun myöntämään itselleni että tämä osa pojan varhaisista ajoista on ohi. En ole koskaan ollut sellainen äiti, joka ahmisi opaskirjoja tai viettäisi aikaa selaillen erilaisia niksejä vauvan kanssa olemiseen. Kantaminen ajatuksena vaan heti alussa tuntui todella luonnolliselta. Enkä ole koskaan ajatellut kantamisen olevan rastapäisten hippiäitien hommaa, vaan katukuvassa tuntuu, että yhä useampi vanhempi kantaa lastaan.

Silloin kun tyttö oli pieni, yritimme kerran kieputtaa ympärillemme neljän metrin pellavaliinaa tuloksetta. Mies sotkeutui liinaan, tyttö huusi pää punaisena ja minä olin sormi suussa. Joten siihen yhteen kertaan se jäi. Ohjeista huolimatta. Sain itse asiassa vasta äskettäin kyseisen liinan myytyä, jota ei enää sen epäonnistuneen kokeilun jälkeen meillä käytetty. Pojan raskausaikana tilasin meille heti rengasliinan, joka oli alusta lähtien hyvä vaihtoehto sidottaville liinoille. En ole koskaan jaksanut vertailla itse kauheasti tuotteita, vaan aika pikaisella päätöksellä päätin kyseistä liinaa kokeilla. Ja rengasliina sopi meidän käyttöön heti. Jopa mies innostui sitä muutamaan otteeseen käyttämään.

Mutta sitten tämä kantoreppu, joka kulkee nimellä Tula. Taisin tähän päätyä Annan suosituksen kautta, kun kyseinen reppu hänen blogissaan on vilahtanut useasti. Yhtä toista reppua pääsin kokeilemaan meille ystävän kautta, mutta silti intuitio käski ostaa Tulan. Enkä olisi paremmin voinut rahojani käyttää. Pojan vatsavaivat, itkuisuus, unettomuus ja kotiäitipäivät pelastuivat Tulan avulla. Kantoreppu oli monissa reissuissa mukana, lenkillä ja hiekkalaatikolla jos iski kesken kaiken väsymys. Kotona oli kiva tehdä ruokaa poika selässä. Se antoi läheisyyttä, mukavia hetkiä, rauhoittanut ja antoi aikaa myös isosiskolle. Poika nautti kulkea äidin selässä. Ja pääsihän hän myös välillä isänkin selkään kyytiin.

Kantamisessa oli vain sitä jotain. Aluksi jouduin kikkailemaan, että kuinka saisin pojan selkään kyytiin ilman apuria, mutta peilin, hien ja harjoittelun avulla sekin onnistui. Minulla on ollut kummankin raskauden jälkeen huono selkä, joten hyvää treeniähän kantaminen on ollut. Kummasti kantaminen on sopinut meidän perheen tavaksi. Eihän se kaikista tunnu varmasti hyvälle. Kovat oli suunnitelmat kantaa poikaa vielä tänä kesänä edes välillä, mutta järki vei voiton. Tuisku on ikäisekseen jo niin pitkä, että poika olisi ollut jo liian pitkä istumaan repussa. Eikä tuollainen Vaahteramäen Eemeli olisi enää jaksanut tönöttää äidin selässä. Reppuselkäkyyti keplaa muutaman metrin, mutta muuten täytyy saada juosta ja mennä itse.

Kantaminen oli minusta ihanaa, mutta millaisia kantajia teistä löytyy? :-)

 

2 kommenttia

  1. Siis apua, joks sä myit sun Tulan? (Terv. Nimim. Tulan tarpeessa)

    VastaaPoista
  2. Perjantaina tulee ostajaehdokas sovittamaan omaa bebeä Tulaan. Jos ei mene heille, niin sitten teille tolla kuvassa näkyvällä kuosilla. :-)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!